Part 5

Seuraavana päivänä käski Mauno-setä poikia noutamaan romuhuoneen ylisiltä viikatteet tupaan, jossa niitä vanhemmat miehet tarkastelivat, mitä oli pajaan vietävä ja mitä kotona korjattava. Pajaan vietävät purettiin niteistään ja sidottiin tuohella yhteen. Paksuimmat viikatteet kallittiin (taottiin hienommaksi) ja karaistiin uudestaan; hienompia viikatteita joko karaistiin tahi tahkottiin. Uusia viikatteita tehtiin tarpeen mukaan. Jokaisessa viikatteessa piti olla säppi. Mauno-setä vei viikatteet pajaan ja Yrjö kantoi sinne sysisäkin perästä. Ruoka-aikana tuli seppä Niemelään syömään ja juomaan.

Mauno-setä ja ukko-Lauri olivat varustaneet koko joukon uusia viikatteen varsia, sekä yksi- että kaksipolvisia. Niitä nuoremmat miehet valmistelivat ja silittelivät lasipalasilla ja kangaskortteilla. Tuomisilla niveillä nidottiin viikatteen terä varteen. Vanhemmat miehet muistuttivat nuoremmille, jotta viikatteen kärjen pitää oleman varren polven ja ponnen kanssa yhtä suuntaa ja etän pitää oleman kolmasosa terän pituudesta. -- Että-nimellä kutsuttiin sitä pituutta joka on viikatteen kammin ja kärjen välillä, kun varren ponnesta mitataan korkeutta. -- Jos että on enempi tahi vähempi, niin se ei ole kunnollisesti varressa. Jos että tulee enempi, niin viikate haukkaa liian paljon, jos taas että on liian vähän, niin se haukkaa liian vähän.

Seuraavana aamuna läksi Niemelän työkuntoinen perhe heinäntekoon Kuunjoen niitylle, ainoastaan emännät, paimenet ja lapset jätettiin kotiin. Emännät laskivat maitoa laskut täyteen, panivat leivät, silakat (suolakalat) ja voiaskin säkkiin, sierat ja kovasimet pani Mauno-setä tuohikonttiin ja otti sen olallensa. Miehet ottivat maitolaskut ja naiset kantoivat eväspussia. Tytöt panivat käsityönsä nyytille, jotka he kantoivat käsivarressaan, ja käsissään heillä oli neulominen, jota he kävellessään tekivät. Toiset naiset tekivät joko virsua tahi tohvelia tiellä kävellessään. Ne vaimot, joilla oli imeviä lapsia, kantoivat niitä selässään palttinaisessa hurstissa, jonka yli hurstut oli levitetty. Ne miehet, joilla ei ollut eväiden kantamista, kantoivat työaseita.

Työmaalle päästyään naiset sitoivat lastensa hurstit aidakseen, jonka toinen pää pistettiin heinäladon seinän rakoon ja toinen pää haarukkaiseen puuhun, joka kiinnitettiin maahan. Maitolaskut ja evässäkit laskettiin ladon pohjoispuolelle seinän viereen. Likoiksi tuodut lapset tuudittivat pienokaisten hursteja.

Sitten istausi työväki heinäladon eteen. Mauno-setä otti hihialtaan ladon seinän alta ja käski Kaisan noutaa sillä vettä joesta. Sen saatuaan alkoivat miehet hioa viikatteita ensin sieralla ja sitten kovasimella. Naiset tekivät sillä aikaa käsitöitä. Oman viikatteensa teräväksi saatuaan kokosi Mauno-setä vasemmalla kädellään hiuksensa päälaellensa ja otti oikeaan käteensä viikatteen, jolla hän leikkasi hiuksensa poikki. Se oli merkki, että nyt oli heinän niitto aloitettava.

Yrjö niitti eellimmäisenä halki koko suuren niityn. Kahden puolen hänen jälkiänsä seurasivat toiset. Mari-täti piti niittäessään jalkansa niin hajallaan, että hänen ylispaitansa oli pingoituksessa niin kuin purje. Tälle toiset nauroivat ja ilkamoivat.

Ensimmäinen päivä täytyi kokonaan niittää, kun ei ollut luokoa vedettävänä. Iltarupeamalla vedettiin aamullinen luoko karheille ja tehtiin ruoille. Nuorempi väki reki rakoja, joita vanhemmat kantoivat ladon läheisyyteen. Kun luoko oli rukoloilla sanoi Mauno-setä:

-- Mikä on raolla, se on reellä, vaan karheella on kahden jako.

Ensimmäisenä heinäntekopäivänä, kun alettiin murkinalle käydä, kävi Mauno-setä lehdossa kiskomassa tuohilevyjä ja teki suuresta levystä ruokaropeen ja pienemmistä levyistä teki jokainen itselleen lipin. Naiset tekivät ropeeseen leipämurekkeita, möllyä, jonka päälle kaadettiin laskusta maitoa ja jota lipillä syötiin. Sitten syötiin silakka maidon kanssa ja vihdoin voileipää suilliseksi (päällysruuaksi). Muutamat miehistä söivät hatut päässä, ja muutamat paljain päin. Hatun asemesta oli toisilla tuohinauha sidottuna pään ympäri, jottei tuuli saanut pörhötellä hiuksia silmille. Ladon ovi oli syödessä pöytänä, jonka ympärillä heinäväki istui nurmella. Aterian päätyttyä korjattiin eväät säkkiin ja tuohiset astiat korjattiin siimekkeeseen, jottei auringon paiste saanut tuohia käpristellä. Päivänpaisteella kun syötiin maitoa ja leipää, viskattiin pieni leipäpala maitoastiaan, jottei "päivä laula maitoa". Kun syömään ruvetessa maitoa laskusta kaadettiin joko ropeeseen tahi kappaan, niin kierrettiin veitsellä kolme kertaa myötäpäivään maitoastian ympäri ja loitsittiin:

Teen, teen taikaa, panen kempill aitaa, ilman kempin keksimättä, kampiaisen katsomatta. Älä kemppi kiepsahtele, hytykäinen hyppäele tämän aitasen ylitse, tämän aitasen alatse, lennä leino lehtomaille, räpäköite rahkasoille, älä ropehen romahda, älä kappaseen kavahda.

Sitten pistettiin veitsi joko kapan vanteeseen tahi ropeen lutaan.

Ne heinät, jotka eivät latoon mahtuneet, pantiin pielekseen, jonka pohjalle alusvaajain väliin levitettiin lehdeksiä. Jokaiseen korvaan (puuväliin) pantiin tavallisesti kaksikymmentä rukoa (saattoa). Tuet laitettiin pieleksen kupeisiin kaatumisen varalle ja tuuliaiset vitsakset pieleksen päälle.

Eräänä kauniina päivänä, kun heinäkuun aurinko täydellä loistollaan paistoi viheriöitsevälle maanpinnalle, istui Niemelän heinäväki Kuunjoen niityllä ladon kupeella siimeksessä murkinalla. Syötyään he turvistuivat yksi toisensa perästä makaamaan, ken latoon, ken ulkopuolelle. Pojat koettelivat hiukan aikaa hauskoja juttuja haastella, vaan pianpa hekin vaipuivat unen suloiseen helmaan. Tytöt ruuan korjattuaan istausivat ladon taakse ompelemaan.

-- Kaisa, kehtaatko sinä kasapaidoiksesi laittaa tekokaulukset, juuri kuin makkarakaulukset eivät välttäisi? kysyi Anni istuessaan.

-- Minä teen kaikki aivan säntiileen; en viitsi huonoa työtä katsella, vastasi Kaisa.

-- Tee sitten niin kuin tahdot, mutta minä käyn köllälleni, eikä minulla mitään kiirua ole, kun en vielä tänä syksynä toivikiksi tule, sanoi Anni ja kävi makaamaan.

Kun Kaisa oli vähän aikaa siinä istunut, hiipi latoa lähellä olevasta varvikosta Lippolan Juhana esille, tuli Kaisan luoksen ja teki hyvää päivää kuiskaamalla. Kuiskaamalla vastasi Kaisa tervehdykseen ja kysäisi:

-- Mistä ihmeeltä sinä tähän sirahdit?

-- Minä istuin tuossa lehdikossa koko sen ajan kun te syödä letusitte ja odottelin siksi, kunnes teidän väki vaipui unen valtaan, ja sitten hiivin esille, vastasi Juhana. Kuulehan Kaisa kulta! minä kävin tällä viikolla Viipurissa ja toin tuomisia sinulle, vaan en tiedä missä ja milloin minä saisin tilaisuuden ne sinulle antaa.

-- Anna nyt, pyysi Kaisa.

-- En osannut ottaa niitä kerralleni, kun en varmaan tiennyt teidän täällä olevan, vaan tulin kumminkin ikävissäni tänne tarkastamaan, oletteko vielä täällä vai ette, vastasi Juhana.

Saatuaan neuvon ensi sunnuntaina, kun Kaisa ja Anni aikoivat paimenia päästää, toinen lammas- ja toinen lehmipaimenia, tulla Hepoharjulle mielitiettyänsä tapaamaan Juhana poistui samalle ilmansuunnalle, josta oli tullutkin.

Seuraavana sunnuntaiaamuna ani varhain menivät Niemelän tytöt paimeneen, niin kuin olivat viikon varrella luvanneet. Kaisa seurasi lehmäkarjaa mäkilöillä, vaan Anni oleskeli lampainensa nuorilla alavilla ahoilla. Kaisa poimi mäkien rinteiltä kypsiä mansikoita ison ropeellisen, jotka hän vei Hepoharjulle ja kätki sinne tuuhean männyn juurelle. Vielä hän kerkesi poimia sipullisen kotiin viedäkseen. Anni sai myöskin pienen supullisen suurella ahkeruudella kootuksi. Yhdessä sitten tultiin kotiin.

-- Tuossakos sinun marjasi ovatkin kaikki, kysäisi Anni, nähdessään Kaisan sipun.

-- Onhan näitä tässäkin, vastasi Kaisa eikä tehnyt sen enempää selkoa.

-- Et usko, Kaisa hyvä, miten ikävää on lammasten paimentaminen, valitteli Anni. Kun kuulin lehmäpaimenien mäkilöillä huhuilevan, niin oikein minua tuskautti näiden läkkisilmäin orjallinen silmälläpito, jota vastoin hevos- ja lehmäpaimenet ovat niin kuin vapaat. Ikävissäni juohtui mieleeni vanha runo ja minä lauloin:

Hihoh, hohoh, hevospaimen, liilon, loilon, lehmäpaimen, lippo lappo lammaspaimen, vaivainen vasikanpaimen, lapsenlikka vaivaisempi.

Murkinalta, kun eläimet menivät metsään, seurasivat paimenet perästä. Lammaspaimenet syöttelivät lampaitansa nuorilla ahoilla, vaan lehmäpaimenet oleskelivat mäillä lehmäin kellon kuuluvilla.

Kaisa erkani toisista paimenista ja meni Hepoharjulle, niin kuin oli Lippolan Juhanalle luvannut. Siellä hän istui mättäälle, otti virsikirjan eväspussistaan ja alkoi ääneensä lukea päivän epistolaa ja evankeliumia.

Juhana, joka jo aikaa ennen oli saapunut määräpaikalle, katseli salaa tuuhean puunjuurelta ihanaa neitoa siksi, kunnes tämä oli lopettanut lukunsa. Sitten hän astui esille ja teki hyvää päivää.

Hauskan hetken rakastuneet tässä saivat viettää, mutta se loppui, kuten tällaiset tilaisuudet tavallisestikin, ennen aikojaan; he ennättivät kuitenkin lausua toisilleen huoliaan, kun pelkäsivät että Kaisan suku panisi heidän liittoansa vastaan. Mutta kun toisten paimenten ääni alkoi kuulua ensin edempänä ja sitten likempänä, Kaisa sanoi hätäisesti:

-- Ai, ai, ne ovat toiset paimenet, jotka etsivät minua. Pakene hyvä Juhana sukkelaan, ne ovat jo kohtsillään täällä. Muista nyt minua ja älä unhota, mitä olet luvannut.

Juhana puristi armaansa kättä jäähyväisiksi ja lausui:

En mä sua, Kaisa kulta, taida koskaan unhottaa, enkä toisten tyttöin päälle taida koskaan katsahtaa. Sinussa mun sydämeni kiinni riippuu ainiaan, sinuapa ainoata minä aina rakastan.

Sillä puhein otti Juhana marjaropeensa, jonka Kaisa oli hänelle varustanut, ja kiiruhti kotiinsa. Pian olivat toiset paimenet Kaisan luona ja sanoivat:

-- Me olemme sinua etsineet niinkuin tinaa tuhkasta; ja sinä oletkin täällä aivan yksinäsi.

-- Niin, tännehän sitä minun piti tulla, kun lehmäni tulivat tänne. Olisihan tuo vähän häpeätä, jos ei näin iso paimen saisi iltasella lehmiä kotiin, vastasi Kaisa.

-- Kotiinhan mekin aiomme saada lehmämme, vaikka emme niiden hännän juuressa koko päivää kyki, vastasivat toiset paimenet.

Siihen loppui nuhteleminen. Sitten pakinoitiin minkä mitäkin ja välistä huhuiltiin ja kuunneltiin lehmien kelloja.

Illansuussa ajettiin karja kotiin. Kotimäen rinteellä tulivat kylän pojat vastaan katsomaan oliko paimenilla marjoja. Muutamilla oli vähän ja niistä he antoivat pojille.

Eräänä päivänä, kun Niemelän heinäväki oli kotiniityllä heinää lyömässä (niittämässä), sattui Sohvi löytämään mehiläispesän eräästä mättäästä. Hän ilmoitti heti löytönsä toisille heinän tekijöille. Kun Mari-täti sai sen kuulla, hän sanoi:

-- Älkää pöyhöttäkö mehiläispesää, ennen kuin minä joudun lumoamaan mehiläiset, muuten ne purevat teidät.

Sen sanottuaan hän tuli ja kiersi viikatteella yhdeksän kertaa mehiläispesän ympäri ja loitsi:

Mehiläinen mesilintu, simasiipi, suu hunaja, joka kukissa kuherrat, heinän päissä heiluelet: anna mulle antimesi pesästäsi pienoisesta. Älä nyt nouse korkealle, älä polvia ylemmä. Tunge turpehen nenäsi, paina pääsi mättähäsen. Pure puuta, pure maata, pistä pieniä kiviä, älä ihmisen ihoa, hipeätä hievahuta! Heitä viitahan vihasi, haon alle haikeasi, kanervahan katkerasi, korpehen kovat panosi, suomutahan muut mujusi, kaskeksehen kannuksesi. Jos on tahtoa tapella, aikomusta ammuskella: tokkiloikaa toisianne, kihlajakaa keskenänne; vaan ei vaivaista minua, emon kantamaa kavetta, äidin tuomoa tytärtä.

Sitten Mari-täti kohotti viikatteella mätästä ja veti sieltä esille mehiläispesän. Mehiläisistä joku lensi pois, vaan useimmat jäivät pesäpaikalleen surajamaan. Saaliinsa Mari-täti vei ladon luokse, jonne koko heinäväki kokoontui. Mari-täti jakeli naisille ja pojille hunajaleipää ja mesikannusia sikäli kuin niitä ylettyi. Suurella halulla niitä nautittiin ja ihmeteltiin Mari-tädin taitoa, joka osasi niin lumota mehiläiset, etteivät ne purreet, vaikka heiltä pesä pois otettiin.

Talkoot

Sisältö: Niemeläisten lähtö talkooseen. Talkooväen tulo Lippolaan. Juhanan huone. Kuhilaan teko ja sen loitsiminen. Metsähalmeen leikkuu. Päivällinen. Nälän karkoittaminen. Talkoonjuonti. Voimain koetus. Talkoosta lähtö. Keskustelua.

Eräänä perjantaina rukiinleikkuun aikana sanoi Niemelän lautamies murkinaa syödessään perheellensä:

-- Kun Lippolassa on vähän työväkeä, niin sanoi kirkonmies pitävänsä leikkuutalkoot huomenna ja kutsui minua talkooseen niin monen hengen kanssa, kuin vain suinkin meiltä joutaa. Olen ajatellut kuulla kutsumusta ja ottaa mukaani Annin ja Kaisan. Nuoret saavat leikata, vaan minä, jolla on jäykkä selkä, en viitsi viedä sirppiä kerallenikaan; teenhän kuhilaita, jos niin tarvitaan. Kirkkomurkinain aikana olkaa valmiit. Muistatteko?

-- Muistamme kyllä, vastasi Anni.

Kaisa punastui eikä puhunut mitään kenellekään.

-- Ai kuin hauskaa, kun pääsemme talkooseen, sanoi Anni Kaisalle, kun he olivat kahden kesken. Sinä pääset omintaiten katsomaan itsellesi kehräpuun sijaa, vai mitäs tuumaat?

-- Joshan sinä katsonet itsellesi, vastasi Kaisa. Etkö muista, että Junnolan pohatta on uhannut tulla minua kosioimaan; siellä siis lienee minun kehräpuun sijani, ja sinä saat katsoa Lippolasta kehräpuun sijaa itsellesi.

-- Jos minä totta puhuen valita saisin, niin en minä menisi mihinkään niin mielelläni kuin Lippolaan. Siellä kuuluu olevan Juhanalla niin kaunis huonekin, ettei koko näissä paikoin ole sellaista. Ja entäs sulhanen itse: eihän koko Junnolan talo Martteineen ja kaikkine aarteineen maksa sellaista miestä kuin Juhana on, sanoi Anni vilkkaasti.

-- Vai niin, huokasi Kaisa. Mitäs meidän tyttöriepujen auttaa aatteleminen niin eli näin, täytyy vain tehdä mitä käsketään; sillä käydä käsketyn pitää.

Tätä sanoessaan koetteli Kaisa hymyillä, vaikka hänen silmänsä vettä kiersivät, ja hän kiiruhti huoneeseensa. Pelko että hänen pitäisi iäkseen luopua Juhanasta saavutti hänet niin, että hänen täytyi itkeä kylliksensä. Sitten hän rauhoittui taas ja oli iloinen niin kuin ennenkin.

Lauantaiaamuna kokoontui koko Niemelän kylän nuoriso lautamiehen taloon pyhäpäiväisissä vaatteissa ja sirpit olalla. He olivat kaikki talkooseen menossa Lippolaan. Lautamies itse käveli ulos ja sisään hyräillen. Vihdoin hän sanoi:

-- Ja nyt sitä lähdetään. Ja niin lähdettiinkin.

Tultuansa talkootaloon annettiin Niemeläisille, samaten kuin muillekin vieraille, ensin kahvia ja sitten ruokaa suuruspalaksi. Vanhemmille tarjosi talon isäntä ruokaryypyt, vaan ei nuorille. Suuruksen perästä meni talkoorahvas ruispellolle leikkaamaan sikäli, kuinka kukin joutui ja kerkesi. Tällä tavoin karttui suuri joukko leikkaajia. Ylinnä eli oikealla puolella leikkasivat tytöt, heidän vieressään pojat, sitten vaimoväki ja vihdoin miehet alinna. Väliin sattuivat pojat ja tytöt kilvan leikkaamaan ja sitten vasta työ joutui. Pojat koettelivat tehdä tytöille saarta ja samoin tytöt pojille. Joskus se onnistui, joskus ei. Niemelän lautamieskin teki pellolle lähtöä, vaan talon isäntä sanoi:

-- Kas sinun, hyvä heimoseni, ei tarvitse tänä päivänä kättäsi työhön koukistaa. Ollaanhan me vanhukset, lökötellään miten tahansa; näyttäähän noita olevan nuorempiakin työvoimia tänne kokoontunut. Tule, veikkonen, katsomaan poikani uutta huonetta, niin saamme lojaksennella siellä uudessa sängyssä.

-- Eihän, hyvä ystävä, työ herkkua ole, ja siksi en minä moneen vuoteen ole sitä paljon tavoitellutkaan. Jos työ olisi herkkua, niin herrathan sen tekisivät, eihän se talonpoikain tehtäväksi joutaisikaan, vastasi lautamies mennessään isännän perästä Juhanan huoneeseen.

-- Kah, niinhän tämä on kuin kirkko, sanoi lautamies ihmetellen. Enpäs minä ennen ole mokomaa huonetta nähnyt, vaikka olen jo montakin huonetta saanut katsella manaamassa käydessäni.

-- Otetaas, ystäväiseni, pikku naukut ja käydään sitten loikomaan, sanoi kirkonmies kaataessaan viinaa pulliin.

-- No olkoonpas heimoseni onneksi saada uuteen komeaan huoneeseen mieluinen miniä, toivotti lautamies ja sitten ryyppäsi.

-- Sen Jumala suokoon, vastasi kirkonmies. Niin, miniätä minä olen jo kehottanut poikaani aikoja sitten kotia tuomaan, vaan hän on vastannut morsiamensa olevan liian nuoren. Nyt tänä syksynä sanoi hän naivansa.

-- Ei suinkaan, hyvä ystävä, sinun poikasi tarvitse pelätä rukkasia saavansa, kosikoon ketä tahansa. Tällaiseen taloon ja sellaiselle miehelle on tulijoita helma hampaissa, vaikka kokkapäitä kosioisis, sanoi lautamies katsellen huonetta joka puolelta aivan tarkkaan.

-- Mitähän sinulla, hyvä heimo, olisi sanomista, jos minä laittaisin poikani sinun tytärtäsi kosioimaan? kysyi isäntä hymyillen. Täten uudistuisi meidän sukulaisuutemme, joka nyt on jo niin vanhettunut, etten minä ainakaan tiedä, miten me oikeastaan sukua olemme. Äitivainajani vain sanoi että me olemme vanhuudesta sukua ja ollaan ikimuistoisista ajoista käyty kestiä Niemelässä ja he meillä.

-- Ei suinkaan, hyvä heimoseni, sukulaisuus estä meidän lapsia naimisiin menemästä, eikä sitä voi kukaan sanoa, ettei teidän Juhana ole meidän Kaisan vertainen. Ja saakoon kuka tahansa tyttärensä sinun pojallesi, niin huoletta saapi olla, että tytär on joutunut kunnon miehelle. Hamasta lapsuudesta asti on Juhana ollut meillä niin kuin oma lapsi, ei yhtään vieraampi; vaan olkoot naimiskaupat vielä päättämättä siksi, kunnes aika tulee. Sinä ymmärrät, mikä on mielipiteeni, vaikka en tahdo sitä nyt vielä aivan suoraan sanoa. Mutta hyvä heimo, onko Juhana yksin tämän huoneen rakentanut vai onko hän pitänyt nikkaria apunaan? virkkoi lautamies.

-- Aivan yksin, ihan yksin alusta loppuun asti, vastasi isäntä. Niin kuin näet, hyvä heimo, on meillä uusi tupa tekeillä, johon Juhana on varustellut ikkunatarpeita. Hän näet aikoo tehdä ikkunat siihen, ettei tarvitse vieraille maksaa.

-- Näppärä poika, näppärä poika, sanoi lautamies ja kävi sänkyyn.

-- Lepäile sinä, hyvä ystävä, tässä, minä pistäyn pellolla katsomassa mitä siellä aikaan saadaan; samalla vien viinaa ukkomiehille, ikävähän niille tulee siellä ilman olla, sanoi talon isäntä ja läksi huoneesta.

Ennen kuin kirkonmies ennätti lähteä pellolle, tuli Niemelän isäntä huoneesta ja sanoi:

-- Ei se käykään laatuun, että minä täällä vuoteella venyn. Huono talkoomieshän minä olisin, jos en ehkä pellolla kävisi, ja sillä puhein hän läksi isännän kanssa pellolle.

-- Kah, onhan täällä väkeä enemmän kuin minä luulinkaan, sanoi Niemelä. Johan nämä leikkaavat murkinalle asti koko tämän pellon; mitäs sinä, ystäväni, sitten teetät näin suurella rahvaalla?

-- Ole, veli hopea, huoletta, ei työ lopu. Onhan meillä metsässä iso halme ruista ja vielä toinen pelto käsin koskematta, vastasi talon isäntä.

-- Teillä onkin sitten enemmän ruista perheeseen nähden kuin meillä; tuota en minä olisi uskonut, ennen kuin nyt sain kuulla sen omasta suustasi, virkkoi Niemelä ihmetellen.

-- Täytyyhän sitä olla, kun vierailla pitää töitä teettää ja tänä syksynä on pidettävä häät ja monenlaiset rehkajaiset, vastasi Lippolan kirkonmies.

-- Niinhän se on, kun teillä on vähän työväkeä ja laajat viljelysmaat, sanoi lautamies. Vie sinä, veikkonen, vain ukoille viinaa, minä tässä sillä aikaa koettelen, muistanko enää kuhilasta kyhätä.

Sillä aikaa kun talon isäntä tarjoili viinaa talkooväelle, teki lautamies kuhilaan, kiersi kolme kertaa sen ympäri kädellään ja lausui:

Aidan mä tähän asetan, panen piirin pellolleni variksille, varpusille sekä muille lintusille, ettei ruhjois rukiitani eikä ottais ohriani, karistaisi kaurojani, veisi vehnäni jyviä! Lentäkäätte lintuseni, kiitäkäätte kiirehesti tämän aitasen ylitse, tämän pellon päällispuolin! Josp on, laskeit lintu parka tämän kuhilaan kuvalle, tämän keon kielekkeelle, niin sun saavuttaa satimet, tinapallit paiskoavi tahi kokko kohtoaapi, havulintu havaitseepi: lihas syöpi, luus pureepi, höyhenesi höpsyttääpi!

-- Anna, velikulta, kuhilasten teon olla ja lähdetään kartanoon lepäilemään, sanoi Lippolan isäntä Niemelän lautamiehelle tultuansa talkooväen luota. Näyttäähän täällä olevan työntekijöitä ilman meitäkin.

Sillä puhein läksivät molemmat isännät kartanoon. Niitä näitä puhellessa, sanoi lautamies vihdoin:

Kuus on kiirettä kesällä tämän ilman kannen alla: yks on tarkka touonteko, toinen helkkä heinänteko kolmas ruku rukihilla, neljäs ohran ylösotto, viides kallis kauran niitto, kuudes syksyrukiin kylvö.

Sitten kutsuttiin talkooväki murkinalle. Syötyään töytäisivät pojat ja tytöt Juhanan huoneeseen. Kaisa ja Anni katsoivat vain ovelta; Kaisa etenkin silmäili tarkkaan huoneen sisustaa, vaikka koki näyttäytyä, niin kuin hän ei ensinkään olisi sitä kodikseen katsellut.

-- Tulkaa sisään, Niemelän tytöt! kehottivat heitä toiset ja niin menivät hekin viimein huoneesen.

Sillä aikaa kun nuoret pakinoivat Juhanan huoneessa, laittelivat vanhemmat naiset emännän johdolla eväitä; voita viillettiin askeihin, lihapaloja ja suolakalaa kerikkeihin -- kerike eli keriaski oli koivun tahi haavan pinnasta tehty pieni lipas --, maitoa laskuihin ja leipää torppasäkkeihin. Vanhemmat naiset ja miehet kantoivat eväitä, vaan nuoret pojat ja tytöt juoksivat edellä hoilaten, luikaten ja iloista rähinää pitäen. Niemelän lautamies jäi talonisännän kanssa kotiin, jossa isäntä näytteli heimollensa kaikki paikat tarkkaan. Lautamies ihastui erinomaittain siihen naastiuteen ja järjestykseen, joka Lippolassa oli, eikä sanonut missään muualla tavanneensa niin hyvää taloudenhoitoa kuin heimollansa.

Talkooväki päästyään metsähalmeelle laski eväänsä aidanseipäihin ja teloihin sekä päällysvaatteensa aidalle. Laukkalan Martti, isännän lanko, joka toimitti isännän virkaa ja kantoi viinaputelit tuohikontissa metsähalmeelle, kehotti talkoorahvasta siivolla ja tarkkaan leikkaamaan, etteivät ristiinmennyssä rukiissa tähkäpäät katkeaisi. Kun oli muutama hetki leikattu, istahdettiin maahan selkää oikaisemaan, jolloin isännän sijainen tarjoili viinaa vanhemmille ihmisille. Nuori väki joi janonsa sammuttamiseksi laskusta harmaata eli vedellä sekoitettua maitoa.

Päivällistä syötiin rasiksi jääneessä nurmikkomaassa, johon ruoka laitettiin hurstuitten päälle. -- Palamatonta paikkaa kaskessa, jota ei kynnetty eikä viljelty, kutsuttiin rasiksi. -- Syödessä lasketettiin kaikenlaista iloista leikkipuhetta ja pidettiin hauskaa elämää. Vähäsen aikaa pidettiin ruokalepoa ja sitten taas leikattiin rivakasti. Halmeen loppuun leikattuaan ja kuhilaat tehtyään tuli talkoorahvas ruokasijalle. Miehet ottivat hatut päästänsä, sijoittivat ne sirpin nenään, nostivat sirpit ylös ilmaan ja huusivat yhdestä suusta kaikki, johon huutoon naisetkin yhtyivät kädet pystyssä:

Hoi, soi, soi, soi: mene nälkä Närhivuoreen, puute Petäjänmäelle, hoi, soi, soi, soi!

Sitten otettiin kampsut keralle ja tultiin pellolle leikkaamaan. Lauantai-ilta kun oli, niin lakattiin työstä aikaisemmin. Illallisen jälkeen kylvettiin sauna ja sitten alkoi tavallinen talkoonjuonti. Nuoret menivät naapuritaloon tanssileikkiä pitämään, vaan vanhempi väki jäi talkootaloon.

Isäntä kantoi pöytään viinaputelin, josta vanhemmat miehet tekivät norria ja ryyppivät. Kun viina oli kulmiin kavahtanut, niin käytiin voimia koettamaan voittosilla, väkikartun vedolla ja sormikoukulla. Savon Pietu, joka oli vahva sormikoukun vetäjä, pani sormensa koukkuun, meni pienen Pentin eteen ja sanoi uhkamielin:

Tuossa isäsi kiiskiä keittää, konnan päätä kiehauttaa.

Pentti pani sormensa Piedun koukkuun ja kiivas taistelu syntyi. Vihdoin voitti Pentti ja sanoi:

Ken uhaten sotaan menee, se häpeällä haudataan.

Nolona Pietu väistyi ja meni tallin luhtiin makaamaan. Vähitellen väsyivät vihdoin kaikki juopot, ken viinan vaikutuksesta, ken voimain liiallisesta ponnistuksesta. Tuvan lattialle tehtiin olkivuoteet ja siinä oteltiin unta aamuun asti.