Part 1

KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 6: NAIMISTAVAT

Kirj.

Johannes Häyhä

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1899.

SISÄLLYS:

Naimishommat Kosioiminen Harjakaiset Kihlajaiset Ämmäjäiset Öitsit Toivikkiaika Läksiäiset Häät Nuorikkoaika

Naimishommat

Sisältö: Niemelän Kaisa. Poikien tuumat kirkkomäellä. Junnolan Martin morsiusehdokkaat. Lippolan kirkonmiehen käynti morsianta kysymässä. Miehikkälän Antin yöjalassa käynti morsianta kysymässä. Lahtelan emännän naittamishommat. Nuorison olo kirkkomäellä Pärttylin päivän sunnuntaina. Tyttöjen taikuus. Nuuskan valmistus ja kosioretkelle lähtö.

Kaunein kaikista syntymäseutuni neidoista oli Niemelän Kaisa, varakkaan ja mahtavan Niemelän lautamiehen tytär. Ei siis ollut ihme, jos koko seudun pojat häntä ihastuksella katselivat. Joka Kaisan tunsi, se vertasi häntä Pohjolan neiteen, Ilmarisen morsiameen. Siksi seudun pojat hänestä lauloivat:

Ruusu ei oo kauniimpi kuin Kaisa Niemelässä, eikä toista tarvita, kun hän on elämässä.

Kaisan suurista sinisistä silmistä säteilevä loiste lumosi taikavoimalla koko seudun nuorukaiset. Hänen vartalonsa oli solakka ja ihonsa valkea niin kuin karjalattarilla on tavallista. Sanoma hänen hempeydestään levisi myöskin naapuriseurakuntiin, joten hänestä tuli

maan kuulu, veen valio, jota ei voi virressä veteä eikä saarnassa sanoa.

Jo ennen kuin Kaisa oli rippikoulussakaan käynyt, ilmestyi hänelle sulhasia, jotka häntä kouluun käskivät. Sen ajan tavan mukaan ei tyttö mennyt kouluun, ennen kuin sulhaset käskivät; vasta 20 vuoden kuluttua jo kutsuttiin kouluun. Mutta hänen isänsä oli vanhan kansan mies, joka piti kiinni vanhoista tavoista, siksi ei hän kuunnellut kenenkään kurinoita eikä siis laittanut tytärtänsä kouluun, ennen kuin hän oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta.

Eräänä sunnuntaina ennen Pärttylin päivää, kun useampia poikamiehiä yhtyi kirkonmäellä, he alkoivat kysellä toistensa naimisasioita. Niinpä Junnolan Marttikin muiden muassa kysyi Lippolan Juhanalta:

-- Joko sinä Juhana aiot tänä syksynä häitä antaa?

-- Niin olen aikonut, mitäpä sitten? sanoi Juhana.

-- Ei muuta mitään, vaan minä sanon sinulle niin kuin tuttavalle pojalle: älä varustaikaan minun jalkoihini. Minä nimittäin aion kosioida Niemelän Kaisaa; sinä saat hankkia itsellesi morsiamen muualta, virkkoi Martti ylpeästi.

-- Vai niin, lienet kaiketi jo käynyt kysymässä, koska tunnut asian niin tarkoin tietävän, vastasi Juhana.

-- En ole käynyt kysymässä enkä mene. Minä kosin julkisesti enkä kuiskaile salaisesti. Minulla on varani, joka kysyy morsiamen ja tietysti saapi luvan. Jos taas tahdot kanssani kilpailla, niin koettele vain, mutta jalkoihini sinä jäät, vaikka olet kirkonmiehen poika ja osaat kirjoittaakin ja minä olen vain paljas talonpoika, kerskui Martti.

-- Voi hitto kun sinä puhut tyhmästi niin kuin keitetystä lampaan päästä, sanoi Auvisen Matti Junnolan Martille. Etkö sinä luule muiden jaksavan vaimonsa elättää kuin sinun, joka et osaa lusikkaakaan käteesi tehdä. Minä Niemelän Kaisana en katsoisi kaalisilmällänikään tuollaisen tollikan päälle, vaikka hänellä olisi koko Junnolaisten varat.

-- Mitä syytä, Martti veikkonen, sinulla oli noin Juhanaa solvata? Tiedäthän sinä, että hän on kunnon mies ja oikeasta talosta eikä mikään naukumaijan poika, virkkoi Heikkilän Mikko.

-- Enhän häntä solvannutkaan, vastasi Martti härreten. Sanoinhan vain ystävällisesti, ettei meidän tarvitse kilpakosijaksi toisillemme ruveta, kun olemme tuttavat; onhan niitä morsiamia kumpaisellekin meille.

-- On kyllä, virkkoi Juhana. Saammehan me mieltämme myöten kosioida kumpikin, yhtyköön sitten yhtä tahi eri tyttöä. Eihän toinen toisensa osaa syö; mies on voitettu niin kuin voittamatonkin.

-- Sinä siis myös aiot kosioida Kaisaa? kysyi Martti.

-- Siitä en vielä sano niin enkä näin; kunhan tässä tuumaan pääni ympäri ja kuulen mitä kotona sanottaneen, vastasi Juhana.

-- Kas siinä on poika, joka ei kersku eikä röyhkäele mutta ei myös pelkääkään, sanoi Auvisen Matti lyöden Juhanaa olkapäille.

-- Eihän turhista tarinoista ole, vastasi Juhana. Jos niikseen tulee, niin antaa asian riidellä ja miehet ollaan sovinnolla.

-- Kyllä siinä on kova kovaa vasten, ämmän luuvat kuorta vasten, jos vain Martti ja Juhana yhtä tyttöä kosioivat. Huonommat saavat katsella laidasta kuin Laihelan lehmät, virkkoi Mikko.

Sillä puhein pojat erkanivat.

Samana sunnuntaina illallista syödessä sanoi Junnolan vanha emäntä poikansa pojalle Martille:

-- Mitästä meidän Martti meinaa, kun ei ala kihlakampsuja varustella, vaikka Pärttylin päivä jo kohta kättä antaa?

Martti punastui isoäitinsä puheesta ja vastasi hiljaisella äänellä:

-- Tokkohan tuolla niin kiiru lienee, vaikka jättäisin koko homman tuota tuonnemmaksi.

-- Ei se saa enää jatkua, vaan sen pitää tapahtuman tänä syksynä ja aloittaa Pärttylin päivän sunnuntaina, sanoi Martin isä, Junnolan perheenmies. Martti täyttää jo ensi kekrinä yhdeksänkolmatta vuotta, niin onhan tuo sulhasen ikä. Ei tässä muu auta, vaan Martin täytyy ensi viikolla lähteä Viipuriin tupakaisten ja sormuksien ostoon, muuten alkavat takapuoleen tytöt katsoa häntä vanhanpojan jortikaksi.

-- Mutta minä sanon ettei meiltä jouda hevonen turhiin ajoihin ennen kuin ruis on pantuna. Saapihan sitä muulloinkin kosioida eikä vain Pärttylin päivän sunnuntaina, sanoi perheenmiehen setä Juhkomi-ukko.

-- Mitäs jos minä sanon, että Martin tulee ensi viikolla mennä kaupunkiin, niin tietysti te ette kukaan voi sitä vastaan mitään sanoa. Minä olen tässä talon vanhin ja minut on esivalta määrännyt teille sekä isännäksi että emännäksi, ja teidän kaikkein täytyy kuulla minua, niin kauan kuin minä elän, vastasi vanha emäntä navakasti. Minä olen vanha ihminen ja pidän vanhoista tavoista kiinni. Naikoon ken milloin tahansa, mutta meidän Martti sen aloittaa vanhan hyvän tavan mukaan, niin kuin vanhat ennen lausuivat:

Köyhät ne kosissa käyvät konsa kannattaa varansa; vaan vankat talon eläjät syksyllä sen suorittavat: Jaakkona jalommat sulhot, pääpukarit Pärttylinä.

-- Mistäs meidän Martille morsianta katsotaan? kysyi Liena-täti toimessaan.

-- Eiköhän tuo Martti siitä huolta pitäne, vastasi vanha emäntä.

-- Niin kyllä, niin kyllä, sanoi perheenmies, mutta minä sanon, ettei meidän taloon joka ämmän tytär kelpaakaan. Se pitää olla kuuluisan ja varakkaan talon tytär, joka mun miniäkseni tulee.

-- Minä en ketään niin mielelläni meidän Martille soisi kuin Niemelän lautamiehen tytärtä Kaisaa. Hän luokkinäköinen ilminen (hyväntahtoisen näköinen ihminen) ja hyvää sekä varakasta sukua, tuumaili Martin äiti.

-- Kaikki olisi hyvä, jos niin kävisi, mutta minä arvelen, että liian ylös on hiiren mieli kun oriin korvaan. Ja ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Paras olisi minun mielestäni kosioida Hotakan Liisaa, neuvoi Juhkomi.

-- Tuollaista pientä tirikkaa, joka on kaiskera kuin lapsenlikka, sinä tahtoisit meille tuoda, sanoi Liena-täti ihmetellen. Millehän tuo näyttäisi, kun Hotakan Liisa kävellä lipottelisi meidän suuren tuvan lattialla. Eikä tuo Liisa raiska jaksaisi tehdä meidän töitäkään, kun on kovin hintura ja hoikka kuin oljen korsi. Mutta toista olisi, jos meidän Martti kosioisi Saarelan Annia, niin hän sen kenties voisi saada. Kas siinä on tanakka tyttö ja rikkaasta talosta. Annilla on myös veli Pekka, joka ehkä naisi meidän Riitan ja niin saisimme ristilangokset.

-- Mitä ensiksi siihen tulee, ettei meidän Martti saisi morsianta Niemelästä, niin sitä en minä usko, sillä paitsi Niemelää on meidän talo vaurain koko pitäjässä, sanoi perheenmies. Jos taas meidän Martti ottaisi Hotakan Liisan, niin eiväthän meidän työt ole yksistään Liisan hartioilla. Mitä taas Saarelan Anniin tulee, niin johan tuo olisi nähty naida, kun on jo ollut monta vuotta pajulle pantava, vaan siinäpäs se istua kököttää, niin rikkaan tytär kuin hän onkin. Ja meidän Riitta, hänet taasen naidaan, jos lykkyä on, ristilankoja pyytämättäkin. Jos ei taas naida, niin olkoon kotona; onhan meillä työtä ja ruokaa. Rumaltapa tuo kuului, kun viime syksynä Siparin Maikki huusi kirkkomäellä: "Jos ei panna nokkaa nokasta, niin sormukset takaisin!" Mutta minä en aio hätäkauppoja tehdä, niin kuin Siparilaiset ja Kermiset tekevät.

-- Älä poikaseni sitä luule, että Saarelan Anni sulhasien puutteessa on kotonansa. Onhan hänellä ollut monet sulhaset, vaikka ne eivät olleet mieleisiä, selitti vanha emäntä.

-- Tuollaisia sulhasia kuin esimerkiksi Seppälän Tommo ja Puntuksen Pekka ynnä monta muuta, minä en heidän päälleen suurta arvoa laske, vastasi perheenmies.

-- Laske suurta tahi pientä arvoa, mutta Seppälä on vauras talo ja Tommo on varma poika, vaikka vähän viinaanmenevä, puolusti Liena-täti.

-- Sepä se olikin asia, joka haittasi, sanoi perheenmies. Siksipä Saarelan isäntä, kun antoi Tommolle sormukset takaisin, sanoi ihan silmien väliin;

Jos ois viina loppunut jo viittä vuotta ennen, oisit saanut morsiamen, vaikk oisit nainut kenen.

Mitä taas Puntuksen Pekkaan tulee, niin hän on kuin tarhapöllö, vaikka onkin varakkaan talon ainoa poika.

-- Minusta nähden ei meidän Martti mistään saisi niin hyvää ihmistä kuin Kukkuraisen Sohvista, ilmoitti Liena-täti. Se on niin meidän taloon käypä, juuri kuin olisi sitä varten luotukin.

-- Millehän tuo meidän Liena-tädistä näyttäisi, kun Kukkuraisen kuhmukaulat istuisivat meidän pöydän päässä. Olkaa nyt jo vaiti mokomista kellokauloista, sanoi Juhkomi-ukko.

-- Käyväthän Kukkuraiset kuuluisassa Kesselissäkin, eikä heistä ole kehenkään mitään tarttunut, selitti Liena-täti.

-- Hyvät hyvissä käyvät, kuhmukaulat Kesselissä, sanoi perheenmies pilkaten.

-- Kuulkaas nyt lapseni, mitä minä teille kaikille sanon, puhui vanha emäntä. Annetaan Martille oma valta naimisasiassa. Valitkoon hän morsiamekseen kenen tahansa. Sitten hän ei saa ketään syyttää naimaonnestaan, käyköön hyvin tahi pahoin. Senhän me saatamme nähdä lattialla, minkä hän vieressään. Me emme tarvitse kenenkään rikkautta enempää kuin toisten arvoakaan. "Rikkaasta hevosta, köyhästä morsianta", sanoo vanha sananparsi, ja tottapa se lieneekin.

Tähän päättyi pakina Martin morsianehdokkaista.

Pärttylin päivän edellisen sunnuntain iltapuolella tuli Lippolan kirkonmies Niemelään. Sillä aikaa kun emäntä keitti kahvia, vei Niemelän lautamies vieraansa huoneeseen ryypylle. Niitä näitä ensin pakinoitua sanoi vieras talon isännälle:

-- Niin kuin heimo ehkä muistat, oli meillä puhetta jo meidän talkoossa poikani Juhanan naimisesta, vaan silloin se jäi kesken päättämättä, niin minä nyt kysyn sinulta, hyvä heimo: saako minun poikani tulla kosioimaan sinun tytärtäsi Kaisaa ja laitatko sinä tyttäresi meille?

-- Sellaista poikaa, hyvä heimoseni, kuin teidän Juhana on, ei ole koko meidän paikkakunnalla; hänellä on terävä järki ja selvät kädet ja hän on muuten luonnostaan ja käytöksestään niin kuin ihmisen tulee olla. Hänellä on siis etuoikeus kosioimaan minun tytärtäni. Muuta en minä tällä kertaa virka mitään; kyllä sinä arvaat minun mielipiteeni, vastasi lautamies.

-- Kiitoksia, hyvä heimoseni, näistä sanoistasi. Me tulemme sitten ensi sunnuntaina, virkkoi kirkonmies.

-- Terve tulemastanne vaan, vastasi lautamies.

Talossa syötyään ja juotuaan vieras läksi. Talon naiset kyllä kuiskailivat keskenään, että taisi Lippolan kirkonmies käydä kysymässä pojalleen morsianta, mutta kukaan ei uskaltanut isännältä sitä kysyä, ja niin se asia jäi salaisuudeksi. Vasta maata pannessa kysyi emäntä mieheltään Lippolan ukon asiaa, johon isäntä vastasi:

-- Nyt kun alkaa nainta-aika, niin niistähän tähän aikaan asioidaan. Lippola kävi kysymässä lupaa tulla kosioimaan pojalleen morsianta, ja minä tietysti annoin hänelle luvan. Eikä niin kelpo poikaa olekaan koko meidän pitäjässä kuin Juhana on; sen olen minä aina sanonut ja sen vielä nytkin sanon.

Jos tämä isännän puhe ilahdutti emäntääkin, niin Kaisalle se saattoi koko hyvän mielen, niin ettei hän tahtonut nukkuakaan. Vihdoin kun hänen silmänsä vierähtivät kiinni, alkoi kuulua rapinaa huoneen takaseinällä. Kaisa havahtui ja kuuli, kuinka joku kapusi huoneen ikkunaan, koputti sitä hiljaa ja lausui hiljaisella äänellä:

Hyvää iltaa seinän takaa! Tässäkös huoneessa tyttö makaa? Nouse tyttö yllää, kun poikia tuli kyllää! Jos et sä nouse yllää, niin menemme toiseen kyllää. Kuuleeko tyttö tätä kopinaa, vai nostetaankos suurempaa topinaa?

Vähän aikaa kuunneltuaan, kun ei mitään ääntä huoneesta kuulunut, alkoi taas ikkunassa olija kuiskailla:

Kääri tyttö unet kerälle ja viskaa ne sängyn perälle. Pane heitä kepillä selkään, jos eivät ne muuta pelkää! Eikös tyttö jo rupea kuulemaan, ja meitä pojiksi luulemaan, ennen kuin rupeaa tuulemaan? Jo täällä tuuleekin tuhajaa, jotta seinät oikein nuhajaa, ja sataa sapisee, jotta katto rapisee.

-- Mikä tarkoitus sillä teidän lorullanne oikeastaan on? kysyi vihdoin Kaisa.

Nyt alkoi ikkunassa olija puhua vähän kovemmin ja saneli:

Oletteko te pitäneet muoissa käyttää poikia makuusuojissa? Eikös käy laatuun ja juonee laskea meitä teidän huonee? Tehkää nyt se lusti ja laskekaa huoneeseen justii! Alkakaa jo pois nalkkii, sitä pitkää siltapalkkii, nostamaan koukkuu ja longottamaan loukkuu, laskemaan meitä teidän joukkuu. Tulkaa nyt lattialle ravaamaan ja meille ovea avaamaan!

-- Mene, Kaisa, ja avaa heille ovi, kun he tuossa rankuttavat kuitenkin, eiväthän ne ennen pois mene, ennen kuin saavat huoneessa käydä, käski Kaisan äiti.

Huoneeseen päästyään tekivät vieraat tulen ja tervehtivät talon väkeä.

-- Mutta minä en varmaan tunne, keitä nämä vieraat oikeastaan ovat, kysyi emäntä.

-- Miehikkälän kompromi- (maajakolautamies-) vainajan poika tämä toinen on, vaan toista en minäkään oikein tunne, vastasi lautamies.

-- Tämä on minun serkkuni Tarkkolasta, selitti Miehikkälän Antti ja jatkoi sitten: Meillä on sellainen asia, että me tulimme morsianta kysymään, ja jos lupa annetaan, niin me tulemme ensi sunnuntaina kosioimaan.

-- Eihän sitä vastaan tietysti meillä mitään ole sanomista, tulkaa vain, jos niin hyväksi katsotte, vastasi lautamies.

Kun vieraat olivat vähän aikaa niitä näitä pakisseet, he läksivät huoneesta ja talonväki kävi nukkumaan.

Pärttylin päivän lauantaina istui Niemelän Kaisa murkinan aikana huoneen rappusilla ja ompeli. Hänen äitinsä asetteli pestyjä maitopyttyjä koivuiseen haarikkeeseen kuivamaan. Lautamies valmisteli uutta lyhdehankoa silmäillen lempeästi väliin vaimoaan ja väliin tytärtään, joka punoitti kauniisti kuin vastapuhjennut ruusu.

-- Niin kävi kuin toivoikin, huudahti Lahtelan emäntä jo edempänä ja tultuaan talonväen luokse hän jatkoi:

Hyvää päivää hyvät naapurit! Minulla olisi vähän erinäistä asiata. Jos te kaikki kolme tulisitte tänne huoneeseen, niin puhuisin suuni puhtaaksi.

Sen sanottuaan hän aukaisi lautamiehen huoneen oven ja meni sisälle.

-- Ette, hyvät ystävät, voi arvata, millaisella asialla minä nyt olen, sanoi Lahtelan muori käydessään kirstun kannelle istumaan. Tuo meidän Matti aikoo mennä tänä syksynä naimisiin ja morsiamekseen hän on katsonut teidän Kaisan. Mitä teillä, hyvät naapurit, olisi siihen sanomista? Talon ja miehen te kyllä tunnette minun kehumattanikin ja paitsi sitä olisinkin liian likeinen omaa poikaani kiittämään. Sen vain voin omasta puolestani sanoa, että Kaisa meille tultuaan saisi heti emannuuden, jota minä en jaksa enkä halua enää toimittaa.

Talonväki katseli vähän aikaa toistensa silmiin mitään puhumatta. Vihdoin sanoi lautamiehen emäntä:

-- Mitäs meidän isä siihen tuumaa?

-- Tämä asia on tullut niin äkkiarvaamatta, etten minä osaa siihen sanoa niin enkä näin, vastasi lautamies. Johan nyt on nainta-aika, tulkoon Matti kosioimaan julkisesti, sittehän saamme miettiä mitä teemme. Eihän teidän talo ole suinkaan huonompia, eikä Matti ole Pekkaa pahempi, sian päätä karvaisempi.

-- Kyllähän minä luulen näin rikoisalle tytölle kuin teidän Kaisa on tulevan kosijoita useampiakin, sanoi Lahtelan emäntä, -- vaan enhän minä juuri osaisi muita pelätä kuin Lippolan Juhanaa ja Junnolan Marttia, ne kun kuuluvat olevan pääkokkia nykyjään meidän pitäjässä, vaikka lienevätkö nuo sentään paremmat minun poikaani.

-- Eihän sitä tiedä kenenkään paremmuutta eikä huonommuutta, vastasi Niemelän emäntä. Eikä se ole sanottu että niistä kumpikaan tulee meille kosioimaan. Ja vaikkapa tulisivatkin, niin siihenhän jokaisen pitää tyytyä, minkälaisen onnen ja osan on Jumala kullekin katsonut.

-- Aivan niin, aivan niin, virkkoi Lahtelan emäntä. Eihän ihminen pääse onnestaan yli eikä ympäri. Käyköön hän syteen tahi saveen, minä laitan huomenna poikani teille kosioimaan. Ja sen minä voin sanoa edeltäkäsin, jottette suinkaan tule kauppaanne katumaan, jos tyttärenne meille laitatte.

-- Mitäpäs siitä, hyvä emäntä, onkaan sanomista, virkkoi lautamies. Mutta menepäs, meidän äiti, ja keitä kahvia naapurin emännälle.

-- Suuri kiitosta hyvät hyvät naapurit! sanoi Lahtelan emäntä. Minä en nyt mitenkään jouda jäämään kahville, kun ovat lehmät lypsämättä ja eväät työväelle laittamatta. Kunhan tässä asiat aikoin saavat, niin juommehan sitten kahvia, mutta nyt en jouda.

Sillä puhein läksi vieras pois.

Lahtelan muorin pois mentyä kysyi lautamies tyttäreltään:

-- Mitä sinä Kaisa lapseni pidät Matista?

-- En mitään pidä sellaisesta Matista, vastasi Kaisa nauraen.

-- Kuinka niin, tyttäreni? kysyi Kaisan äiti. Onhan hän varakkaan talon vanhin poika.

-- Olkoon jos mikä tahansa, vaan minusta ei hän maksa palanutta tenuskaa koko mies, vastasi Kaisa ja nauroi minkä jaksoi. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi:

-- Jo silloin kun minä olin kotilapsena, sain inhoni Mattiin. Asia oli tällainen: Kerran kun paimenet poimivat yhteiseen marjoja, niin illalla tultua jakoi Matti ne myssyllään ja piti aina myssynsä päälakea kädellään kuperana kun muille mittasi, vaan kun hän itselleen mittasi niin hän oikaisi myssynsä suoraksi. Tuo kavaluus halvensi niin minun silmissäni Matin, etten ole häntä voinut milloinkaan pitää rehellisten miesten vertaisena.

-- No olkoonpa Matti millainen tahansa, vaan älä sinä lapseni suinkaan sano kenellekään vieraille mitään pahaa hänestä. Sen verran vain minä sanon Matin kosioimistuumista: suutari, pysy lestissäsi, virkkoi lautamies.

-- Kun sitä tyttöä aina pidetään edempänäkin hyvässä arvossa, joka naapurin sulhasille kelpaisi, niin antaa Matin tulla kosiin; eihän se sentään käske hänelle menemään. Sillä onhan se sitä suurempi kunnia tytölle mitä useammat sulhaset kosioivat. Olihan minullakin neljät sulhaset, selitteli Kaisan äiti.

-- Minä en sellaisesta kunniasta mitään veisaa. Kun vain mieleiseni sulhanen tulee, niin en minä välitä, vaikkei olisi koko maailmassa yhtään muita sulhasia. Mitä taas Mattiin kuuluu, niin en minä häntä mene morkkaamaan kenellekään, vastasi Kaisa.

-- Älä, lapseni, niin sano, ettei kunnia mitään ole, puhui lautamies. "Parempi on kunniaa kourallinen kuin häpiää helmallinen", sanoo vanha sananlasku.

-- Yksi pitää yhdestä, toinen toisesta. Yksi rakastaa pappia, toinen rouvaa ja kolmas tytärtä, sanoi Kaisan äiti mennessään askareillensa.

Lautamieskin meni jatkamaan kesken jäänyttä työtänsä.

Pärttylin päivän sunnuntaina menivät kirkkoon tytöt jalkaisin ja naimisiin aikovat pojat ratsain; suitsissa, hevosten korvallisilla, oli kulkuset. Tytöillä oli yllä rohkamoviitat, hivukset sykeröllä, jonka ympärillä oli eriväriset kauniit silkkinauhat ja jaloissa valkoiset sukat ja mustat lipokkaat. Pojilla taasen oli yllä lyhyet viitat (palttoot), jotka olivat kalmuukkikussakolla (vyöllä) kiinni ja rukkaset vyön alla; päällimmäisenä oli pitkät viitat (kauhtavat) ilman vyötä, joten vyö ja rukkaset edestäpäin näkyivät. Päässä olivat lierihuopahatut, joiden nauhoissa oli joko vaskisia, tinaisia tai hopeisia solkia kullakin varallisuutensa ja mielihalunsa mukaan. Jaloissa heillä oli mustat saappaat, joiden varret olivat sidotut mustalla hihnalla (nahkanauhalla), jossa oli vaskiset sirkkuset.

Kirkkomäellä kävellä keikailivat sulhaspojat mahtavan näköisinä, eikä kirkkoon näyttänyt kenelläkään olevan kiirua.

Yhteen satuttua luonnollisesti tuli kosioimisasioista puhe. Siinä kyseltiin ja vastailtiin mistä ja kenen tytärtä kukin aikoo kosioida joko tänään iltapuolella tai tulevana sunnuntaina.

Tytöt taasen naimisasian onnistumiseksi kävelivät kaksi kertaa kirkon ympäri myötäpäivään ja kontinkantajain vastustamiseksi yhden kerran vastapäivään sekä kolme kertaa kirkkorannassa silmiänsä pesemässä, jota tehdessä kukin kuiskasi itsekseen:

-- Lurtti (sulho) lupasi tullakseen Pärttylin päivänä sunnuntaina.

Kun kirkosta tultua päivällinen oli syöty, kokoontuivat Niemelän kylän pojat Lahtelaan auttamaan Mattia kosioretkelle lähtiessä. Mahorkkatupakkalehdet kuivattiin uunissa. Niistä sitten erotettiin rangat, jotka pojat hakkasivat ja polttivat piipussa. Lehdet ensin survottiin ja sitten jauhettiin nuikalla tupakkapullissa (huhmareessa). Hienoksi saatuna sihdattiin nuuska jouhisessa tupakkaseulassa, johon pantiin sekaan otilapiolla selitettyä liesituhkaa, ja muutamia pisaroita anisöljyä tipautettiin nuuskan sekaan. Näin oli nuuska valmis tarkoitukseensa. Kaksi suurta tuohitaulikkaa ynnä tinattu nuuskasarvi sekä kaupungista ostettu nuuskarasia täytettiin pullista otetulla nuuskalla. Polttotupakat pakattiin torppasäkkiin. Matti puki päällensä parasta, valkehinta varrellensa, valjasti hevosen, sitoi kellon aisaan ja kulkusen vempeleeseen, ja niin sitä lähdettiin Lahtelan Pekan ja Perätalon Tahvon keralla ajaman Niemelän lautamiehen taloon kosioimaan.

Kosioiminen

Sisältö: Lahtelan Matin kosinta: tulo morsiustaloon, tupakaiset, nuuskaaminen, sormuksen antaminen ja lähtö. Lippolan Juhanan kosioiminen ja sormukset. Mauno-sedän sukuylpeys. Junnolan Martin kosioiminen ja sormuksen anto. Puhemiehen varallisuudenkerskaus ja masentuminen. Syy Kaisan sulhasten paljouteen. Miehikkälän Mikon kosioiminen. Kontin kantaminen. Rantalan Jaakon yöjalassakäynti ja kosioiminen. Kosto.

Iltapuolella jo koko Niemelän kylässä tiedettiin, että Lahtelan isännän vanhin poika Matti menee kosioimaan lautamiehen Kaisaa, ja siksi kylän nuoriso riensikin lautamiehen taloon tupakaisille. Heti kosiomiesten kartanolle tultua korjasivat naapurien pojat hevosen kujaan (katokseen) ja panivat heiniä eteen.

Lahtelan Pekka astui eellimmäisenä tupaan, sitten sulhanen ja Perätalon Tahvo viimeisenä kantaen tupakkasäkkiä olallansa. Päästyään keskilattialle seisahtuivat kosiomiehet sillan liitoksen kohdalle, jossa edellinen puhemies lausui korkealla äänellä:

Hyvää iltaa suojaan! Onko täällä puheen luojaa ja piippuun valkian tuojaa?

Tähän talon isäntä vastasi:

Jumala antakoon hyvää iltaa! Tulkaa tännemmä pitkin siltaa ja käykää istumaan tähän, niin saamme teitä tarkemmin nähä, mitä miehiä te olette ja mitä varten meille tulette.

Kosiomiehet astuivat likemmä, kävivät keskipenkille istumaan ja puhemies lausui:

Me olemme tulleet kosia, puhumaan aivan tosia; miehet on nuoret, asiat vanhat: jos otetaan vastaan meitä, niin ravitsemme tupakalla teitä, perästä laitamme häitä, joissa syötämme kaalinpäitä ja puhelemme niitä ja näitä.

Vastaukseksi talon isäntä lausui:

Anna Jumala niitä kuulua, vaan ei hallavuosia! Kernaasti myönnämme teille, mitä te esittelitte meille.

Tämän kuultuansa sanoi toinen puhemies, Perätalon Tahvo:

-- Koska tässä asiat näyttävät käyvän myötäsuhkaan, niin minä annan miehille tupakkaa, jonka saatte hakata ja polttaa.