Part 7

Marja-aikana tekivät paimenet tuohilevyistä ropeita, suppuja, kontteja ja sippuja. Luvat tehtiin niihin tuoreesta koivusta. Kun aamupuolikarjamaat olivat kivikkoahoja, niin niistä poimittiin mansikkoja; iltapuolikarjamailta saatiin muita marjoja, niin kuin messuja (mesimarjoja), vaapukoita (vattuja), mustikoita ja soilta muuramia. Siellä täällä ojain varsilla kasvoi siestareita eli ojakkeita (mustia viinamarjoja), mutta nämä eivät jokaiselle kelvanneet syödä, kun ne muka olivat ankeita. Lillukoita eivät paimenet uskaltaneet ottaa, kun ne muka olivat Hiitolaisen marjoja. Riidenmarjoja kotilapset syödä lätsyttivät. Niin pian kuin puolat (puolukat) tulivat puolikypsiksi, tekivät lapset niistä tirriä. Kotilapset panivat puolukat joko kurriin (pieneen pataan) tahi potikkaan (pieneen savipottiin, ruukkuun) ja vähän vettä päälle ja pistivät sen uuniin hautumaan. Puolojen kypsyttyä ne otettiin uunista ja nautittiin. Paimenet taasen laittoivat tirriä sillä tavoin, että he nuotiossa varistivat paasikiven, jonka päällä puolat kypsytettiin, ja sitten ne syötiin joko paljaaltaan tahi leivän kanssa. Kypsistä puoloista samoin kuin mansikoista ja mustikoistakin tehtiin räättiä (hillaa) sillä tavoin, että marjat jossakin astiassa lissottiin (hienonnettiin) ja pilkuttiin pieniä leipäpaloja sekaan sekä kaadettiin joko jamakkaa tahi nuorta maitoa seokseen aina sen mukaan, miten makeaksi ruoka laitettiin, ja sitten se syötiin lusikalla.

Kun kaikilla karjamailla ei kasvanut puoloja, menivät vauraammat paimenet niitä poimimaan toisista paikoista, missä niitä kasvoi. Pienemmät paimenet kaitsivat sillä aikaa karjaa. Kannalmuksen saatuaan palasivat marjamiehet toisten paimenten luokse, jossa marjat jaettiin tasan jokaiselle paimenelle. Osuutensa kukin paimen pani omaan marjapussiinsa ja kantoi kotiinsa, jossa ne pantiin säästöön marjatiinuihin tahi suuriin saaveihin. Raaoista karpaloista keitettiin marjavettä, joka jäähtyneenä kaadettiin puolatiinuun. Näin säilyivät puolat talven varalle pilaantumatta. Talvella niistä keitettiin marjapuuroa tahi niitä hillottiin räätiksi ja pantiin kaurajauhoja sekaan ja syötiin herkkuna. Myös söivät lapset joskus sillänsäkin kylmäneitä puoloja. Marjavettä pidettiin harvinaisena herkkuna.

Kesän pitkinä päivinä, kun aika milloin alkoi käydä ikäväksi, pitivät paimenet monenlaisia leikkejä. Niistä mainitsemme tuon voimia virkistävän ja vilkkaan pallonlyönnin.

Ensin tehtiin pallouirut, so. kaivettiin noin korttelin syvä kuoppa, josta tehtiin niin monta pientä ojaa, kuin tarve vaati, noin sylen pituudelta eri suunnille, ja kunkin ojan päähän kaivettiin pienet kuopat. Jokainen leikkitoveri varusti itselleen riihivartan muotoiset kepit. Sitten otettiin iso pallo (palli), joka oli tehty lepän marasta (visasta), ja se heitettiin ulkopuolelle pallouirua. Toiset leikkitoverit pistivät keppinsä omaan ojan päässä olevaan kuoppaansa ja yksi kävi pallonajajaksi. Hän löi palloa kepillään ja pyysi sitä suureen kuoppaan, jota toiset kepeillään akkiloivat (varjelivat). Pallonajaja piti varalla, että jos kuka nosti keppinsä kuopasta palloa lyödäkseen, niin hän suikkasi (pisti) oman keppinsä sen kuoppaan. Jos se onnistui, kuopan varjelija sai käydä pallonajajaksi ja ajaja pääsi kuopan varjelijaksi. Sama oli laki, jos pallo sattui jonkun kuoppaan. Jos taasen pallonajaja sai pallon suureen kuoppaan, niin täytyi sen käydä pallonajajaksi, jonka kohdalta pallo meni suureen kuoppaan. Mutta jos pallo kirposi (poukahti) ilmassa suureen kuoppaan, niin sitten heitettiin arpaa, kuka sitten tuli pallonajajaksi. Näin pitkitettiin leikkiä niin kauan kuin halutti ja aikaa riitti.

Toinen leikki oli veitsisillä olo. Se piiri maata, jossa veitsisiliä oloa leikittiin, pehmitettiin kuohkeaksi. Piirin ympärille istausivat leikkitoverit. Ensimmäiseksi viskattiin veitsi nyrkiltä (kulakalta) siten, että veitsen kärkipuoli asetettiin peukalon puolelle ja sitten viskata heilahutettiin se määrättyyn kohtaan. Jos kuka sai sillä tavalla kolme kertaa yhtä perää veitsen pystyyn, niin hän oli sen tempun suorittanut ja antoi veitsen viereisellensä leikkitoverille, mutta niin pian, kuin veitsi ei osunut pystyyn, piti se antaa seuraavalle. Kuinka monta kertaa veitsi meni pystyyn maahan, ne kerrat luettiin viskaajalle hyväksi. Toisessa tempussa asetettiin veitsi kourankupuun kärki ylöspäin, josta sitä viskattiin maahan pystyyn. Kolmanneksi otettiin veitsi kärjestä kiinni ja viskattiin pyöräyttämällä maahan. Neljänneksi pudotettiin veitsi kädestä maahan kärki alaspäin. Tätä sanottiin tiputtamiseksi. Viidenneksi asetettiin veitsi sakarisormen haaraan kärki ylöspäin ja siitä se viskattiin määräpaikkaansa. Kuudennessa tempussa otettiin veitsi oikeaan käteen, vasemmalla kädellä otettiin oikean korvan lehdestä kiinni ja niin viskattiin veitsi oikealla kädellä vasemman käsikoukun läpi määräpaikkaansa. Jokaisen täytyi suorittaa nämä temput kolme kertaa. Joka sai ne ensimmäiseksi suorittaneeksi, se pääsi ensimmäiseksi leikistä ja sikäli toisetkin. Mutta kuka jäi viimeiseksi ja siis tappasi, sen täytyi vetää hampaillansa ylös vesikuoppaan istutettu puikko rangaistukseksi kömpelyydestänsä.

Kolmas leikki oli keilinlyönti. Tehtiin yhdeksän palikkaa, joilla oli eri nimensä ja eri arvonsa. Yksi oli kuningas, jonka arvoluku teki kymmenen. Se oli muita pitempi ja sillä oli kaksi ympyräpyöryläistä päässä. Kolme palikkaa oli sotamiehiä, joiden kunkin arvoluku teki viisi, ja niillä kullakin oli yksi ympyräpyöryläinen päässä. Viisi oli talonpoikaa, joiden kunkin arvoluku oli kolme, ja ne olivat pyöreäpäisiä. Siis teki kaikkein palikkain yhteinen arvoluku neljäkymmentä. Palikat asetettiin ympyrään, niin kauas toisistaan, että viskattava pallo mahtui välitse. Piirin keskelle asetettiin kuningas. Leikkikumppalit heittivät (viskasivat) vuoroin palloa piiriä kohti, ja niin monta miestä (palikkaa) kuin kukin sai kaatumaan, niin monta arvonumeroa hän sai hyväkseen. Kuka ensimmäiseksi sai luvun neljäkymmentä, se pääsi voittajaksi, ja kuka jäi viimeiseksi, se tappasi. Ken sai yhdellä lyönnillä kaatumaan kolme miestä, sen sanottiin saaneen sian selän, joka teki kaksikymmentä. Jos kaatuneiden joukossa oli kuningas, niin luku teki kolmekymmentä. Joka sai kaksi sianselkää, se voitti pelin pitämättä lukua, minkä arvoiset miehet olivat.

Neljäs leikki oli sirkanlyönti. Paimenet tekivät kukin itselleen noin kyynärän pituiset kepit. Sitten tehtiin noin korttelin pituinen kepukka. Sen nimi oli sirkka ja se oli yhteinen kaikille. Aukealle kedolle istutettiin pensas. Sen jälkeen asettausivat kaikki leikkitoverit rinnakkain seisomaan ja vaurain heistä otti käsivarrelleen kaikki kepit ynnä sirkan, jotka hän viskasi päänsä yli taaksepäin. Kenen keppi yhtyi likimmäiseksi sirkkaa, se pääsi sirkanlyöjäksi ja pensaan varjelijaksi. Hän kävi pensaan luokse, ja toiset asettausivat vissin matkan päähän siitä vastustamaan sauvoillansa, ettei sirkka saanut lentää kovin kauas. Sirkanlyöjä asetti kepin kouraansa siten, että enin osa keppiä riippui kouran alapuolella, ja kouran yläpuolella oli ainoastaan kepistä noin puolen korttelin verran. Sitten hän sijoitti sirkan peukalon ja etusormen päälle, josta hän nykäisi sirkan ilmaan ja löi sitä kepin alapäällä, jotta se lensi toisten paimenten luokse. Nämä taas koettivat kepeillänsä vastustaa sirkan lentoa. Kun sitten sirkka putosi maahan, niin viskasivat rivissä seisojat sen vuoron perään takaisin kädellään tarkoittaen että sirkka sattuisi joko pensaasen tahi sen varjelijaan, joka sitä koetteli puolestaan kepillänsä varjella. Jos sirkka sattui joko pensaasen tahi sen varjelijaan, tämän täytyi heti paikalla luopua asemastaan ja tulla riviin seisomaan, ja se leikkitoveri, joka sirkan sai sattumaan, pääsi sirkanlyöjäksi. Jos lyöjältä kirposi sirkka rivissä seisojain ylitse, niin täytyi sen rivissä olijan noutaa sirkka, jonka vuoro oli viskata. Jos viskaajalta sattui sirkka menemään edemmä pensasta, sirkanlyöjä mittasi kepillään sirkan ja pensaan välimatkan. Samaten hän teki, jos sirkka pysähtyi pensaan ja rivissä seisojain välille tahi syrjään. Viisikymmentä kepin mittaa saanut pääsi leikistä pois herrana. Toiset pitkittivät leikkiä siihen asti, kun joku jäi viimeiseksi, jolle annettiin nimeksi hiivarutska, ja sen nimen hän sai pitää siihen asti, kunnes joku toinen tappasi leikissä ja tälle sitten siirtyi sama nimi.

Eräänä päivänä laittoivat paimenet hyppäyspuut. He iskivät erään penkereen luokse kaksi oksittaista koivua noin sylen verran toisistaan. Sitten he ottivat tuoreen virven ja asettivat sen vaakasuoraan koivun oksain päälle ja alkoivat hyppiä virven päällitse penkereen yläpuolelta. Ensin pidettiin virpi alempana ja nostettiin sikäli korkeammalle, mikäli hyppimiseen harjaannuttiin. Muuten sai jokainen tahtonsa ja kykynsä mukaan laittaa virven korkeammalle tahi matalammalle. Ensin he hyppivät siinä paikallaan, vaan sitten he juoksivat ulompaa ja leiskahtivat hyppäyspuun ylitse vuoron perään kukin.

Napakiikun laittoivat paimenet siten, että istuttivat maahan pystyyn patsaan, jonka yläpäähän he iskivät rautaisen navan. Sitten he hankkivat pitkän laudan, jonka keskelle kaivoivat reiän, ja asettivat laudan reiän napaan. Kiikkujat kävivät laudan päihin poikkipuolin laamalleen vastapäätä toisiaan. Jalkain ponnistuksella saatettiin lauta pyörimään navan ympäri. Se kun sai oikein vauhtiinsa, niin ei tarvinnut kuin silloin tällöin jalalla potkaista, niin se meni aika hoijakkaa ympäriinsä. Kun ensimmäinen pari oli saanut tarpeekseen kiikkua (pyöriä), kävi toinen pari vuorostaan ja niin aina vuoronperään, siksi kunnes jokainen sai kiikkuneeksi niin monta kertaa kun vain halutti ja aika antoi.

Eräänä iltana, kun paimenet ajoivat karjansa kotiin, he huomasivat kotimatkalla, että Niemelän Perjo-niminen hieho olikin poissa. Ei muu neuvo auttanut, kuin täytyi Niemelän lehmäpaimenten mennä kadonnutta etsimään ja toiset paimenet ottivat ajaakseen Niemelän lehmät kotiin. Pimeään asti etsittyään täytyi paimenten palata tyhjin toimin kotiinsa. Siellä arvelivat aikaihmiset jonkun tuhon hieholle tulleen, kun se ei muka milloinkaan karjasta eronnut, vaan seurasi aina toisia lehmiä. Jo varhain seuraavana aamuna laittoi emäntä neljä henkeä kadonnutta hakemaan. He etsivät murkinalle saakka kaikki ne paikat, joissa karja edellisenä päivänä oli oleskellut, mutta eivät mitään löytäneet. Murkinalta läksivät vielä samat etsijät ottaen keralleen lehmänkellon, jota soittelivat niissä paikoin, jossa luulivat Perjon olevan, ja etsivät taasen uudestaan tarkkaan koko eilisen karjamaan ja muita maita lisäksi, vaan eivät mitään löytäneet.

Päivällistä syödessä arveli Mauno-setä, että epäilemättä hieho oli metsänpeitossa. Jos ukkometsä olisi sen peittänyt, niin se toki antaisi Perjon syödä, vaan jos akkametsä sen oli peittänyt, niin ei se rymä anna lehmäraukan syödäkään, vaan piinaa sitä nälällä. Siis ei tässä muu auttaisi, kuin täytyisi lähteä Valaja-Mattia hakemaan, joka sen päästäisi metsänpeitosta.

Yrjö laitettiin noutamaan Valaja-Mattia, joka tulikin keski-iltoin aikana ja sanoi hiehon olevan vielä elossa, niin muka arpa oli sanonut. Vierasta syötettiin ja juotettiin, jonka jälkeen hän pyysi ja sai viinaa kupissa. Viina-astian hän asetti liedelle, kumartui sen yli, sylkeä töppäsi kuppiin ja loitsi:

Nouse luonto liikkehelle, hengen haltia havahdu, luontoni kivenkovainen, karva raudan karkiainen. Nouse isoisän luonto, isoäidin äkäluonto, isoni, emoni luonto, luonto valtavanhempani oman luontoni lisäksi, voimani väkitueksi. Nouse niin kuin ennen nousit minun nostatellessani: silloin vuoret voina vuoti, kalliot kananmunina, simana salot siniset, oluena umpilammet; alahaiset maat yleni, ylähäiset maat aleni, tullessa Jumalan tunnin, avun Herran auetessa, tämän lapsen lausuessa, uron pojan uhkatessa kaikki Hiidet himmenivät, katosivat maan katehet.

Sitten noita ryyppäsi viinan suuhunsa. Sen tehtyään hän pyysi ja sai kourallisen suoloja rievussa. Hän asetti suolarievun lieteen, kumartui itse sen yli, sylkäisi suoloihin ja loitsi:

Kun ei minussa miestä, ukon pojassa urosta, tämän päästön päästäjätä, tämän pulman purkajata; nouskohon norosta miehet, miekkamiehet liettehestä, jotk on viikon maassa maanneet, kauan lehossa levänneet. Nouskoot maasta maan urohot, kaivoloista kalpamiehet, jokiloista joutsimiehet! Nouse metsä miehinesi, korpi kaikki kansoinesi, vuorenukko voiminesi, vesihiisi hirmuinesi, väkinesi veen emäntä, veen vanhin valtoinesi! Nouskoot neitoset norosta, hienohelmat hettehestä miehen ainoan avuksi, pojan kuulun kumppaliksi, jottei pysty noidan nuolet eikä tietäjän teräkset eikä velhon veitsiraudat eikä ampujan asehet!

Sitten Mauno-setä otti noidan käskystä Perjon peräkkeen läävästä. Noita otti käteensä loitsitut suolat ja niin he läksivät kylän kujasia myöten menemään metsään. Mennessään noita ripisteli muutamia suolarakeita kujasille ja loitsi itsekseen kateen sanat. Kujan suuhun päästyään hän otti kääntöpääveitsen, jolla irroitti maasta lehmän jäljen ja otti sen keralleen. Sitten he kulkivat sitä suuntaa, jonne hieho oli hävinnyt. Metsässä noita haki sellaisen koivupensaan, jossa kasvoi kolme puuta yksillä juurilla. Ne kaadettiin taivuttamalla maahan ja latvojen päälle pantiin kolme kiveä, jotta ne pysyivät taivutuksissa. Koivuista otti noita tuohia ja hilpeitä, jotka hän pisti taskuunsa. Sitten tehtiin nuotio risuista koivun latvojen päälle. Noita istausi haaralleen hajareisin koivujen päälle, viskasi suoloja, lehmän peräkkeen ja lehmän jälkimullan tuleen ja loitsi:

Kuippana metsän kuningas, metsän hippa, halliparta, korpikuusien kokoinen, suopetäjäin suurukainen! Mikä sun päähäsi pölähti, mikä iski mielehesi, kun sä teit tuhoa työtä, työtä ala-arvollista? Ku käski pahalle työlle, kenpä kehnolle kehotti? Sanos suoraan nyt minulle, virka visusti asia: mihin joutui mun omani, kuhun hiehoni hävisi? Onko kiinni kahlehissa, rautaisissa rahkehissa? Vai on suossa sorkkinensa, notkossa noroperässä? Tahi kivilouhikossa kahden kallion välissä? Vai on murtoon murrettuna, puunjuurihin pujottuna? Jos sen kahlit kahleisihin: katko auki kahlehensa! Jos sen suohon sortaelit: auta suosta soreasti! Jos sen kahlit kalliohon: niin kohota kalliosta! Jos sen murtohon musersit: murra murrokset muruiksi!

Jos ei tää lie sinun työsi, lie Kuippanattaren kujeita; käske hänen kiirehesti panonsa peruuttamahan. Aina miehet miehuulliset akat aisoissa pitävät, ettei ne tuhoja tuota eikä rupea rumaksi.

Kuippanatar kunnon vaimo, metsän ehtoisa emäntä! Jos oot väärin vääntänynnä minun lehmäni lehossa, pannut Kyytön kytkyeesen, Perjon peräkkeen nenähän, niin nyt suorin suorittele, väännä väärät oikeaksi; päästä Kyyttö kytkyestä, Perjo peräkkeen nenästä, ennen kuin tuho tuleepi pakkopäivä päälle käypi.

Tapiotar tauna vaimo, Mielikki metsän emäntä! Ota vitsa viidakosta, koivu korven notkelmasta, jolla Perjon pelästytät, ajat lehmäni lehosta. Saata sarvista uralle, tielle korvista kohenna. Josp on tieltä poikkeaisi, tiepuolehen putkahtaisi: pane kaksi kämmentäsi kahden puolen kaiteheksi. Saattele salopoluilla, taluttele tietä myöten kyläkunnan kuulematta, kierosilmän keksimättä miehen etsivän etehen, aina käyvän askelille.

Jos ei metsä miehinensä eikä lehto lapsinensa tästä seikasta selitä, päästä tästä pälkehestä, viel on muuta muistetahan, toiset keinot keksitähän: luottaumme Luojahamme, turvaamme Jumalahamme! Tuolta aina armot käyvät, avut todella tulevat ylisestä taivosesta, ylimmäisen pilven päältä, joss on auki armon aitta, turva totinen varana.

Oi Ukko ylinen Luoja, taatto taivahan napainen! Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa puuttehien purkajaksi, päättehien päästäjäksi! Ota suusta surman suitset, kaulasta manalan kahleet, tuonen ohjat olkapäistä, pirun valjaat vartelolta hätähisen huutaessa, pakkohisen parkuessa. Tuo tänne tulinen miekka, säkehinen säilä kanna, jolla katkot Lemmon kahleet, pirun pintehet hajoitat, päästät vaarasta vasikan, lehmän Louhen kytkyestä, kylän liioista limoista, naisten naarojen sanoista, katehien kainalosta, vihansuovan sormenpäästä. Hillo Hitto hartioista, painele pahoa miestä, jotta Hitto himmastuisi, perkeleetkin peljästyisi, katoaisi maan katehet, pahansuovat maahan sortuis, jottei tohtis toisen kerran tuotella tätä tuhoa.

Valkean sammuttua noita otti kolme hiiltä ja pisti ne taskuunsa. Kivet hän vieretti edemmä, jotta koivut saivat taipua paikoilleen pystyyn. Sitten he hakivat pienen yksinäisen näreen, josta noita leikkasi latvan ensimmäistä kerkkää myöten ja pisti sen taskuunsa. Näre nyhdettiin juurinensa maasta ja sijoitettiin seisomaan samalle paikalle, latva maata vasten ja tyvi ylöspäin. Sen tehtyään hakivat miehet kaksitoista kiveä joista he panivat kolme kullekin ilmansuunnalle. Sitten noita käski Mauno-sedän seisoa pohjoispuolella ja itse hän oli itäpuolella, nosti kätensä ylös ja rukoili:

Ylemmäksi huokoamme pääni päälle taivosehen: tule Luoja turvakseni, taivon taatto tuekseni! Seiso seinänä edessä, asu aitana takana, ettei pysty noidan nuolet eikä tietäjän teräkset! Paljon on maassa tietäjiä, maan povessa mahtajia: noitia joka norolla, katehia kaikin paikoin, velhoja joka veräjä, joka aita arpojia. Varjele vakainen Luoja, turvaa totinen Jumala naisten naarojen sanoista, miesten mielijuohtehista! Ole ainoisna apuna, vakaisena vartiana katehia kaatamassa, vastuksia voittamassa!

Nämä temput tehtyänsä miehet palasivat takaisin Niemelään, jonne päästyä noita viskasi koivun hilpeet, hiilet ja näreen latvan läävään lausuen:

Koituos Perjo kotiisi, saavu salvoksen sisähän, isäntäsi iltaselle, emäntäsi aamuselle, muun pereesi murkinalle.

Sillä aikaa kuin Mauno-setä ja Valaja-Matti olivat metsässä, kävi Lippolan paimentyttö Niemelässä ilmoittamassa, että heidän härkänsä keralla tuli sinne eilen illalla vieras hieho. Sen johdosta laittoi Niemelän emäntä Annin ja Kaisan Lippolaan katsomaan, olisiko se heidän hiehonsa, ja tuomaan se kotiin, jos omakseen tuntisivat. Illallisen perästä tulivatkin Niemelän tytöt hiehon keralla kotiin. Hieho ei siis ollutkaan metsänpeitossa, niin kuin luultiin.

Saatuansa ruokaa ja juomaa sekä sen perästä palkkansa läksi Valaja-Matti talosta ja luki kiitoksia lähteissään.

Uutisen rinnassa olivat metsän pedot tavallista kiihkeämmät ja raivokkaammat. Sen tiesivät paimenet entuudestaan ja siksipä he pitivätkin karjaansa tarkemmin silmällä; lammaspaimenet koettivat erittäin tarkkaan kaita laumaansa. Joka kerran, kun he jonkun lehdon läpi ajoivat lammaskatraan (lauman), he lukivat lampaansa, olivatko ne kaikki vai oliko joku poissa.

Eräänä päivänä, kun lammaspaimenet olivat veitsisillä ja lampaat söivät lehdon laidassa toisessa päässä ahoa, tulla pölähti yhtäkkiä susi lehdosta lammaslaumaan. Joku paimenista huomasi sen ja sanoi:

-- Kas, mitäs lampaat noin ryöppyävät (juoksevat), eiköhän liene hukka katraassa?

Paikalla nousta kehahtivat kaikki paimenet ja juoksivat laumaan päin. Koirat, jotka olivat loikoneet paimenten luona, juoksivat vikevästi lammasten luokse. Juostessansa näkivät paimenet suden kaappaavan yhden vuonan ja pakenevan sen kanssa metsään. Paimenet hokivat (huusivat) "hoisoi, soi!" minkä jaksoivat ja koirat juoksivat lehtoon suden perästä. Heti paimenet kokosivat lampaat yhteen ja lukivat kukin omansa. Niemelän lampaista oli Papurin vuona poissa.

Kun paimenet olivat tointuneet ensi hämmästyksestään, he näkivät koirain taluttavan vuonaa lammasten luokse. Paimenet menivät vastaan ja katselivat vuonaa tarkoin, oliko se haavoittunut. Kaulassa havaittiin olevan hampaan jälkihaava. Pari paimenta läksi saattamaan vuonaa kotiin. Pian kuulivat paimenet Tinnon paimenten hokevan hoihottavan, josta he arvasivat suden siellä olevan. Vähän ajan perästä kuului Savon paimenten hokeminen, ja kohta sen perästä hokivat Kiiskisen paimenet.

-- Nyt se hukka juoksee yhden kylän katraasta toisen kylän katraaseen. Se viertää niinkuin kaskea, sanoivat paimenet.

-- Vasta kun näette hukan tulevan lammasten tahi lehmien luo, niin tarkastakaapa, onko sillä suu selällään; silloin ei se saa mitään. Sillä istuu silloin Hittolainen selässä ja on pannut raudat hukan suuhun, niin se ei voi ottaa mitään. Tosin ihmiset eivät Hittolaista näe, mutta vanhat ovat kertoneet niin olevan. Vaan jos hukalla on suu ummessa, niin silloin se ottaa minkä vaan tapajaa, kertoi Yrjö-Mari toisille paimenille.

Niemelässä ensin hämmästyttiin ja sitten iloittiin koirain uskollisuudesta ja varmuudesta, kun ne saivat vuonan pelastetuksi. Isäntä meni itse seppää kutsumaan lukemaan suden vihoja. Kun seppä tuli ja katseli vuonan haavaa, hän käski sitä haudella keitetyillä sudensammalilla kylmiltään. Sitten hän pyysi tuimaa (suolatonta) voita, jonka saatuaan hän ensin sylkeä töppäsi voihin ja sitten loitsi:

Susi surma, mulkosilmä, harvahammas, jouhikuono, Viron hurtta, villahäntä, korven koira, maan pakana, luun syöjä, lihan purija, veren uudelta vetäjä! Ku käski pahalle työlle, kenpä kehnolle kehotti? Ei sua käskenyt emosi eikä valtavanhempasi syödä lampahan lihoa, viatonta verta juoda; vaan hän käski kaunihisti eleä ehon hyvästi eikä syödä syyttömiä, haaskata viattomia.

Kun nyt teit tuhoa työtä, katkoit kalman karvallista; tule siis työsi tuntemahan, pahasi parantamahan, ennen kuin sanon emolle, virkan valtavanhemmalle. Enemp on emolla työtä, vaiva suuri vanhemmalla, kun poika pahoin tekevi, lapsi tyhmin turmelevi. Vie nyt pois vihasi tästä keltaisihin keuhkoihisi, makeaisin maksoihisi, saata sappesi sisälle, alle haikuhammastesi, muuta viinaksi vihasi, maidoksi pahat makusi!

Hautelemisen perästä voideltiin vuonan haavaa tuimalla voilla, ja kun sitä tehtiin viikon päivät, niin vuona parani.

Kesän pitkinä päivinä rakensivat paimenet kivistä majan, tekivät siihen ovi- ja akkunareiät ja kattoivat sen tuohilevyillä. Siinä he oleskelivat syksysateilla suojassa.

Eräänä päivänä, kun paimenet olivat Pietolassa paimenessa, näkyi sateen jälkeen taivaankaari. Yrjö-Mari selitti toisille paimenille, että kaaren toisessa päässä on musta lehmä ja toisessa musta härkä. Ne juovat jostakin joesta, järvestä tahi lähteestä vettä, joka kaarta myöten juoksee pilviin. Nyt näyttää kaaren toinen pää juovan vettä Suojärvestä ja toinen Ilmetjoesta. Tämän kuultuaan läksivät Perätalon Pärtty ja Mäkelän Pekka Suojärvelle, jonne tuli parin virstan matka, katsomaan kaaren päässä olevan mustan lehmän juomista. Sinne tultuaan he havaitsivat, ettei kaaren pää ollutkaan Suojärvessä, vaan se näytti olevan Myllyjoessa, jonne tuli matkaa neljä virstaa. Kun ilta alkoi olla käsissä, eivät paimenet joutaneet sinne asti menemään, vaan palasivat karjansa luokse. Vähän noloina pojat olivat, kun ei matka onnistunut. Vähän aikaa kaarta katseltuaan lauloivat kaikki paimenet:

Kaari, kaari, katoa pois: seppä tulee sirpin kanssa, lyöpi kaaren kaulan poikki.

Kohta sen jälkeen katosikin kaari paimenten näkyvistä.