Part 2

Sen sanottuaan hän otti säkistä tupakkavihkon, jonka joku pojista hakkasi tupakkalaudalla ja pani sen pöydälle, josta rahvas pisti piippuunsa ja alkoi poltella. Lahtelan Pekka tarjoili suuresta tuohisesta taulikasta nuuskaa rahvaalle ympäri tupaa. Sulhanen tarjoili samaten kiillotetusta rasiasta nuuskaa ensin talonmiehille isännästä alkain ja sittemmin naisille. Nuuskasarvi annettiin kylän sepälle, joka vedettyään varvasta tehdyn salvan reiästä iski nuuskaa oikealla kädellään vasemman peukalonsa kynnelle, jonka ympäri hän kieraisi läheisemmän etusormensa. Iskiessään nuuskaa sarvesta seppä lausui:

Tule tuusasta tupakka, lukematta luun sisästä, sarvesta sanelematta, nostamatta nokkaan, käskemättä kärsään, tästä väärästä tähän suoraan.

Heti paikalla kun kosiomiehet olivat tulleet taloon, emäntä alkoi puuhailla vieraille suunavausta: ensin hän keitti kahvin ja sitten munamaidon. Talon naiset laittoivat kahvikupit suuren pöydän yläpäähän ja emäntä kantoi pöydälle ison kahvipannun, josta isäntä kaasi kahvia kuppeihin ja pyysi kosiomiehiä, kylän seppää ynnä muita naapurin isäntiä ja emäntiä nousemaan kahville. Kahvin jälkeen sanoi ensimmäinen puhemies:

-- Meidän miehet, lähdetäänpäs nyt neitosta kiertämään ja merkkiämään.

Sillä puhein läksivätkin kosiomiehet morsiamen huoneeseen, jossa morsian seisoi oven takana juhlapuvussa ja pyyhe käsivarrella; kaaso seisoi morsiamen vieressä. Nuorisoa oli keräytynyt huone täyteen.

-- Hyvää iltaa! toivotti vanhempi puhemies.

-- Jumal antakoon! vastasi kaaso.

-- Mitä kuuluu? kysyi joku pojista.

Takaa tulee, eestä löyhöttää, se rakkauden sydämestä pöyhöttää,

vastasi toinen puhemies.

Sitten puhemies tarjoili nuuskaa rahvaalle sanoen:

Pankaa hienoa hanaa ja puhukaa makiaa sanaa.

-- Ottakaa nuuskaa, ottakaa nuuskaa ja haastakaa naimisia, kehotti Mäkelän emäntä.

Naiset ottivat nuuskaa, pistivät sieraimiinsa, iskivät aivaita ja lukivat niitä. Jos aivaat yhtyivät parittain, niin sitten muka naimiskaupat onnistuvat, vaan jos ei niin satu, purkeutuvat kaupat.

-- Me tarjoamme, tyttö, sulle sormusta: jos tällainen mies sinulle kelpaa ja aiot hänelle tulla, niin ota sormus, jos ei, niin älä ota, sanoi puhemies Matin tarjotessa sormusta Kaisalle.

-- Ei asia ole niin, vaan sulhasen pitää ensimmäinen sormus panna morsiamen sormeen, jos on aivinki tyttöä morsiamekseen ottaa, se on vanha tapa, ja sitten vasta toista sormusta tarjotessa on morsiamen se otettava, jos on mieli naimisiin mennä, selitti Mäkelän emäntä.

-- Mutta minun muistaakseni se on vanha tapa, että morsian ottaa ensimmäisen sormuksen ja toisen sulhanen panee morsiamen sormeen, virkkoi puhemies.

-- Sinä olet liian nuori muistamaan vanhoja tapoja, sanoi Mäkelän emäntä.

-- Olkoon vanha tapa niin tai näin, mutta ota, tyttö, sormus nyt, kun sitä tarjotaan, kehotti puhemies.

-- Älä kemistele suotta aikojaan, kun mielesi kumminkin tekee sormusta ottamaan, sanoivat kylän pojat.

-- Ei tässä olla niinkään hätäisiä, vaikka ollaan nälkäisen näköisiä, vastasi kaaso pönäkästi.

-- Kyllä morsiamen pitää sormus ottaa, jos on mieli miehelle ruveta, huusivat pojat.

-- Mutta sulhasen pitää panna sormus morsiamen sormeen, jos on aikomus naimiskauppaa aloittaa; morsian ei saa sitä ottaa, se on meidän päätöksemme, huusivat naiset.

Tämän kuultuaan laski sulhanen sormuksen morsiamen käsivarrelle. Tämä sieppasi sen sukkelaan ja pisti sormeensa.

Asiansa toimitettuaan läksivät kosiomiehet tupaan, jossa heitä syötettiin ja juotettiin. Nuoriso sillä aikaa tanssia tepasteli. Sitten kosiomiehet jättivät jäähyväiset ja läksivät kotiinsa jättäen tupakkia laudalle rahvaan poltettavaksi.

Enin osa vanhempaa väkeä oli jo ehtinyt Niemelästä poistua, mutta nuoret vielä jatkoivat leikkiään, kun Niemelän Antti katsoi akkunasta ulos ja sanoi:

-- Taas tulee sulhasia.

Kaikki kahahtivat akkunaan katsomaan. Kosiomiesten pihalle päästyä sanoi Antti:

-- Se on Lippolan Juhana; minä menen vieraita vastaanottamaan ja korjaamaan hevosia, ja sillä puhein hän läksi ulos.

Kun Kaisa kuuli veljensä puheen, hän säpsähti, punastui ja sanoi Anni-serkulleen:

-- Käy sinä nyt minulle kaasoksi sormusta antaessa.

-- Tiedätkös varmaan, että Juhana sinua kosioipi? Kenties hän kosioipikin minua, eihän minulla ole yhtään kosijata käynyt, mutta sinulla ne ovat käyneet. Jos Juhana antaakin minulle sormuksen, niin sinä jäät hurmailemaan, vastasi Anni nauraen.

-- Ei minun Juhanani tässä maailmassa ketään muita kosioi kuin minua enkä minä taasen kenellekään muulle mene, virkkoi Kaisa.

-- Vai on teillä niin luja liitto laadittu, sanoi Anni.

-- Niin onkin ja me pidämme siitä kiinni, vaikka koko maailma kääntyisi nurin narin, vakuutti Kaisa.

Kun kyläiset kuulivat sulhasten kellojen helinän ja näkivät niiden ajavan lautamiehen taloon, he tulivat perästä tupakaisille.

Lippolan Juhanan kosioiminen kävi muuten samalla tavalla kuin Lahtelan Matinkin, mutta Juhanan tarjotessa sormusta kaappasi Kaisa sen sukkelaan ja pisti sormeensa, ennen kuin syrjäläiset ehtivät mitään virkkaamaankaan.

-- Kas, sitä sormusta ei viskota, joka noin näppärästi korjattiin, virkkoi Mäkelän emäntä. Nyt ei huolinut jähytäkään ottamisesta ja antamisesta, niin kuin äsken Lahtelan Matin sormusta antaessa.

-- Vai niin, jo vainen on Matti ennättänyt ennen meitä, virkkoi puhemies. Kyllä te vielä saatte tänä iltana kolmannetkin kosiomiehet; sillä ei kaksi kolmannetta milloinkaan tahdo mennä.

Muun väen huoneesta mentyä alkoivat tytöt katsella sormuksia ja Anni sanoi:

-- Mutta missäs on Matin sormus? Ota pois Kaisa tuo tumpaakkisormus, jonka Juhana antoi, ja pane Matin hopeinen sarasormus sijaan; sittenhän se jollekin näyttää.

-- Ei tähän eikä muihinkaan sormiin koskaan panna kenenkään muiden sormuksia kuin oman Juhanani sormus, vaikka se olisi vaskinen tai tinainen, vastasi Kaisa. Mutta tämä ei olekaan mikään tumpaakkinen, niin kuin sinä luulet, vaan tämä on pelkkä kultainen. Onhan minulla jo toinenkin tällainen sormus, jonka Juhanani antoi minulle silloin, kun olimme heillä talkoossa. Koettelepas painoa ja katso kirjoituksia sormuksen sisässä, niin pääset asian perille.

Tutkittuaan sormuksia Anni virkkoi:

-- Oi sinua miekkosta, niin herttainen mies ja tuollaiset sormukset, joita ei ole kenelläkään talonpoikain tyttärillä! Sinä olet ylen onnellinen, serkkuni.

-- Niin olenkin, vastasi Kaisa ja syleili serkkuaan vesissä silmin.

-- Älä, Kaisa kulta, itke; enhän minä sinun onnellisuuttasi kadehdi, virkkoi Anni.

-- Kyllä minä sen tiedän, vaan en tiedä mikä lienee tuonut kyyneleet silmiini; surun kyyneleitä ne eivät ole, vastasi Kaisa.

-- Sinä olet niin hellä, jotta ilokin itkettää sinua. Minulla on toinen luonto, sanoi Anni.

Tuvassa olivat jo kosiomiehet ruualla ja nuoriso leikeissä, kun Anni ja Kaisa sinne menivät. Maan tapaa seuraten eivät sulhanen ja morsian vaihtaneet sanaakaan keskenään, ainoastaan silmäyksillään he ilmoittivat sydämensä tunteita toisilleen.

Heti kosiomiesten mentyä menivät Niemelän tytöt kylälle. Tuon tuostakin Kaisa vilkaisi sormuksiinsa. Anni huomautti tästä Kaisalle, mutta ikään kuin tietämättään tämä vilkaisi vähän väliä käsiinsä. Sen älysivät kylänkin tytöt ja sanoivat Kaisalle:

-- Saas nähdä, kuinka monet sulhasethan sinulle vielä tänä syksynä tulevat ja kenelle sinä vihdoin menet.

-- Sitä en tiedä, vastasi Kaisa lyhyesti.

Illallista syödessä puheltiin Niemelässä koko perheen tuumasta tämänpäiväisistä Kaisan kosijoista. Kaikki olivat yksimieliset siinä, että Lippola oli monta vertaa etevämpi Lahtelaa ja Juhana oli mies, jonka vertaista ei ollut koko pitäjän sulhasissa. Kaikkea tätä ylistystä ei kukaan niin halulla kuunnellut kuin Kaisa. Hän oli kuin seitsemännessä taivaassa.

-- Sen saapi sanoa kehumatta, että Lippola on tätä nykyä paras paikka koko pitäjässä, päätti Mauno-setä.

Kyllähän esimerkiksi Junnola ja Rantala ovat vieläkin rikkaampia, vaan niin naastia ja yksikantaista perettä ei ole koko pitäjässä. Ja paitsi sitä, niin Lippola on vanhuudestaan vielä sukuakin meille.

-- Mauno-setä näyttää olevan vähän sukuylpeä, koska pitää oman sukunsa muita parempana, sanoi lautamies nauraen.

-- Niinpä olenkin, vastasi Mauno-setä. Tiedätkö että Niemelä ja Lippola ovat vanhuudestaan Ruotsin vallan aikana olleet ainoat rusthollit koko paikkakunnalla, vaikka Venäjän vallan tultua ne on hävitetty. Muut kaikki ovat minkä mitäkin talonpojan rantuksia, olkoot he sitten rikkaita tai köyhiä. Tämän asian esivallat parahaiten tietävät ja siksi on jo ylimuistoisista ajoista ollut Niemelässä lautamies ja Lippolassa kirkonmies. Joka kerta kun minä näen Lippolan Juhanaa, niin aina ajattelen, että hän on oikea sukukantansa urho; niin ylevä ja rehti hän on. Toiset pojat kyllä suittavat olla kelpo poikia, vaan rahjuksiahan he ovat Juhanan rinnalla.

-- Sen tähdenhän Mauno-setä aina istuu peräkuorissa kirkossa käydessään, kun on vanhaa rusthollin pohjaa, virkkoi Yrjö nauraen.

-- Se on tietty, vastasi Mauno-setä. Isävainajani kävi aina peräkuorissa ja niin teen minäkin; minä en häpäise sukuani.

Heti illallisen jälkeen romahtivat kellot kartanolla. Antti vilkaisi ikkunasta ja sanoi:

-- Taas tuli sulhasia; Junnolan Martti on paikalla.

Tämän kuultuaan Kaisa vaaleni ja sanoi Annille:

-- Tuo närsy olisi saanut olla tulematta. Kas minä en hänen sormustaan ota; jos tahtoo sen heittää käsivarrelleni, niin heittäköön tai vieköön sen keralleen. Sinä saat lähteä kaasoseni.

-- Sen teen aivan mielelläni, vastasi Anni. Jos Martti sattuisi suuttumaan, kun et sinä hänen sormustaan huoli, ja tarjoaisi sitä minulle, niin kyllä minä sen kernaasti ottaisin. Sitten meitä olisi kaksi morsianta yhtä aikaa talossa.

-- Aivan niin, sen minä soisin sydämestäni, virkkoi Kaisa.

Kohta olivat kosiomiehet tuvassa ja sikäli tuli kylän rahvasta perästä.

Kun vieraat olivat esitelleet asiansa, että he ovat tulleet kosiin, sanoi talonisäntä vähän kuivanlaisesti:

-- Meillä on kolme pajulle pantavaa piikaa, ketä te niistä kosioitte?

-- Isännän poika kosioipi isännän tytärtä, sen kyllä hyvä talonisäntä ja lautamies arvaa, vaikka vain laskee leikkiä, vastasi puhemies.

-- Saahan omallaan jokainen koettaa, käyköön hän sitten syteen tahi saveen, lupasi isäntä.

Luvan saatuaan antoivat kosiomiehet nuuskaa ja politotupakkaa rahvaalle.

-- Kaikkihan tässä tulee suu karrelle polttaissa tupakkaa, kun tänä päivänä ovat jo kolmannet tupakaiset yhteen perään, sanoi seppä täyttäessään piippuansa.

-- Vai niin on täällä sulhasia kihjanut, virkkoi puhemies. Lähdetääs, meidän poika, koettamaan, vieläkös meidän sormukset kelpaavat vai käännetäänkös kokka toiseen suuntaan.

Sillä puhein lähtivät kosiomiehet huoneeseen sormusta antamaan. Puhemies sanoi:

-- Täällä on kuulunut tänä päivänä jo monta sormusta annetuksi; vieläkös meidän sormukset mahtuvat?

-- Ei vielä ole puoletkaan sormia rengastettu, kyllä vielä sijaa on, vastasi kaaso.

-- Mutta ottaa pitää, jos mieli on meille tulla, sanoi puhemies.

-- Ei ottamisesta ole tänä iltana puhettakaan vaan antamisesta, vastasi kaaso.

-- No, kun ei oteta, niin me viemme sormuksen sinne, jossa se otetaan näppiä nuollen, virkkoi puhemies pönäkästi.

-- Tehkää tapojanne, vastasi kaaso. Meillä on jo entuudestaan sormuksia, jotka on annettu, eikä meillä ole siis mitään ottamisen pakkoa.

-- Kas, kun täällä ollaan ylpeitä, sanoi puhemies. Jos minun asiani olisi, niin minä sanoisin: sen verran rukouksia kuin hyviäkin sanoja; lieneehän toinenkin ämmä luonut vyönsä saunannurkkaan; vaan Martti saa tehdä, niin kuin itse tahtoo, se on hänen asiansa.

Martti otti sormuksen sormestaan ja laski sen Kaisan käsivarrelle, josta Kaisa sen korjasi. Sitten menivät kosiomiehet tupaan, jossa puhemies sanoi:

-- Eipä siellä oltukaan hätäisiä sormuksen ottajia, koska antaa täytyi; muuten olisimme saaneet kääntyä nuivilla nenin takaisin. Kukahan pohatta lienee meitä mahtavampi, tahtoisin minä mielelläni tietää.

-- Vai niin perätin porhoja te olette, ettei maassa mointa, virkkoi seppä. Ei täällä ennen niin änskeitä ole nähty. Lahtelan ja Lippolan kosijat, jotka ennen teitä täällä kävivät, eivät ensinkään pöyhkeilleet.

-- Saapihan totta puhuen olla meistäkin pöyhkeys poissa, vaikka minä vain suotta sanoin, virkkoi puhemies masentuneena sepän vastauksesta. Vaan totta puhuen, mitä Lahtelaan tuleen, niin olkoon se omassa arvossaan, ja Lippola on suoraan sanoen torppa meidän taloa vastaan niin perheen kuin muunkin suuruuden puolesta.

Nyt loppui Mauno-sedän kärsivällisyys. Hän läheni puhemiestä ja sanoi:

-- Arvaa oma tilasi ja anna arvo toisellekin.

-- En minä Lippolaa mitenkään moiti, vaan sanon, että se on pieni, vaikka hyvä talo, vastasi puhemies. Katsotaanhan esimerkiksi: Lippola on kymmenen kapan tila ja Junnolla viidenkolmatta kapan tila. Meidän hakataan kaskea joka vuosi kolmen tynnyrin ala, Lippola tuskin tynnyriäkään. Meillä on kolmattakymmentä lehmää, Lippolassa suittaa olla kymmenkunta. Meillä on sälkiävä viidettä hevosta, vaan heillä ei ole kuin kaksi aikahevosta, paitsi lienee joku varsa. Meillä teurastetaan joka syksy kolme aikaraavasta ja hekin vain yksi. Siitä jo ymmärrätte talon suuruuden.

-- Mutta Lippolassa ei ole perettäkään kuin yhdeksän henkeä, vaan teillä taitaa olla jotain neljättäkymmentä, onpa siinäkin erotus, selitti Mauno-setä.

-- On kyllä, vaan meillä onkin viisi kekoa kasattuna, joista yksi on jo niin vanha, että on varvikko ympärillä, vaan Lippolassa ei ole kuin kaksi kekoa, lateli puhemies.

-- No, meidän kannattaisi heittää vaikka niin monta kekoa kasatuiksi kuin teillä on vuotuista kasvua, vaan me puimme kahdessa riihessä kaikki viljamme emmekä heitä hiirien kouhlittavaksi viljojamme, vaan puimme ne vuonna vuotuisesti. Saman lupasi Lippolan kirkonmieskin tästälähin tekevänsä, kun vain saapi uuden, suuremman riihensä valmiiksi, selitti Mauno-setä.

-- En minä teidän talosta puhukaan; tämähän kuuluikin olleen entiseen aikaan rustholli, vastasi puhemies.

-- Niin se oli Lippolakin, ja siksi sen talonmiehet ovatkin tavallisia talonpoikia viisaammat. Ne kelpaavat vaikka kirkonmiehiksi, kehaisi Mauno-setä.

-- Heittäkääs nyt pois pitkät tarinat ja nouskaa vieraat tänne illalliselle, pyysi talonisäntä.

Vieraat kävivät illalliselle. Sen perästä annettiin heille kahvia ja sitten he läksivät matkaansa. Sikäli hajoilivat tupakkavieraatkin kukin kotiinsa. Vierasten hälvettyä sanoi lautamies:

-- Olisihan, Mauno-setä, minun mielestäni saanut antaa Junnolaisten kehua talonsa, puuttumatta koko jupakkaan. Sillä ei tuo kuulu kauniilta, kun talonmies rupeaa vierasten kanssa kiistelemään.

-- Tosin ei se ole kaunista, enkä minä olisi koko asiaan sekaantunutkaan, jolleivät he kiistellessään olisi ruvenneet Lippolaa halventamaan. Kas se on asia, jota minä en siedä. Ja jos minä olisin veljeni poikana, niin olisin minä sellaisille rehvanoille antanut morsiamen keralle (sormuksen takaisin), jotka kosissa käydessään kuljettavat kerallaan homehtuneet kekonsa, suuret kaskensa, hevoskaakkinsa ja lehmäkääkkänsä sekä ronsuperheensä, vastasi Mauno-setä vähän kiivaasti.

-- Kyllähän minullakin olisi ollut muistuttamisen syytä Junnolaisten käytöstä vastaan, sillä he eivät alusta pitäin seuranneet maan tapaa; en tiedä, lieneekö se sitten ollut ylpeyttä vai tyhmyyttä, mutta en minä ollut tietävinäni koko asiaa ja siksi en virkkanut mitään. Minua osaksi nauratti, osaksi harmitti Mauno-sedän kiivaus, kun hän Lippolaa puolusti. Sen minä olen aina huomannut, ettei Mauno-sedän mielestä ole koko maailmassa ketään niin hyvää kuin Niemeläläiset ja Lippolalaiset, vaan muut ihmiset ovat heidän suhteensa ala-arvoisia, selitti lautamies.

-- En minä koko maailmaa vetele, vaan meidän pitäjässä ei olekaan sellaisia taloja ja taloneläjiä, vastasi Mauno-setä ja meni makaamaan.

Talonväki meni myöskin makaamaan. Kun he kaikki olivat vaipuneet uneen, tulla tupsahtivat neljännet sulhaset taloon, sitoivat hevosensa pihalle ja itse tulivat tupaan, jossa ei muita ollut kuin ukko-Lauri ämmineen makasi uunin rinnassa. Vierasten tupaan tultua teki ukko-Lauri tulen, tervehti vieraita ja kysyi kuulumisia. Saatuaan tietää, millä asialla vieraat olivat, hän meni herättämään isäntää, joka tuli tupaan emäntineen ja he tervehtivät vieraita. Kaisa pukeusi pyhävaatteisiinsa ja herätti talon muun perheen tupakaisille. Antti ja Eerikka veivät viestit kylälle, ja pian oli taas kylän nuoriso ja osaksi vanhempaakin väkeä koolla lautamiehen talossa.

-- Luulisi ettei koko pitäjässä ole enää muita tyttöjä kuin Niemelässä, niin siihen näyttävät kaikki sulhaset rientävän kuin korpit koiran raadolle. Mahtaa se Kaisa pojista olla aika makea, laverteli kuppari-Maija Niemelään tullessaan.

-- Makea, makea tietysti se on, todisti Mattilan muori. Rikkailla ja mahtavillahan on aina etuoikeus, vaan köyhät katsokoot laidasta. Luuleehan se poika onnelliseksi tulevansa, ken Kaisan saa, mutta perästä kuuluu, sanoi torventekijä.

-- Minä puolestani luulen, ettei tässä ole oikea meno maassa, vaan Niemelän emäntä on suittanut rakastuttaa pitäjän pääpohatat tyttäreensä. Kukahan äkämä siellä nyt lienee? puheli Maija.

-- Turhaa, Maija parka, on sinun puheesi rakastuttamisesta, sanoi seppä, joka oli sattunut kuulemaan naisten keskustelun. Etkös sinä itse näe, miten rikoisa ja kaunis Kaisa on, ja kun se vielä on niin rikkaan ja kuuluisan talon tytär, niin luonnollistahan on, että sitä kilvan kosioidaan. Nyt siellä kuuluu olevan Miehikkälän kompromin Mikko.

-- Vai se se nyt täällä on, ihmetteli kuppari-Maija. Nyt on kaikki muut pitäjän mahtavat täällä käyneet, vaan Rantalan herastuomarin Jaakko on vielä poissa.

Näissä pakinoissa tulivat naapurit Niemelään, jossa kosiomiehet olivat jo kahvilla. Sitten annettiin sormus huoneessa, jossa Liisa oli kaasona. Syötyään läksivät vieraat matkaansa. Vähitellen häikkenivät (erosivat) naapuritkin ja talon perhe kävi uudestaan maata.

Muutamain päiväin perästä kävi kuppari-Maija Junnolassa. Sieltä tultuaan kiitteli hän Niemelän emännälle Junnolan sulhasta ja taloa sanoen ettei koko pitäjässä ole niin hyvää paikkaa kuin Junnola on. Lautamieskin näytti mielihyvällä kuuntelevan Maijan ylistyksiä ja päätti itse mennä oikein jalansyten tarkastamaan Junnolaa.

-- Kenellehän te oikeastaan aiotte Kaisanne laittaa, kun sillä on niin paljon sulhasia? kysyi Maija Niemelän emännältä.

-- Sitä en voi oikein sanoa, kun emme vielä ole päättäneet, mutta minä mielelläni laittaisin hänet Lippolaan, vastasi emäntä.

-- No kaikkea vielä, vai Lippolaan. Et, emäntä kulta, usko, kuinka se Lippolan sulhanen on jäykkä mies. Kas siinä olisi teidän tyttärelle palvelemista siksi ilmoiseksi iäksi. Vaikka isänsä on jo häntä käskenyt pari kolme syksyä naimaan, ei hän ole liuhauttanut korviansakaan. Mitäs sellainen mies pitäisi vaimostansa, joka ei isäänsä tottele? laverteli Maija.

-- Eihän Juhana ole voinut ennen naida, kun hänen morsiamensa ei ollut rippikoulussa käynyt, vastasi emäntä.

-- Eikös näitä morsiamia olisi ollut muuallakin. Kuuliainen poika tottelee aina vanhempiansa, mutta kankea ja tyly tekee oman päänsä mukaan, saneli Maija.

-- Sinä näyt olevan laitettukin konttia kantamaan, näen minä. Jos ei Lippolan Juhana olisi meillä lapsuudesta asti tunnettu, minä uskoisin sinun valheesi, mutta nyt on toista, kun me tunnemme miehen paremmin kuin konttieukot, virkkoi emäntä vakavasti.

Kuultuansa lujat sanat läksi kuppari-Maija tiehensä. Kohdatessaan Kaisan kylän kujasilla sanoi Maija:

-- Ei ihmettä kuinka sinä olet kaunis niin kuin enkeli! Ilmankos ne sulhaset niin kovin kosissa kihajavat! Aivanhan sinä tyttöparka tulet päästäsi pyörälle, kun yksi on hyvä, toinen parempi, niin et tiedä kenen ottaa, kenen jättää. Joko sinä olet tuuminut, kuka mielestäsi on paras?

Kaisa, joka jo entuudestaan tunsi Maijan ja tiesi hänen kujeensa, vastasi nauraen:

-- Eiköhän ensimmäinen kauppa liene paras. Tämän naapurin sulhasen ja talon minä parhaiten tunnen ja siitä saan emannuuden heti paikalla; muualla on tietämätöntä milloin sen käsitän.

-- Kas, Kaisa kulta, se onkin viisas valinta, virkkoi Maija. Niin minäkin sinuna tekisin. Minä näet, kun kuljeksin ympäri pitäjää, tunnen joka ainoan miehen ja talon tavat. Lippolan Juhana on itsepäinen ja jäykkä, vaikka äitisi äskettäin niipastui, kun minä hänelle sitä sanoin, mutta totta se on. Junnolan Martti on taasen lepsu, ja muutenkin siinä talossa vallitsee eripuraisuus. Miehikkälän Mikko on kyllä kelpo poika, mutta hänen äitinsä on aika saahkari. Sen pauloilla ei souda susikaan. Ai hyvä Kaisa kulta, et usko, kuinka minä sydämestäni sinua rakastan, ihan kuin omaa lastani, enkä soisi sinun joutuvan joron jäljille, koukkupolven polkemille.

Erottuansa Kaisasta meni kuppari-Maija oitis Lahtelaan, jossa emäntä lasten kanssa oli kotona, ja sanoi:

-- Nyt, hyvä emäntä, pane vääränokka sukkelaan tulelle, minä tuon sinulle hyviä uutisia. Minä tapasin Niemelän Kaisan, joka kukoisti kuin kukkanen kedolla. Tietysti minä kysyin, kenelle hän on tuuminut mennä, kun niin monet sulhaset ovat häntä kosioineet, ja hän sanoi tulevansa teille, kun tässä on tietty talo ja tunnettu sulhanen, sekä sanoi toivovansa päästä emännäksi heti paikalla. Et emäntä kulta usko, kuinka herttainen ihminen se on Kaisa. Se ei olekaan sellainen jäyhä kuin hänen äitinsä. Sinä ja koko talo olette onnelliset, kun sellaisen louhkan ihmisen saatte.

Tämän kuultuaan laittoi emäntä kahvipannun tulelle ja sitä tehdessään vastasi Maijalle:

-- Et Mari kulta usko, kuinka minä sydämestäni sitä toivon, että saisin niin luokin ihmisen miniäkseni kuin Kaisa on. Meille tultuaan hän saisi heti emannuuden, jota minä en enää jaksa enkä halua pitää: olisinhan tässä vain lapsenlikkana ja käsieni himoksi jotakuta käpeltelisin.

-- Kyllä sen saat, ole huoletta, jos minun kieleni vain sulana kestää. Tiedäthän sinä, että minun kieleni osaa laulaa, se ei ole rokassa palanut, kehui Maija.

-- Kyllä minä sen tiedän, että sinä voit paljon asiaan vaikuttaa, jos vain tahdot. Mutta kuules hyvä Mari, minä tuon sinulle ruokaa; sinä syöt sillä aikaa kun kahvi joutuu. Minä varustin tyttärelleni Suosaaren Marille suureen ropeellisen verestä voita, kun tänä aamuna kirnusin, sen annan sinulle. Onhan hänellä voita itselläänkin, vaan sinulla, kun kaikki on hankinnassa, menee se suurempaan tarpeeseen, sanoi Lahtelan emäntä ja meni ruokaa hakemaan.

Kuppari-Maija söi hyvällä halulla, joi kahvit ja sai voiropeen lähteissään. Hän lupasi toimittaa kaikki asiat parhain päin, ja niin sitä kaikessa ystävyydessä erottiin.

Jo samana päivänä riensi Maija Lippolan kautta Junnolaan. Mennessään hän pistäysi Lippolassa, jossa emäntä yksin oli kotona, ja teki hyvän päivän. Emännän kysyttyä kuulumisia Maija vastasi:

-- Minä tuon teille hyviä sanomia: teidän Juhana saa Niemelän Kaisan. Minä tulen nyt juuri sieltä. Et ystäväiseni usko, kuinka Niemelän emäntä kiitti teidän Juhanaa maasta taivaasen. Minä suotta mieleni takaa sanoin Juhanaa jäykkäluontoiseksi saadakseni kuulla mitä hän siihen sanoisi, vaikka toden perään tiedänhän minä Juhanan olevan nuortean kuin rihmavyyhdin. Ja arvaas ystäväiseni, mitä Niemelän emäntä sanoi? Hän suuttui ja alkoi minua haukkua konttieukoksi. Jumalaparatkoon! eikö minulla ole muuta tekemistä kuin kontin kantaminen. Parasta aikaa täytyy minun joutua Junnolan sulhasta hieromaan, joka on niin kivuloinen, ettei tervettä päivää näe. No kaikki taudinvihkot hänessä vielä naimisiin yrittävät, kun sekin poikaraiska ja vielä mokomaa tyttöä kuin Niemelän Kaisaa! Kiitos Jumalan, Niemeläiset ovat toki niin viisaita ihmisiä, etteivät laita tytärtään mokomalle räntykselle.

Lippolan emäntä syötti ja juotti Maijaa ja kutsui takatulossa pistäytymään sisällä talossa. Hän lupasi antaa Maijalle tuomiseksi suuria kaloja, joita kirkonmies vasta oli saanut. Maija kiitti lähteissään ja lupasi käydä paluumatkalla talossa.

Päästyänsä Junnolaan sanoi kuppari-Maija talon emännälle: