Part 6

Sunnuntaiaamuna pidettiin rukoukset, juotiin kahvi ja syötiin murkina. Vieraat ottivat kiittäen jäähyväiset ja menivät ken kotiinsa, ken kirkkoon ja kuka mihinkin. Isännän pyynnöstä jäivät likeisimmät sukulaiset vielä Lippolaan pyhäpäiväksi. Myöskin Niemelän väki pyydettiin jäämään sinne.

Sunnuntaiaamuna varhain kävi Juhana hakemassa isälleen nuoren hiirakkoruunan, jolla hänen isänsä Niemelän lautamiehen ajoi kirkolle.

Kun murkinalehmät oli lypsetty, tytöt menivät Juhanan huoneeseen ja kävivät makaamaan uuteen sänkyyn. Kun Juhana arveli tyttöjen nukkuneen, hän meni myös huoneeseen ja sai puhutella morsiantaan muiden tyttöjen nukkuessa ja huomaamatta. Sormuksiakin silloin jo näytettiin ja nepä kyllä antoivat puheen ainetta. Vihdoin Juhana kysyi:

-- Sanopa sirpukkaiseni, kuinka monta kosijaa arvelet itsellesi tulevan?

-- Tuleehan niitä tietysti viidet, vaan tulkoon heitä vaikka sata, sinun minä kumminkin olen, vastasi Kaisa innokkaasti. Kyllä tiedän, että tulee kova kamppaus, kun koko meidän perhe paitsi äitiäni, Antti-veikkoani ja kenties Mauno-setää -- isäni mieltä en oikein tiedä -- tahtoisivat minua naittaa Junnolaan, vaan minäpäs en mene; sanon vaikka papin edessä ei, siitä saat olla vakuutettu, rakas Juhana kultani. Minä en tahdo enkä voi erota sinusta vaikka mörkö maata kyntäköön. Vaikka olisin toisen kanssa jo kolme kertaa kuulutettu, niin sinuun minut kumminkin vihitään.

-- Etkös sinä paimen-Mari nähnyt, mihin tytöt lienevät menneet? kysyi talon emäntä paimentytöltä. Hae heidät kahville, toiset ovat jo juoneet.

Tämän kuultuansa suikkasi Juhana sukkelaan sormuksensa kirstuun. Kaisa pisti kultasormuksen takkinsa taskuun ja kävi sänkyyn. Sitten Juhana aukasi huoneen oven selälleen ja huusi:

-- Heittäkää tytöt uni ja tulkaa kahville!

Pian kiepsahtivat tytöt pystyyn ja tulivat tupaan. Samaan liittoon tulivat kirkkomiehetkin ja kertoivat kahvia juodessaan kirkkokuulumisia. Päivällisen perästä läksivät viimeisetkin talkoovieraat kotiinsa.

Paimenelämä

Sisältö: Paimeneen lähtö. Suuruspala. Karjamaat. Paimenet ja palkkapaimenet. Murkinan aika. Lehmien lypsäminen. Soittokoneet. Lehmäin nimien merkitys. Karhun litku. Vispilänteko. Keppihevoset. Leppätötöt. Virsunteko. Marja-aika. Pallonlyönti. Veitsisillä olo. Keilinlyönti. Sirkanlyönti. Hyppäyspuut. Napakiikku. Metsänpeitto. Susi laumassa. Suden vihojen luku. Kivimaja. Taivaankaari. Lepenälauta. Ampuminen. Ansat. Katitsa. Syyssyöttömaat. Hevospaimenet.

Keväällä kun karja laskettiin ulos, ei viivytty paimenessa kuin vähän aikaa; sillä tyhjässä metsässä eivät lehmät kestäneet koko päivää, vaan tulivat kotiin. Sikäli kuin ruohoa karttui, viipyi karjakin paremmin laitumella. Vihdoin täysiruohon maahan tultua eläimet kävivät metsässä kahdesti päivässä, nimittäin aamu- ja iltapuolella.

Jo varhain aamusilla, auringon nousun jälkeen, havautti emäntä paimenet lypsämästä tultuansa ja toi suuruspalaksi nuorta (rieska-) maitoa ja voileipää. Maidon sekaan emäntä tavallisesti ripisteli suoloja, jota paimenet moittivat sanoen:

-- Ei tätä voi mikään syödä; niinhän tämä on kuin mitä kuittia ikään.

Mutta kun emännät eivät luopuneet totutusta tavastaan, niin jotkut paimenet pyysivät jamakkamaitoa, joka ei ollut lämmintä eikä maistunut kuitilta, vaikka siihenkin emäntä pani suoloja sekaan.

Tuo varhain nouseminen oli monelle, etenkin uneliaammalle lapselle, sangen raskas; sillä siihen aikaan se vasta uni oli makeimmillaan, josta syystä ei lusikka tahtonut kädessä kestää eikä se suuruspalaa syödessä aina kuppiin osunutkaan, vaan meni kupin viereen, kun uni tahtoi väkisinkin vaivuttaa. Muutamat eivät voineet ensinkään syödä suuruspalaa kotona, vaan ottivat evääkseen voileipää, jonka vasta metsässä söivät, kun uni häikkeni.

Suuruksen syötyään kotona paimenet kenkivät eli panivat tuohivirsut hattarojen kanssa jalkaansa, ottivat vaatteet yllensä ja niin sitä mennä nyrsytettiin karjan perästä. Lehmäpaimenet ajoivat lehmiä edellä ja sitten lammaspaimenet kävivät katraansa perässä ja vihdoin vasikkapaimenet, missä talossa ei vasikkahakaa ollut, seurasivat jälkimmäisinä.

Kunakin päivänä kävi karja eri laitumella: aamupuolilla kotoa lähempänä vaan iltapuolilla edempänä, usein monien virstain päässä salomailla. Jos eri laitumia ei joka päivälle riittänyt, käytiin pari kertaa viikossa samalla karjamaalla, kumminkin niin, että pari päivää oli väliä, ennen kuin toisen kerran samalle laitumelle karja ajettiin, jotta ruoho ennätti sillä aikaa kasvaa.

Missä talossa ei lapsia riittänyt paimeneksi, otettiin kylästä paimen. Se tavallisesti tuotiin jo keväillä aikaisin, ennen lumen lähtöä, ja pidettiin myöhään syksyllä talveen asti. Jos paimentyttö oli vauraampi, hän sai murkinan aikoina ja iltasilla autella emäntää kotoisissa askareissa. Muutamissa taloissa, joihin sattui vauraampi tyttöpaimen, käytettiin häntä kiireen työn aikana työssäkin, jolloin joku vanhempi nainen, joka ei enää ollut työkykyinen, toimitti sillä aikaa paimenen ammattia. Tätä paimen perästäpäin valitti:

Paimeneksi palkattiin, vaan työlle työnnettiin ja paimenen palkkasi maksettiin.

Tapahtuipa usein niinkin, että joku vanha nainen, joka ei enää kyennyt muuta työtä tekemään, kävi koko kesän paimenessa. Usein myös kun paimenia ei ollut kotona eikä tahdottu tahi ei sattunut saamaan kylästä paimenta, annettiin lehmät naapuripaimenen hoidettaviksi ja paimenpalkkaa tavallisesti maksettiin riuna (10 kopeekkaa) emälehmästä, hiehosta ja härästä puolta vähemmän. Myös lampaat annettiin vierasten paimenten hoidettavaksi usein toiseen kyläänkin varsinkin sukulaisille, ja niistä maksettiin viisi kopeekkaa emälampaasta, vaan vuonista ei mitään maksettu. Siihen vielä annettiin lammaspaimenille villoja palkan päälliseksi, jota lehmäpaimenelle ei annettu. Tuomisiksi annettiin iso rukiinen leipä, voiaski, so. askillinen voita, ja joskus lammaskäpälä. Nämä antimet annettiin silloin kun paimenen haltuun jätettiin elukat. Myös kesän kuluessa annettiin joskus paimenhauskut (tuomiset). Kesävillaa kerittäissä annettiin lammaspaimenelle villapalkka.

Aamupuolella ajettiin karja kotiin murkinalle noin kello 9 aikana. Auringon paisteella mittasivat paimenet askeleillansa kuohasensa (varjokuvansa), vaan pilvisäällä tiedettiin päivän olevan murkinoissa silloin, kun lehmät lakkasivat syömästä ja alkoivat märehtiä joko seisoallaan tahi makuuasennossa. Samaan aikaan kun karja ajettiin kotiin, tuli työväkikin murkinalle. Murkinan syötyään kävi työväki lepäämään ja paimenet menivät joko uimaan tahi leikkimään.

Kun murkinan aikaa oli pidetty noin pari tuntia tahi vähän enemmän, menivät emännät ja niiden keralla toiset naiset lehmiä lypsämään. Paimenet kutsuttiin otelemaan (poistamaan) lehmistä paarmoja ja kärpäsiä tuoreilla koivunlehvillä. Lypsäessään emännät lauloivat:

Heruttelen herttaistani, mairittelen marjaistani. Heru, heru, lehmäseni, anna maito mielelläsi! Täss on maitoset maruet, tässä uhkuvat utarat. Avaja sä maitoammet, maitoreiät remahuta! Juoksuttele joutusasti maito mieliksi minulle, pereen suuren syötäväksi, lasten pienten juotavaksi.

Sitten paimenet ajoivat karjansa metsään samassa järjestyksessä kuin aamullakin. Illalla ajettiin karja kotiin ennen auringon laskua.

Kun koko kylän karja kulki jonossa kotiin, niin katsoivat paimenet minkä karvallinen lehmä kulki eellimmäisenä, sellainen muka oli huomispäivän ilma. Valkea lehmä merkitsi päiväpaistetta, punainen poutaa, kirjava pilvistä ja musta sadetta.

Paimenilla oli keralla paimentorvi (luikku), joka oli tehty haapapuusta potaattinuijan muotoiseksi, ainoastaan vähän pitemmäksi. Se oli halaistu keskeltä kahtia, sisus koverrettu ontoksi ja sitten liitetty yhteen hienolla tuohella, joka oli kääritty koko luikun ympäri. Tällä paimenet soittaa toitottelivat silloin tällöin, johon naapurikyläin paimenet tavallisesti vastasivat. Toitotuksella oli tarkoituksensa karkoittaa susia ynnä muita metsänpetoja, joita entiseen aikaan liikkui kosolta metsissä, varsinkin salomailla.

Oli paimenilla toinenkin soittokone, nimittäin pajupilli (huilu), jonka he tekivät suorasta pajusta siten, että kiertämällä ottivat sisuksen pois. Yläpäähän tehtiin erityinen läppä, josta pilliin puhaltamalla soitettiin. Keskelle kaivettiin tavallisesti neljä reikää, joita sormilla vuoron perään läpytettiin. Täten soittokone antoi erilaisen äänen eri reikiä läpyttämällä. Soittokoneen alapäähän sijoitettiin härän sarvi, jotta kone antoi suuremman ja kauniimman äänen.

Eräänä päivänä olivat kaikki Niemelän kylän paimenet Kalmasen kalliolla koossa. Yrjö-Mari, joka Perätalosta oli paimenena, istui myöskin siinä toisten paimenten kanssa. Hän oli vanha leskiämmä, ja kun hänessä ei ollut enää muun työn tekijää, hän kävi paimenessa. Hänellä ei ollut muuta päällysvaatetta kuin "ristlappi", joten hän saattoi keveästi liikkua, kun hän vielä oli jaloiltaan nopsa. Hän kertoi nuorille paimenille monta satua, opetti heille paljon arvoituksia, sananlaskuja ym., joita paimenet mielellään kuuntelivat. Toiset paimenet rakastivat tätä vanhaa, yksisilmäistä toveriansa niin kuin äitiä, ja Yrjö-Mari taas puolestaan oli herttainen toisille paimenille.

-- Onko mitään erinäisiä syitä lehmille nimiä annettaissa, vai ruvetaanko niitä vain kutsumaan sillä nimellä mikä milloinkin mieleen juolahtaa? kysyi Mäkelän Matti Yrjö-Marilta istahtaen hänen viereensä.

-- Eivät lapseni lehmien nimet ole satunnaisia, vaan niillä on oma merkityksensä, vastasi Yrjö-Mari. Sanotaanhan, että karvaa myöten on koiralla nimi; samaten on lehmilläkin. Aivan valkealla lehmällä on nimenä Vallikki. Jos valkeassa lehmässä on joitakuita punaisia pilkkuja, niin kutsutaan sitä Kaunikiksi. Musta lehmä, jossa on joku valkea pilkku, on Mustikki, vaan aivan sysimusta, jossa ei ole yhtään valkeaa karvaa, on Hiilikki. Harmaakarvainen on Harmikki, punainen Punikki, ruskea Rusko ja puurakka on Muurikki. Jos lehmällä on kapea valkea juova pitkin selkää, sen nimi on Juonikki, vaan jos se juova on leveä, se on Kyyttö. Kun valkea poikkijuova on lehmän ympäri, niin on lehmän nimi Vyötikki. Valkeapäinen lehmä on Kukkanen. Jos yksikarvaisella lehmällä on valkea pilkku otsassa niin nimitetään sitä Tähikiksi. Jos valkea juova kulkee pitkin lehmän päätä, silloin sille annetaan nimeksi Laukki. Kirjavapäisen lehmän nimi on Riimukki. Kun valkea risti on lehmän selässä, on lehmä Ristikki. Valkean ja mustan kirjava on Kirjo, vaan punaisen ja valkean kirjava on Rannikki. Oikein pienikirjavainen on Sorikki ja papumus eli täplikäs on Täplikki. Lyhytrakenteinen punainen tai valkea lehmä on Omena ja muuten pienikasvuinen on Pienikki.

-- Mutta jos talossa on kaksi tahi useampi samankarvainen lehmä, niin mitenkäs ne sitten erotetaan, kysyi Matti.

-- Ne erotetaan siten, että viimeksi syntyneitä kutsutaan sen ajan mukaan, milloin ne ovat syntyneet, vastasi Yrjö-Mari. Esimerkiksi aamulla syntynyt on Aimikki, päivällä syntynyt on Päistikki ja illalla syntynyt Illakki. Tuo meidän Suntikki on syntynyt sunnuntaina. Lukkarin muori, joka on vähän herraslehteä olevinaan, antoi samana päivänä syntyneelle lehmällensä nimeksi Sunteri. Maanantaina syntynyt lehmä on Maanikki, tiistaina syntynyt Tiisto, keskiviikkona Kesto, torstaina Torstikki, perjantaina Perjo ja lauantaina Laukko.

Jos viikon nimelliset lehmät on jo entuudestaan karjassa, niin annetaan jälkeen syntyneille lehmille nimi sen vuodenajan mukaan, milloin ne ovat syntyneet. Esimerkiksi teidän Joulikki on syntynyt jouluna. Matinpäivänä syntynyt on Marikki, laskiaisena syntynyt Lastikki, maariana Mairikki, virposunnuntaina syntynyt on Virvikki, pääsiäisenä Päästikki, helatorstaina Tuorikki, helluntaina Heluna ja juhannuksena Juhlikki. Pyhäinmiestenpäivänä tahi muina välipyhinä syntynyt on Pyhikki.

Kerran sattui meidän lehmä poikimaan kesällä metsään, niin vasikalle annettiin nimeksi Metsikki. Lautamiehen lehmän vasikka kun löydettiin lehdosta, niin annettiin sille nimeksi Lehikki. Mattilan Tuomikki on syntynyt tuomen kukinta-aikana. Lehtipuiden paljaina ollessa syntyneelle vasikalle annetaan nimeksi Varvikki.

Välistä annetaan lehmille nimiä muistakin syistä. Meillä kun on yksi lehmä oikein hermeä (pehmeä) lypsää, niin sille annettiin nimeksi Hermikki, vaikka sillä vasikkuudesta oli toinen nimi. Teidän Jouhikin nimi johtuu sen pitkästä, jouhevasta hännästä. Tässä tuonnoin oli Lahtelassa oikein leikkisä ja lystikäs vasikka; sille annettiin nimeksi Lystikki. Lautamiehen emäntä antoi lempivasikalleen nimen Lemmikki. Meille kun yhtenä vuonna ostettiin vasikka, niin sille annettiin nimeksi Ostikki.

Eräänä päivänä tulivat toiset paimenet Yrjö-Marin luokse ja kertoivat nähneensä korven laidassa, mäenrinteen tuhkahiekassa suuret elävän jäljet, joita he eivät tunteneet, lienevätkö ne olleet karhun vai suden jäljet, mutta suuret loppanat ne vain olivat. Yrjö-Mari pyysi saattamaan itseään jälkien luo, jonne tultuaan hän tunnusteli jälkiä ja sanoi:

-- Nämä ovat karhun jäljet. Onko kellä paimenella hajallista virsua vasemmassa jalassa? Antakoon sen minulle.

Eräs paimen päästi virsuranin jalastaan ja antoi sen Yrjö-Marille, joka katseli jälkiä. Vihdoin hän otti veitsen tupestaan, piirsi maata jäljen ympäri veitsellä ja käänsi karhun jäljen alassuin, teki tuluksista tulen, sytytti virsuranin palamaan karhun jäljen päällä ja loitsi:

Otsoseni, ainoseni, mesikämmen kaunoseni! Tehkäämme sulat sovinnot, raketkaamme rajarauhat siksi ilmaksi ijäksi, kuuksi kullan valkeaksi, jottet sorra sorkkasäärtä, kaada maidon kantajata tänä suurena suvena, luojan lämminnä kesänä: kun sä kuulet karjakellon, tahi torven toitotoksen: lyöte maata mättähälle nukahtamaan nurmikolle. Tunge korvasi kulohon, paina pääsi mättähäsen, tahi korpehen kokeos, saaos sammalhuonehesen. mene toiselle tolalle, muille kummuille kahahda, jottei kuulu karjan kellot eikä paimenten pakinat.

Otsonen metsän omena, mesikämmen kaunokainen! en sua kiellä kiertämästä enkä käymästä epeä; kiellän kielin koskemasta, suin ruma rupeemasta, hampahien hatrimasta, kämmenien kaappomasta!

Karhuseni, kaunoseni, korven ainoa asuja! Käyös kaarten karjamaita, piilten piimäkankahia, kierten kellojen remua, ääntä paimenten paeten! Konsa on karja kankahalla, sinä suolle suoritaite; kun karja solahtaa suolle, silloin korpehen kokeos; karjan käydessä mäkeä astu sie mäen alatse: karjan astuissa alatse mene sie mäkeä myöten; karjan astuissa aholla viere sinä viidakkoa, karjan viidakkoa vierren sinä astuos aholla! Kule kullaisna käkenä, hopeaisna kyyhkyläisnä! siirry siikana sivuitse, veteleite veen kalana, viere villakuontalona kule pellavaskupona! Kätke kynnet karvoihisi, hampahat ikenihisi, jottei karja kammostuisi, pieni vilja pillastuisi! Anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto, käydä karjan kaunihisti soreasti sorkutella poikki soita, poikki maita, halki korven kankahia, ettet koske konsanaka, rupea rumanakana!

Otsoseni, omenani, metsän kuuluisa kuningas! Muista muinainen valasi tuolla Tuonelan joella, Kynsikoskella kovalla, Luojan polvien edessä, jalkain juuressa Jumalan: lupa sulle annettihin kolme kertoa kesässä käydä karjan kuuluvilla, tiukujen tirinämailla, vaan eipäs tuo sitä suvaittu eikä annettu lupoa ruveta rumille töille, paatua pahantekohon!

Jos sulle viha tulisi, hampahat haluttelisi: viskaa viitahan vihasi, honkihin pahat halusi! hakkoa lahoa puuta, kaada koivunpökkelöitä, vääntele vesihakoja, määhki marjamättähiä!

Kun tulevi ruuan tarvis, syödä mielesi tekevi: syö'ös sieniä metsästä murra muurahaiskekoja, juuria punaisen putken, metsolan mesipaloja, ilman ruokaruohoittani, minun henkiheinittäni!

Metsolan metinen amme hapata hihittelevi kultaisella kunnahalla, hopeaisella mäellä: siin on syödä syötähänkin, sekä juoda juolahankin; eikä syöden syömät puutu, juoden juomiset vähene.

Niin teemme nyt ikisovinnot, ikirauhat raketkaamme eleäksemme ehosti kaiken kesää kaunihisti, maat on meillä yhtehiset evähät erinomaiset.

Josp on tullet näille maille, sattunet saloille näille: täällä aina ammutahan, pyssyn kanssa pauketahan. Jos ei ampujat kotona: on meillä osaavat vaimot, emännät erinomaiset, jotka tiesi turmelevat, matkasi pahoin panevat. Vaan jos tahtonet tapella, eleä sodan tavalla: tapelkaamme talvikaudet, lumiajat luiskatkaamme! Suven tullen, suon sulaen, lätäkköjen lämmitessä: ellös tänne tulkokana karjan kullan kuuluville.

Jos mä otsona olisin, mesikämmentä kävisin, en mä tuossa noin asuisi aina akkojen jaloissa. Onpa maata muuallakin, tarhoa taaempanakin juosta miehen joutilahan, virattoman viiletellä, käydä halki kämmenpääsi, poikki pohkealihasi, sinisen salon sisässä, korven kuulun kainalossa. Käpy on kangas käydäksesi hiekka helkytelläksesi merenranta juostaksesi Pohjan pitkähän perähän, Lapinmaahan lauhkeahan: siell on onni ollaksesi, armas aikaellaksesi, käydä kengittä kesällä, syksyisillä syylingittä suurimmilla suonselillä, levehillä liettehillä.

Kun et tuonne mennekänä etkä oikeittain osanne: ota juoni juostaksesi, polku poimetellaksesi tuonne Tuonelan saloille, tahi Kalman kankahille: siellä on suohut sorkutella, kanervikot kaalaella, siell on kirjos siellä karjos, siellä muita mullikoita rautasissa rahkehissa, kymmenissä kytkyvissä, siellä laihatkin lihovat, lihaviksi luutkin saavat.

Lepy lehto, kostu korpi, taivu ainoinen Tapio! Anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto tänä suurena suvena, Herran hellänä kesänä!

Kuippana metsän kuningas, metsän hippa halliparta! Korjaele koiriasi, raivaele rakkiasi! Pistä sieni sieramehen, toisehen omenamarja, jottei henki haisahtele, tuuhahtele karjan tuoksu! Silmät silkillä sitele, korvat kääri käärehellä, jottei kuule kulkevia, ei näe käveleviä!

Kun ei tuosta kyllin liene, ei vielä kovin varonne: kiellä poies poikoasi, epeä äpärettäsi! Saata pois saloilta näiltä, näiltä mailta matkohinsa, kapehilta karjamailta, levehiltä liepehiltä! Kätke koirasi kolohon, rakkis rautakahlehisin, kultaisihin kytkyvihin, hihnoihin hopeaisihin, jottei piiloa pitäisi, häpehiä hämmentäisi!

Oi Ukko ylijumala, Kaikkivalta, taivon taatto! Kuule kultaiset sanani, hopeaiset lauselmani! Kun kuulet toden tulevan, pakkopäivät päälle käyvän: muuta muuksi lehmäseni, karnahuta karjaseni, kiviksi minun omani, kantoloiksi kaunoseni karhun maata kulkiessa, vantturan vaeltaessa! Paina panta pihlajainen ympäri nenän nykerän! Kun ei pihlaja pitäne, niin se vaskesta valata! Jos ei vaski vahva liene, panka rautainen rakenna! Vaan jos raudan ratkaisnehe, vielä mene he vioille: syökse kultainen korento leukaluusta leukaluuhun, päät on päättele lujasti, katkoa kovasti kiinni, ettei liiku liiat leuat, harvat hampahat hajoa, kun ei raudoin ratkottane, teräksillä temmoittane, veitsillä veristettäne, kirvehellä kiskottane.

Keväällä niin pian kuin kuori alkoi puusta irtaantua, leikkelivät paimenet noin kolmen korttelin pituisia koivun oksia, jotka he koloivat (kuorivat) joko siten, että hampaillaan nylkivät kuoren, tahi tekivät tulen, jossa he hautoivat (varistivat) varvat, jotka sitten vispiläruohkalla ruohkattiin, joten kuoret helposti irtaantuivat. -- Vispiläruohka oli koivusta tehty kepukka, jonka toinen pää oli halaistu, jossa varpain kuoret irroitettiin ja toinen pää maahan pystytettiin. -- Yksinäisestä koivun oksasta kierrettiin panka, johon ladottiin viisi tahi kuusi lukemaa (lukema on 3 varpaa) kolottuja varpoja tyvipuolelta. Sitten tehtiin nide pajusta, jolla vispilät nidottiin. Noin tusina tahi parikin tusinaa vispilää tehtiin kuhunkin taloon joka kevät. Vispiläin latvat sidottiin pajunkuorella kiinni, tyvet tasoitettiin ja vispilät vietiin aitan parvelle tarpeen varalle.

Pienille veikoilleen, jotka kotilapsina keppejä pitivät puuhevosinaan, tekivät paimenet joko kirjavat tahi yksiväriset kepit. Kirjavat kepit tehtiin siten, että veitsellä piirrettiin pajun kuori kierteisesti, toinen välike kuorittiin ja toinen välike jätettiin kuorimatta. Näin saatiin valkean- ja viheriänkirjava keppihevonen. Punaisen- ja viheriänkirjavaksi tehtiin keppi siten, että rätvänänjuuria ja lepänkuoria pureskeltiin suussa sekaisin ja sillä voideltiin vasta kirjavaksi kuoritun kepin ihopinta. Jos keppi tahdottiin punaisen- ja valkeankirjavaksi, niin se tehtiin edellä kerrotulla tavalla, vaan jäljelle jäänyt kuori kun irroitettiin, niin sen sija jäi valkeaksi. Punaiset kepit voideltiin kuorittuina kokonaan rätvänänjuuri- ja lepänkuoriseoksella ja kepit kuivattiin huolellisesti. Ruohonpäisiksi saatiin kepit, kun kuorittua kuivaa keppiä hangattiin joko koivun tahi lepän lehdillä.

Ne vanhemmat poikapaimenet, jotka tahtoivat matkia vanhain miesten tupakanpolttoa ja opetella tupakoitsijoiksi, tekivät itselleen leppätötöt, joissa polttelivat sammalia, kuivatuita lepänlehtiä ja nokolaisia. Leppätötöksi otettiin sileä, hoikka leppä, joka keskuskohdalta jätettiin niin pitkäksi, kuinka korkeaksi leppätöttö tehtiin, noin pari, kolme tuumaa. Sen molemmat puolet pykällettiin yhtä paksuiksi ja sitten kiertämällä irroitettiin sisus. Pohja tehtiin joko tuoreesta koivusta tahi lepästä. Kupeesen kaivettiin reikä, johon pistettiin joko kuusamesta tahi höyspuusta tehty varsi. Näin oli piippu valmis. Tiettävästi sitä ei uskallettu kotiin viedä eikä näyttää aikaihmisille, vaan päivillä talletettiin sitä taskussa ja yöksi se pistettiin joko pellon aidankynnen alle tahi muuhun piilopaikkaan. Kun joku aika oli muita kasvuja poltettu ja siihen harjaannuttu, niin otettiin salaa kotoa ukkomiesten tyllistä tupakkaa, jota hakattiin ja poltettiin. Se tosin ensimmältä tuntui niin katkeralta, että rupesi kiertämään sydäntä, pyörrytti ja oksennutti, mutta vähitellen siihen totuttiin. Varovammat pojat panivat ensimmältä vain vähän tupakkia muiden kasvien sekaan, ja kun siihen tottuivat, lisäsivät enemmän, ja näin välttivät pyörtymisen; mutta ahneemmat, jotka tahtoivat pikemmin oppia tupakanpolttajiksi, saivat usein huutaa "yö" keskellä päivää.

Tuohen kiskomista ja virsun tekoa opettivat vanhemmat paimenet nuoremmille. Virsua aloitettiin latoa kärjestä, johon pian voi oppia, mutta kannan kääntäminen oli vaikeampi; korkea kanta oli sentään helpompi kääntää, mutta matala kanta oli vaikeampi. Valmiit virsut pantiin kahalle, kaksikymmentä paria kullekin kahalle. Ahkera ja osaava paimen voi tehdä joko neljä, viisi, tahi kuusikin kahaa kesässä tuohen iholla ollessa. Useasti, kun tuohia ei saatu likiseudulta, menivät vauraammat paimenet salomaille tuohen kiskontaan ja pienemmät paimenet sillä aikaa kaitsivat karjaa. Saalis jaettiin tasan joka hengelle.