Part 6

Kun vieraat olivat pukeutuneet lähdön varalle, toi morsian kihlaajille lahjukset: Lippolan kirkonmiehelle kaksi paria sukkia, kintaat, lapaset ja kaksi rippureunaa pyyhettä (nenäliinaa), jotka kaikki olivat säärisiteellä (sukkanauhalla) sidotut yhteen. Morsian solmisi ne tulevan appensa vyölle. Yrjölle annettiin yksi kutakin edellä nimetyistä vaatekappaleista. Sulhanen sai lapaset ja pyyhkeen. Paitsi näitä lahjuksia laitettiin tulevalle anopille palmikko ja esiliina.

-- Mitäs lahjukset maksavat? kysyi Lippolan ukko.

-- Ruplan kappale, se on vanha taksa, vastasi seppä.

-- Ei maksulla mitään määrää ole, saatte antaa minkä hyväksi näette, virkkoi morsiamen äiti.

Kaikki kolme antoivat rahaa morsiamelle, joka kiittäen otti sen vastaan. Yrjö antoi jäljelle jääneet tupakat talonisännälle. Sitten jättivät kihlaajat jäähyväiset, lukivat sulimmat kiitokset ja läksivät matkaansa. Kaikki riensivät pihalle saattamaan vieraita. Sen jälkeen läksivät toisetkin vieraat, vaan Holttolan kirkonmies jäi vielä kolmanneksi yöksi taloon ja läksi vasta seuraavana aamuna kotiinsa.

Ämmäjäiset

Sisältö: Ämmäjäisten valmistukset. Ämmäjäisten tarkoitus. Kertomus toivikkiajoretkestä. Huolellinen ja huoleton naimisiinmeno. Ämmien noutaminen ja vastaanotto. Järjestys ruokapöydässä. Talonsyyni. Toivikinavun ajo. Ukkojen pakinat. Kivien ja kallioiden rappeutuminen. Lippolan karja. Toivikin auttaminen. Rillanlyönti. Kestivierasten lähtö. Ämmien kotiin saattaminen.

Kihlajaisista päästyään läksi Lippolan kirkonmies seuraavana aamuna Viipuriin ämmäjäiskestin varustuksia noutamaan ja palasi kotiinsa lopulla viikkoa. Antti setänsä kanssa valmisteli sillä aikaa kestivarustuksia. Talossa teurastettiin, pantiin olutta, käytiin myllyssä lestyä teettämässä, pilkottiin pieniä puita, tuotiin heiniä kotiin ja varustettiin kaikki valmiiksi. Isäntä toi kaupungista kahvia, sokeria ym., mitä kestissä tarvittiin ja mitä ei oma pelto kasvanut.

Naisilla oli sen seitsemän kiirettä, kun oli kaikki suojat siivottavana; sillä jos milloin niin nyt piti olla kaikki reilassa, kun ämmät morsiamen puolesta tulivat taloa syynäämään ja morsiamen saaminen riippui lopullisesti siitä millaiseksi ämmät talon katsoivat, sopisiko laittaa tyttöä taloon vai ei. Siksi koetettiin laittaa talo niin reilaan, ettei siinä olisi ollut moitteen sijaa. Kun Lippolassa oli vähän naisia, kutsuttiin naapurin naisia avuksi huoneita siivoamaan. Jo perjantaina sekä sittemmin lauantaina leivottiin ja paistettiin.

Niin kuin ennen oli tuumittu, tuli Lippolan Juhana lauantaina puolisen aikana Niemelään ämmiä hakemaan. Häntä syötettiin ja juotettiin talossa. Sillä aikaa kun lautamiehen emäntä kälynsä Liisan kanssa laittausi, Juhana puheli morsiamensa kanssa huoneessa. Kaisa kertoi sulhaselleen toivikkiajoretkistänsä. Päistärsäkkinä eli kaasona oli hänellä ollut milloin tätinsä, milloin muita sukulaisia. Hän sanoi saaneensa suuret joukot pellavia, villoja ynnä muita antimia. Mitä hän ei saattanut kerallaan kuljettaa, ne hän jätti sukulaistensa luo ja pyysi tuomaan ensi pyhänä kirkolle, josta ne sitten omalla hevosella noudetaan kotiin.

Juhana ehdotteli, että kun hän menee ensi pyhänä kirkolle, hän toisi ne tullessaan Lippolaan, jossa kestivieraat maanantaina erottelisivat ja lajittelisivat villat sekä vatvoisivat ja vatkaisivat ne valmiiksi.

Tämä neuvo oli Kaisasta sangen mieluinen. Hän sanoi pellavat jättävänsäkin uuteen kotiinsa Lippolaan, kun niitä ei kumminkaan ennätä nyt enää valmistaa asuksi, vaan ne jäävät häiden perästä valmistettavaksi. Mitäs ne silloin tekevät edestakaisin kuljeteltavana.

-- Sinä näytkin näemmä todenteolla varustaivan vakinaisesti asumaan Lippolaan, sanoi Juhana leikillisesti.

-- Niin minä teenkin; et minusta nyt enää pääse yli etkä ympäri, sanoi Kaisa ja kävi sulhasensa polville istumaan. Kun sinä kerran rupesit minua veivittelemään, niin nyt saat ikuisen riitsan minusta.

-- Sitä minä, totta puhuen, olen toivonutkin kuni hepo heinäistä kesää, että saisin sinut omanani omistaa sen ilmoisen ikäni, vastasi Juhana ja kietaisi käsivartensa morsiamensa vyötäisten ympäri.

-- Mitenhän lienee kenenkin laita: muutamat naiset ovat minulle kertoneet, että heitä huoletti sangen suuresti naimisiinmeno, mutta minua ei huoleta yhtään. Päinvastoin toivon sen tapahtuvaksi mitä pikemmin sen parempi, virkkoi Kaisa.

-- Kyllä se huolettaisi sekä sinua että minua, jos vain tuntemattoman ja oudon kanssa pitäisi naimisiin mennä. Mutta me, jotka olemme jo lapsuudesta saakka toisemme tunteneet niin hyvin kuin veli ja sisar ja mielistyneet toisiimme, me ilolla menemmekin. Mutta jos sinun olisi pitänyt mennä joko Junnolan Martille tai jollekin toiselle tai minun olisi pitänyt ottaa joko Kaiturpään Anni, jota minulle tarjottiin, tai joku toinen tyttö, niin eiköhän meillekin olisi käynyt huoleksi. Mutta nyt on meillä toinen asia, kun me hyvin toisemme tunnemme ja toisiamme rakastamme, selitti Juhana.

-- Kyllähän se niin on, vastasi Kaisa. Me olemme siinä suhteessa monta muuta onnellisemmat. Minä ainakin tunnen itseni ylenmäärin onnelliseksi.

-- Samaten minäkin, sanoi Juhana, heitti rakkaat jäähyväiset morsiamelleen ja läksi tupaan, jossa ämmät olivat jo valmistuneet.

Kun kaikki oli reilassa, nousivat molemmat ämmät kärriin, Juhana istausi heidän keskeensä, ja niin ajettiin Lippolaan. Siellä olivat jo kestivieraat koossa, sekä sukulaiset että tuttavat ja naapurien isännät emäntineen. Ämmät otettiin vastaan Lippolassa kaikkea kunnioitusta osoittaen.

Illallista syötäessä istuivat ämmät kunniasijalla, pöydänpäässä, muu väki istui pöydässä arvonsa mukaan: oltavat naiset ja miehet pöydän yläpuolella, sitten muut isännät ja emännät alapuolella. Muut kutsuvieraat söivät alapöydässä, ja talonperhe paitsi isäntää, joka söi yläpöydässä vierasten kanssa, söi perästäpäin. Sitä järjestystä noudatettiin aina kaikissa pidoissa.

Illallisen perästä kylvettiin sauna ja käytiin makaamaan: ämmät kamariin, vanhemmat ihmiset tupaan ja nuoremmat makuuhuoneisiin.

Seuraavana aamuna, kun rukoukset oli pidetty, kahvi juotu ja murkina syöty, läksi nuoriväki ja osa vanhojakin kirkolle. Kirkkomiesten mentyä sanoi Niemelän emäntä talon emännälle:

-- Lähde nyt, ystäväiseni, näyttämään meille talouttasi. Kun me kerran syynillä olemme, niin me tahdomme katsoa joka paikan aivan tarkkaan ja sitten lopullisesti päätämme sopiiko meidän laittaa tyttäremme sinulle miniäksi vai ei.

-- Lähdetään vain, vastasi talon emäntä ja otti suuren nipun avaimia käteensä. Molemmat ämmät seurasivat emäntää.

Ensin käytiin tupasessa, sitten maitohuoneessa, jauho- ja vilja-aitoissa, navetoissa, tallissa, olki-, heinä- ja ruumenladoissa, riihessä ja kylkiäisessä sekä kaikissa maakuuhuoneissa. Vihdoin tultiin Juhanan huoneeseen.

-- Hyvin on hyvästi teillä kaikki: järjestys ja puhtaus vallitsee joka paikassa; mutta näin naastia huonetta kuin tämä on en ole milloinkaan nähnyt, sanoi Niemelän emäntä käydessään istumaan tuolille.

-- Enkä minäkään, niinhän tämä on kuin kirkko, virkkoi Liisa.

-- Kyllähän meillä tätä nykyä, kiitos Jumalan, ei ole puutetta mitään. Tosin meillä ei ole ylellistä rikkautta, vaan on tavaraa monen jytyistä, vastasi talon emäntä.

-- Teillä, ystäväiseni, näyttää perheeseen nähden olevan yhtä paljon kaikenlaista tavaraa kuin meilläkin ja minun luullakseni enempikin. Minä en ole ainoastaan täydellisesti tyytyväinen, vaan oikeinpa sydämestäni iloinen, kun saan lapseni tällaiseen taloon ja sellaiselle miehelle kuin teidän Juhana on, sanoi Niemelän emäntä. Kuulehan ystäväiseni! Hamasta siitä ajasta, kun teidän Juhana alkoi meillä käydä jo piennä poikana, ajattelin aina: jos meidän Kaisalla olisi sellainen lykky, että tulisi tuon pojan puolisoksi, niin olisin hyvin iloinen. Nyt, Jumalan kiitos, toteutuukin minun hartain toivoni.

-- Eikä ainoastaan sinusta vaan koko meidän perheestä on Juhana ollut mieleinen, todisti Liisa.

-- Kuulehan, hertta kulta! Minä ajattelin aivan samalla tavalla jo tässä tuonnoin, kun meillä oli kylänluvut ja teidän Kaisa oli täällä, vastasi talon emäntä. Niin naasti ja kierä hän oli, jotta minua oikein miellytti hänen käytöksensä. Ei hän viskonut päätään eikä heilutellut ruumistaan niin kuin monet muut tytöt, jotka ovat olevinaan, vaan hän oli niin kuin viaton ja teeskentelemätön luonnonlapsi, ja se miellytti minua hyvin. Myös viimein, kun hän oli meillä talkoossa, oli hän samanlainen. Minä en ollenkaan ihmettele, että meidän Juhana mielistyi häneen. Jo pari syksyä on meidän isä patistellut (pyytänyt) Juhanaa naimaan ja tarpeessahan tuo olisi mennytkin, kun meillä on vähän naisia, mutta Juhana vaan sanoi, ettei sillä ole kiirua. Vasta tänä syksynä hän varustausi sulhaseksi.

-- Et, herttaseni, usko, kuinka meidän Kaisa navistausi teidän Juhanalle tulemaan, sanoi Niemelän emäntä. Toisista sulhasista ei hän piitannut mitään, mutta Juhanan sormuksia ei hän sanonut antavansa pois, vaan aina sanoi samat sanat: "Jos minä menen naimisiin, niin en mene kenenkään muun kuin Lippolan Juhana kanssa."

-- Surkea oli meidänkin Juhanan mieli sinä pyhänä, kun Kaisalle harjakaiset juotiin: hän käveli kuin päätön kana, ei kelvannut ruoka, ei juoma, sen kun vain käveli ja näytti murheelliselta, että oli oikein sääli poikaraiskaa. Kirkosta tultua ei hän enää saattanut olla tuvassakaan, vaan oleskeli huoneessaan, kertoi talon emäntä.

-- Jos lienee ollut surkeaa Juhanakin elo, niin Kaisan oli kahta kauheampi, virkkoi Niemelän emäntä. Oikein luuli tyttöraukan vedeksi muuttuvan, niin kovin hän itki ja vaikeroitsi. Minä pelkäsin hänen tulevan heikkopäiseksi, ja jos sitä menoa olisi pitemmältä piisannut, niin se olisi suittanut tapahtuakin. Mutta Jumalan kiitos kaikki on ohitse. Eläkööt vastaisuudessa sitä rakkaammasti, kun he niin tuskalla yhteen pääsevät.

Näissä ynnä muissa pakinoissa ja syömisessä ja juomisessa kului emäntien aika siksi, kunnes kirkkomiehet joutuivat.

Kun kirkkomiehet olivat saapuneet, kantoivat naiset Juhanan kärristä huoneeseen ne toivikkiapunyytit, jotka Kaisa oli viikon varrella koonnut. Päivällisen perästä läksivät Niemelän ja Lippolan emännät toivikinavuille Lippolan kylälle ja Niemelän Liisa sekä talontytär menivät toisille kylille samalle asialle. Kylän nuoriso kokoontui kirkonmiehen taloon ja alkoi tanssia; sitä sitten pitkitettiin koko illan. Vanhemmat miehet kestivieraista levähtivät vähän aikaa päivällisen perästä ja sitten he keräytyivät talon suuren pöydän ympäri ryyppimään ja tarinoimaan. Talon isäntä kertoi laveasti viimeisen kaupunkimatkansa ja valitti, että tie oli huono kulkea, kun siihen vasta oli vedetty karkeata rapaa, jota oli lohkottu rappeutuneista kivistä ja kallioista.

-- Kukaan ei taida tietää, mistä se kivien ja kallioiden rappeutuminen on saanut alkunsa ja mistä syystä kivet mätänevät länsipuolella Vuoksen virtaa, mutta eivät itäpuolella, kysyi Simolan herastuomari.

-- Sen asian minä sain tietää nyt kaupungissa käydessäni eräältä Pietarinkirkon mieheltä, lieneeköhän sitten totta vai valetta, mutta totena hän sen kertoi näin, virkkoi talon isäntä: "Ennen vanhaan, jo siihen aikaan, kun suuret Eliaan poudat olivat, oli tälläkin paikkakunnalla kova kuumuus ja monivuotinen pouta, niin että vedet kuivuivat sateen puutteesta. Ei kaivoissa eikä lähteissäkään ollut vettä. Pienemmät joet pysähtyivät juoksemasta, ainoastaan Vuoksen ja Kymin mahtavissa virroissa oli vettä mutta vähän niissäkin. Kaikki kasvullisuus oli kuihtunut. Siihen aikaan elivät Suomessa jättiläiset. Eräs jättiläinen sattui silloin olemaan Syvien hautojen kalliolla. -- Syvien hautojen mäet kuuluvat Äyräpään selänteeseen. -- Siellä hän vaikeroi nälkäänsä ja janoansa. Hänen siinä ollessaan sattui hirvi kulkemaan hänen vieritsensä. Hän kaappasi hirven takajalasta kiinni, tappoi elukan ja teurasti. Sitten hän teki tulen kalliolle, jossa paistoi hirven ja söi sen suuhunsa. Niin runsasta ateriaa ei hän ollut saanut moneen aikaan. Näin kylläisenä jättiläinen paneusi levähtämään ja tulta vartioimaan, ettei se pääsisi metsään leviämään. Mutta kylläinen kun oli, nukahtikin ukkopaha siihen. Hänen maatessaan sattui tulemaan tuulispää, joka hajoitti nuotion kekäleet ja sytytti metsän palamaan. Hädin tuskin pääsi jättiläispaha pakenemaan Vuoksen rannalle. Hädissään hän hyppäsi Vuoksen virtaan ja kaaloi sen yli itäpuolelle, jossa hän katseli, kuinka tuli yltymistään yltyi ja leveni levenemistään. Silloin paloi koko se suuri aarniometsä, joka oli Vuoksen ja Kymin virtojen välillä. Tästä kuumuudesta varistuivat kivet ja kalliot ihan tulipunaisiksi. Sitten tuli ankara vesisade. Ja kun kuumille kiville sataa lorotteli kylmää vettä, niin ne halkeilivat ja paukahtelivat niin kuin kuumat saunankiukaan kivet ja tulivat rapakoiksi ja hauraiski. Siitä on kivien rappeutuminen saanut alkunsa. Ajan hampaan kalutessa on rappeutuminen edistynyt niin, että nyt jo monessa paikassa ollaan vahvojen kivien puutteessa."

-- Tuo kertomus tuntuu aivan todenmukaiselta. Nähdäänhän se saunankiukaan kivistä: vaikka ne olisivat kuinka vahvat ja ehjät kiukaaseen pantaessa, niin ne kuitenkin, kun siinä kuumenevat ja varistuvat ja kun niille kaadetaan vettä löylyä lyötäessä, vähitellen muuttuvat rapakiviksi, joita on helppo murennella, sanoi Holttolan kirkonmies, ja sen hyväksyivät toisetkin.

Näissä ja muissa tarinoissa ja pakinoissa kului ukkojen iltapuoli rattoisasti.

Illansuussa tulivat toivikinapuajajat kotiin ja toivat vahvasti tavaraa tullessaan. Lippolan kylän naiset olivat suurimmaksi osaksi antaneet valmiita kapineita, vaan toisten kyläin naiset antoivat suurimmaksi osaksi villoja.

Illalla kun karja ajettiin kotiin, katselivat Niemelän kälykset talon karjaa, sekä lehmiä että lampaita.

-- Hyvin on sinun karjasi viljakasta; hiehotkin ovat niinkuin voilla voidellut, sanoi Niemelän emäntä Lippolan emännälle.

-- En ole milloinkaan tahtonut pitää liian suurta karjaa, joka ei tulisi hyvästi ruokituksi, vaan olen koettanut tyytyä vähempään ja hoitaa ne paremmin, vastasi talon emäntä. Kyllä meidän lehmät ovat tavallisesti olleet uudella karvalla niin kuin muikulat; ei niitä suinkaan ole tarvinnut hännästä nostaa eikä vempeleillä kingotella niin kuin monen muun talon lehmiä, jotka vain pitkän talven pelkkiä olkia henkipitimikseen pureksivat.

-- Enempihän, ystäväiseni, perheen suuruuteen katsoen on teillä lehmiä kuin meillä. Teillä on yhdeksään henkeen kaksitoista lypsylehmää, vaan meillä on kahteenviidettä henkeen vain viisikolmatta lehmää, sanoi Liisa.

Sillä puhein tulivat naiset tupaan illalliselle. Syötäessä kysäisi talonisäntä:

-- No, millaiseksi ovat ämmät meidän talon katsoneet tämänpäiväisessä syynissä?

-- Talo on hyvä ja hyvässä reilassa, vastasi Niemelän emäntä. Me katselimme tuten taiten joka paikan. Kaikki on niin kuin oleman pitää.

-- Ettehän vielä katsoneet nauris- ja omenakuoppiakaan, sanoi Holttolan kirkonmies nauraen.

-- Ne eivät kuulu asiaan, vastasi Niemelän emäntä. Isä saa ne huomenna syynätä, jos häntä haluttaa.

Seuraavana aamuna nousivat naiset jo varhain toivikkitöitä tekemään kuka mitäkin. Murkinan perästä tuotiin suuri joukko lääniltä saatuja villoja, hajotettiin tuvan lattialle ja erotettiin erikseen mustat, harmaat ja valkeat. Ne oli kerätessä pantu kepit ja alkoivat vatkata villakokoa niin, että tukkuja kirposi ilmaan aivan kuin pieniä lintuja olisi lennellyt. Toiset naiset taasen käsillään vatvoivat villa sekaisin.

-- No meidän naiset, menkääpäs nyt toivikinapua katsomaan, käski talon emäntä.

Naiset riensivät kukin huoneeseensa, jossa vähän aikaa kupastettuaan kukin toi antimensa ja antoi ne Niemelän emännälle, joka ne kiittäen otti vastaan. Ne olivat kaikki valmiita tavaroita.

-- Minulla ei päten ole muuta antamista kuin nämä kirjavartiset kintaat, jotka sain setävainajani morsiamelta, sanoi Riitta-täti antaessaan kintaat Niemelän emännälle, joka ne kiittäen otti vastaan.

-- Kah, niinhän te istutte täällä kaikki yhdessä mytyssä paan tultuaan. Pojanvekarat tuolla kujasilla ovat rillanlyönnissä, ja sepä vasta näyttää hauskaa olevan.

-- Lähdetääs helkkarissa mekin yhteen joukkoon maasta riitelemään, sanoi Holttolan kirkonmies. Ja niin he läksivät joka mies ulos.

Kun pojat näkivät ukkomiesten tulevan, he asettuivat toiseen päähän sanoen:

-- Käykääs te ukot yhdelle puolelle, me pojat käymme toiselle. Saamme sitten nähdä, kumpiko puolue voittaa.

-- Tehdään niin, vastasi talonisäntä ottaen kehkärän käteensä ja viskasi. Pojat koettivat panna keppinsä eteen, vaan rilla, joka oli voimakkaasti tottuneella kädellä viskattu, kehki milloin keppien ylitse, milloin alitse poikien ohi.

Pojat peräytyivät ja pysähtyivät siihen kohtaan, mihin rillakin oli pysähtynyt. Yksi pojista nakkasi rillan pyörimään ukkojen luo, mutta Holttolan ukko pisti kepin eteen ja rilla pysähtyi.

-- Kappas ukkoja, kun ovat vanhat varmat, sanoivat pojat ihmetellen.

Lippola taasen heitti rillan ja se lensi poikain sivuitse, joten heidän taas täytyi siirtyä taapäin. Ukkomiehet sikäli siirtyivät eteenpäin, sillä rillanlyöjillä piti aina oleman yhtäläinen välimatka. Näin kun leikkiä jatkettiin, loppuivat viimein kujaset ja sitten tultiin maantielle.

Kylän väki katseli ensin loitompaa kestivierasten leikkiä, vaan viimeiseltä he likenivät ja kävivät yhteen leikkiin. Kas siinä oli koko vatakka sekä poikia että ukkomiehiä. Naiset katselivat tuvan rappusilta miesten kilvoitusta kotvan aikaa, mutta miesten kehotuksesta innostuivat hekin vihdoin ja kävivät yhteen mätäkkään, eukot ukkojen ja tytöt poikien puolelle.

Postiljooni, joka sattui ajamaan samaan aikaan maantietä myöten, huusi ja menosi, kun näki niin paljon väkeä seivästen keralla maantiellä. Hevonenkin pysähtyi katselemaan mokomaa jytäkkää.

-- Johan te hiidessä tukkiatte ruunun maantien, ettei valtakunnan virkamies pääse kulkemaan, huusi ajokas.

Väki taukosi leikistään ja postinkuljettaja ajoi täyttä laukkaa ohitse kiroillen ja noituen. Siitä päästyä jatkettiin leikkiä suurella innolla siksi, kunnes kestivieraita tultiin kutsumaan päivälliselle. Kas siitä leikistä sitten oli puhelemista koko päivällisajaksi.

Kun lähtökuppiset oli otettu, läksivät muut kestivieraat kotiinsa, vaan ämmiä ei vielä sinä päivänä laskettu. Vasta seuraavana tiistaina murkinan jälkeen kyyditsi sulhanen ämmät kotiinsa Niemelään.

Kotiin tultuaan kertoivat ämmät laveasti koko kestin menon ja kuvasivat rillanlyönnin niin hauskaksi kuin suinkin voivat.

Koko perhe nauroi makeasti postiljoonin ällistykselle ja Mauno-setä sanoi korvallistaan kynsien:

-- Voi lempo kun en minä ollut siellä keralla. Kas meidän suku, se vasta osaa leikit laatia eikä istua tuvassa pörröpäänä niin kuin Junnolan rantukset, jotka eivät muusta tiedä kuin kasken viertämisestä.

-- Anna Junnolaisten olla rauhassa, johan noista nyt pääsit, sanoi Mari-täti.

-- Niinhän minua mukeloittaa, kun mokomat nokikolarit olisivat ottaneet morsiamen oikeasta suvusta, vastasi Mauno-setä.

Sillä aikaa kun naiset katselivat Lippolaisten toivikkiapuantimia, meni Juhana ulos hevostansa katsomaan. Hänen mentyään sanoi emäntä:

-- En olisi tässä maailmassa uskonut Lippolaisia niin rikkaiksi, jos en olisi silmilläni nähnyt. Heillä on perheeseen nähden kaikkea eloa ja elämistä ainakin yhden verran kuin meilläkin. Ja apas se järjestys ja siivo, mikä siellä vallitsee, sellaista en minä ole ikänäni nähnyt missään!

-- Ja heidän karjansa, se vasta oli viljakasta, lehmät olivat niin kuin laivat ja lypsää lorottelivat suuret ikoiset rainnat täyteen, kehui Liisa.

-- Johan minä sen aina olen sanonut, että Lippola on paras paikka meidän pitäjässä, vaikka minua ei uskottu, virkkoi Mauno-setä.

Lautamies näytti mielihyvin kuuntelevan näitä Lippolan talon ylistyksiä, mutta hän ei puhunut mitään.

Syötyään ja juotuaan aikoi Juhana lähteä kotiinsa, mutta lautamies sanoi:

-- Älä nyt, poikaseni, ole kiireissäsi, ole talossa yötä ja aamulla menet kotiisi.

Tämä olikin Juhanasta mielen mukaista. Talonväen mentyä askareillensa pistäysi Juhana morsiamensa huoneeseen, jossa tämä tuli avosylin vastaan.

-- Sinä sitten jäät meille yöksi? sanoi Kaisa ja kävi sulhasensa syliin istumaan.

-- Niinhän isäsi kielsi jäämään ja minä taas aivan mielelläni jäin; sinun luonasi on minusta niin hauska olla, vastasi Juhana.

-- Ai niitä miekkosia, sanoi Anni katsoessaan huoneen ovelta.

-- Tule sisään ja käy Juhanan toiselle polvelle istumaan, kutsui Kaisa.

Anni tuli huoneeseen ja sanoi:

-- Mutta mitäs Juhana siihen sanoo?

-- Hänellä ei saa olla sanomista mitään. Etkös Anni nähnyt, että minä kihlajaisissa kilpajuoksussa voitin ja anastin häneltä vallan; minähän siis isäntänä olen, vastasi Kaisa tehden tilaa Annille, joka istausi Juhanan toiselle polvelle.

Juhana hypitteli tyttöjä ja lauloi:

Hyv on pojan istua kahden tytön kesken: sattuis toinen kuolemaan, ei ois poika lesken.

-- Kuole pois, Kaisa, kuole, niin minä saan itselleni sulhasen, sanoi Anni nauraen.

-- En kuole enkä anna sulhastani kellenkään; kun sen olen kerran niin monen puuhan perästä saanut, niin itse sen pidän ja hyvänä pidänkin, vastasi Kaisa ja kietaisi käsivartensa sulhasensa kaulaan.

-- Kah, johan Juhanalla on kaksi morsianta, virkkoi Elli nauraen huoneen ovelta.

Tytöt säpsähtivät ja lieksahtivat seisoalleen.

-- Kuules, kultani, mitä me olemme aikoneet, virkkoi Kaisa. Kun minulla on kiiru toivikkitöiden kanssa, niin me tuumasimme pitää öitsit ja kutsua kylän nuorisoa minua auttamaan. Tule sinä pyhäinmiestenaattona meille jo oikeaan aikaan, niin pannaan tuuma tukkuun.

-- Hyvä on, kyllä minä tulen. Sitä minäkin jo vähin ajattelin, virkkoi Juhana. Mutta mitä varuksia minä tuon kerallani?

-- Ei mitään, vastasi Kaisa. Etkös tiedä, että Niemelän rusthollissa on kavetta kaikenlaista ja minä lähtevänä ihmisenä en heidän tavaraansa säästä.

-- Tehdään vain niin, päätti Juhana.

Juhana katseli ympäri huonetta ja kysyi vihdoin:

-- Mitäs tyysky tuo on ovensuun nurkassa?

-- Siinä ovat ukko Akkasen toivikkiajotavarat, jotka hän kävi minulle keräämässä naapuripitäjästä, vastasi Kaisa.

-- Jos olisit, Juhana, ollut täällä sunnuntai-iltana, niin olisit saanut nauraa Akkasen ukon mutkille suoliasi pidellen, kertoi Anni. Hän kun kertoi pitkät jutut toivikkiajomatkoiltaan ja miten häntä mistäkin talossa kohdeltiin. Heponiemen kestikievarissa hän oli saanut pari ryyppyä. Se kihahti ukon päähän niin, että hän päästyään Kosken myllymäelle nakkasi nyyttinsä kekkimään alamäkeä maantietä myöten, juoksi itse perästä ja lauloi:

Akkanen hyppää ja rillaa, nyytiss on pellavaa ja villaa.

Meillä hän söi ja joi. Kun hän oli saanut joitakuita ryyppyjä, hänen mielensä kepeni niin, että hän alkoi tanssia tepsutella yksinään ja laulaa rallattaa. Sille ei kukaan voinut olla nauramatta, vaikka olisi kuka kuinka vakainen ollut.

Illallista syötäessä sanoi lautamies Lippolan Juhanalle:

-- Totta varmaan tuomiosunnuntailauantaina sinä tulet morsiantasi kuulutukselle ottamaan, vai miten isäsi tuumaili?

-- Niinhän hänkin aikoi, vastasi Juhana.

-- Tule sitten jo perjantai-iltana meille yöksi, niin saamme lähteä lauantaiaamuna jo niin varhain, että ennätetään ensimmäiseksi kuulutukselle kirjoittaa. Minä tahdon, että teidät huudetaan ensimmäiseksi, sanoi lautamies.

-- Hyvä on, tehdään niin, vastasi Juhana.

Seuraavana aamuna varhain läksi Juhana kotiinsa.

Öitsit

Sisältö: Nuorison tuumat. Pienen Paavon uteliaisuus. Öitsivalmistukset. Paavon keinot. Emännät. Öitsityöt. Kortinpano. Vanhatpiiat. Ehtasuuruspala. Arvoitukset. Huikkolassa käynti. Satu Köntyksestä. Ehtamurkina. Nuorison leikkejä: sokkosilla olo ja sarankudonta. Paavon rangaistus. Kunkin ajan toimet.