Part 5

-- Eihän järjen mies kehtaa turhia sätöksiä laitella, vastasi Mauno-setä. Johan minä sen sanoin alusta pitäen, että Juhana tulee meidän vävyksi, ja vanha ei valetta hauku.

Sitten annettiin miehille lehtitupakkaa, jota he hakkasivat ja polttelivat. Kirkonmies jakeli nuuskaa ympäri tupaa.

-- Kyllä tässä talossa on tupakka näihin aikoihin savunnutkin, kun jo ollaan kuudennen kerran tupakaisilla, virkkoi seppä ja täytti piippunsa.

Niemelän talossa eivät olleet moneen aikaan näin yksimielisesti pitäjän pohatat ja oltavat miehet olleet koolla kuin nyt, siksipä varustuksetkin olivat suurenlaiset sekä talon puolesta kuin myöskin Lippolaisten puolesta, jotka toivat harjakaisiksi, mitä parasta talossa oli. Niemelän tupasessa keitti Lippolan emäntä talon naisten avulla suurella padalla kahvia, jota nautittiin samanlaisessa järjestyksessä kuin Junnolaisten harjakaisissa pitäjäntuvassa. Myös ruokailu kävi niin ikään samalla tavalla.

Kun jumalanvilja alkoi ukkojen kulmissa kuhista, kävi puhelukin vilkkaammaksi. Mauno-setä varsinkin oli erinomaisen hyvällä tuulella. Hän koetteli Lippolan kirkonmiehen keralla saada selkoa siitä, miten he olivat toisilleen sukua, mutta eipä siitä kunnon tolkkua tullut. Vieraat kuuntelivat naurussa suin ukkojen selontekoa. Viimein sanoi lautamies Varis:

-- Jos ei vain tapahtuisi sukurutsaus, kun Kaisa ja Juhana menevät toistensa kanssa naimisiin.

Tälle puheelle nauroivat kaikki, ja Mauno-setä hyvin iloisena nauroi myöskin, vaikka Variksen puhe häntä vähän loukkasikin. Naurun tauottua sanoi Mauno-setä:

-- Nyt minä olen erinomaisen iloinen, kun saan veljeni pojan tyttären omaan sukuuni naitetuksi. Niin kuin hyvät ystävät ja arvoisat vieraat tietävät, ovat Niemeläiset ja Lippolaiset vanhaa rusthollin pohjaa.

-- Aivan niin, aivan niin, myödyttivät toiset.

Hämärän tultua alkoi sulhasväki tehdä kotiinlähtöä, mutta talon isäntä sanoi:

-- Ei vielä, hyvät ystävät, saa kiirehtiä: maistetaanhan meidänkin suuruksia.

Sitten syötettiin ja juotettiin vieraita. Sen jälkeen sanoi lautamies Kettunen:

-- Lähdetään veikkoset pois, ei tällä syömisellä ja juomisella näy loppua tulevankaan.

Lähtöryyppyjä jakaessaan sanoi isäntä:

-- Kahden viikon perästä pidetään kihlajaiset, ja tehkää silloin hyvin ja tulkaa kaikki, jotka nyt tässä olette, jo aikaiseen lauantaina meille, että ennätetään kylpeä, ennen kuin kihlaajat tulevat.

-- Kiitoksia kutsumastas, kyllä muistamme tulla, vastasivat kaikki.

-- Ja sinä, Lippola, muista nyt tulla oikeaan aikaan, jottei tarvitse myöhään kupajaa, pyysi isäntä.

-- Kyllä muistan, vastasi Lippola.

Muiden vierasten lähdettyä teki kirkonmies Holttola myöskin lähtöä, mutta talonväen pyynnöstä hän jäi yöksi taloon ja läksi vasta seuraavana päivänä kotiinsa.

Kihlajaiset

Sisältö: Toivikin kiireet. Kihlajaisvarustukset. Vierasten tulo. Rahain jako. Kihlaaminen. Kihlajaistupakat. Illallinen. Kirkolla käynti. Toivikinavun ajaminen. Naiset auttavat töissä morsianta. Toivikinavut. Lahjukset. Vierasten lähtö.

-- Nyt ei Kaisa enää jouda käymään ulkotöissä, vaan hänen täytyy kihlakampsuja varustaa, kun sinä niin pian kutsuit kihlaamaan, sanoi Niemelän emäntä miehellensä.

-- Mikkelin päivän aikanahan tavallisesti on kihlajaiset aina pidetty, ja sitä minä nytkin tarkoitin. Kaisa kyllä saa käydä toivikkitöillensä; eivät meidän varsityöt yhtä henkeä kaipaa, ja jos kaipaisivatkin, niin sitten pitäisi ottaa vieraita muuhun työhön ja antaa Kaisan tehdä toivikkitöitään. Mutta nyt meidän ei tarvitse sitäkään tehdä, kun on työväkeä yllin kyllin, vastasi isäntä.

Kaisalla oli kova kiiru kihlajaisten edellä. Hän ompeli, neuloi ja kirjaili lapasia, kintaita ynnä muita vaatekappaleita. Kaikki talon naiset auttelivat häntä joutohetkinään. Naapurien tyttölöille annettiin sukkain, lapasien ynnä muiden kihlakalujen valmistamista varten lankaa, ja mielellään he ottivatkin auttaakseen toivikkia.

Mauno-setä puuhaili mallasten valmistusta ja oluenpanoa. Suutari-Olli, joka jo oli ennenkin talon nuorelle väelle kirkkokenkiä valmistanut, tuli nytkin kutsuttuna tekemään toivikille ja toisille tytöille ummiskenkiä ja lipokkaita.

Kihlajaisten alusviikolla vedettiin nuottaa ahkerasti ja saatiin kaloja. Emännillä ja muilla naisilla oli sen seitsemän kiirettä tuvan pesussa ja muiden huoneiden siivoamisessa sekä leivoksien että muiden ruokain valmistamisessa. Kihlajaisiin teurastettiin iso sika ja puolenkymmentä lammasta.

Määrättynä lauantaina alkoi jo keski-iltoin aikana tulla vieraita kihlajaistaloon. Jokainen toi tullessaan joko rukiisen tahi ohraisen leivän, ryynipiirakoita, askillisen voita ja muutamat vielä lammaskäpälän. Tupaan tultuaan antoivat vieraat tuomisensa talon emännälle, joka ne kiittäen otti vastaan. Talon perhe tervehti vieraita, miehiä kättelemällä ja naisia likistämällä. Sikäli kuin vieraita tuli, annettiin heille ensin ryypyt vanhemmille ja sitten kahvia kaikille. Ja kun kaikki olivat kokoontuneet, syötiin yhteinen illallinen. Tupaan oli tuotu toinen iso yhdestä puuntyvestä valmistettu pöytä, aivan samanlainen kuin entinenkin pöytä oli. Syötyä kylvettiin sauna: miehet ensin ja sitten naiset. Pimeän tultua sytytettiin kynttilät sekä kynttilänjalkoihin että yläpöydän päällä riippuvaan läkkiseen kynttiläkruunuun.

Kylän nuorisoa alkoi vähitellen tulla kihlajaistaloon kihlaajia odottamaan. Lapset juoksivat vähän väliä ulkona kuuntelemassa sulhasten kelloja.

Kotvasen perästä kuultiin vihdoin kellojen ja kulkusten helinä, ja pian olivatkin sulhaset pihalla. Talon poikamiehet menivät vieraita vastaanottamaan ja korjaamaan hevosia.

Vierasten tupaan tultua ja hyvänillan tehtyä sanoi talon isäntä heidät tervetulleiksi. Talon tyttäret Anni ja Sohvi menivät riisumaan vierasten päällysvaatteita. Anni otti tuohikontin Lippolan kirkonmiehen olalta ja ripusti sen naulaan. Sitten hän riisui vyön ja heitti päällysviitan. Sohvi teki samaten sulhasen sedälle, joka oli toisena puhemiehenä: otti hänen olaltaan tupakkasäkin ja sijoitti sen naulaan ja riisui päällysvaatteet. Sulhanen riisui itse vaatteensa. Jokaisen vaatteet veivät tytöt isännän huoneeseen. Kun tulokuppiset oli juotu, nousi Lippolan kirkonmies seisoalleen ja sanoi:

-- Me kävimme pari viikkoa sitten täällä morsianta merkkiämässä ja nyt tulimme kihlauksella kauppoja vahvistamaan. Otetaankos nyt kihlat lisää vai annetaanko entiset takaisin?

Tähän vastasi talonisäntä:

-- Niin kuin näette, ei tässä ole niitä aikeitakaan, jotta kaupat purettaisiin.

-- Kyllä kauppoja ei pureta, sanoi Holttolan ukko, mutta

ei neittä rahoitta naida, talon lasta lunnahitta. Sulostansa suku anoo, hempustansa heimo suuri saadakseen sataiset markat, tuhantiset tyttärestä. Usein on armas emonen yöllä saanut ennätellä vaalimahan valkoistansa, pesemähän pienoistansa. Usein on armas isonen saanut raataa runsahasti, tehdä työtä tehokkaasti, ennen kuin on ennättänyt saada työlle tyttärensä. Ei tyttö tyhjästä jouda, vaivannähty vastineetta; vaan on markat maksettavat, päästettävät penninkiset.

-- Paljonko neiti sitten maksaa? kysyi puhemies.

-- Ei sillä määrää ole; kun itsestänne paljon pidätte, niin enempi saatte maksaa: tuntekaa itse oma arvonne, vastasi isäntä.

-- Koska niin on asia, niin rahat pöytään, sanoi Lippolan kirkonmies. Ojennas, velimies, rahakontti tänne!

Yrjö ojensi rahakontin, josta kirkonmies veti pitkän rahapussin ja kaasi pöydälle suuren koon vaskirahoja. Talon isäntä istausi Lippolan ukon viereen. Sulhanen istui isänsä toisella puolella ja hänen vieressään istui hänen Yrjö-setänsä pöydän sarvenessa. Sitten otti Lippolan kirkonmies kukkarostaan joukon hopearahoja, joista erotti osan erikseen, nousi seisoalleen pöydän päähän ja lausui juhlallisella äänellä:

Äiti armas kantajainen, valikoitu vaalijainen! Hyvän laadit lapsukaisen, punaposki puolukkaisen, jota kosi sorjat sulhot, nuoret miehet noudatteli: ota vastaan vaivoistasi hopeata huolistasi, markat mielitietystäsi, rahat rakastetustasi, vaikkei hellän äidin huolet kullalla oo kuitattuna.

Morsiamen äiti pyyhkäisi kiiltävän kyyneleen silmistään, tuli pöydän luo, otti rahat ja kiitti.

Sitten asetti Lippolan kirkonmies toisen koon hopearahoja erikseen ja lausui:

Isä hyvä, huolellinen, perheen tuki, turvallinen! Jos sä luovut linnustasi, vaihdat rahaan rakkahasi: ota vastaan vaivoistasi selvät markat sirkustasi, vaikkei hyvän isän huolet markoilla oo maksettuna.

Lautamies otti rahat kiittäen ja mieli liikuttuneena.

-- Itse saat poikaseni antaa morsiamellesi minkä verran tahdot, sanoi Lippolan kirkonmies.

Juhana otti kukkarostansa rahoja ja asetti ne pöydälle, jonka jälkeen hänen isänsä lausui:

Talon tyttö, talon neito, talon morsian mokoma! Jos sä suostut sulhohesi ja on mieli miehelähän: ota rahat rapeasti, kihlamarkat kerkeästi.

-- Rahat on tuotava tänne eikä sieltä haettava, virkkoi kuppari-Maija.

-- Ei rahoja kannella mihinkään, vaan ne on morsiamen itsensä haettava pöydältä, vastasi Lippolan kirkonmies.

-- Taitaa varmaan sulhanen olla raajarikko, koskei kykene rahoja tänne tuomaan, virkkoi taas kuppari-Maija.

-- Ehkäpä morsian lienee rampa, kun ei kykene niitä pöydältä ottamaan, sanoi lautamies Varis.

Sen kuultuaan tuli morsian sukkelaan pöydän luokse, kääräisi esiliinansa ja pyyhkäisi viittansa liepeellä rahat esiliinaan, nyökäytti päätään kiitokseksi ja meni perämaalle toisten naisten luokse.

-- Näittekös nyt, että jos lienevät pojat rikkaat naidessaan, niin ovat tytöt terveet mennessään, virkkoi Simolan herastuomarin emäntä.

Nyt kävi Lippolan kirkonmies istumaan ja alkoi hiljaa kuiskailla rahojen jakamisesta talon isännän kanssa. Naiset puolestaan keräytyivät morsiamen ympärille katselemaan hänen rahojaan.

-- Viisi on hopeaista ruplaa ja yksi on vaskiraha. Se taitaa olla uusi kopeekka, koska on niin kirkas, sanoi kuppari-Maija.

-- Ei se ole kopeekka vaan se on viiden ruplan kultaraha, vastasi morsian. Koettelehan painoa!

-- Ai ai kuinka paljon sinä sait rahaa, oikein kymmenen ruplaa, ihmetteli Maija. Ja ihme se oli tosistakin naisista.

Kun talon isäntä ja Lippolan ukko olivat keskustelleet ja lukeneet rahoja eri joukkoihin, alkoi Lippola huutaa nimikauten jokaista sukulaista, ensin talon perhettä ja sitten muita sukulaisia rahaa ottamaan. Jokainen kutsuttu astui esille, otti rahat ja kiiti. Kun Annin vuoro tuli, lisäsi sulhanen hopearahan vaskirahojen joukkoon, josta Anni tuli hyvin iloiseksi.

Kun kaikille sukulaisille oli rahat annettu, viskasi Lippolan kirkonmies pienen vaskirahan uunille ja sanoi:

-- Tuossa on talon kissalle!

-- Ja tuossa on kontin kantajille, sanoi Yrjö viskatessaan rahvaan joukkoon vaskirahan, jota pienet pojat rupesivat lattialta etsimään.

Kun rahat oli jaettu, kysyi puhemies:

-- Kun me nyt olemme velvollisuutemme täyttäneet, kysyn minä sinulta, arvoisa talonisäntä, saammeko me nyt julkisesti kihlata merkityn morsiamen?

-- Minun mielestäni te olette rehellisesti velvollisuutenne suorittaneet ja runsaan maksun antaneet, joten siis te olette oikeutetut kihlaamaan morsiamen julkisesti, vastasi isäntä.

Tämän kuultuansa meni morsian kaason kanssa huoneeseen, jossa hän sanoi kaasolle:

-- Minä taidan nyt tehdä sulhaselleni vähän kiusaa: en ota sormusta, vaan hän saapi sen pistää sormeeni.

-- Tee vain niin, eipähän sitten saata jälkeenpäin kehua, että sinä olit liian kärkäs hänen sormuksiaan ottamaan, vastasi kaaso.

-- Missä on kihlaus tapahtuva, huoneessako vai tuvassa? kysyi Lippolan kirkonmies.

-- Kyllähän entiseen aikaan kihlattiin tuvassa, mutta ne ajat ovat olleet ja menneet, nyt on tapana kihlata huoneessa, vastasi isäntä.

-- Mutta minun mielestäni olisi paras noudattaa ikivanhaa tapaa ja kihlata tuvassa, se olisi niin juhlallista ja muistuttaisi meille vanhoille oman nuoruutemme aikoja, ehdotteli Holttolan kirkonmies.

-- Minä olen samaa mieltä, lisäsi Mauno-setä.

-- Se minustakin olisi juhlallisempaa, sanoi Lippolan ukko.

-- Koska te niin tahdotte, niin kihlataan sitten tuvassa vanhan hyvän tavan mukaan, myödytti isäntä. Mauno-setä, joka vanhat temput ja tavat parhaiten muistaa, saapi sulhasen nuoremman puhemiehen keralla hakea morsiamen huoneesta ja käydä hänelle puhemieheksi.

Tämän kuultuaan menivät nimitetyt miehet huoneeseen ja toivat morsiamen kaasoineen tuvan porstuaan, jonka nurkasta Mauno-setä otti korennon, aukaisi tuvan oven, koputti korennolla tuvan kynnykseen ja kysyi:

-- Onko sulhanen rikas rahoiltaan vai kepiä kengiltään?

-- Kuningas on rikas rahoiltaan ja susi on kepiä kengiltään, vastasi Lippolan kirkonmies.

Vastauksen saatuaan astui morsiusväki tupaan: morsiamen puhemies ensimmäisenä korento kädessä, sitten sulhasen puhemies, morsian ja kaaso. Edellinen puhemies teki hyvän illan tupaan tullessaan, isäntä vastasi. Nyt nousi vanhempi puhemies, meni sulhasen kanssa morsianta vastaan ja he pyysivät morsiusväkeä siirtymään pöydän luokse ja siellä kihlautumaan. Morsiamen puolelta pantiin vastalause ja tahdottiin kihlauksen tapahtuvan oven suussa, orren alla. Naiset puolestaan pyysivät kihlaajia tulemaan tuvan perälle ja siellä kihlautumaan. Vihdoin tarttui Holttolan kirkonmies asiaan ja sanoi:

-- Ikivanhoista ajoista on ollut tapana kihlata morsian

alla kuulun kurkihirren, alla kaunihin katoksen.

Siis on tuvan keskellä oleva sillan liitos ainoa ja oikea paikka, jossa kihlauksen pitää tapahtuman.

Tähän tyytyivät kaikki.

Nyt ottivat puhemiehet, sulhasen puhemies korennon toisesta ja morsiamen puhemies toisesta päästä kiinni ja nostivat sen vaakasuoraan vyötäistensä tasalle. Sulhanen seisoi pöydän puolella ja morsian oven puolella korentoa. Sulhasella oli kädessä iso rekkosolki, jonka palkimessa oli hopeainen kullalla silattu sarasormus. Morsiamella oli kädessä erivärisistä langoista kirjavaksi neulotut sukat. Puhemiehen annettua merkin sulhanen ojensi oikealla kädellään korennon päällitse soljen sormuksineen ja samalla otti vastaan vasemmalla kädellään ne sukat, jotka morsian oikealla kädellään antoi korennon alitse, ja morsian otti vasemmalla kädellään sulhasen tarjoaman soljen sormuksineen, joten molemmat yhdellä haavaa ottivat ja antoivat kihlamerkit toisilleen. Ne saatuaan he alkoivat kilpajuoksun: sulhanen kiidätti lahjansa, sukat, pöydänpään nurkkaan ja morsian juoksi solki kädessä porstuaan, josta hän pian palasi tupaan. Tämä kilpajuoksu oli kiista tulevasta vallasta: jos morsian kerkesi ennen porstuaan kuin sulhanen pöydän päähän, oli morsiamella valta sulhasen ylitse tulevassa yhdyselämässä. Päinvastaisessa tapauksessa oli sulhasella ylivalta.

Tämän juhlallisen toimituksen perästä antoi sulhasen puhemies tupakkakäärön säkistä pojille, jotka sen hakkasivat tupakkalaudalla ja laskivat laudan pöydälle, josta miehet pistivät tupakkaa piippuunsa ja polttelivat. Vanhempi puhemies tarjoili nuuskaa rahvaalle ympäri tupaa. Koko kihlajaiskestin ajan olivat tupakat laudalla sekä kestivierasten että muiden poltettavana.

Heti kun morsian oli porstuasta palannut tupaan, keräytyivät naiset hänen ympärilleen katselemaan hänen solkiaan ja sormustaan. Kaikista ne olivat erinomaisen hyvät ja kallisarvoiset. Morsiamesta ne tietysti olivat kaikkein parhaimmat.

Vähän ajan perästä kannettiin illallinen pöytään ja vieraat käskettiin ruualle. Talon isäntä luki ruokaluvut ja Holttolan kirkonmies alkoi veisata toisten keralla:

Sinun uhris pääll Hän katsokoon ja palvelukses nöyrän, rukoukses vastaan ottakoon, se on rikkaan mieli ja köyhän. Mitäs pyydät, Hän sinull antakoon, vahvistakoon sinun neuvos: onnee hyvää sinull lainatkoon töissäs ja kaikiss menoiss, niin olet sä hyväss levoss. (Vvk. 36:3)

Illallisen perästä Mauno-setä luki ja Lippolan kirkonmies veisasi toisten keralla:

Herran pyhäss pelvoss pysykäämm, hänelt avion onnee anokaamm, rukouksell alat pyytäkäämm, sitt sen suo meille saada; Hänt kiittäkäämm. (Vvk.325:6)

Kun illallinen oli korjattu tekivät naiset oljista vuoteet tuvan lattialle, johon vanhemmat ihmiset kävivät makaamaan, vaan nuoremmat menivät huoneisiin levolle. Sulhanen meni Antin kanssa huoneeseen makaamaan.

Seuraavana aamuna pidettiin aamurukoukset, juotiin kahvi ja syötiin murkina. Sekä ruualle ruvettaessa että myöskin ruokailun perästä aina luettiin ja veisattiin koko kihlajaiskestin ajan. Murkinan jälkeen alkoi nuoriväki tehdä kirkolle lähtöä. Sulhanen sanoi morsiamellensa:

-- Jos suvaitset, niin ajamme kirkolle.

-- Aivan mielelläni lähden, jos vain otat viedäksesi, vastasi morsian.

Pian oli kirkkoväki pukeutunut ja valjastettiin hevoset. Melkein tarkoin läksivätkin nuoret kirkkoon, ainoastaan vanhemmat ihmiset jäivät kotiin. Tiellä ajettaessa sanoi morsian sulhaselleen:

-- Minä läksin oikein sitä varten, että saisin monesta aikaa kahden kesken puhella. Vaikka me olemme jo julkisesti kihlatut, niin eihän sitä viitsi muiden näkyvissä haastella, vaikka kuinka mieli tekisi.

-- Juuri se oli minunkin ajatukseni, vastasi sulhanen.

-- Et usko, kultaseni, kuinka minä illalla varustausin tekemään sinulle kiusaa, mutta siitä ei tullutkaan mitään, kun kihlaus tapahtui tuvassa, vanhan, iankaikkisen tavan mukaan, jota ei enään minun muistaissani ole kenkään noudattanut, vaan kun Holttolan vaari ja meidän Mauno-setä niin tahtoivat, niin heillähän se valta pitää olla, sanoi Kaisa.

-- Meidän, armaani, on kiittäminen Holttolan vaaria ja Mauno-setää siitä, että asiamme on näin pitkällä, vastasi Juhana. Ilman heitä sinä olisit Junnolan Martin morsian ja minä olisin morsianta vailla. Ja ajattelepas, millainen mieli olisi meillä molemmilla, jos emme olisi yhteen päässeet. Antti veikkoseni kertoi viime yönä koko jutun minulle aivan tarkkaan. Muuten minua huvitti tuo vanhanaikainen kihlaustapa, kun sai vielä kilpajuoksua tehdä.

-- Mitäpä sinun juoksussasi oli hyvää, kun minä ennen kerkesin porstuaan kuin sinä pöydänpäähän, ilkkui Kaisa.

-- Kyllähän minä sinut juoksussa voitan, vaikka käytäisiin heti kohta kilpaamaan, mutta en minä illalla viitsinyt ponnistaa voimiani, virkkoi Juhana. Mutta sanopa ystäväiseni ja vallanpitäjäni, miten sinä aioit minua illalla kiusata?

-- Minä sanoin kaasolleni, etten ota sinulta sormusta, vaan sinä saat sen panna minun sormeeni.

-- Mutta jos minä en olisi sitä tehnyt, vaan lähtenyt pois, entäs sitten?

-- Minä tietysti olisin juossut sinun perästäsi ja pyytänyt sormusta, ja jos et sinä olisi antanut hyvällä, niin olisin sen ottanut vaikka väkisin.

-- Kyllä minä aivan mielellänikin olisin sormuksen pannut sinun sormeesi, kun sinä jo olet kaksi ottanut, niin johan kolmas olisi minun pitänyt antaa.

He puhelivat koko kirkkomatkan. Kaisa valitti surkeuttaan, kuinka hänellä oli vaikea elo, kun heidän toivonsa ei näyttänyt toteutuvan. Erittäin se viikko oli raskain, kun Junnolaan luvattiin harjakaiset juoda.

Kirkkomäelle tultua katselivat kaikki ihmiset, kuinka Lippolan Juhana Niemelän Kaisan kanssa ajoi yhdessä, mutta Junnolan Martti käänsi päänsä toisaanne päin, niin häntä näytti harmittavan, kun Kaisa istui Juhanan vieressä. Vaikka Martti oli jo kihloissa Saarelan Annin kanssa, niin yhtä kaikki häntä suututti, kun Lippolan Juhana voitti hänet, vaikka hän kehui Juhanan jalkoihinsa jäävän.

Kirkolta palattaessa, kun morsiuspari tuli Lippolan tienhaaran kohdalle, sanoi Kaisa leikillään:

-- Aja, kultaseni, kotiin Lippolaan, ei minun mieleni tee enää yhtään Niemelään. Lippola tuntuu minusta kodille ja Niemelä vieraalle.

-- Ei tiedä jos vielä saanet tarpeeksi Lippolassa olosta, vaikka nyt niin sanot, vastasi Juhana nauraen.

-- Ei niin kauan kuin sinä elät, virkkoi Kaisa totisena. Vaikka menisimme Venäjän maan perille, olen minä kumminkin onnellinen sinun kanssasi. Jospa vaikka sinun rakkautesi kylmenisikin minuun, en minä voi koskaan laata sinua rakastamasta. Niin syvälle olet sinä tunkeutunut minun sydämeeni, että ainoastaan kuolema -- jaa, ei sekään voi minun rakkauttani lopettaa.

Tämän sanottua hän tarttui sulhasensa käsivarteen ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissään.

-- Ei, armaani, sinun huoli sitä epäillä, etten minä sinua rakasta. Jumala taivaassa yksin sen tietää, että rakastan sinua äärettömästi. Siksi tunnekin itseni ylenmäärin onnelliseksi, kun saan sinut omanani viedä kotiini, vastasi Juhana.

-- En, Juhana kulta, ole minä sinun rakkauttasi milloinkaan epäillytkään, ja siksi olikin minulla kaksinkertainen huoli, kun meidän asiamme näyttivät nurin menevän. Minä näet oman suruni ohella säälin sinua, joka sait sanomattomasti kärsiä, virkkoi Kaisa.

Näitä asioita ynnä muuta puhellen he tulivat Niemelään, jossa jo ennen heitä ennättänyt nuoriso otti heidät vastaan. Pojat riisuivat ja korjasivat hevosen.

Heti päivällisen perästä läksivät tytöt toivikinavuille, morsiussaataville, omaan kylään, vaan Yrjön Liisa ja morsiamen täti menivät vieraille kylille. Keski-iltain aikana he palasivat takaisin ja toivat tullessaan ne antimet, jotka he olivat kylältä saaneet ja jotka olivat enimmäkseen valmiita vaatekappaleita, niin kuin esiliinoja, pyyhkeitä, lapasia, sukkia ja kintaita ynnä kaikenlaisia nauhoja. Suuri joukko kylän nuorisoa seurasi heitä Niemelään ja toisia tuli perästäpäin. Nuorison kokoon tultua aloitti morsiuspari tanssin, jota sitten jatkettiin niin kauan kuin päivää piisasi.

Iltahämärissä palasivat toisetkin naiset toivikinajolta ja toivat suuren nyytin, jossa oli villaa, pellavata ja osaksi valmiitakin vaatetavaroita.

Maanantaiaamuna nousivat naiset varhemmin kuin miehet, sillä jokainen puolestaan tahtoi auttaa toivikkia (morsianta) käsitöiden teossa. Toiset karttasivat (raaksivat) villoja, toiset kehräsivät sukka- ja kinnaslankaa, neuloivat, ompelivat, iskivät rippua (rimpsuja) tekivät nyytinkiä (pitsiä) jne. Holttolan muori painoi (värjäsi) lankoja isot vyyhdet keltaisiksi keltaheinillä ja kehäkukilla.

Murkinan jälkeen sanoi Mauno-setä:

-- Nyt oman talon naiset ja kesävieraat, katsokaas morsiamelle toivikinapua!

Naiset menivät huoneeseensa ja toivat sieltä jokainen valmiita kapineita, enimmiten käsineitä ja jalkineita. Mauno-setä itse kantoi koko joukon pyyhkeitä, esiliinoja, sukkia, kintaita, palmikoita, viipulavöitä, säärisiteitä ynnä muuta kampsua, jotka hän kaikki lahjoitti morsiamelle.

-- Kah, onpas Mauno-setä välistä aukkakin (aulis), vaikka hän tavallisesti on visukinttu (saita), sanoivat naiset.

-- Mitäs nämä tekevät huoneessa mahettumassa (maatumassa), vastasi Mauno-setä. Maailmalta nämä ovat tulleet, sinne ne saavat mennäkin. On tavaraa kyllä minun elinajakseni.

-- Minkä verranhan Mauno-setä olisi antanut toivikinapua, jos Kaisa olisi Junnolaan mennyt? kysyi Mari-täti.

-- En nauhan nenää, en ympäri sormen kirrettävää, vastasi Mauno-setä.

Vieraat olivat varustaneet keralleen toivikinapua, kuka mitäkin valmista tavaraa, jotka he antoivat morsiamelle. Lautamiehet ja kirkonmiehet antoivat sitä paitsi morsiamelle rahaa.

Päivällisen jälkeen sanoi Lippolan kirkonmies:

-- Nyt ei muuta kuin aletaan tökkii omaan mökkiin.

-- Ei kiireellä hätää ole, vastasi isäntä. Keski-iltoin aikana saatte vasta kampsujanne katsella ja mennä kotiinne.

Siihen tyytyivät kaikki vieraat. Keski-iltoin aikana syötiin lähtöruoka ja otettiin lähtökupit. Sitten Lippolan kirkonmies sanoi:

-- Minä olen aikonut ensi pyhänä pitää ämmäjäiskestit. Varustaikaa siis ämmät valmiiksi, lauantai-iltapuolella tulee Juhana teitä noutamaan. Myös pyydän arvoisia virkaveljiäni tulemaan kestiin.

-- Suuri kiitosta kutsumastasi, sanoi Holttolan kirkonmies. Tämä syksy näyttää antavan kestejä oikein runsaalla mitalla. Minähän kyllä joudan kestinjuontiin, kun en enää jaksa päten (kunnolla) muutakaan toimittaa.

Sitten toivat tytöt vierasten päällysvaatteet huoneesta tupaan. Kyläläisiä kerääntyi iso joukko katsomaan vierasten lähtöä. Talon nuoret miehet valjastivat hevoset.