Part 3

-- Ei emäntä kulta taida teidän Martti saadakaan morsianta Niemelästä, ja parasta se onkin; sillä mitäs teillä tehtäisiin sellaisella laiskalla luntilla kuin Kaisa on. Hän kun on emännän vanhin tytär, niin häntä on pidetty kuin kukkaa kämmenellä: ei hän ole käynyt kaskella, ei riihtä puimassa eikä lehmiä lypsämässä, sen kun hän on vain istunut ja nastannut. Siksi hän onkin niin ihana kuin esivallan mamseli. Ei sellaisesta hempukasta ole oikean talonpojan miniäksi.

-- Jottapas minä olen kuullut Niemelän emännän olevan varman ihmisen. Kuinkas hän on tyttärensä niin laiskaksi opettanut? kysyi Junnolan emäntä.

-- Ensimmäinen tytär, ensimmäinen tytär, sitä näet hemmotellaan. Ja kun Niemelässä on niin paljon työväkeä, niin isännän tytär saa olla miten tahtoo. Siksipä ei Kaisa raiska ole oppinutkaan varsityöhön, vastasi Maija.

-- Mutta meidän tytöt sanoivat Kaisan olevan riskin rukiinleikkaajan, kun tulivat Lippolasta talkoosta, virkkoi emäntä.

-- Kyllähän se raakki riski on, vaan perin laiska, vastasi Maija. Lippolan Juhanalle se kyllä sopisi: sitten olisi kaksi laiskaa ja kankealuontoista yhdessä. Hauskaa olisi katsoa, jos Kaisa Juhanan vaimoksi tulisi, kuinka laiskuus toisi köyhyyden taloon.

-- En minä sitä vikaa osaisi juuri pelätä; mutta jos Kaisa lienee pahajuoninen, niin se on toista, virkkoi emäntä. Näin suuressa perheessä kuin meillä pitäisi olla sopuisa ihminen.

-- Niin huonoluontoista ihmistä en minä vielä ole nähnyt kuin Kaisa on, vastasi Maija. Hän on niin äksy kuin tuli tappuroissa. Ja kun hän kerran suuttuu, hän on jurreissaan koko viikon, kävelee vain ja hönkyy eikä oikeaa puhetta anna. Minä tunnen hänet hyvästi, kun olen jo monta vuotta käynyt talossa hieromassa.

-- Vai niin on häijy; sitä ei luulisi suinkaan päältä nähden, ihmetteli emäntä. Tyttö kaunis kuin enkeli ja viattoman näköinen kuin itse pyhyys, vaan luonnostaan peto; se on jotain kummallista, joka käypi yli minun ymmärrykseni. Hyvä olisi, jos ei hän tulisikaan meidän Martille. Hän on vielä tiettävästi ylpeäkin, kun on niin rikkaan ja mahtavan miehen tytär. Kukatiesi ei hän pitäisi meidän Marttia vertaisenaan ja siitä ei sitten tulisi onnellista paria koskaan.

-- Ylpeä, hyvä emäntä, ylpeä hän on kuin riikinkukko. Ylpeyshän on Niemeläisten sukuvika. He kun ovat niin kovin varakkaat ja vanhaa rusthollin pohjaa, he ovat kaikki kauhean ylpeitä ja etenkin Kaisa, kun hän on niin kaunis ja rikkaan lautamiehen tytär, vastasi Maija oikein mahtavalla äänenpainolla.

-- Mutta mistä sinä, hyvä Mari, neuvoisit meidän Martille soveliaan morsiamen? kysyi emäntä.

-- Kyllähän minä tunnen paljonkin tyttöjä, vaan niin soveliasta ja teille käypää en minä tiedä muita kuin Niemelän Kaisan serkun, Saarelan Annin. Kas siinä on ihminen, jossa ei minun tietääkseni ole maahan luotavaa, vastasi Maija.

-- Kuules nyt Mari kulta, kun sinä sielläpäin satut liikkumaan, niin puhu paraiten meidän puolesta. Minä annan nyt sinulle aluksi keittorasvoja ja lihaa, ja sitten kun asiat hyvin toimitat, palkitsen sinut runsaammilla antimilla. Tiedäthän, että meidän talossa on varaa, ja tällaisessa tapauksessa minä en säästä rieskaa ropeeseen, pyysi emäntä.

-- Kyllä minä teen, mitä voin, mutta nyt minä en jouda sinnepäin menemään, eikä se vielä soveltuisikaan, kun Martti on entisissä kaupoissa kiinni. Mutta sitten, jos nämä kaupat purkaantuvat, minä menen ja toimin kykyni mukaan, lupasi Maija.

Maija läksi kotiinsa, ja emäntä antoi hänelle keittorasvoja ja lihaa torppasäkin täyteen. Lippolan emännältä hän sai tuoreita, suuria silakkakaloja, ja niin hän kulki hyvillä mielin kotiinsa.

Koko viikko kului, eikä Niemelässä mitään puhuttu julkisesti koko perheen kuullen Kaisan sulhasista. Kun ei lautamies puhetta aloittanut, toiset pitivät sitä syrjäasiana. Kaisa oli tosin huolissaan tulevasta onnestansa, mutta kun hänellä oli Lippolan Juhanan sormukset, oli hänkin ikään kuin turvan takana.

Lauantai-iltana, kun kaikki olivat jo uneen vaipuneet, tuli Rantalasta herastuomarin poika Jaakko ja eräs toinen poika hänen kerallaan Mäkelään, Mikon luokse, pyytäen Mikkoa neuvomaan heille Niemelän Kaisan huonetta, jota he eivät tienneet, kun eivät koskaan olleet talossa käyneet; ainoastaan Jaakko oli Kaisan nähnyt kirkonmäellä, vaan ei ollut sanaakaan vaihtanut hänen kanssansa. Mikko saattoi heidät lautamiehen huoneelle ja jäi syrjään kuuntelemaan, kuinka vieraan kylän pojat tytön luokse pyrkivät.

Rantalan pojat hakivat huoneen alta liinaloukun, jonka he nostivat pystyyn huoneen seinää vasten, ikkunan kohdalle. Jaakko kapusi loukun päähän, tirkisti ikkunaan, koputti hiljaa ja kuunteli korvat hörössä vähän aikaa, koputti uudestaan ja lausui:

Hyvää iltaa tyttöjen majaan! saapikos kohti kolahtaa, vai pitääkö sivuitse ajaa? Havahtukaa makkaajat ja oven kiinni nakkaajat! Nouskaa ylös maanneet, jo ootte unta saaneet. Kuuletkos sä Kaisa-serkku: heitä pois tuo unen herkku ja päästä puheen punttii, niin kuin nuoran lunttii.

-- Mitä teille sitten pitäisi haastaa? kysyi Kaisa, joka jo oli havahtunut ikkunaan koputuksesta.

Tähän vastasi Jaakko:

Haastele niitä ja näitä vaan ei sanoja sarvipäitä! Laskekaa seinien sisään, niin saatte puhetta lisää.

-- Jos mitä on asiaa, niin saattehan sen sanoa ikkunastakin, virkkoi Kaisa.

Eihän täällä jaksa haastaa, kun vilu pintaa raastaa, ja kun ei ole päällä turkkii, niin kylmä tahtoo urkkii,

lausui Jaakko.

-- Päivällähän tavallisesti asiat toimitetaan eikä yöllä, virkkoi Kaisa, johon Jaakko vastasi:

Päivällä kyllä alettiin matka, vaan yöllä sitä täytyy jatkaa, kun tie oli pitkä ja mäkinen, hepo laiha ja vähäväkinen. Laskekaa sisään, vaikka suotta, ettei tarvitsis koko yötä uottaa, ulkona on niin kova halla, että maa kopisee jalkain alla; kun saisi lämmittää jalkaa, niin sitten sopis asiaa alkaa.

-- Mene, Kaisa, häntä laskemaan sisään, eihän tuon ruikutusta kärsi tässä koko yötä kuunnella, käski Kaisan äiti.

Kaisa aukaisi huoneen oven ja putkahti itse jälleen sänkyyn. Pojat astuivat sisään ja sulkivat oven perässään. Isäntä teki tulen ja sytytti sängyn päälaudalla olevan kynttilän. Jaakko katseli Kaisaa ja kysyi:

-- Tunnetkos minua?

-- Kyllä luulen tuntevani, vastasi Kaisa. Etkös sinä ole Rantalan herastuomarin Jaakko?

-- Niin olen, aivan oikein arvasit, vastasi Jaakko.

-- Jassoo, minun virkaveljeni poika. Terve kättä, sanoi lautamies nousten istualleen ja ojentaen kätensä.

-- Jumalan terve! vastasi Jaakko.

-- Mites isäukkos jaksaa? kysyi lautamies.

-- Suuri kiitosta kysymästä, kyllä hän on terve. Hän laittoi teille paljon terveisiä ja käski minun tulla teiltä kysymään itselleni morsianta, ja sillä asialla minä nyt olen. Mitä te siihen sanotte? virkkoi Jaakko.

-- Kiitoksia paljon terveisistä! vastasi lautamies. Asia on nyt sellainen, että tällä meidän Kaisalla on kyllä nykyjään neljät sormukset, vaan en minä ole vielä kenellekään lupaustani antanut. En tiedä, lieneekö hän itse kelle lupautunut.

-- En minä luule tyttäreni kenenkään kanssa niin tuttavan olevan, että hän olisi sellaisia lupauksia tehnyt, vastasi Kaisan äiti.

-- Keitäs ne muut sulhaset ovat olleet? kysyi Jaakko.

-- Ensin kävi meidän naapurin sulhanen, Lahtelan Matti, sitten kävi Lippolan kirkonmiehen Juhana, sen perästä Junnolan suuren talon Martti ja viimeiseksi kävi Miehikkälän kompromin poika Mikko, vastasi lautamies.

-- No, toisista ei suinkaan vastusta ole, kun ovat raakoja talonpoikia, mutta Lippolan Juhana ja Miehikkälän Mikko ovat kyllä meidän vertaisia. Mutta kun Mikko ei ole vanhin veljes, tulee Juhana yksinään kysymykseen, ja hänen kanssaan minä uskallan kyllä kilpakosijaksi käydä, sanoi Jaakko.

Vähän aikaa mietittyään, kun ei kukaan mitään vastannut, hän jatkoi:

-- Jos sanotte meille laittavanne, niin minä tulen huomenna kosioimaan tupakoiden kanssa, niin kuin tavallista on, vaan jos ei, niin minä katson itselleni morsiamen toisesta kohden. Minut sekä talon lautamies kyllä hyvin tuntee, ja siksi ei tarvitse mitään kiitteleidä.

-- Kyllähän minä olen sinut tuntenut jo pienestä pitäin samoin kuin teidän talonkin, vastasi lautamies, -- vaan niin kuin jo sanoin, en ole vielä asiata päättänyt. Kunhan huomenna tulet, sittenhän saamme nähdä, mitä teemme.

Jaakko antoi lautamiehelle tupakkaa piippuun ja emännälle nuuskaa, sanoi jäähyväiset ja läksi.

-- Kuules, isä, kenelle sinä oikeastaan aiot tyttäremme laittaa, kun niin paljon sulhasia kertyy? kysyi emäntä.

-- Sen saamme vastaisuudessa päättää, vastasi lautamies. Antaa heitä nyt tulla niin paljon kuin tahtoo. Nousevalla viikolla alamme laitella liiat sormukset pois.

Seuraavana sunnuntaina iltapuolella tulikin Rantalan herastuomarin poika suurella komeudella Niemelän Kaisaa kosioimaan. Tupakat poltettiin, sormus annettiin, kosiomiehiä syötettiin ja juotettiin tavallisuuden mukaan. Mutta kun kosiomiehet olivat kärriin käymässä kotiin mennäksensä, käski lautamies heidän odottaa vähän aikaa. Hän pistäytyi huoneeseensa ja sanoi tyttärelleen:

-- No, Kaisa lapseni, tahdotkos mennä Rantalan Jaakolle?

-- En tahdo, vastasi Kaisa.

-- Anna sitten Jaakon sormus minulle, minä annan sen hänelle näppiin, niin minun ei tarvitse itseäni vaivata Rantalaan asti niitä kuljettamaan, sanoi lautamies.

Kaisa antoi sormuksen isällensä, joka vei sen Jaakolle ja sanoi:

-- Koska Kaisa ei sanonut sinulle rupeavansa, niin tässä saat omasi takaisin. En minä tahdo enkä voi tytärtäni sinulle tulemaan vastoin tahtoaansa.

-- Mitä narrinpeliä tämä on? kysyi puhemies.

-- Millä minä olen ansainnut tällaisen häväistyksen? kysyi Jaakko yhtäaikaa puhemiehen kanssa. Enkö minä käynyt oikeittain lupaa kysymässä, jolloin te lupasitte, ja nyt jo kumminkin annatte heti lähteissä sormuksen takaisin. Olisittehan sen voinut tuoda kauniisti kotiini, jos ei olisi sopinut asiata eteenpäin jatkaa. Tämä on häväistys, sanon minä, ja minkä tähden?

-- Kuules, Jaakko, älä kiivastu, minä selitän asian, vastasi lautamies. Kaikki on niin kuin sinä puhuit. Mutta ethän sinä lupaa kysymässä käydessäsi sanallasikaan maininnut Kaisalle mitään etkä ollenkaan hänen mielipidettään kysynyt. Enhän minä voi laittaa häntä vastoin tahtoansa, niin kuin jotakuta elukkaa. Minä lupasin ottaa vastaan niin kuin otinkin, vaan kun Kaisa ei sanonut sinulle tulevansa, niin enhän minä sille mitään voi. Ja niin kuin tiedät, on teidän kotiin pitkä matka, ja näin kiireenä aikana en minä jouda kuljeksimaan niin pitkiä matkoja. Siksi päätin suorittaa sen näin lyhyesti.

-- No, lieneehän noita tyttöjä muuallakin eikä vain Niemelässä, virkkoi Jaakko ja ajoi pois.

Tupaan tultuaan lautamies sanoi:

-- Minä annoin Rantalan Jaakolle morsiamen keralle; näin lyhyesti tämä kosioretki päättyi.

Kukaan ei siihen virkkanut sanaakaan vastimeksi, mikä näytti lautamiestä vähän harmittavan.

Illallista syötäessä sanoi Mauno-setä lautamiehelle:

-- Sinä, veljeni poika, nuhtelit minua viime pyhänä sopimattomasta käytöksestäni vieraita kohtaan, vaikka ne vieraat olivat vain Junnolan rahjuksia, joille ei milloinkaan kukaan ihminen anna sitä arvoa kuin täänillallisille vieraille. Minä nyt saan kysyä sinulta: oliko sinun käytöksesi tänä iltana hyvin sovelias sellaisia vieraita kohtaan, joihin esivaltakin panee täydellisen luottamuksen?

-- Minä, joka olen talonisäntä ja kihlakunnanoikeuden jäsen, tiedän kyllä, mitä minun sopii tehdä ja mitä ei, vastasi lautamies juhlallisella äänellä. Minä tahdoin tuolle ylpeälle väärintekijälle, herastuomarille, kostaa hänen kujeensa. Asia on tällainen: viime keväänä, kun olimme käräjäloppiaiskesteissä tuomarin luona, ilmoitti herastuomari Rantala eroavansa lautamiehen virasta, kun muka on jo niin vanha, ettei enää jaksa virkaa toimittaa. Herastuomariksi jälkeensä ehdotteli hän Simolan lautamiestä, vaikka minä jo istuin yhden käräjänajan ennen kuin Simola oli virassakaan. Tosin minä toimitin pari vuotta isävainajani virkaa, joten Simola on kyllä ollut vakinainen lautamies ennen minua; vaan kumminkin palvelusvuosieni vuoksi oli minulla etuoikeus päästä herastuomariksi. Kun asia näin kävi ja Rantala oli siihen syypää, päätin minä sen kostaa Rantalan ukolle soveliaassa tilaisuudessa, ja siksi minä nyt näin tein.

-- Kyllähän sinulla oli koston syytä, vaan tokkohan lienee oikein korvata pojalle isän pahat teot? kysyi Mauno-setä.

-- Eikö tuo yhteen koitune kumpaiselle maksaa, kunhan vain suoritetuksi tulee. Tämä tiettävästi loukkaa niin hyvin isän kuin pojankin ylpeyttä, ja se olikin minun tarkoitukseni, selitti lautamies, eikä siihen kukaan mitään virkkanut.

Harjakaiset

Sisältö: Erilaisia mielipiteitä. Väkivaltainen teko. Kaisan suru. Junnolaisten harjakaistenjuonti. Viisaita neuvoja. Oikealla tolalla. Erehdykset oikaistaan. Riitta-tädin sulhaset. Kaisan itku muuttuu iloksi. Junnolan Martin naimiskaupat puretaan. Lapsen tuuma. Saarva kierroksissa. Lippolan Juhanan sormukset ja harjakaistenjuonti Niemelässä. Kihlajaisiin kutsuminen. Vierasten lähtö.

Seuraavana sunnuntaiaamuna sanoi Niemelän lautamies tyttärellensä Kaisalle:

-- Nyt, Kaisa piikani, saat antaa liiat sormukset pois, niin minä ne kuljetan kirkolle ja annan omistajillensa, ettei tarvitse kalliita työpäiviä tuhlata niitä kannellessa.

-- Kaikki muut sormukset saatte viedä pois, vaan Lippolan Juhanan sormukset aion pitää, vastasi Kaisa.

-- Mutta minä olen aikonut sinut laittaa Junnolaan, kun se on varakkain talo koko pitäjässä. Kirkosta päästyäni menen taloa katsomaan, ja jos se minua miellyttää, niin saamme tuumia harjakaisia, virkkoi lautamies.

-- Mutta hyvä isä, mitenkäs minä voin vastoin luontoani naimisiin mennä: sehän on aivan mahdotonta, vastasi Kaisa kyynelten vieriessä pitkin poskia.

Samassa tulivat Kaisan äiti ja veikko huoneeseen ja kuultuansa asian puolustivat Kaisan mielipidettä, mutta isä oli järkähtämätön päätöksessään. Vihdoin hän myöntyi sen verran, että Lippolan Juhanan sormukset saisivat toistaiseksi jäädä Kaisalle, vaan Miehikkälän Mikon sormuksen hän tahtoi viedä pois siitä syystä, kun hän ei ollut vanhin veljes, vaikka talo oli muuten arvokas ja rikas. Kuitenkin hän suostui lopulta ottamaan keralleen Junnolan Martin sormuksen, jonka hän saisi antaa pois, jos ei talo näyttäisi hänestä mieluisalta. Lahtelan Matin sormuksen saisi emäntä toimittaa kotiin.

Nyt Kaisa hengitti vapaammin, vaikka ei ollut vielä aivan varma asiastansa. Kuitenkin hän oli vakaasti aikonut pysyä mielipiteessään, seuratkoon mitä tahansa.

Sunnuntai-iltana myöhään tuli lautamies kotiinsa, mutta ei kertonut kenellekään, miten asia oli päättynyt. Vasta maanantaiaamuna murkinaa syötäessä hän ilmoitti koko perheelle, että ensi sunnuntaina juodaan pitäjäntuvalla harjakaiset Kaisalle ja Junnolan Martille, kehuen Junnolan rikkaammaksi kuin hän oli luullutkaan. Sen kuultuaan pysähtyi Kaisalta pala suuhun ja vedet heruivat silmiin ja hän riensi huoneeseen itkemään. Emäntäkin nousi pöydästä kesken syöntiään ja meni hänkin huoneeseen. Antti, Kaisan veikko, heitti myöskin syöntinsä kesken ja nousi kävelemään pitkin tuvan lattiaa, mutta ei puhunut sanaakaan.

-- Vai Junnolan nevettiä meidän isäntä laittaa tyttärensä syömään, sanoi Mauno-setä äänellä, josta leikki oli kaukana. Jos minä sinuna olisin, niin antaisin Junnolan natjujen itse äpertää nevettinsä ja laittaisin lapseni puhtaan leivän ääreen.

-- Koko Junnolaisten nevetinsyönti on vain valhe ja vihapuhe, vaikka sitä ympäriinsä haastetaan. Nytkin oli leipä kuin kolatsu, vastasi lautamies.

-- Menisithän huomenna katsomaan, kun pyhäleivät ovat loppuneet, niin näkisit, että arkileipä on täynnä tähkäpäitä, jossa on rusua ja ruumenta, sanoi Mauno-setä.

-- Heittäisit kerrankin tuon Junnolaisten pilkkaamisen, sanoi lautamies kiivaasti. Minä olen luvannut juoda ensi sunnuntaina tyttäreni Junnolaan ja sen olen tekeväkin. Minä olen mies, joka sanojani en syö enkä kysele kykyä kylästä, tointa toisesta talosta.

-- Mainio mies ja mainiot tuumat! mutta kas, minä en, minä, niitä harjakaisia huulilleni pane; ne ovat kalliit juotavat, sanoi Mauno-setä viskaten vinheästi lusikkansa koriin ja nousi pöydästä.

-- Kun et juo niin ole juomatta, eihän yksi kiuru kesää tee, virkkoi lautamies.

-- Mutta nytpä se ei ole yksi eikä kaksi vaan monta kiurua, jotka tulevat kysymykseen, vastasi Mauno-setä. Näitkös, kuinka tyttäreltäsi herahtivat vedet silmiin ja pala pysähtyi, kun sinä aloit puhua harjakaisten juonnista Junnolaan, samaten vaimoltasikin jäi syönti kesken. Sinä kai aiot laittaa lapsesi väkisen vai mitä? Ennen aikaan sanottiin naimisiin menevälle tytölle:

Ei sinua emosi myönyt eikä kaupannut isosi,

mutta nyt kihlakunnan oikeuden jäsen pakottaa tyttärensä väkisin miehelään! Soma juttu!

-- Sinä et tiedä onko se väkisin vai mielellään, kunhan vain kankutat, virkkoi lautamies. Onhan naisilla aina sen verran oikkuja.

Vie minua, mie vikisen, menen mä puoli mielellänikin,

sanoi entinenkin tyttö sulhaselleen.

-- Sen minä tiedän, mitä silmilläni näen, vastasi Mauno-setä. Ei mieluinen asia noin luonnolle käy, että täytyy syönti keskeyttää.

-- Tämä on asia, johon ei tule syrjäläisten sekaantua. Minun on tytär ja minulla on valta, ja minä tahdon teille kaikille näyttää, että siihen kiila menee, mihin kurikka ajaa, sanoi lautamies suuttuneena.

-- Mutta ampaisee se välistä takaisinkin, vastasi Mauno-setä. Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti, sanottiin ennen. Jos sinä antaisit tyttäresi valita, niin ei hän koskaan huutaisi kostoa sinulle, mutta nyt sinä tulet hengelliseksi lapsesi murhaajaksi, muista se, hyvä veljeni poika.

Pakinaa olisi tainnut riittää pitemmältäkin, vaan taloon tuli Putto-Jussi, jonka lautamies oli kutsunut vieraaksimieheksi, kun hän läksi läänille manailemaan syyllisiä käräjiin.

Tämä viikko oli raskain Kaisan elämässä. Hän oli niin murheissaan, ettei ruokakaan kelvannut. Äitinsä koki kyllä lohduttaa häntä miten parhaiten taisi, mutta ei se kuitenkaan tuottanut suurta lievitystä tytön murheelliselle sydämelle. Lautamies taasen kulki melkein koko viikon käräjiin kutsumassa, ainoastaan silloin tällöin hän pistäysi kotona töitä määräilemässä. Kaisan suru koski häneen itseensä ja hänen äitiinsä, mutta myöskin hänen Antti-veljeensä, joka lohdutellen sisartaan sanoi:

-- Ei väkisen vävyksi, ylenmäärin ystäväksi. Jos et tahdo Junnolaan mennä, niin saathan olla menemättä. Kun isä on kerran luvannut juoda harjakaiset Junnolaan, niin tietysti ne juodaan, mutta eihän se sentään käske sinne menemään. Saahan sentään kaupat purkaa, onhan ennenkin monesti niin tapahtunut. Ei tuo siis ole ensimmäinen ihme, jos niin käypi, ja tiettävästi niin käypikin. Minä tiedän sinun rakastavan Lippolan Juhanaa ja hänen sinua, te saatte siis toisenne, pitäkää vain hyvänänne.

Lauantaina tuli lautamies kotiin. Hänen vaimonsa kertoi hänelle Kaisan mielialan sanoen tytön olevan niin kuin sairaan: ei kelpaa ruoka, ei suju työ, kävelee vain ja voivottelee, väliin parahtaa itkuun ja itkee niin surkeasti, että oikein on raukkaa sääli.

-- Kyllähän teillä naisilla on kujeita, vastasi lautamies. Jos vain kävisi teidän kurinoitanne kuuntelemaan, niin ei milloinkaan saisi tehdä niin kuin paras on, vaan asiat menisivät päin mäntyyn.

Seuraavana sunnuntaiaamuna sanoi lautamies tyttärelleen:

-- Nyt kun tänä päivänä juodaan harjakaiset Junnolaan, sinä saat antaa Lippolan Juhanan sormukset veikollesi, ja hän antakoon ne Juhanalle.

Tämän kuultuansa purskahti Kaisa itkuun ja vastasi isällensä:

-- Lippolan Juhanan sormukset ovat ainoat, jotka minä olen ottanut niin kuin sulhaseltani, toiset ovat annetut tavan vuoksi vain. Kuinka minun pitäisi ne siis pois antaa! Ainoa sulhanen, jonka kanssa minä voin mennä naimisiin, on Juhana. Sääli, hyvä isä, minua sen verran, ja anna minun pitää ne sormukset!

Lautamies tuumaili vähän aikaa ja sanoi sitten:

-- Älä, lapseni, tuossa noin itke; saat vielä vähän aikaa pitää Juhanan sormuksia, kun ne sinusta niin hyvät ovat; mutta harjakaiset juodaan tänäpäivänä Junnolaan. Peräytyä minä en voi, kun kerran olen luvannut; jälkeenpäin saamme nähdä, kuinka asia käy.

Kaisa käski veljensä sanoa terveisiä Lippolan Juhanalle, ettei hän tahdo Juhanasta luopua, vaikka mörkö maata kyntäköön.

Niemelän talosta lähdettiin sunnuntaina yksituumaisesti kirkolle viidellä hevosella ja ne, jotka eivät kärryihin mahtuneet, astuivat jalkaisin. Ainoastaan joku nainen ja Mauno-setä jäivät kotiin taloutta hoitamaan. Kaisa, Anni ja Antti ajoivat yhdellä hevosella, lautamies emäntänsä ja nuorempain lastensa kanssa toisella jne.

-- Parasta olisi, jos ei minua olisi koko maailmassa, kun eloni on niin kovin tukalaa ja vaikeaa, ettei voi kielin kertoella. Mieli ei tervoa parempi, sydän syttä valkeampi, huokaili Kaisa.

-- Älä, hyvä siskoseni, ole milläsikään, lohdutteli hänen veljensä. Niin totta kuin minä elän eivät nämä kaupat tule harjakaisia edemmä menestymään. Kyllä minulla on niin tehokkaita keinoja, että näiden täytyy purkaantua.

-- Mitä esimerkiksi? kysyi Kaisa.

-- Minä kaikkein ensiksi puhun jo tänä päivänä aamupuolella Holttolan vaarille ja luulen hänen ryhtyvän asiaan. Ja kun hän kerran meidän puolesta käypi, niin saadaan olla voitosta varmat; sillä isä ei voi häntä vastustaa, se on tunnettu asia. Jos taasen hän olisi välinpitämätön, jota en luule, niin on minulla toinen keino, joka varmaan tepsii, vaan nyt en sitä vielä sano, vastasi Antti.

-- Tee, hyvä veliseni, mitä vain suinkin ymmärrät ja voit asian estämiseksi, rukoili Kaisa.

-- Ole huoletta, vakuutti Antti.

Kirkkomäellä ennen jumalanpalvelusta tuli Junnolan Martti Lippolan Juhanan luokse ja sanoi:

-- No Juhana, tänä päivänä minä juon harjakaiset Niemelän Kaisan kanssa. Muistatkos, kun minä tuonoin sanoin sinulle, että minun jalkoihini sinä jäät, niin se nyt tapahtuukin.

-- Älä ennen huuda hallelujaa, ennen kuin olet päässyt mäen päälle, vastasi Juhana kuivasti, läksi pois ja meni Niemelän Antin pakinoille.

Kotvan aikaa pakinoituaan pojat erkanivat ja Antti haki Holttolan kirkonmiehen, jolle hän puhui kaikki seikat alusta loppuun saakka. Ukko pudisti päätään ja sanoi:

-- Isäsi on näemä eksyksissä, vaan kyllä minä hänet ohjaan oikealle tolalle.

Kun kirkonmenot olivat loppuneet, varustausi Junnolan Martti puhemiehensä keralla kirkonportille odottamaan. Kohta saapui myös siihen Niemelän Kaisakin kaason seuraamana. Suuri osa kirkkoväkeä pysähtyi myöskin siihen katsomaan sormuksen antamista.

-- Kun ensimmäinen sormus annettiin, niin toinen pitää morsiamen ottaa, sanoi puhemies Martin tarjotessa sormusta Kaisalle.

-- Tässä ei ole mitään pitämistä (täytymystä) eikä pakkoa; jos tahdotte antaa, niin antakaa pian, mutta oteta sitä ei, vastasi kaaso.

-- Jos ette tahdo ottaa, niin antamalla sitä ei tänä päivänä anneta, virkkoi puhemies.

-- Kun ette tahdo antaa, niin pitäkää sitten omanne, vastasi kaaso ja teki liikkeen lähteäksensä.

Nyt tuli Martille kiiru. Hän laski hyvin sukkelaan Kaisan käsivarrelle sormuksen, jonka Kaisa siitä korjasi taskuunsa. Sen tehtyä meni morsiusväki pitäjäntupaan.

-- Sanokaa minun sanakseni, hyvät ihmiset, mutta ei noista ikimaailmassa parikuntaa tule, huusi Puntuksen Ripo-täti kirkkorahvaalle morsiusväen mentyä.

-- Johan minä olen sen ennustanut tätä päivää ennen, ettei ole Niemen kukka Junnon pojan poimittava, virkkoi kuppari-Maija.

Pitäjäntupaan oli kokoontunut sekä sulhasen että morsiamen sukulaisia ja tuttavia ynnä vielä syrjäläisiäkin. Siellä oli jo kahvikupit laitettu ympäri pitäjäntuvan pitkää pöytää, keskellä kermavadit, sokeriastiat ja viinapullot. Morsian ynnä muut naiset pysähtyivät oven suuhun, vaan ukkomiehet menivät pöydän luo ja poikamiehet perämaalle sekä uunin rintaan.

Junnolan isäntä otti pöydältä viinapullon, tuli sen kanssa Niemelän lautamiehen eteen, kaasi viinaa pulliin ja ojensi lautamiehelle, joka otti pullin ja sanoi:

-- Olkoonpas onneksi! ja ryyppäsi.

-- Sen Jumala suokoon! vastasi Junnola.

Sitten annettiin ryyppy Holttolan kirkonmiehelle, joka ryypätessään virkkoi:

-- Saas tästä!

-- Nauttios terveydeksesi! vastasi Junnola.