Part 9

Mikkelin aikana alkoi omenan kaivaminen, so. potaatinnosto. Ensin leikattiin varret, jotka ripustettiin vartaille ja vietiin huoneiden räystäiden alle kuivamaan, jonka jälkeen ne korjattiin rouhehuoneesen. Talvella niistä keitettiin karjalle rouhevettä. Potaatit erotettiin kaivaessa erikseen: pienemmät sioille syötäväksi, keskulaiset siemeneksi ja suurimmat ihmisten ravinnoksi. Naiset ja nuoremmat pojat toimittivat potaatinnoston. Ukkomiehet kaivoivat maahan matalat kuopat potaattimaalle ja kuopan ympärille laitettiin multapenkereet. Näitä kuoppia kutsuttiin kopareiksi. Potaatit pantiin kaivaessa pieniin koreihin, ja kun korit tulivat täyteen, ne tyhjennettiin kopareeseen. Erilaiset potaatit pantiin eri kopareihin, jotka yöajaksi peitettiin oljilla hallan ja sateen varalta. Kun potaatit olivat kopareissa kuivaneet, ne kannettiin kuoppiin, kukin laji eri kuoppaan. Siemenpotaatit vietiin kauemmas kotoa kangaskuoppaan, kuopan suu peitettiin visusti laudoilla ja hiekalla eikä aukaistu ennen kuin keväillä, jolloin ne nostettiin tupaan koreihin itämään ja pehmenemään. Toiset kuopat olivat kartanon läheisyydessä, josta oli helpompi tarpeen tullessa potaatteja noutaa.

Kun tavallisesti työtä tehdessä puheaineena on se työ ja aine, mitä milloinkin tehdään, niin Niemelänkin naiset puhelivat keskenään kaivaessaan potaatin hyödystä.

-- Ei mistään viljasta saa niin monenlaista ruokaa kuin omenista, virkkoi Matin Mari.

-- Niin kyllä saapikin, vastasi Mari-täti. Siitä saapi hillaa, piirakkaita ja monenlaista liemiruokaa, sekä niitä voi keittää kokonaisena ja syödä joko suolan, voisuolaveden tahi suolakalan kanssa. Paistikkaina ne ovat myös oivalliset syödä ja hyvää tulee potaattileipäkin. Mitähän ennen aikaan lienee syötykään, kun ei ollut potaattia?

-- Entiseen aikaan kasvatettiin hyvin paljon naurista ja lanttua ja niistä laitettiin erilaisia ruokalajeja. Kokonaiset metsähalmeet kylvettiin naurissiemenillä, ja niistä saatiin monet tynnyrit nauriita; samaten kasvatettiin paljon lanttuja, selitti Helka-ämmä.

-- Isävainajani kertoi muistaneensa hyvin, kun potaattia tänne meidän maahan tuotiin ja levitettiin kruunun puolesta. Pappilaan tuotiin iso joukko siemenpotaatteja ja niitä annettiin pitäjälle vähän jokaiseen taloon. Vanha rovasti silloin kuulutti kirkossa: "Pappilasta saapi ken vain haluaa ympyräisiä mukuloita, joita kutsutaan potaattis, ja voi kylvää niitä peltoonsa. Ketä haluttaa, niin ottakoon ja kylväköön, mutta pappilan peltoon en minä anna niitä mukulaakaan kylvää. Kyllähän ulkomaalaiset ja meidänkin kasetit kertovat niiden olevan hyviä ja hyödyllisiä kasveja, mutta kas minä en niitä usko enkä ole kärkäs koettelemaankaan niiden hyvyyttä. Te saatte tehdä niinkuin itse tahdotte." Tiettävästi tämä rovastin ilmoitus tuotti toivotun vaikutuksensa: potaattia otettiin vain vähä määrä, ja sanotaan etteivät seuraavana syksynä niitä syöneet siatkaan vaikka kävelivät potaattimaalla. Kuitenkin ne vähitellen levenivät ja kansa niihin tutustui, niin että rovastikin antoi niitä kylvää peltoonsa, vaikka ensin kielsi, kertoi Mari-täti toisille naisille.

Potaatinnoston perästä seurasi nauriin ja lantun luominen. Metsässä erityisessä halmeessa kasvatettiin nauriita. Nuori väki meni naurismaalle luomaan (nyhtämään) nauriita. Katokseen ja herkukseen he laittoivat naurishautoja, jotka laitettiin siten, että maahan kaivettiin kuoppa, johon pantiin pohjaan ja kupeille kuumennetut paasikivet, joiden välille pantiin nauriit. Myös kuopan päälle pantiin kuumennettu paasi (latuska kivi) ja hauta peitettiin mullalla. Paadet kuumennettiin nuotiossa. Kun nauriitten arveltiin olevan kypsiä, aukaistiin kuoppa, nauriit otettiin pois ja syötiin joko varilta tahi jäähdytettyinä.

Köyhemmät niin kuin loiset ja sen semmoiset kävivät naurismaalla paniaisilla. He loivat vähän aikaa nauriita, laittoivat naurishautoja ja saivat sitten sekä raakoja että kypsiä nauriita torppasäkillisen kotiinsa.

Luodut nauriit vedettiin hevosella kotiin sikäli kuin niitä luotiin. Kotona vanhemmat naiset listivät nauriit ja panivat naatit vartaille kuivamaan. Listityt nauriit kantoivat miehet nauriskuoppaan.

Lanttujen luominen ja listiminen kävi samalla tavalla. Jos kuopassa oli tilaa, pantiin nauriit ja lantut yhteen kuoppaan, vaikka eri karsinoihin. Istukkaiksi jätettävistä nauriista ja lantuista leikattiin naatit puoleksi poikki ja juuripuoli istutettiin kuoppaan pystyyn.

Viimeiseksi kesäkasveista korjattiin kaalit. Ne leikattiin kannasta poikki, erotettiin päällimmäiset lehdet ja sitten hakattiin (syltättiin) hienoksi ja pantiin suolan kanssa tiinuun talven varaksi. Joka tahtoi hapankaalia, se antoi kaalitiinun olla tuvassa niin kauan, että se happani. Verekseltä syötäväksi laitettiin kaalinpäät pantioon, joka tehtiin tanhuan puolelle siten, että seipäät pystytettiin liki toisiaan maahan pyöreään piiriin ja nidottiin nuoralla toisiinsa kiinni, etteivät ne päässeet eroamaan, joten pantio tuli linnunkatitsan muotoinen muuten, vaan ei liehka eikä niin korkea kuin katitsa. Pantioon ladottiin kaalinpäät toinen toisensa viereen ja päällekkäin. Pantio katettiin oljilla ja laudoilla. Tarpeen tullessa talvella kun pantiosta otettiin kaalia, katkaistiin pari seivästä ja siitä lävestä otettiin kaalia.

Kun kaikki kesätyöt oli päätetty, pidettiin Niemelässä syyskestit, joihin kutsuttiin talon vävyt ja tyttäret, apet ja anopit sekä muita likeisempiä sukulaisia. Kaukaisempia sukulaisia oli ainoastaan Lippolan kirkonmies emäntinensä. Vieraat kokoontuivat lauantai-iltana ja hajosivat maanantaina iltapuolella. Sunnuntaiaamupuolella kävi osa vieraista kirkossa, osa oleskeli kestitalossa. Päivällisen syötyään kävivät vieraat aikansa ratoksi toisissa taloissa. Maanantaina murkinan syötyään kokoontuivat ukkomiehet kestitalon pitkän pöydän ympärille, jossa he juttelivat niitä näitä, kuten tavallista on, kun useampia miehiä sattuu yhteen seuraan.

-- Onko se totta, mitä vanhat ihmiset ovat kertoneet, että tässä Aitjärvessä on ollut kolme kertaa Ruotsin ja Venäjän välinen raja? kysyi Lippolan kirkonmies.

-- Kyllä se on totta, mutta minä en muista minä vuosina se lienee ollut, vaan meidän Antti sen tietää, kun pappilan maisteri hänelle on sanonut silloin, kun he teidän Juhanan kanssa kävivät kirjoituskoulua pappilassa, vastasi ukko-Lauri.

Niemelän isäntä kutsui poikansa Antin, joka selitti pappilan maisterin sanoneen, että Aitjärvessä on ollut valtakuntain raja ensi kerran v. 1323, jolloin Pähkinänsaaren rauha tehtiin; toisen kerran v. 1595, kun Täyssinässä tehtiin rauha ja kolmannen kerran v. 1721, jolloin Uudessakaupungissa rauha tehtiin ja rajoista sovittiin. Rajamerkkejä löytyy vielä nytkin Hepoharjussa Hynnilän maalla, Torsan vuoressa, Torsanjärven rannalla ja Saravuoressa Sarajärven rannalla. Pappilan maisteri sanoi itse käyneensä niitä katsomassa.

-- Minä en heidän vuosilukujaan tiedä, mutta sen minun ukkovainajani (isoisä) kertoi, että kolme kertaa on tässä raja ollut, kertoi ukko-Lauri. Silloin aina, kun rauha rikottiin, alkoi sodan kauhu rajaseudulta. Siksipä nämäkin paikat ovat saaneet monta kovaa kokea ja nähneet monta pakkopäivää päälle käyvän. Sodassa kaatuneet kuolleensa hautasivat venäläiset Kermisen pellon laitaan, Aitjärven rannalle, jota paikkaa vielä nytkin kutsutaan Kermisen kalmistoksi. Siellä on vielä nytkin hautakumpuja, ja minun poikana ollessani oli siinä puuristejä pystyssä sekä eräs laattakivi, jossa oli venäläinen kirjoitus. Sitä sanottiin sotaherran haudaksi. Ruotsalaiset taasen kuljettivat kuolleensa liki Kuunjokea olevaan hiekkaharjuun, joka siitä on saanut Kalmasen nimen ja se merkitsee kalman eli kuolleiden asuntoa. Salmenniemen ja Mustanmäen välillä oleva silta, joka on tehty suon poikki, ja jota Hiidensillaksi sanotaan, on luultavasti tehty sota-aikoina. Samaten näyttää Tinnonjokien yli olleen rakennettu silta. Näitä siltoja myöten tiettävästi on kuljetettu sotatarpeita. Niin on siis tämä seutu, samoin kuin koko Itä-Suomikin, ollut entiseen aikaan sodan jaloissa, ja siitä saatuja haavoja olemme me tähän saakka poteneet.

-- Harvat meistä, sanoi Holttolan kirkonmies huoaten, jotka nyt syödä popsimme puhdasta leipää särpimellä höystettynä, muistavat niitä aikoja, jolloin esi-isämme syödä jäyrysivät joko nevetti- tai pettuleipää, jonka ainoana särpimenä usein ei muuta ollut kuin vesi ja kyyneleet. Kun vihollisen armoton ja säälimätön lauma levesi niin kuin tulva yli koko Karjalan, se poltti varsinkin rajaseuduilta kokonaiset kylät ja yksityiset talot, niin ettei taloista jäänyt muuta jäljelle kuin tuhkarauniot. Se hävitti pellot ja kasvavat viljavainiot niin, ettei jäänyt useasti kuin joku yksinäinen tähkäpää todistamaan ja näyttämään, mitä siihen oli kylvetty.

Jos vihollisten tulosta vähänkin vihiä saatiin, niin laitettiin lapset, naiset ja vanhukset pois sodan jaloista synkkiin saloihin ja ainoastaan nuoremmat, täyskuntoiset miehet jäivät kotia suojelemaan ja puolustamaan. Mutta usein tuli vihollinen niin äkkiarvaamatta, ettei tiedetty varustautua puolustusasemaan eikä kerjetty heikkoa väkeä saattaa piilopaikkaan. Silloin vasta surkea aika oli käsissä. Turvattomia naisia ja viattomia lapsia rääkättiin ja kidutettiin. Onnettomain kärsimykset olivat raakalaisten suurin huvitus. Syksyn tullen, kun vihollinen maasta lähti talven tuloa peläten, koettelivat esi-isämme laittaa häthätää jonkunlaista suojelusta, missä kurjan talvensa viettivät. Monet jotka vain kykenivät, siirtyivät näinä rauhattomina aikoina asumaan salomaille, turvallisempiin paikkoihin. Sillä tavoin minunkin esi-isäni joutuivat nykyiselle Syömärsaarelle asumaan. Uudisasukkaat saadakseen maahan kyntensä kiinni, so. saadakseen mitä pikimmin leipää maasta, kaasivat kasken uudispaikalle, ja sillä tavoin alkoi maan raivaaminen viljelykselle.

-- Minun ukkovainajani isä oli kertonut, että meidänkin kylän ja Tinnon oli sota polttanut niin tarkoin, ettei ollut muuta kuin rauniot jälellä. Silloin olivat Koitsanlahden ja Änkilän kylät joutuneet poroksi sekä Järvenpään kylä samoin ja monta taloa Simpeleen ympärillä, kertoi Mauno-setä.

-- Mutta ei mikään menneen ajan kohtaloista ja oloista ole täällä kansalla niin tuoreessa ja hirmuisessa muistossa, kuin rekryytin otto eli sitominen Venäjän vallan aikana, vaikka se ei kestänyt kuin neljätoista vuotta, kertoi Holttola. Meidän rovasti sanoi, että sitominen alkoi v. 1797 ja loppui v. 1811, jolloin Viipurin lääni taas yhdistettiin muun Suomen kanssa.

Rekryytin ottoa varten oli Viipurin lääni jaettu piirikuntiin sillä tavoin, että kussakin piirikunnassa oli viisisataa sotamieheksi kelpaavaa kahdeksantoista ja kahdeksanneljättä ikävuoden välillä olevaa miestä. Jokaisella piirikunnalla oli joku arvokkaampi talonpoika päällikkönä, jota kutsuttiin venäjänkielen mukaan golova-nimellä. Piirikunnat taasen oli jaettu kukin viiteen osastoon, jotka siis sisälsivät sata aseisiin kykenevää miestä ja joilla oli päällikkönä sotska eli sadanpäämies. Törmälassä kuului olleen golova, ja sotska oli meillä Purnujärven kylässä. Taloa sanotaan vielä nytkin sotskan eli sotikan taloksi.

Meidän rovasti kertoi minulle nämä asiat tarkalleen. Hän sanoi, että asetuksen mukaan oli sotamiehiksi otettava kaikkein ensiksi irtonaiset miehet, sitten talollisten pojat niistä taloista, joissa oli useampia työntekijöitä. Sotamiehen otto eli sitominen alkoi tavallisesti lokakuun ensi päivästä ja kesti uuteenvuoteen asti, jolloin määrän piti olla täytetty tavalla tahi toisella. Käsky tuli kupernyöriltä nimismiehelle aivan salaa ja otto toimitettiin jonakuna kansalle tietymättömänä päivänä yhtä aikaa koko pitäjässä. Mutta nuoret miehet kuitenkin jo ajoissa arvasivat asian, niin että käskyn tultua kylät tavallisesti olivat sotaiässä olevista miehistä typi tyhjät. Karkurit piilivät metsissä, vuorten onkaloissa, luolissa, metsämajoissa, halmekokoissa, nauriskuopissa, heinäladoissa ynnä muissa sellaisissa paikoissa, missä vain kukin luuli parhaimman turvapaikan olevan.

-- Kerran tulivat sitojat meidän kylään, alkoi ukko-Lauri keskeyttäen Holttolan kertomuksen, ja menivät Lahtelan taloon aamupuhteella äkkiarvaamatta. Lahtelan pieni Maiju toi meille siitä sanan. Meidän Matti, joka oli pienikasvuinen ja solakka poika, pujotti äitinsä vaatteet päällensä, pisti lankakerät povellensa ja alkoi kehrätä vokkia (rukkia). Pian olivat aseilla varustetut sitojat meillä ja kaihosivat Mattia, joka oli nuorimman kannan poikia. Meidän isäntä sanoi Matin olevan salossa hevosia paimenessa. Sitten alkoivat sitojat katsella Mattia ja kysyivät: "Kenenkäs tyttö tämä on, kun emme ennen ole teillä tällaista tyttöä nähneet?" "Tämä on minun tätini tytär Hyrkkäältä", vastasi isäntä. Vieraat tyytyivät siihen ja läksivät matkaansa. Mäkelässä menivät pojat toinen kanahäkkiin, uunin alle, toinen uunin solaan (raviin), ja niin pelastivat itsensä. Perätalon Martti putkahti tuvan sillan alle piiloon ja pelastui sillä tavoin.

-- Olipas Jyrkisen Antilla kerran kiiru, kun juosta laukkasi Miettilästä Lattuun asti sotskan apulaisen edellä, joka tahtoi sitoa Antin. Viimein väsyi perästäajaja, ja niin pelasti Antti nahkansa, kertoi Savolais-ukko.

-- Kerran tulivat meille niinikään sitojat äkkiarvaamatta, mutta meidän miehet ryntäsivät aseet kädessä heitä vastaan niin voimakkaasti, että raivasivat itselleen tien sitojain läpi ja menivät karkuun metsään, puheli Lippolan kirkonmies.

Vihdoin sai Holttola suunvuoron ja hän kertoi:

-- Kun useimmat yhtä aikaa läksivät pakoretkelle, niin he auttoivat toisiaan lujimmalla uskollisuudella. Väsyneitä ei koskaan jätetty jäljelle, vaan heidät asetettiin hakattujen pienten puiden latvoille istumaan, joita riskimmät tyvipuolesta vetivät niin kuin rekeä piilopaikkaan. Päästyä rauhallisempaan paikkaan syötiin ja levättiin. Sitten taas, kun oli voimistuttu, lähdettiin edelleen taivaltamaan siksi, kunnes oli päästy varmaan piilopaikkaan. Usein tapahtui niinkin, että sitojat ajoivat perästä, varsinkin silloin, kun lumenhärmää oli satanut. Näitä koettiin eksyttää monella tavalla, esim. siten, että virsut pantiin takaperin jalkaan ym. keinoilla. Jos kuitenkin kaikista varokeinoista huolimatta sitojat tapasivat karkulaiset, näillä ei ollut muuta turvaa kun antautua sovinnolla tahi tapella hengen edestä. Useammasti turvauduttiinkin jälkimäiseen keinoon. Kirveet ja kanget silloin liikkuivat molemmin puolin; väliin oltiin käsikähmässä. Jos sitojat voittivat, he armotta sitoivat otettavansa kädet selän taakse ja saattoivat heidät golovan luokse, jossa he saivat odottaa siksi, kunnes koko otettava määrä oli täyteen koottu, ja sitten koko rekryyttilauma lähetettiin Viipuriin, jossa heidät puettiin sotamiehen pukuun ja kerittiin kolipäiksi.

Mutta jos karkulaiset piiloonkin pääsivät, niin oli heillä sielläkin sangen kurjat päivät edessä. Kun ajatellaan, että he koko syksyröntteet olivat ilman lämmintä suojaa, niin se ei mahtanut hauskalta tuntua. Jospa siinäkin kurjuudessa olisi vielä ollut ruokaa yllin kyllin, niin ei olo olisi tuntunut niin sangen rasittavalta, mutta kun elämän välttämättömintä tarvetta, ruokaa, puuttui, niin oli kovin surkea olo viettää koko syksy nälässä ja vilussa. Tosin kyllä koetettiin kotoa laittaa heille ruokaa ym. tarpeita, jos vaan tiedettiin missä he olivat. Mutta usein oli karkulaisten olopaikka kotiväelle tietymätön, ja silloin oli vaikeampi sinne ruokavaroja toimittaa. Joskus kun karkulaisten piilopaikka tuli sitojain tietoon ja heitä tultiin etsimään, täytyi poikaparkain muuttautua toiseen, varmempaan piilopaikkaan. Karkulaisten ei taas ollut yrittämistäkään kotiin, sillä silloin he olisivat voineet joutua kiinni. Siksi täytyi vain pysyä piilossa ja syödä mitä vain milloinkin metsästä tahi jostakin metsälammesta sattuivat saamaan.

Kun nyt kaikilla mahdollisilla keinoilla koetettiin piilotella ja varjella, ettei vain joutuisi sidottavaksi, ja usein sidottunakin vielä päästiin kuljettaissa tahi vartiopaikoissa karkaamaan, niin oli talonpoikaisten päälliköin, samoin kuin sitten myös rekryyttejä vastaanottavien upseerienkin, mahdotonta saada joka otolla vaadittua miesmäärää täytetyksi määräiässä olevilla miehillä, vaan täytyi joukon jatkoksi usein ottaa vanhempiakin miehiä kuin laki määräsi, sekä nuoria, usein 10 ja 15 vuoden välillä olevia nuorukaisia, jotka otettiin meriväkeen laivapojiksi; ja sitten, kun he olivat tulleet lailliseen ikään, heistä tehtiin merisotamiehiä. Niinpä esim. Tinnon Juhanakaan ei ollut kun kuusitoistavuotinen, kun hänet sidottiin ja vietiin laivapojaksi ja sitten tehtiin sotamieheksi. -- Tinnon Juhana palveli merisotaväessä 27 vuotta ja oli Kreikan vapautussodassa.

Sitojat puolestaan käyttivät monenlaisia keinoja saadakseen summan täyteen. Joskus he käyttivät apunansa sellaista pakkokeinoa, että menivät suurella joukolla taloon, josta piti rekryytti ottaa. Jos he eivät tavanneet otettavaansa, he odottelivat päivämääriä, söivät ja joivat, mitä talossa vaan oli ruoka- ja juomavaroja. Se keino joskus auttoi, mutta useimmin ei sekään auttanut.

Niin kuin tiedetään, oli sen aikaisilla virkamiehillä tapana lahjain ottaminen. Ja tästä viasta eivät olleet vapaat enempää oppimattomat sotskat ja golovat kuin koulun käyneet virkamiehetkään. Kun rekryytiksi otetuille ei näyttänyt muu konsti vetelevän, he koettelivat lahjoilla suositella päälliköitä. Minunkin lankotalostani vietiin eräs kolmenkymmenen vanha nainut mies rekryytiksi Viipuriin. Hänen vaimonsa meni perästä ja vei kaksivuotisen härän sotaväen päällikölle, joka heti laski miehen kotiin. Raha tietysti oli silloin niin kuin nytkin se poika, joka pulasta pelasti. Niinpä kerrotaan erään pojan isän antaneen sotskalle kymmenen ruplaa lahjaksi. Sotska käski pojan piiloutua huoneeseen vaatetiinuun. Hän etsi miehinensä poikaa joka paikasta aivan tarkkaan. Vihdoin he menivät siihen huoneesen, jossa poika oli piilossa. Sotska käski miestensä etsiä tarkoin koko huoneen, vaan itse hän avasi tiinun kannen auki, koetteli kädellään tiimistä ja sanoi: "Ei täällä suinkaan ketään ole", ja niin he läksivät talosta.

Kesän viimeinen merkkipäivä oli vanha Mikon päivä. Silloin jo Mikon päivän aattona naiset siivosivat tuvan ja paistoivat piirakkoja. Mikon päivän aamuna jo ani varhain teurastettiin saunassa jääröpässi (salvamaton pässi), jonka sydälmykset emäntä keitti murkinaksi.

Murkinan syötyään läksivät Niemelän emäntä, isäntä ja Mari-täti metsään. Emäntä haki ja toi kotiin kolmen verokunnan pieleksestä otettuja heiniä. Mari-täti toi suden sontaa ja jäniksen pipeloita (sontaa). Isäntä toi myöskin heiniä kolmen verokunnan maalta ja mustikan- sekä puolanvarsia, jotka oli otettu kolmelta tienristeykseltä ja jotka hän kantoi kotiin vasemmassa kainalossaan. Kaikki nämä kolme henkilöä kulkivat salateitä kotiin, etteivät naapurit havainneet ja tietäneet mitään heidän metsässä käynnistään.

Illan suussa laittoi emäntä omin käsin hauteet lehmille. Hän hakkasi läävän kynnyksellä sekaisin heiniä, olkia, nauriin naatteja, potaatin varsia ja lantun naatteja, jotka hän pani ja sekoitti suureen saaviin. Siihen hän myös hämmensi ruumenia, ruisjauhoja, suoloja ja suden sontaa, joten siihen tuli yhdeksää laatua. Sitten hän kaasi saaviin varia vettä ja antoi sen hautua iltaan asti. Hämärän aikana ajettiin karja läävään ja emäntä itse kytkesi lehmänsä ja loitsi:

Kave eukko, luonnon tytär, kave kultainen koria, jok olet vanhin vaimoloita, ensin emä itselöitä! Tuo mulle vasikkalykky, härkälykky häilähytä, sata sarven kantajata, tuhat maidon antajata! Muilauta musta vasikka, vastaan otan valkoisenkin, kelpaa hyvin kirjavakin, vaikk ois puoli punainenkin, kelpaa kaiken karvallinen, minkä antoa osannet.

Pistä tänne piikasesi, laita käskyn kuulijasi viitsimään mun Viljoani, kaitsemaan mun karjoani ennen käymistä emännän, katsomista karjapiian, emännän epäpätöisen, ylen kainun karjapiian.

Suka kultainen kuvoa, hopeainen harja hanki, kampa vaskinen varusta oven pihtipuolisehen, johon karja kaariseikse, viitsikse emännän vilja. Yöt käyös suka kädessä, päivät kampa kainalossa, kenenkänä keksimättä, kunkana kadehtimatta. Katso karja kaunihiksi, viitsi vilja virkeäksi, sui ilveksen iholle, metsän uuhen untuvalle, jotta karja kaunistuisi, eistyisi emännän vilja!

Sitten emäntä viskasi ruisolkia kunkin lehmän eteen sanoen jokaiselle erikseen:

Syö ruokasi rumasti, pidä pintasi lujasti!

Kun emäntä arveli lehmäin syöneen olkensa, hän vei hauteet, joista jakeli kullekin lehmälle osansa.

Mari-täti ajoi lampaat läävään, teki niille juotavan, johon hienonsi jäniksen pipelot sekä pani jauhoja ja suoloja sekaan. Juottaissaan hän saneli:

Laitan läävään lampahani, väätän villakuontaloni sukuansa siittämähän, villojaan viruttamahan. Siittäös suureksi sukusi, kaksin, kolmin, kantamasi, villa pitkäksi viruta, tiheäksi tihkuttele, hyvänsuovan mieltä myöten, pahansuovan paitsi mieltä.

Iltasella isäntä talutti hevoset talliin ja lausui:

Työnnän talliin tammaseni, runttaan ruunani nipulle, soimen eteen valjut varsat. Iki Tiera Turjan poika, lumisorkka, luukavio! Tule tänne katsomahan, tarkasti tähystämähän, kun tuon ruunani nipulle, hevoseni heinäkoolle. Vaali varsani hyvästi, hevoseni herttaisesti: heinät hienosti hajoita, ripistele ripeästi, jotta hepo heinät söisi sekä pintansa pitäisi. Seiso yöt suka kädessä, päivät kampa kainalossa, sui karva kaunihiksi kiillota kimeltäväksi!

Sitten isäntä viskasi hevosensa eteen metsästä tuodut heinät, mustikan- ja puolukanvarret. Hevosten syödessä isäntä pyyhki haisupihkalla (saatanan sonnalla) kolme kertaa kutakin hevosta pitkin selkää ja kupeita, jonka tehtyään hän viskasi pyyhkimensä ulos tallin akkunasta ja sanoi:

-- Tuossa on pedoille ruokaa minun luontokappaleeni tueksi! Nyt nämä temput tehtyänsä hän oli huoletta, ettei päätauti hevosia vaivaa talven aikana.

Mikon päivänä ei käyty kylässä eikä syötetty vieraita kotona.