Part 4

Näin kävi Junnola ympäri tupaa ja jakeli ukkomiehille viinaa. Puhemies tarjoili toisesta pullosta naisille punaista (siirappi-) viinaa. Sitten puhemies otti torppasäkistä Venäjän lehtitupakkaa ja antoi pojille hakattavaksi ja poltettavaksi. Sillä aikaa kantoivat Junnolan naiset pöytään kaksi suurta kahvipannua, joista Junnolan isäntä kaasi kupit täyteen ja hän pyysi morsianta, kaasoa, Niemelän ja Holttolan emäntiä kahvia juomaan. Vasta toisella kutsulla he menivät ja istausivat pöydän päähän, johon myös Niemelän lautamies, Holttolan kirkonmies ynnä muut oltavat miehet istausivat. Muu väki kävi alemmaksi istumaan.

Kun kahvit oli juotu ja kupit korjattu, tuotiin tuohikontit, joista pantiin ruokaa pöytään: rukiista ja ohraista leipää, omena- (potaatti-) ja oikeita (ryyni-) piirakoita, voita ja suolakalaa. Laskuista kaadettiin maitoa kappoihin ja vateihin. Ruualle istuttiin samassa järjestyksessä kuin kahviakin juotaessa. Kun morsiamen ja sulhasen likeisemmät sukulaiset olivat ravitut, syötettiin ja juotettiin muita kutsutuita vieraita ja syrjäläisiä viimeiseksi, jonka jälkeen ruoka korjattiin.

-- Kah, eikös Mauno-setä olekaan täällä? kysyi Holttolan kirkonmies.

-- Ei ole, pitäähän jonkun olla kotia katsomassa, vastasi Niemelän isäntä.

-- Aivan niin, aivan niin, virkkoi Junnolan isäntä. Eiväthän pienemmätkään talot tule hoitajatta toimeen saatikka sitten Niemelä, joka on suurin talo pitäjässämme.

-- Vielä vain Mauno-setä olisi mahtunut meidän harjakaisille, kun niin hakaisasti haasteli meidän kosissa käydessämme, sanoi puhemies.

-- Taisitte tyhmästi lähestyä ja harkkoja haastella ukolle, vastasi Holttola.

-- Ukolla on väliin omat tuumansa, sanoi lautamies, ja siihen se pakina päättyi.

Kun ruoka oli korjattu ja morsian kaasoineen istui ovensuun ikkunan pielessä, rohkasi Martti luontonsa, tuli Kaisan luokse, katsoi hänen sormiinsa ja sanoi:

-- Eihän sinulla, Kaisa, olekaan minun sormuksiani sormessasi, missä ne ovat?

-- Ne ovat taskussani, vastasi Kaisa.

-- Mitkäs sormukset nämä sormessasi ovat?

-- Kunhan ovat vain.

-- Taitavat olla Lippolan Jussin sormukset?

-- Jos lienevät.

-- Milloinkas ne viedään pois?

-- Ei milloinkaan. Ne ovatkin otetut eivätkä annetut.

-- Kunhan meidän kauppamme menevät eteenpäin, niin kyllä minä ne kyytiän kotiinsa.

-- Ei niitä ole sinun kyydittäväksesi otettukaan.

-- Sinä et siis aio tullakaan minulle, vai mitä?

-- Enkä aiokaan.

-- Mutta isäsi on sinut minulle luvannut.

-- Tulkoon isäni itse, jos tahtoo, vaan enhän minä voi kahdelle miehelle mennä.

-- Mitäs varten näitä harjakaisia sitten juodaan?

-- Enhän minä ole tahtonutkaan näitä juoda eikä minun tahtoani ole kysyttykään.

Nyt tuotiin kahvikupit uudestaan pöydälle ja vieraat käskettiin juomaan samassa järjestyksessä kuin ensi kerrallakin. Se haihdutti Martin ja Kaisan keskustelun. Sitten alkoivat vieraat vähitellen lähteä pois, ensin syrjäläiset ja sittemmin kutsuvieraat. Sulhanen ja morsian erosivat jäähyväisittä. Junnolan ja Niemelän isännät puristivat toistensa kättä jäähyväisiksi.

-- Tules tänne aittamäelle, minulla olisi sinulle vähän haastamista, sanoi Holttolan kirkonmies vävyllensä Niemelän lautamiehelle mennessään ulos.

Lautamies sytytti piippunsa ja seurasi appeansa aittamäelle, jonne päästyään he istahtivat tarinoimaan.

-- Nämä harjakaiset olisivat saaneet olla juomatta, virkkoi Holttola.

-- Kuinka niin? kysyi Niemelä.

-- Jos ei sinun lapsellasi ole vauraampia ottajia kuin Junnolan rahjus, niin anna tyttäresi olla kotona.

-- Hyvä appiseni, minä en nyt ymmärrä sinua. Kyllähän tyttärelläni on käyneet jo viidet sulhaset ja par'aikaa on hänellä vielä Lippolan Juhanan sormukset, kun ei hän niitä sanonut tahtovansa antaa pois; vaan minä katsoin parhaaksi laittaa tytön Junnolaan, kun se on rikkain talo pitäjässämme.

-- Vai niin! Sinä, vävyni rakas, olet nyt soaistu: tämän maailman mammona on pettänyt sinut. Mutta ei ole kaikki kultaa mikä kiiltää, pitäisi sinun ikäisesi miehen ymmärtää. Semmoisen miehen ohella kuin Juhana on voit sinä mieltyä Marttiin! Minä ihmettelin oikein sinun sokeuttasi. Mutta näyttää siltä, että sinä et tunne Marttia etkä Junnolan taloa. Se on totta: Junnola on suuri ja vahva talo, rahaa ja riistaa on paljon. Mutta siinä perheessä on eripuraisuuden koi, joka sen pian syöpi hajalleen ja olisi jo aikoja sitte syönytkin, mutta vanha ämmä, jonka nimessä talo on, ei anna valtaa erota. Vaan niin pian kuin mummo ummistaa silmänsä, on talo neljänä ja Martti ei saa kuin yhden neljänneksen. Siinä on se suuruus. Mies on taasen niin typerä, ettei osaa kirvesvartta tehdä. Olisi Kaisa raiska järellä tuollaisen tollikan kanssa, joka vielä on niin yksinkertainenkin, että kylän pojatkin pitävät häntä pilkkanansa.

-- Se on asia, jota minä en ole tiennyt. Mutta se on vain huolettanut minua, kun Kaisa ei sano muille kenellekään menevänsä kuin Lippolan Juhanalle.

-- Muna on viisaampi kuin kana. Tyttäresi tuntee Juhanan ja siksi ei tahdo hänestä luopua. Minusta on oikein ihme, että sinun mielesi on noin muuttunut vähässä ajassa. Muistanhan minä aivan hyvin, kuinka sinä viime talvenakin, kun teillä oli kylänluvut, sanoit, ettei niin ylevää ja rehtiä miestä ole koko pitäjässä kuin Lippolan Juhana on: hän on niin kuin hieno herrasmies, nöyrä ja nopsa. Onko se sitten Kaisan syy, että hän on Juhanaan mielistynyt, kun kuuli isänsä suusta sellaiset lauseet? Ja paitsi sitä, olettehan te koko perhe tähän asti rakastaneet Juhanaa; niinhän hän on teillä ollut kuin oma lapsi, ei yhtään vieraampi. Ja nyt yhtäkkiä sinun päähäsi pölähtää ajatus syrjäyttää tuo jalo nuorukainen ja antaa tyttäresi mokomalle rantukselle. Mitä taasen Lippolan taloon tulee, niin sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että siinä on yksinkertainen perhe. Kirkonmiehen kanssa ei voi kenkään tulla jakoa tekemään. Mitä hänellä on, se jääpi hänen kolmelle lapselleen, joista Juhana on vanhin ja vaurain.

-- Kyllähän Juhana on kelpo nuorukainen, sitä ei voi kenkään kieltää.

-- Niin onkin, sen tietävät jo esivallatkin. Kun Miehikkälän kompromi kuoli, kysyi maamittarien tirehtööri rovastilta, ketä hän ehdottelisi siihen virkaan, ja rovasti ehdotteli Lippolan Juhanaa. Sen johdosta pyydettiin Juhanaa yhdeksi päiväksi toimittamaan maajako-oikeuden lautamiehen virkaa, jolloin tirehtööri niin mielistyi Juhanan toimeliaisuuteen, että hän oli kiittänyt rovastia, kun tämä ehdotteli hänelle niin ymmärtäväisen miehen, ja sanoi antavansa Juhanalle kompromin lautamiehen viran, joka tietysti tulee kohta tapahtumaankin; sillä mitä sellaiset herrat kerran lupaavat, sen he pitävät. Tiettävästi Juhana pääsee kirkonmieheksi isänsä jälkeen, kun tämä kuolee. Mutta Junnolan Martista ei tule koskaan mitään arvokasta ja oltavaa miestä.

-- Nyt vasta, appeni rakas, avaantuivat minun silmäni, ja Jumalan kiitos että ne avaantuivat. Minä menen jo täältä mennessäni Lippolaan ja tunnustan erehdykseni. Junnolan sormukset viedään jo tällä viikolla pois ja Lippolan Juhanalle juodaan harjakaiset ensi sunnuntaina meidän kotona. Ole, appeni, niin hyvä ja tule meille ensi sunnuntaina heti kirkosta päästyäsi. Minä tahdon kutsua kaikki pitäjän lautamiehet ja kirkonmiehet harjakaisille. Tosin tämänpäiväiset harjakaiset minun tulee maksaa, vaan rahallahan tuosta päästään.

-- Mutta kuules, poikani rakas, mikä sinulla oli oikeastaan tarkoituksena, kun sinä tahdoit tyttäresi laittaa Junnolaan, vaikka tiesit sen olevan hänestä väkinäistä?

-- Tyttäreni tulevaa etua minä oikeastaan olin valvovinani, kun tahdoin hänet laittaa pitäjän pääpohatalle. Minä ajattelin asiaa näin: vaikka Kaisasta suittaa alussa tuntua naimisiinmeno väkinäiseltä, niin kyllähän rakkaus vähitellen tulee, kun kerran naimiskaupat edelleen menevät, ja sitten kun vihitään ja avioliitto Jumalan sanalla pyhitetään, niin se tuottaa suosion ja rakkauden, ja kun varoja on yllin kyllin, on avioliitto onnellinen.

-- Toisenlaisen käsityksen olisit, poikaseni, saanut, jos olisit silloin ollut kirkossa, kun rovasti lattia- (katekismus-) saarnassa selitti kuudetta käskyä. Hän sanoi näin: rakkaus on Jumalan lahja, niin kuin muutkin hyvät avut. Sitä ei siis voi itse tehdä eikä luoda, vielä vähemmin toinen antaa tahi ottaa. Se on Luojan lahjoittama luontainen taipumus ja halu yhdistyä toiseen sukupuoleen. Siksi sanookin Raamattu, että Jumala antaa joka miehelle oman vaimonsa ja joka naiselle oman miehensä. Seuratkoon vain kukin sydämensä taipumusta katsomatta ollenkaan syrjäseikkoja, niin kyllä hänelle oma yhtyy; mutta joka muussa tarkoituksessa naimisiin menee, vieraan hän saapi puolisokseen eikä siinä auta vihkiminen eikä muu ulkonainen meno. Joka taasen kaksi yhteen liittynyttä sydäntä erottaa, olkoon se sitten omansa tahi vieraan, hän tekee luontoa vastaan, kun hän erottaa ne, jotka Jumala on yhteen sovittanut. Sen tähden tulee jokaisen asianomaisen rukoilla Jumalaa antamaan itse kullekin oman puolisonsa, jonka kanssa hän voisi elää onnellisesti. Syy, miksikä niin paljon onnettomia pariskuntia on maailmassa, on se, että mennään naimisiin kaikenlaisten syrjäseikkain tähden ja Jumalalle mitään puhumatta koko asiasta, vaikka häneltä rakkaus tulee. Niin, koska ihmiset eivät tahdo häntä tuntea niin kuin Luojaa, laskee Hän heidät häijyyn mieleen tekemään sitä, joka on heille vahingoksi.

-- Kyllä ne sanat ovat totta, vaikka minä en ennen ole tuota asiata huomannut. Nyt vasta minä oivallan, että tyttäreni Kaisan ja Lippolan Juhanan sydämet ovat toisiinsa liittyneet, ja minä olisin tehnyt syntiä taivasta vastaan, jos olisin ne toisistaan erottanut. Ei, minun tyttäreni, oman rakkaan lapseni, ei tarvitse huutaa kostoa minun päälleni, että minä olen hänen onnensa kadottanut, saneli lautamies Niemelä ja pyyhki kyyneleitä silmistään.

Tällä puhein ja hellät jäähyväiset jättäen erkanivat appi ja vävy toisistaan.

Lautamies teki niin kuin lupasi: ajoi emäntineen ja lapsineen Lippolaan, jossa Juhana oli ollut koko iltapuolen huolissaan niin kuin maansa myönyt. Lippolan emäntä huomasi ensin vierasten tulon ja sanoi akkunasta katsoessaan:

-- Niemelän lautamies ajaa meille; nyt varmaan saapi meidän Juhana morsiamen (sormukset) kotiinsa.

Juhana meni vieraita vastaanottamaan. Hän kätteli lautamiestä, auttoi lapset kärristä ja likisti emäntää sekä riisui hevosen. -- Entiseen aikaan tervehtivät miehet naisia ja naiset miehiä likistämällä. Naiset keskenään likistivät toisiaan tervehtäessä, vaan miehet keskenään antoivat kättä toisilleen. -- Hänen kätensä vapisivat liikutuksesta rinnustinta avatessa. Sitten hän juotti hevosen, pani heiniä sen eteen ja sen tehtyänsä meni huoneeseensa.

Tuvassa olijat tulivat vieraita vastaanottamaan entisen tavan mukaan. Emäntä laittoi heti paikalla kahvipannun tulelle. Isäntä vei lautamiehen kammariin, jossa he puhelivat kauan kahden kesken.

Juotua ja syötyä meni lautamies Juhanan huoneeseen ja sanoi:

-- Kuules, hyvä poikani! minä olen erehtynyt, kun tänäpäivänä join harjakaiset Junnolaan. Asia oli sellainen, etten minä tiennyt Kaisan niin kovin sinuun mielistyneen ennen kuin vasta tänä aamuna. Kun minä kerran viime sunnuntaina lupasin juoda harjakaiset Junnolaan, oli se lupaus täytettävä, vaan nyt, kun minä sain kaikki asiat tahi tilaan tismalleen tietää, puran Junnolan kaupat ja laitan tyttäreni teille. En minä voi enkä tahdo lastani pakottaa naimisiin vastoin hänen tahtoaan. Kun hän sinua rakastaa, niin ota hänet, minä annan isällisen siunaukseni myötäjäisiksi.

Juhana oli ikään kuin pilvistä pudonnut. Hän ei vähään aikaan ymmärtänyt, mitä hänen piti vastaaman. Vihdoin hän tointui ja sanoi:

-- Minä kiitän sinua, isä, näistä sanoista. Minä olen myös Kaisaan mielistynyt niin, että ero hänestä olisi tuntunut surkean raskaalta. Minä koetan myös elämässäni näyttää, että olen ansainnut Kaisan rakkauden. Hänen ei pidä koskaan saaman syytä valittaa minun kovuuttani.

-- Sen, poikaseni, minä kyllä uskon. Me päätimme isäsi kanssa juoda harjakaiset meidän kotona. Mauno-sedän laitan viikon varrella viemään pois Junnolan sormukset ja kysymään, paljonko he tahtovat harjakaisistaan, virkkoi lautamies.

Vähän aikaa mietittyään hän jatkoi puhettaan:

-- Mutta niin kuin tunnettu on, minä olen suoraan sanoen ahnas maailman tavaran perään enkä raatsisi rahojani antaa harjakaisten maksuksi, ja väärin taasen olisi pyytää sinua niitä maksamaan. Jos sentään pitänee antaa Junnolan kaupat eteenpäin.

-- Jos ei muuta estettä ole kuin harjakaisten maksu, niin kyllä minä ne mielelläni suoritan, vastasi Juhana. Minä olen valmis uhraamaan kaikki Kaisan edestä; mikään ei saa minulle olla kallis hänen tähtensä.

-- Nyt poikaseni minä tunnen, että sinä rakastat Kaisaa yhtä paljon kuin hänkin sinua, virkkoi lautamies liikuttuneena. Olisi siis synti erottaa teitä toisistanne. Kyllä minä mielellänikin harjakaiset maksan ja kiitän suuresti Jumalaa, joka avasi minun silmäni oikeaan aikaan. Totta puhuen, minä olen aina sinua pitänyt kunnon poikana, ja koko meidän perheestä olet sinä mieleinen, vaikka minä nyt vain satuin vähän erehtymään.

-- Harjakaisten juonti ei paljoa merkitse; onhan niitä juotu ennenkin ja maksettu. Pääasia on se, että vihdoin tullaan oikealle tolalle, vastasi Juhana.

-- Aivan oikein, poikaseni, todisti lautamies ja läksi huoneesta.

Tupaan päästyään käski Niemelä perheensä suoriutua matkalle. Juhana valjasti hevosen, ja niin läksivät vieraat ajamaan kotiinsa jätettyään sydämelliset jäähyväiset.

Vierasten lähdettyä sanoi Riitta-täti, isännän sisar:

-- Vai niin kävikin, että meidän Juhana sai morsiamen kotiinsa. Johan minä sen sanoin silloin, kun Juhana läksi kosioimaan, että ken kuuseen kurkoittaa, se katajaan kapsahtaa. Olisit kosioinut Kaiturpään Annia, niin et suinkaan olisi rukkasia saanut, niin kuin nyt sait.

-- Hanki vain tätiseni Annille muita sulhasia, kyllä minä Niemelän Kaisan saan, kun ensi sunnuntaina kutsuttiin jo kauppoja valmistamaan, vastasi Juhana.

-- Vai niin, tulee vai se äkäpussi meille kumminkin minun kiusakseni, huokaili Riitta-täti. Vaikka en minä hyvästä ihmisestä sentään osaa sanoa niin enkä näin, kun en ole hänen kanssaan päivääkään elänyt, mutta niinhän kuppari-Mari minulle kertoi, että Kaisa on pahajuoninen.

-- Älä, tätikulta, usko kuppari-Maijan lörpötyksiä ja valeita. Sehän on piikakin, joka kontissa kestää. Enpäs minä pelkää ottaissani yhtään hänen äkäisyyttään. Ja kun minä tulen Niemelän vävyksi, niin toimitan Mauno-sedän sinulle sulhaseksi, ivasi Juhana.

-- Välttäähän pilkka pienempänäkin eikä harmaan hevosen laisena, vastasi Riitta-täti toimessaan. Vaikka tarpeessahan tuo kyllä menisi vaimo Mauno-sedällekin, kun on leskiukko eikä ole yhtään lasta, joka hänen vaatteensa puhdistaisi; vaan minustako hän huolisi, jolla on jo jalka haudassa, toinen haudan partaalla, vaikka eihän tuo Mauno-setä taida olla paljon nuorempi minua, kun melkein yhteen aikaan paimenessa käytiin.

Tämän kuultuaan rehahtivat kaikki nauramaan, ja emäntä sanoi:

-- Nuorra naida pitää, vaatii virka vanhankin. Ei, kuulen mä, Riitta-täti olisi yhtään esteeksi, jos vain Mauno-setä kosioimaan tulisi.

-- Olkaa tuossa turisematta; Riitta-tädillä on kolme sulhasta; Hiekka-Heikki, Matara-Matti ja Nurmi-Tuomas (kalmiston maanalaisia asukkaita), ja siinä sitä jo meikäläisellä piisaa, virkkoi Riitta-täti vähän närkästyneenä.

Kun Niemelän isäntäväki tuli kotiin, istui Kaisa huoneen kynnyksellä ja veisasi: "Ah sielun anna vallit Herran" (Vvk. 291). Kyyneleiset silmät todistivat raskaan surun häntä ahdistavan.

-- Heitä, lapseni, surusi pois ja ole iloinen, sanoi hänelle hänen äitinsä. Nyt ovatkin jo asiasi muuttuneet: Junnolan sormukset viedään tällä viikolla pois ja Lippolan Juhanalle juodaan ensi sunnuntaina harjakaiset.

-- Oikeinko totta, rakas äitini? kysyi Kaisa hyvin kerkeästi ja pyyhkäisi silmiään.

-- Tuossa tulee isäsi, saat kuulla häneltä samaa, vastasi äiti.

-- Onko totta, isäni, että minä saan Lippolan Juhanan? kysyi Kaisa hätäisesti.

-- Totta on, lapseni, oikein totta, vastasi isä. Minä kun en tuntenut asian todellista laitaa, niin tein erehdyksen; mutta Holttolan vaari johdatti minut oikealle tolalle. Me kävimme tullessamme Lippolassa pyytämässä heitä tulemaan kauppoja vahvistamaan ensi sunnuntaina.

-- Voi isä kulta, kuinka sinä olet hyvä, sanoi Kaisa syleillen isäänsä.

Lautamies käänsi päänsä toisapäin ja pyyhkäisi kyyneleen silmästään.

Jo samana iltana ilmoitti Kaisa Annille ja Sohville ilosanomansa ja nämä taasen kertoivat äideillensä, ja tieto kulki toiselta toiselle. Illallisen aikana tiesi jo koko perhe asian käännöksen, vaikka ei sitä kukaan ollut tietävinään, kun ei sitä julkisesti puhuttu. Vasta seuraavana aamuna murkinaa syödessä sanoi lautamies koko perheen kuullen:

-- Jos Mauno-setä ottaisi mennäkseen Junnolaan viemään Martin sormukset pois, koska se kauppa ei näy kumminkaan eteenpäin kulkevan. Saisit ottaa nietaruunan ajettavaksesi.

-- Jopas viimeinkin. Mikäs sen viisauden nyt sinulle toi? kysyi Mauno-setä.

-- Holttolan ukkohan se eilen minulle kertoi tarkoin Junnolan talon seikat, ja siksi päätin purkaa kaupat. Minä annan viisitoista ruplaa rahaa kerallesi, jolla saat maksaa harjakaiset. Minä en nyt jouda menemään sinne, kun täytyy mennä toisaanne päin virkatoimilleni. Eiköhän tuo lienee yhdentekevä, kunhan vain omansa saavat, vieköön heidät Musti tahi Tisti, vastasi lautamies.

-- Johan minä sanoin, että ne harjakaiset ovat kalliit juotavat, ja siksi en minä heistä huolinutkaan, puhui Mauno-setä. Tuo Holttolan ukko on sentään viisas mies: suotta hän ei ole kirkonmies ja meidän sukulainen.

Niin kuin sanottiin, Mauno-setä lähti asialle. Kaisa antoi hänelle Junnolan Martin sormukset ja lautamies rahat.

-- Jumalan kiitos, että asia näin hyvin päättyi, sanoi Kaisa Annille. Kyllä minä jo monta levotonta yötä vietinkin ja monta kyyneltä tipautin silmistäni. Juhana raiskaa minulla oli myös sääli ja itkin jo monta kertaa, kun hänen raukan täytyi niin paljon kärsiä minun tauttani.

-- Mutta mistäs tiedät, vaikkei hän olisi ollut topotolvanaankaan koko asiasta? kysyi Anni.

-- Voi hyvä serkku kulta, mitä siinä puhut. Juhana, joka niin äärettömästi rakastaa minua ja antaisi vaikka henkensä minun edestäni, hänkö voisi olla välinpitämätön minusta! Ei ensinkään, vaan hän on saanut paljon, oikein paljon kärsiä, niin että minä sydämestäni säälin häntä. Mutta Jumalalle kiitos, nyt ovat meidän kärsimyksemme lopussa ja sitä kalliimmat me olemme toisillemme. Illalla, kun sain kuulla, miten hyvin meidän asiamme ovat, niin ilo ei antanut minulle unta ennen kuin vasta päivän valjetessa, vastasi Kaisa.

-- Ai sinua miekkosta, kun sinä saat niin hyvän ja rakkaan miehen sekä hyvän talon, virkkoi Anni. Kyllä kärsimyksesi runsaasti palkitaan. Minä raukka en yhtään voi sanoa, minkälaisen taulahatun mahtanen saada vai jäänenkö vanhaksipiiaksi.

-- Odottaen onni saadaan, vastasi Kaisa. Älä vain ole hätäinen, et sinä vanhaksipiiaksi jää; muista serkkuseni se, että ken kunnialla kokottaa, se viimein ilolla korjataan.

Tultuansa Junnolasta kertoi Mauno-setä laveasti, kuinka häntä otettiin vastaan, syötettiin ja juotettiin ja kuinka siellä oli huono siivo: lattia likaa ja rujaa täynnä, lapset likaiset kuin porsaat ja aikaihmisetkin olivat niin kuin riihiryökäleet, paikkaisissa ja likaisissa vaatteissa. Pöytäkään ei ollut pesty sitten lauantain, tuskin silloinkaan, siltä se ainakin näytti.

-- Kun minä aloin puhua naimiskaupan purkamisesta, jatkoi Mauno-setä, he nousivat kaikki kuin ukonilma, miehet ja naiset, vanhat ja nuoret, kaikki puhuivat sekaisin, eikä sanottu sormusta otettavan takaisin, kun minä en muka ollut heidän mielestään mikään kaupanpurkaja. Vihdoin menin naapuritaloon, otin pari vierastamiestä keralleni, panin sormukset pöytään ja kysyin maksua harjakaisista. He määräsivät viisi kolmatta ruplaa ja minä kymmentä tarjosin. Kun he eivät sanoneet vähempään tyytyvänsä, vaan uhkasivat käräjään, niin minä läksin pois, ja koko asia jäi kihlakunnanoikeuden päätettäväksi.

-- Sitten he eivät paljon hyödy, kun se oikeuden nojaan jäi, sanoi lautamies. Kyllä minä ne asiat tunnen. Meidän puolesta ei ollut harjakaisilla jos parikymmentä henkeä ja jos joka hengelle luetaan vaikka tsetverktaakka (25 kopeekkaa), niin se ei tee muuta kuin viisi ruplaa. Siinä on koko se räjäys, minkä he tulevat saamaan. Ei suinkaan minua velvoiteta maksamaan kaikkein niiden möhömahain syönnöksiä, joita he sinne kuljettivat; se on varma se.

Seuraavana lauantaina oli Niemelässä iso puuha: tupa pestiin, leivottiin ohraisia, kotipellon vehnäsiä, tehtiin kahdenlaisia piirakkoja ym. varustusta. Vaikka tiedettiin, että sulhasenkin puolesta tuotin ruokaa ja juomaa, niin yhtä kaikki talon puolesta myöskin varustettiin vierasvaraisuutta. Näitä pitoja valmistettiin koko perheen tuumasta, sillä kaikista oli mielenmukaista Lippolan Juhanan ja Kaisan yhteen meno. Siksi jokainen koetteli puolestaan tehdä parasta.

Seuraavana sunnuntaina ei Niemelästä monta henkeä mennyt kirkolle. Ainoastaan lautamies Mauno-sedän kanssa ajoi yhdellä hevosella. Toiset jäivät kotiin varustuksia tekemään.

-- Taitaa se Lippolan Juhana olla meidän siskosta hyvin iso herra, kun sille niin suuria varustuksia tehdään, sanoi Kaisan nuorin veikko ja kiipesi siskonsa syliin.

-- Enemmänhän meille muita vieraita tulee; niillehän varustuksia laitetaan. Kun Juhana on siskon oma sulhanen, niin eihän hän vieras ole, vastasi Kaisa nauraen.

-- Mutta jos se Juhana viepi sinut Lippolaan, niin minä suutun häneen enkä anna hänelle kättä koskaan vaan haukun häntä Jussiksi, virkkoi lapsi.

-- Minkäs tähden sinä et siskoa Lippolaan laskisi? kysyi Kaisa.

-- Sen tähden että minulle tulee ikävä, vastasi pieni Mikko.

-- Jos se Juhana on sinusta niin hyvä, ettet sinä voi erota hänestä, niin tulkoon hän meille asumaan, mutta Lippolaan sinä et saa mennä.

Kaisa nauroi minkä jaksoi lapsen yksinkertaisuudelle ja vastasi pienen veikkonsa päätä silitellen:

-- Ei sisko mene minnekään, ei Juhanan eikä muiden kanssa, ole vain, kultaseni, huoletta.

Kirkosta päästyä tuli Niemelän talonmiesten keralla neljä lautamiestä ja kaksi kirkonmiestä. Heitä syötettiin ja juotettiin sulhasia odotettaessa. Keski-iltoin aikana tuli sulhasväkeä Lippolasta kolmella hevosella. Kirkonmies itse oli puhemiehenä pojallensa.

Kun tervehdykset oli laadittu ja kuulumiset virketty, sanoi Lippolan kirkonmies:

-- Meidän pojalla kuuluu olevan täällä saarva (saukko) kierroksissa; käydäänpäs takaamassa, vieläköhän se mahtaa olla paikoillaan, niin samalla saadaan sadinta vahvistaa.

Näin puhuen he menivät huoneeseen sormusta antamaan. Tavan mukaan seisoi Kaisa huoneen oven takana, kaaso edessään. Kirkonmies oli etsivinään morsianta ympäri huonetta väen seasta ja älyttyänsä hänen oven takana seisovan hän sanoi:

-- Täältä se kumminkin löytyi. Lasketaanpas yksi lenkki lisää, niin ehkä se pysyy asemillaan siksi, kunnes kolmannen kerran tullaan tarkastamaan.

Juhana ojensi sormuksen ja katsahti morsiamensa silmiin. Kaisa kaappasi sormuksen sukkelaan, pisti sen sormeensa, loi pikaisen katsahduksen sulhaseensa ja katsoi sitten kainosti alas. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan.

-- Kas sitä sormusta ei viskota, joka noin näppärästi korjattiin, sanoin minä jo Juhanan kosissa käydessä, ja niin se on näyttänyt tapahtuneenkin, lausui Mäkelän muori ja otti näppäinsä täydeltä kirkonmiehen tarjoamaan nuuskaa.

-- Ei sitä suinkaan voi sanoa, että meidän sormuksia on kuljeteltu, vaikka ihmiset luulivat, että meidän sormukset annettiin pois, kun viime pyhänä Junnolaan harjakaisia juotiin, vaan täällä ne ovat olleet yhteen perään, vastasi kirkonmies.

-- Eikä niitä täältä anneta pois vaikka pyytäisitte, virkkoi kaaso.

-- Pitäkää sitten, pitäkää vain, sanoi kirkonmies huoneesta lähtiessään.

Naiset taasen kävivät katselemaan sormuksia ja ihmettelivät niiden kauneutta.

-- Ai kun ovat kauniit, virkkoi Mäkelän muori. Ilmankos Kaisalle tuli hura (pahamieli), kun käskettiin antamaan näin sirot sormukset pois.

Tupaan päästyään sanoi Lippolan isäntä:

-- Jos merkit paikkansa pitävät, kyllä saarva nyt kierroksissa pysyy.