Part 14

-- Marraskuun nimi johtuu sanasta marras, joka merkitsee päällimmäistä kuorta. Esimerkiksi ihon hipiää sanotaan marrasketto eli marraskesi, jonka alla on orvaskesi. Kun tavallisesti tässä kuussa luonto saa peiton, maa roudan (kirren) ja järvet jään, joten iljanne kääreytyy luonnolle kuoreksi niin kuin marraskesi ihmisen ruumiille, niin on huokea ymmärtää tämän kuun nimen merkitys. Tavallisesti tulee tässä kuussa talvikin, jonka tähden veljemme virolaiset kutsuvatkin tätä kuuta talvekuuksi. Lumi peittää maan niin kuin vaatteet ihmisen ruumiin ja näin estää pakkasen, puhurin pojan, turmiot. Jos ei meille täällä kylmässä kylässä, poloisessa pohjolassa sataisi lunta, niin talven pakkaset kylmäisivät maan perustuksia myöten, niin ettei se ennättäisi yhdessä kesässä sulaakaan, ja maan kasvillisuudesta ei tulisi mitään. Mutta Luoja on viisaudessaan laittanut talveksi lumen, jota myöten on hyvä ajaa lipetellä. Moneenkin vesiperäiseen paikkaan on kesällä aivan mahdotonta päästä kulkemaan, mutta kun maa kylmää ja lunta tulee päälle, niin pääsee kulkemaan sellaisiinkin paikkoihin, joihin kesällä ei pääsekään, selitteli koulumestari.

-- Joulukuun nimi johtuu joulun vietosta, sanoi Holttolan kirkonmies, ja siihen se pakina päättyi.

Seuraavan eli lähtöpäivän aamuna heräsi hääväki melkein kaikki yhtä aikaa, kun tuvan ovesta tuli pakkanen sisään. Isäntä meni panemaan ovea kiinni, mutta ovi olikin otettu saranoiltaan ja viety pois. Tuli sytytettiin ja koetettiin ovea etsiä, mutta kun sitä ei pian löydetty, niin pantiin tupasen ovi tuvan oven sijalle niin kauaksi kunnes oikea ovi löytyy. Kaikki miehet rupesivat yksituumaisesti etsimään ovea, joka vihdoin löytyikin saunan kodasta ja pantiin paikalleen.

-- Kuka kötkä lienee tämän lemmon leikin laatinut? kysyi isäntä. Se oli toki lykky, että tupasen ovi soveltui tuvan oven sijalle, muuten olisi saanut viedä lapset toiseen tupaan.

Pilantekijää koeteltiin kyllä kuulustella, mutta ei päästy perille.

Murkinan perästä keitettiin päivälliseksi lähtölohko lantuista, nauriista ja potaateista, johon pantiin sekaan sekä sian- että raavaanlihaa.

Kun päivällisen aika joutui, kannettiin ruoka pöytään ja kaikki istausivat pöydän ympärille tavallisessa järjestyksessä. Vanhin nuodemies nousi seisoalleen ja lausui:

-- Niin kuin meidän matkapassissamme oli ilmoitettu, olemme viettäneet häitä neljä vuorokautta ja nyt lähteissämme jätämme tähän taloon tämän nuoren naisen. Minä pyydän nyt arvoisan isännän ja armaan emännän ottamaan tämän uuden tulokkaan iloisina ja lempeästi vastaan, pitämään häntä perheenjäsenenä, antamaan hänen käydä yksistä ovista muiden kanssa ulos ja sisälle, syödä ja juoda yksistä astioista muiden kanssa, sanalla sanoen kohtelemaan häntä niin kuin omaa ihmistä. Jos sen lupaatte, niin antakaat kätenne lupauksen vahvistukseksi.

-- Minä lupaan kaiken, mitä sinä ole pyytänyt, vastasi isäntä antaessaan kättä nuodemiehelle.

-- Samoin teen minäkin, virkkoi emäntä kättä antaessaan.

Sitten nuodemies jatkoi:

-- Niin kuin te nyt koko tämän kunniallisen hääkansan ja kaikkein sukulaisten läsnä ollessa olette juhlallisesti luvanneet ottaa ja omistaa tämän uuden perheenjäsenen omaksi lapseksenne, niin kehotan minä teitä kohtelemaan häntä vanhemman hellyydellä ja rakkaudella ja isällisellä lemmellä ojentamaan ja ohjaamaan, mitä hän ei itse ymmärrä, ja kärsivällisesti kärsimään hänen vikojaan ja virheitään, jos hän sattuu tavalla tahi toisella erehtymään, ja muistamaan sitä, että hän on äkkinäinen, joka ei tunne talon tapoja, ja siis tarvitsee erityistä neuvoa ja vanhempain ohjausta.

Sitten hän kääntyi morsiamen puoleen ja saneli:

-- Koska sinä, Kaisa, olet luopunut isästäsi ja äidistäsi ja saanut itsellesi uudet vanhemmat, niin muista sinä olla heille kuuliainen ja nöyrä, silloin sinä saavutat heidän rakkautensa. Älä koskaan pyydä tehdä oman pääsi mukaan vaan kysy aina, miten he tahtovat. Pidä mielessäsi sananlasku, joka sanoo: "Valta vanhemmalle, neuvo nuoremmalle". Ja ei ainoastaan heille, vaan myös koko talon perheelle tulee sinun olla mieliksi ja käyttäytyä jokaista kohtaan siveästi, niin sinä ansaitset heidän rakkautensa ja silloin vasta sinusta tuntuu koti kodille ja uudet perheenjäsenet omalle perheelle.

Talon perheelle puhui nuodemies näin:

-- Teitä kaikkia, hyvät ystävät, ja tämän talon kunnioitettavat perheenjäsenet, kehotan kohtelemaan tätä uutta perheenjäsentä hellästi ja rakastavasti ja niin huojentamaan ja haihduttamaan sen ikävän ja kaihon, jonka hänelle on ero rakkaasta kodistaan tuottanut. Niin kuin te tiedätte, hän ei ole tullut eikä häntä ole laitettu lastattavaksi ja poljettavaksi, vaan hän on tullut ja laitettu isällisten vanhempain hellästä hoidosta toisten isällisten vanhempain hellään hoitoon ja kotiin.

Vihdoin hän kääntyi nuoren parikunnan puoleen ja lausui:

-- Viimeiseksi muistutan minä teille, te nuori parikunta: muistakaa alati sitä kallista valaa, jonka te olette vannoneet toisellenne Herran alttarin edessä, ja pitäkää aina keskenänne palava rakkaus, sillä rakkaus peittää paljon rikoksia. Muistakaa se, että teidät on yhdistetty erottamattomasti toinen toisellenne avuksi. Kumpi on vahvempi, hän tukekoon heikompaa, kumpainen paremmin ymmärtää, sen neuvoa seuratkaa. Teillä ei saa olla mitään erinäistä vaan kaikki yhteistä; niin kuin te itse olette toinen toisenne omat, niin olkoon kaikki, mitä teillä on, yhteiset. Tämän jos mielessänne pidätte, niin on teidän elonne alati oleva onnellinen, kohdatkootpa teitä mitkä vaiheet tahansa tässä maailmassa. Herran pelko on viisauden alku, se aina muistakaa, ja jos sen teette, niin Herra siunaa teidän avioliittonne, antaa teille onnen ja menestyksen, jota me kaikki sydämestämme toivotamme!

Nuodemiehen puhuessa oli kaikilla kyyneleet silmissä ja morsian itkikin ääneensä koko ajan.

Puheensa lopetettuaan istausi vanhin nuodemies paikallensa ja keskimmäinen nuodemies, Niemelän Antti, luki ruokaluvut ja Mauno-setä toisten kanssa veisasi:

Vaan sillä välill eläissäs tääll tee työs ja luota Herran pääll, niin sinä tulet sääll; vältä riettautt ja haureutt, osoit lähimmäisell laupiutt. Lapses kasvat Herran pelvoss, neuvo, harjoit hyviss tavoiss kohta nuoruudessa, niin antaa pian, Jumal ijan taivaass yhden asumasijan. (Vvk. 331:12, 13)

Kaikki muut söivät, vaan morsian ei maistanutkaan.

Päivällisen perästä vanhempi juohtomies luki kiitoksen ruuan jälkeen ja nuorempi juohtomies alkoi toisten kanssa veisata:

Jumal juur hyvää sinull suo ja morsiamelles tässä taloss, ylkä, sinä itses tähän luot, ain armastas rakastakos; rakkauden jäll kantanee, hedelmän armaan antanee, sen kanss kauniist elänee, hänen heikkouttans kärsinee. (Vvk. 328:4)

Heti päivällisen perästä alkoivat nuodemiehet ja heidän vaimonsa tehdä kotiin lähtöä: hevoset valjastettiin ja kaikki laitettiin reilaan. Vähäistä ennen kuin nuoteet pöytään istausivat, kutsui juohtomies Simola sulhasen erikseen ja sanoi hänelle:

-- Minua oikein harmitti, kun sinä et Niemelässä älynnyt korjata viittasi lievettä, vaan annoit morsiamen käydä sen päälle istumaan. Koeta nyt, veikkonen, kavattaa hattuasi, ettei kaaso sitä saisi panna morsiamesi päähän ja niin viedä viimeisenkin vallan sinulta.

-- En minä semmoisista tempuista mitään veisaa, vastasi sulhanen.

-- Vai et veisaa, kunhan joudut akkavaltaan niin älyät, että

iloinen on isän valta, iloton isännän valta. Vaikea on vieraan valta, tukalainen orjan olo, vaikeampi vaimon valta, akan valta ankarampi,

saneli juohtomies.

-- Aika mies, kehtaat uskoa kaikkia pakanallisia maailman taikatemppuja, virkkoi sulhanen ja läksi pois.

Kun nuoteet olivat pukeutuneet, he istausivat pöydän ympärille. Kaaso toi morsiamen täysissä tamineissa ja pääpyyhe päässä ja asetti hänet entiselle paikalleen. Emäntä kaasi kuppeihin kahvia, jota vieraat nauttivat, vaan morsian itki koko ajan kaason olkapäätä vasten. Kahvin jälkeen toi emäntä rukiisen leivän ja voilautasen morsiamen eteen pöydälle. Nuodemies alkoi veisata lähtövärssyä:

Rukoilen viimeisell juur nöyräll sydämell, ett murheen poies vääntyis ja onni tykön kääntyis, Jumal näist hyvän lopun meill kaikill viimein suokoon. (Vvk. 289:15)

Sitten nuoteet nousivat pöydästä ja läksivät. Kaaso kaappasi sulhasen päästä hatun ja pani sen morsiamen päähän. Lähtiessään hän laski leivän ja voilautasen morsiamen syliin.

Heti kaason lähdettyä morsiamen vierestä tuli Simolan emäntä kotikaasoksi. Morsian itkeä tillitteli niin kauan kuin nuoteiden kellot kuuluivat. Sitten kotikaaso otti morsiamen sylistä leivän ja voikupin, jotka hän yhdessä morsiamen kanssa vei huoneeseen, missä morsiuspuku riisuttiin ja morsian peitettiin tavallisiin vaatteisiin.

Kun morsian oli saanut toiset vaatteet yllensä, hän otti porstuasta kolme sitä varten varustettua koivuista halkoa, aukaisi tuvan oven ja viskata jyräytti halot yli kynnyksen niin vinheästi, että ne menivät pankon alle.

Häävieraat olivat vielä viidennen yön talossa ja läksivät seuraavana päivänä murkinan syötyänsä.

Syyttä ei siis sanota sananparressa: "Niin on pitkä kuin karjalaisten häät".

Nuorikkoaika

Sisältö: Riitta-täti. Nuorikon velvollisuudet. Apen ja anopin kohtelu. Nuorikon ruokaileminen. Huoneessa makaaminen. Nuorikkoparin kirkossakäynti. Uusillajouluilla käynti. Opintakestit. Nuorikon oljamissaolo. Oudonlainen naiminen.

Vasta sitten kun häävieraat olivat lähteneet, tuli Riitta-täti saunasta tupaan eikä ollut ollenkaan vihainen, päinvastoin hän kohteli nuorikkoa hyvästi koko vuoden. Mutta sitten kun hän kävi Kaiturpäässä ja oli siellä pari viikkoa oljamissa, hän muuttui äreäksi nuorikolle. Tämän huomasi talon emäntä ja sanoi:

-- Taitaa olla parasta kutsua Niemelän Mauno-setä tanssittamaan Riitta-tädistä viimeiset verukkeet, jos ei tässä muutosta tapahdu.

-- Älkää suinkaan virkkako Mauno-sedälle mitään, heitän minä oikkuni hänettäkin, rukoili Riitta-täti ja pitikin sanansa.

Kaisa taasen puolestaan koki olla Riitta-tädille mieliksi: hän laittoi vuoteet hänelle joka ilta, antoi hänelle niitä vaatetavaroita, joita tiesi tädin tarvitsevan, pesi hänen päänsä saunassa ja koetteli häntä hyvitellä kaikin tavoin. Vihdoin täti mieltyi niin nuorikkoon, että ylisteli häntä parhaimmaksi ja herttaisimmaksi ihmiseksi koko heidän talossaan.

Eikä ainoastaan Riitta-tädille vaan muillekin talonihmisille koetteli nuorikko olla mieliksi. Joka ilta riisui hän appensa kengät jaloista, pyyhki pohjat, käänsi varret ja ripusti kengät orrelle kuivamaan. Sukat hän pisti uunille. Hän aikoi samalla tavalla riisua anoppinsakin jalat, vaan tämä ei sitä sallinut, kun ei sanonut sen kuuluvan maan tapoihin. Joka aamu nuorikko antoi apellensa sukat ja kengät käteen hyvänhuomenen keralla. Iltasilla hän laittoi vanhuksille vuoteet ja aamusilla hän ne korjasi. Saunassa hän pesi heidän päänsä ja selkänsä ja varusti heille puhtaat alusvaatteet joka lauantai-ilta. Sunnuntaisin hän syyhytteli ja kampasi vanhuksien päät. Kun nuorikko huomasi appensa aikovan tupakoida, hän toi tulen piipun päälle.

Kun vanhukset milloin menivät kirkkoon, kantoi nuorikko heidän päällysvaatteensa jo varhain aamusella tupaan lämpenemään ja sitten lähtiessä hän auttoi niitä päälle pantaessa. Talvella hän kantoi kaattuen rekeen ja peitti huolellisesti vanhuksien jalat. Heidän kotiin tullessaan hän riensi jo pihalle vastaanottamaan ja sitten tuvassa vaatteita riisumaan. Näistä puuhista kiittivät vanhukset rakasta lastaan.

Talon toimia tehdessään nuorikko kysyi aina, etenkin ensi alussa anopiltansa, tai jos hän ei ollut saapuvilla, toisilta vanhemmilta talonnaisilta, miten mikin työ ja toimi oli tehtävä. He taasen mielellään neuvoivat ja avittivat nuorikkoa.

Vanhukset puolestaan kohtelivat nuorikkoa niin kuin omaa lastaan. Aamusilla hänen annettiin maata kauemmin eikä hänen tarvinnut käydä riihtä puimassa eikä viskaamassa koko ensi talvena. Saunaakin hänen tarvitsi lämmittää ainoastaan joka kolmas kerta. Hän vuorosi Yrjön Martin ja natonsa kanssa kylyä valmisteltaessa.

Kun senaikuisen tavan mukaan ei nuorikko muiden kanssa yhdessä ruokapöydässä syönyt vatsaansa täyteen, ainoastaan vähän tuikkasi, niin emäntä syötteli häntä erikseen toisessa tuvassa parhailla paloilla, eikä sitä kukaan kariksi katsonutkaan, kun maan tapa niin vaati. Riitta-tätikin muistutti monesti emäntää syöttämään nuorikkoa erikseen ja sanoi:

-- Sinun pitää häntä syötellä erikseen, näethän sen, ettei hän raukka viitsi muiden kanssa kyllältään syödä, kun on niin kaino, eikä hänkään hengellään elä.

Myös nuorikon äiti laittoi tyttärelleen voita, piirakoita ja lihaa tuomisiksi. Ei siis ollut ihme, jos nuorikko ruokapöydässä muiden kanssa vähän söi ja kumminkin pysyi hyvin voinnissa ja lihoikin miehelässä ollessaan.

Koko ensimmäisen talven makasi nuorikkopari kylmässä huoneessa, makuuaitassa, eikä siellä ollut maatessa pakkoakaan, mutta riisuessa iltasilla ja pukeutuessa aamusilla oli kovilla pakkasilla hankalaa. Siksi täytyi pitovaatteet iltasilla panna sängyn nurkkaan peitteen alle, että ne olivat lämpöiset aamusilla pukeutuessa. Huoneen sänky, rovatti, oli sitä varten tehty hyvin syvä, että siihen mahtui paljon heiniä. Niiden päälle oli levitetty vaippa ja sen päälle hursti, lakana. Peitteenä oli uusista paksuvillaisista lammasnahoista tehty kaatut ja sen päällä pidettiin paksu lankainen täkki. Höyhenpielukset olivat päänalaisena.

Milloin oli kova pakkanen, pidettiin makuuvaatteita päiväsaikana lämpenemässä joko riihessä, saunassa, tahi jos ne eivät olleet lämpimät, tuvassa ja iltasilla vietiin lämpimät vaatteet huoneeseen. Tosin pakkasilla täytyi koko ruumiin olla peitettynä, niin että ainoastaan pienoinen hengitysreikä jätettiin. Usein olivat peitevaatteet yläpuolelta paksussa huurteessa ja henkireiän reunoille kasvettuivat jääpiikit; mutta vähätpä siitä, kun ruumis oli jo lapsuudesta saakka totutettu kylmää kärsimään, niin ei siitä terveydelle ollut mitään vaaraa. Jos joku oli niin hienohenkinen, ettei kylmimmällä vuodenajalla tarjennut huoneessa maata, vaan iltasilla huoneeseen mentyään kumminkin yön aikana muuttausi lämpimään suojaan, joko saunaan tai riiheen, niin sitä nuorikkoparia tai ainakin sitä henkilöä, joka ei voinut kylmää sietää, pidettiin hentona raukkana, josta "ei olisi ollut talvelle heitettyä"; so. sellainen saisi olla naimisiin menemättä, jossa ei ole vanhojen tapojen noudattajaa, vaan poikkeaa niistä.

Suurimmissa ja varakkaimmissa taloissa oli tosin vierashuone, kamari, jota pidettiin lämpimänä talvellakin, niin että siellä olisi sopinut nuorikkoparin maata, jos ei kainouden tunne olisi antanut maata nuoren parin vierekkäin tuvassa yhdessä muun perheen kanssa; mutta ei se ollut maan tapa sellainen, ja tapaa oli tarkoin noudatettava, jos ei tahtonut joutua yleisen pilkan ja naurun alaiseksi. Ja toisekseen, kun ensi kerran veisuun kanssa vietiin vuuville, ensi yöksi yhteen, huoneeseen, niin siitä syystä pidettiin huonetta jonkinlaisena pyhänä paikkana, jossa ainoastaan eikä muualla oli keskinäinen rakkaus menestyvä ja kasvava.

Kun nuorikkopari ensi kerran häittensä jälkeen meni kirkkoon, oli nuorikko täydessä morsiuspukimessa, josta aina erotettiin nuorikot muista naisista. Samaten piti olla, kun uusillejouluille mentiin morsiamen entiseen kotiin. Jos nuorikko ensi kerran kirkossa käydessään oli verevä ja punakka, ylistettiin häntä terveeksi, mutta kalpeasta ja verettömästä sanottiin, ettei se ole terveperä.

Kun kirkon luona tai muualla joku sukulainen tai tuttava tapasi nuorikon, niin kohta hän kysyi:

Kummoinen on appi sulla, onko ankara anoppi?

ynnä muuta, mitä asiaan kuuluu. Harvoin tai ei koskaan nuorikolta sitä kysyttiin, millä tavalla hän kohtelee uusia vanhempiansa ja miestänsä.

Häiden perästä mentiin kylään jouluille "hammasveloille". Yhtä monta henkeä kuin kustakin sukulais- tai naapuritalosta oli ollut häissä, meni nyt häätalosta jouluille. Samaten tehtiin morsiamen kotona. Yhtä monta henkeä kuin oli ollut kihlajaisissa ja läksiäisissä, meni jouluille kylään. Sulhanen ja morsian, so. nuorikkopari, tavallisesti jäi kotiin eläimiä hoitamaan, mutta eivät nekään olleet omassa vaan naapurin muassa joulupyhinä. Tavallisesti niissä taloissa, joissa vain nuorikkopari oli kotona, pidettiin joululeikit.

Yleisen tavan mukaan kutsuttiin Lippolan nuorikkopari appelaansa Niemelään uusillejouluille. He menivät sinne uudenjoulun aattona. Sinne tuli myöskin Korjuksen Risto, Mari-ämmän vävy.

-- Miten sinä, lapseni, olet voinut uudessa kodissasi ja oletko tyytyväinen nykyiseen oloosi? kysyi Niemelän emäntä tyttäreltään heidän kahden kesken ollessaan kamarissa.

-- Jumalan kiitos minä olen voinut oikein hyvin. Ja jos tätä menoa eteenpäin kestää, olen sangen onnellinen. Minulla on mies, joka minua rakastaa ja jota minä rakastan. Kaikki kohtelevat minua erittäin hetaasti, ja minä olen ollut niin tyytyväinen uuteen kotiini, etten halaja mihinkään eikä minulla ole yhtään ikävä, vastasi Kaisa.

-- Se on iloista kuulla, vastasi äiti. Koettele sinä, hyvä lapseni, olla nöyrä ja nopsa puolestasi, niin sinua eteenkinpäin hyvänä pidetään; äläkä milloinkaa kiusaa miestäsi, mitä tunnet hänen mielestään olevan epäsuosiollista, muista lapseni aina se.

-- Minusta saat, hyvä äitiseni, olla aivan huoletta, ja minun toimeentulostani. Kun minä sain mieleiseni miehen ja mieleiseni talon, niin siinä minun on mieluinen olla. Mutta tässä maailmassa ei ole mitään täydellistä. Niin on meilläkin. Meillä on kaikki niin hyvin, ettei ole parempaa toivomistakaan; mutta se meitä surettaa, kun setä-Yrjö lähtee ensi keväänä meiltä pois. Hänen apellansa kun ei ole ketään joka häntä ja taloutta hoitaa, kun poika kuoli, niin pitää sedän mennä sinne. Me emme häntä mitenkään laskisi sinne, kun hän on niin herttainen ja varma mies, ja hänen vaimonsa on kelpo ihminen, joka kohtelee minua niinkuin omaa lastansa.

-- Älä, lapseni, siitä ole milläsikään! Jos Yrjö pois menee, niin teillehän hänen osansa jääpi, kun hänen appensa on varakas eikä heillä ole ketään muita perillisiä.

-- Niin setä kyllä sanoo, ettei hän tahdo mitään osaa, ei irtonaisesta eikä kiinteästä, vaan hän antaa kaikki meidän Juhanalle, kun Juhana on hänestä niin mieleinen, selitti Kaisa.

-- Sen parempi on se, kun hän Juhanalle osuutensa luovuttaa, virkkoi emäntä hyvillä mielin.

-- Vaikka kohta se niinkin on, ennen me kumminkin sedän pitäisimme ennen kuin hänen osansa, vastasi Kaisa.

Nämä puheet täytyi lopettaa, kun kamariin tuli Korjuksen Mari sekä Anni ja Sohvi.

-- Kuka on sinun pääsi sykeröinyt ja hunnun päähäsi pannut? kysyi Korjuksen Mari Kaisalta.

-- Sedän Mari on sen tähän asti toimittanut, vaan minä ajattelen sen tästäpuoleen toimittaa itse, ettei tarvitse ketään vaivata. Joulupyhinä kun olimme Juhanan kanssa kotona kahden kesken, minä opettelin jo päätäni panemaan kamarissa, kun siellä on seinällä iso peili, josta sain katsoa, eikä sinne tullut ketään vierasta. Jos joku vieras tuli, niin se meni tupaan eikä kamariin, vastasi Kaisa.

-- Sehän se parasta onkin, kun oppii senkin toimen itse tekemään. Minulla oli siinä suhteessa ensin vähän hankaluutta. Kun en itse osannut ja kälynikin oli siihen vähän typerä, niin täytyi hakea naapurista päänpanija. Kun ei meillä ollut kamaria, niin laitettiin hursti tuvan nurkkaorteen riippumaan ja sen takana sitten laitettiin minulle huntu päähän. Niin kuin tiedät, ei nuorikon sovi vanhoille ihmisille ja etenkään apelle ja anopille näyttää paljasta päätään. Siksi oli minulla hankalaa mennä nurkkaan päätä käärimään, kun piti aina olla hivukset peitossa. Mutta nyt on meilläkin jo kamari, jossa minä saan rauhassa päätäni sykeröidä, selitti Mari.

Kynttilänpäivän aikana meni Niemelän lautamies Lippolaan tytärtään oppimaan. He viipyivät siellä pari vuorokautta. Muutama viikkokausi sen perästä kutsuttiin nuorikkopari Niemelään kevätkestiin ja sen perästä jäi nuorikko oljamiin kolmeksi viikoksi vanhempainsa luokse. Oljamissa ollessaan sai Kaisa tietää, että hänen veljensä Antti ja Mari-ämmän nuorin tytär olivat rakastuneet toisiinsa ja aikoivat mennä yhteen ensi syksynä. Tämän uutisen ilmoitti hänelle Sohvi ja sanoi:

-- Vaikka me asumme samassa talossa ja olemme yhdessä leivässä, emme kuitenkaan ole vähääkään sukua toisillemme eikä meillä ole edes samaa sukunimeäkään, kun veljesi nimi on Niemelä ja minun nimeni Korjonen.

Kaisasta oli tämä outoa, kun saman perheen jäsenet menevät keskenään naimisiin, mutta kun hän kuuli, että niin on ennenkin tapahtunut, alkoi hän tottua siihen.

Syksyllä kun Antti ilmoitti aikeensa isälleen, myöntyi tämä siihen aivan kernaasti, jotta Antti oikein sitä ihmetteli. Perästäpäin hän sai tietää, että he Mauno-sedän kanssa sen olivat jo ennen aikojaan niin tuumineet. Sohvi oli Mauno-sedän ristitytär, sen vuoksi lupasi Mauno-setä koko osuutensa Antille, jos hän ottaa Sohvin. Näistä tuumista eivät nuoret mitään tietäneet, ennen kuin vasta kihlajaisten aikana saivat sen kuulla.

Toden perään eivät Antti ja Sohvi olleetkaan mitään sukua toisilleen. Sillä Sohvin isoisän isä oli tullut kotivävyksi Niemelään nuoremmalle kannalle, jota vastoin lautamies oli talon vanhinta kantaa. Lautamies oli hyvin tyytyväinen, kun Mauno-sedän osa, joka oli neljäsosa koko Niemelän suuresta talosta, siirtyi hänen pojalleen. Syksyllä pidettiin Niemelässä komeat häät, joissa Mauno-setä oli juohtomiehenä, ja hän joi kertaa koko talo-osansa Antille ja hänen morsiamelleen Sohville.