Part 4

Sisältö: Kirkolle meno. Kaupanteko. Ryyppymiehet. Tyttöjen kannattaminen. Tuomisten antaminen. Väkijoukon tulva. Kirkkojen suojeluspyhät: Kirkkopyhät. Tuppijuhla. Tamppaaminen. Kokoussunnuntai. Kihupyhä. Atrioitseminen. Paluumatka.

Kokouspyhän edellisenä sunnuntai-iltana kokoontui Niemelän kylään, jossa oli paljon tyttöjä, iso joukko vieraan kylän poikia käskemään Niemelän tyttöjä menemään kokouspyhänä kirkkoon luvaten kannattaa heitä hevosensa selässä. Nuoriso olisi tainnut mielellään pistää tanssiksikin, jos olisi heidän valtansa ollut, mutta kun he tiesivät ettei kesällä ollut tapana tanssia muulloin kuin juhannuskokolla, niin ei auttanut muuta kuin täytyi tyytyä olemaan tanssitta ja mukaantua esi-isien tapoihin.

Kokouspyhän lauantaina päivällisen jälkeen ei nuori väki Niemelässä enää mennyt ulkotöille, vaan varusteleisi juhlalle lähtemään. Tytöt

panivat päällensä parasta, valkehinta varrellensa,

läksivät matkaan jo keski-iltoin aikana ja pojat saunan kylvettyään olivat jo matkahommassa, vaikka eivät saaneet lähteneeksi ennenkuin vähän jälkeen puolenyön. He satuloitsivat hevosensa, panivat kalkalot (kulkuset) suitsiin hevosten korvallisten kohdalle ja niin läksivät matkaan.

Tyttöjen matkueeseen yhdistyi tiellä muitakin matkalaisia. Vanhemmat ihmiset ja ne, joilla oli jotain kaupattavaa, ajoivat hevosilla ja kärryillä, vaan nuorempi väki ja tytöt varsinkin astuivat jalkaisin. Kymmenen virstan päähän kirkolta hävisivät tytöt yöksi maantienlaidassa olevaan taloon. Siinä he illan kuluessa katselivat etämatkaisten kulkua kirkolle, kuinka naiset astuivat selässä palttinaiset hurstit, joissa he pienokaisiaan kantoivat. Hurstin yli oli hurstut levitetty, jottei päivä päässyt paahtamaan pienokaisten hienoa ihoa. Hurstuesta oli myös jonkinlaista suojaa sateella. Se toimitti siis sekä nykyajan päivän- että sateenvarjon ammattia. Sydänmaalaiset, joilla ei ollut kärriteitä kotiin, kulkivat ratsain ja kuljettivat eväänsä ynnä muut rihkamansa satulan koljossa. Suurempia kapineita veti hevonen perässään ristiin asetetuilla seipäillä, jotka toimittivat kärrin ammattia. Nämä kaikki riensivät kirkolle yöksi ja ottivat yösijansa joko pitäjäntuvassa, pappilan perheentuvassa tahi kirkon läheisissä naapuritaloissa.

Jo lauantai-iltana tehtiin kirkolla kaikenlaisia kauppoja: vaihdettiin, ostettiin ja myytiin hevosia, ostettiin kaikenlaisia käsitöitä niin kuin satuloita, piiskoja, viikatteita, sirppejä, keritsimiä, vöylisiä, kulkusia, lehmäin ja lammasten kelloja, vehnäspullia, piittinää, katajaolutta ym. tavaraa. Kirkkotarhan ulkopuolella oli kaupan paloviinaa, joka myöskin kulki kaupaksi.

Ne jotka kirkolla olivat yötä, järjestelivät jo varhain sunnuntaiaamuna tavaroitaan ja sijoittelivat niitä enin huomattaville paikoille. Oluttynnyreitä (puolikoita) asetettiin kirkkotarhan aidan viereen. Rinkeli-, räänikkä- (renikka-), kauruska- ja vehnäskorit asetettiin niin taroisalle paikalle, että yleisö ne pian huomasi. Kellotapulin viereen varustausivat piittinän kauppiaat ja vähän ulompana oli muita rihkamakauppiaita. Ulompana lepikossa olivat viinan kauppiaat. Äidit ripustivat pienokaistensa hurstit kirkon ympärillä kasvavain puiden oksiin, jättivät lapsosensa suurempain veljien, sisarten tahi mummojen tuuditettavaksi ja menivät itse joko kaupuksiansa tekemään tahi tuttaviansa ja sukulaisiansa tapaamaan.

Myös ne, jotka sunnuntaiaamuna kirkolle saapuivat, tulivat tavallisesti niin varhain, että ennättivät kauppoja tehdä ennen jumalanpalveluksen alkamista, sillä jumalanpalveluksen aikana ei saanut mitään kauppaa tehdä.

Miehet tavattuansa sukulaisensa tahi tuttavansa tarjoilivat toisilleen taskumateistaan, puhelivat ilmasta, vuodentulosta, kesätöistä ynnä muista asioistaan sekä tekivät kaupuksensa. Ne, jotka olivat viinaanmenevät, hakivat viinankauppiaat, ostivat, ryyppivät ja viipyivät viinankauppiaan lekkerin tienoilla eivätkä muusta välittäneet. Vähitellen kokoontui samaan tapaan taipuvia kosolta yhteen, ja siinä ryyppimisen ohessa tupakoitiin ja puheltiin niitä, näitä ajan ratoksi. Nämä olivat tavallisesti vanhempaa miesväkeä, jotka viinan tykönä viipyivät, mutta nuoria ei niissä koskaan ollut; sillä silloin oli tapana olla

nuoret miehet naimattomat vielä viinan juomattomat.

Ei silloin nähty nuoria viinan villissä eivätkä vanhemmatkaan ryypätessään toraa ja tappelua nostaneet, vaan keskustelivat lystillisistä tapahtumista, joka tavallisesti herätti naurua. Suitti väliin niinkin tapahtua, että joku kärkkäämpi luikkasi niin ahneesti että täytyi levätä, ennen kuin liikkeelle pääsi, mutta useimmat pitivät "suussa siemenen määrän". Vaan jos joku harppasi niin ololta, ettei kirkkoon kyennyt tahi etteivät tolpat kannattaneet toisten kanssa kotia lähteä, sitä kerrottiin sitten suurena ihmeenä monet ajat perästä päin.

Kohta sen jälkeen, kun Niemelän tytöt olivat sunnuntaiaamuna lähteneet yöpaikastaan ja alkaneet astua maantietä, tuli joukko poikia ajaen uljailla ratsuillaan. Nähtyään tytöt pojat pysäyttivät hevosensa vähäksi aikaa ja tuumivat kuka poika minkin tytön ottaa, ettei tulisi mitään häiriötä. Sitten he ajoivat tyttöjen luo, jolloin Lippolan Juhana pidätti hevosensa maantien puolessa olevan kiven kohdalle ja sanoi Niemelän Kaisalle:

Kiepsahas Kaisa kivelle, käy taakseni tarakkaan, sitte kulemme yhdessä niin kuin pari harakkaa!

Pian Kaisa nousi kivelle. Juhana pitäen toisella kädellään hevostansa suitsen räimistä kiinni ojensi toisen kätensä Kaisalle, johon Kaisa tarttui, astaisi jalkansa Juhanan jalalle ja niin nousta heilahti Juhanan taakse hevosen selkään, johon kävi yksipuolesti istumaan, kieraisi käsivartensa Juhanan vyötäisten ympäri, ja sitten alettiin ajaa. Samalla tavalla ottivat toiset pojat kukin sen tytön, jonka oli yhteisessä neuvottelussa päättänyt ottaa. Tolja, joka erinäisestä syystä oli jäänyt jäljelle toisten arttelista (joukosta), tuli myöhempään ja luuli erästä vieraan kylän tyttöä, jota hän ei takaapäin tuntenut, Mäkelän Liisaksi, ja käski hänen nousta kivelle. Tyttö seurasi käskyä ja nousi kivelle. Mutta Tolja nähtyään ettei se Liisa ollutkaan, vaan oli musta ja ruma kuni herneen hirvitys, sanoi:

-- Jää tyttöparka kivelle, ehkä siinä valkenisit tulevan vuoden kokouspyhäksi, ja ajoi sillä pois jättäen tytön kivelle. Tytölle tietysti kävi häpeäksi moinen pilkanteko, ja nolona ajoi Toljakin toisten poikain luo, jossa nämä nauraa viiristelivät Toljan pettymykselle.

Heti kun Kaisa oli istautunut Juhanan tarakkaan, kysäisi Juhana kuulumiset, johon Kaisa vastasi:

-- Hyvinhän minulle kuuluu, vaikka eivät sentään kaikki asiat ole niin hyvin, kuin minä ne soisin olevan. Kuulehan rakas Juhana! Hamasta siitä ajasta alkain, kun minä kävin rippikoulussa, on meillä joka pyhäilta käynyt vieraan kylän poikia, joita minä en tunne puoliakaan. No niistä ei sen enempää, vaan viime sunnuntaina kertoi Mari-täti kirkosta tultuaan, että rikkaan Junnolan emäntä oli haastanut hänelle, jotta hänen poikansa aikoo tänä syksynä kosioida minua.

-- No se ei haittaa mitään, jos hän ja vaikka vielä kaikkikin pojat sinua kosioisivat; onhan se sinulle sitä suurempi kunnia, mitä enemmän sulhasia käypi. Minunhan sinä kumminkin olet, vastasi Juhana.

-- Niin kyllä, sinun minä olen, se on ollut aina minun ajatukseni ja siksi minä en soisi kenenkään muiden minua kosioivan, vastasi Kaisa. Mutta minua pelottaa, että jos se Junnolan rahjus tulee minua kosioimaan, ajaa isäni minut menemään väkisenkin hänelle. Isästäni näet on Junnolan tila paras koko seurakunnassa ja talo on rikkain koko paikkakunnalle.

-- Ei rahalla rakkautta osteta, Kaisa kulta, lohdutti Juhana. Jos vain meillä on rakkautta, niin kyllä Jumalalla on rikkautta. Ja jotka Hän on yhteen sovittanut, niitä eivät saa ihmiset erottaa. Sinä olet minun ja minä olen sinun, eikä meitä erota muu kuin kuolema. Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voipi silloin meitä vastustaa? Tiettävästi ei kukaan. Ja paitsi sitä, niin enhän minäkään mikään köyhä enkä naukumaijan poika ole.

-- Et kyllä olekaan, vaan et niin rikaskaan kuin Junnola on. Minä luotan Jumalaan ja sinuun, vastasi Kaisa surullisena.

-- Saat luottaa huoletta, minä en sinua heitä, vakuutti Juhana.

-- Kuulehan hyvä Juhana! Tänään se Junnolan Martti, joka ei minua tunne, kuuluu varustaivan minua katsoman, vaan minä aion mennä kirkkoon perälle parvea, ettei hän minua näe, ja niin teen hänelle kiusaa, sanoi Kaisa.

-- Nyt et sinä Kaisa kulta älyä oikein, vastasi Juhana. Jos Martti ei näe sinua, niin hän ei voi kuvitella mielessään, kummoinen sinä olet. Mutta jos hän näkee sinun ihanat kasvosi, hän syttyy kuin tuleen ja sitten kun ei hän sinua saa, niin se on vasta kiusaus. Kävele vain kultaseni reippaasti muiden tyttöjen kanssa, ja katso suoraan Marttia silmiin, niin se vaikuttaa tehokkaammasti häneen.

-- Olkoon niin, minä teen sinun neuvosi mukaan, virkkoi Kaisa. Oli se nyt sentään hyvä, että saimme yhdessä puhua. Minun sydämestäni putosi niin kuin kylmä kivi, kun sain vakuutuksen sinun rakkaudestasi. Minä puolestani en voi sinua unhottaa milloinkaan. On niin hauskaa kun taas saimme puhella keskenämme. Sitten perin kun viime talvena kylänluvuissa emme ole saaneet puhua keskenämme. -- Hyvästi nyt armas kultaseni! Toiset tytöt näkyvät jo laskeutuvan hevosten selästä ja minun täytyy joutua heidän parveensa.

-- Hyvästi rakas Kaisa! sanoi Juhana, pidätti hevosensa ja laski hempukkansa varovasti alas maantielle. Vielä lempeä silmäys, ja Kaisa katosi toisten tyttöjen joukkoon.

Pojat alkoivat ajaa eteenpäin täyttä ravia ja tavattuaan tuttavia tyttöjä he pyysivät edellä kerrotulla tavalla heitä tarakkaansa. Virstan tahi pari ajettuansa tytön kanssa he laskivat tytön astumaan. Tytöt puolestaan olivat valmiit nousemaan toisten poikain tarakkaan. Sitä suurempi kunnia oli tytölle, mitä useamman pojan tarakassa sai ratsastaa. Siitä sitten ajan pitkään puheltiin ja tehtiin toisilleen selkoa, kuka ja kenen poika oli kutakin tyttöä kannattanut, pitämättä ollenkaan lukua, oliko kannattaja mieluinen tahi ei. Mutta varsin ylpeydellä mainitsivat tytöt niiden poikain nimet, joista he enin pitivät. Halpa-arvoisten poikain kannattamisesta virkkoi pönäkkä tyttö tavallisesti:

-- Olinhan minä laus (muka) hänen tarakassaan, tahi:

-- Kannattihan sekin poika puittos minua.

Kirkonmäellä tytöt, varsinkin tuttavat ja saman kylän tytöt, kävellä hersuivat yhdessä joukossa, ja tavallisesti oli heillä joku nuorikko johtajana. Heillä ei näyttänyt olevan juuri muuta tekemistä kuin katsella rahvaan ja varsinkin poikain liikkeitä. Samalla tavalla kävelivät tuttavat ja saman kylän pojatkin. Kun pojat ja tytöt sattuivat yhteen, niin he ensin tehtyään hyvän päivän alkoivat pyytää toisiltaan tuomisia. Siinä sitten tehtiin selkoa ja tingittiin, kumpaistenko vuoro nyt on olla antajana, joko poikain tahi tyttöjen, ja muisteltiin tarkoin, kumpaisetko viime vuonna olivat anojina ja kumpaiset antajina. Vihdoin, kun asiasta päästiin perille, antoivat ne, joiden vuoro oli antaa. Mutta tavallisesti kävi niin, että vaikka tytöt panivat alkuun namusten antamisen, niin pojat ne kumminkin enemmän antoivat.

-- Jos te näytätte näppiänne, niin me keikautamme keppiämme, oli pojilla tapana sanoa ja niin se enemmiten tapahtuikin. Tyttöjen vähäisiin antamiin vastasivat pojat runsaalla mitalla. Tällä tavoin useat, varsinkin komeimmat ja varakkaampain tyttäret, saivat tuomisia niin paljon, että kotiin tultuaan tekivät niistä vehnäsmöllyä (mureketta) varistetun maidon sekaan, jota sitten suurena herkkuna nautittiin, vieläpä annettiin toisillekin naisille ja lapsille syödä.

Junnolan Martti tuli toisten Junnolan poikain kanssa Niemelän tyttöjen luo ja alkoi pyytää tytöiltä tuomisia. Toiset tytöt antoivat, mutta Kaisa ei antanut Martille, vaikka toisille pojille antoi. Se harmitti Marttia. Kun Martti toisten poikain keralla jakeli toisille tytöille, niin Kaisa otti muilta pojilta, vaan kun hän huomasi, että Martti aikoo hänelle tarjota, hän kääntyi selin Marttiin. Martti seisoi siinä vähän aikaa nolona. Vihdoin hän nykäisi Kaisaa ja tarjoten tuomisia sanoi:

-- Maksaako teikäläisen ottaa meikäläiseltä tuomisia?

-- Enhän minä ole velkapää teiltä tuomisia ottamaan, kun en antanutkaan, vastasi Kaisa pönäkästi.

-- Ei tässä nyt ole kysymystä velan maksamisesta eikä velaksi antamisesta, vaan jos lahjana tahtoisit ottaa, kun Martti niin halukkaasti tarjoaa, sanoi Riikosen Olli.

Niemelän Sohvi, joka seisoi Kaisan vieressä, nykäisi Kaisaa, joka vihdoin otti Martin tuomiset, mutta ei pistänyt sitä nyyttiinsä, niin kuin toisten poikain antimia, mutta piti ne kädessään. Junnolan poikain poistuttua antoi Kaisa Martin tuomiset sivu kulkevalle koiralle.

-- Voi sinua kunnotonta tyttöä, kun koiralle annoit Martin tuomiset. Olisit ne ennen antanut minulle, sanoi Sohvi nuhdellen Kaisaa.

-- Sitä vajaa vielä tässä olet, että Junnolan Marttiin rakastuisit. Etkös tiedä, että Junnolaiset ovat suuria noitia, ja kuka tietää mitä konstia Martti on tehnyt; ei hän turhan vuoksi minulle niin tuomisiansa tyrkyttänyt, vaikka aivan selvästi näki, etten minä hänen tuomisistaan välitä, vastasi Kaisa.

-- Etpäs sinä pelännyt Lippolan Juhanan noitumista, kun hänen antamansa tuomiset söit paikalla, kun vain sait näppiisi, sanoi Mäkelän Vappu.

-- Eiväthän Lippolaiset olekaan noitia ja sen vähemmin Juhana; kyllä sen tietävät kaikki ihmiset, vastasi Kaisa.

-- Eihän Kaisan tarvitse pelätä Lippolan Juhanan rakastuttamista; onhan hän ilmankin jo Juhanaan rakastunut silmittömästi. Eihän koko maailmassa ole Kaisan mielestä kukaan niin hyvä kuin Lippolan Juhana, sanoi Lahtelan Liisa vähän närkästyneenä.

-- Eikä olekaan, vastasi Kaisa sellaisella äänenpainolla, josta leikki oli kaukana.

Kirkkomäellä kihajivat ihmiset niinkuin muuraiset pesässään. Muutamat miehet, jotka tahtoivat loitompaa silmäillä väen kihinää, menivät laina-aitan kummulle katselemaan, kuinka ihmisiä juhlapuvuissa riensi kirkolle ja ennen tulleet joko kävelivät, tekivät kauppoja tahi muuten puhelivat, sillä aikaa kun uutta väkeä ajoi maantietä myöten kelloissa ja kulkusissa kirkolle. Niiden joukossa, jotka aittakummulta väkijoukkoa katselivat, oli pitäjän vanha koulumestarikin, joka tarinoitsi vanhain miesten kanssa.

-- Eikö koulumestari tietäisi kertoa, mistä kokouspyhät ovat saaneet alkunsa ja minkä tähden niitä vietetään? kysyi Mustakulkkulan Jermo.

-- Totta kaiketi minun tulee sen verran entisyyttä tietää, kun olen seurakunnan opettaja. Jos vain haluttaa teidän kuulla, niin minä kerron asian aivan alusta, vastasi koulumestari:

Ukot siirtyivät lähemmä ja koulumestari alkoi kertoa:

-- Niin kuin tiedetään, ovat useimmat meidän vanhat kirkkomme rakennetut katolilaisen uskon aikana, jolloin oli tapana uusi kirkko pyhittää jollekin entiselle pyhimykselle, jota siten pidettiin kirkon suojeluspyhimyksenä eli haltiana. Niinpä esim. Jääsken kirkko oli pyhitetty Pyhälle Pietarille, josta syystä tuonnoiseen aikaan ja ehkäpä vielä näinäkin aikoina jotkut vanhat kutsuivatkin Jääsken kirkkoa Pietarin kirkoksi. Antrean kirkko oli pyhitetty Pyhälle Andreakselle, josta syystä ruotsalaiset vielä nytkin sanovat Sanct Andrae socken. Ruokolahden ja Johanneksen kirkot oli pyhitetty Pyhälle Johannekselle, joista edellinen P. Johannes Kastajalle, vaan jälkimmäistä en varmaan tiedä, oliko se nimitetty Kastaja vai Apostoli Johannekselle, sen vain tiedän että sen nimi oli yhteen aikaan Kakki. Rautjärven kirkko oli pyhitetty Neitsyt Marialle, Sakkolan P. Mikaelille ja Muolaa Pyhälle ristille.

Kun senaikuisen kansan uskon mukaan oli oma haltiansa metsällä, vedellä, karjalla, maalla, kartanolla ym., niin kansa uskoi, että kirkollakin oli oma haltiansa. Siis se pyhimys, jolle kirkko oli pyhitetty, oli kirkon haltia. Niin muodoin olivat kirkonhaltiat joko mies- tahi naispuolisia, sen mukaan aina, kumpainenko sukupuoli oli sen suojeluspyhimyksenä. -- Varmuudella en tiedä, kuka Ilmein kirkolla lienee ollut suojeluspyhimyksenä, mutta sen haltiana kuuluu olleen vanha piika. Sen on muka moni poppamies nähnyt! --

Kaikkien niiden monien pyhien joukossa, joita katolinen kirkko vuosittain viettää, on kirkkopyhä myöskin suuressa arvossa. Sitä vietetään aina sinä päivänä, milloin kunkin kirkon suojeluspyhän nimipäivä sattuu olemaan almakkaan (almanakkaan) tahi kirkkoisien kirjoihin merkittynä, pitämättä lukua, sattuuko vietettävä kirkkopyhä sunnuntaiksi tahi arkioksi. Niin kuin jo mainitsin, ovat useimmat meidän vanhat kirkkomme rakennetut katolisen uskonnon aikana ja siitä syystä niissä vietettiin kirkkopyhiäkin. Niinpä esim. Jääsken kirkkopyhä oli Pietarin päivänä 29. p. kesäkuuta, Ruokolahden juhannuksena 24. p. samaa kuuta, Rautjärven Maarian etsikkopäivänä 2. p. heinäkuuta ja Antrean P. Andreaksen päivänä 30. p. marraskuuta jne. Niissä seurakunnissa, joissa kirkkopyhää vietettiin kesäiseen aikaan, oli kirkko koristettu koivuilla, lehdeksillä ja köynnöksillä. Papit toimittivat jumalanpalveluksen juhlapuvussa. Kirkkopyhää pidettiin niin suurena juhlana, että sinne kokoontui omasta seurakunnasta ken vain kynnelle kykeni sekä vieraistakin seurakunnista paljon kansaa.

Siihen aikaan, kun kansaa oli vähemmän, maa harvempaan asuttu ja tiet ja kulkuneuvot olivat huonommat, joten kansalla oli harvemmin tilaisuutta yhteen kokoontua, niin ne harvat tilaisuudet, jotka antoivat aihetta kansan kokoutumiselle, käytettiin hyväksi ja kirkollisen hartauden edessä toimitettiin myös maallisia asioita. Niinpä kirkkopyhinäkin, jos ne eivät vain sattuneet sunnuntaiksi, toimitettiin yhtä ja toista kaupantekoa, vaihdettiin hevosia, ostettiin ja myytiin maantuotteita, käsiteoksia, makeisia ym.

Ettei tällaisissa tilaisuuksissa lemmen seikkojakaan unehutettu, oli aivan luonnollista; sillä niin hyvin meno- kuin tulomatkoilla sekä itse juhla-aikanakin yhtyivät pojat ja tytöt yhteen seuraan, jossa usein lempi nousi liehumaan, kunnia kukoistamaan.

Entiseen aikaan kuuluivat kirkkopyhät olleen kosioimispyhien aika. -- Tarkempien tietojen mukaan on Pärttylin päivä ollut tamppaamisen päivä eli tuppijuhla, sillä silloin aloitettiin naimiskaupat. -- Silloin tyttö käveli jonkun nuorikon, kaason, kanssa ympäri kirkkomäkeä. Tytöllä oli vyö vyöllä, ja siinä oli selän takana tuppi. Kävellessä hyräili kaaso kuuluvalla äänellä:

Tyttö on tupelle tullut, neito varrelle valunut: ken tahtoo, niin tampatkoon.

Muutamat kaasot hyräilivät:

Ken tahtoo tampata, täll tytöll on tyhjä tuppi.

Poikamies, joka tyttöä mieli morsiamekseen, pisti uuden tammipäisen veitsen tytön tyhjään tuppeen. Kaaso oli varoillaan ja katsoi kuka tamppaaja oli. Jos sulhanen oli mielen mukainen, niin annettiin veitsen olla tupessa, jos ei ollut mieleinen, niin kaaso korjasi veitsen, joten tuppi jäi uudelleen tyhjäksi, tampattavaksi, ja toinen sulho sai tampata. Kotiin päästyä pisti kaaso veitsen tuvan oven sisäpuoliseen kamanaan. Viikon varrella jonakin yönä kävi tamppaajapoika tytön oven kamaan tarkastamassa. Jos hän huomasi siinä veitsensä, hän otti sen sukkelaan pois ja meni kotiinsa. Jos taasen ei veitsi ollut oven kamanassa, niin poika tiesi asiansa onnistuvan ja meni siis rohkealla mielellä lemmittynsä huoneeseen, jossa tuumittiin asiaan kuuluvista seikoista. Tästä tamppaamisesta on kirkkopyhä saanut nimen tuppijuhla. Tämä suitti olla käytännössä kaukaisessa muinaisuudessa; sillä eivät nykyisistä ihmisistä vanhimmatkaan enää muista tuppijuhlaa, vaan se on ainoastaan historiallisena kertomuksena kulkenut polvesta polveen. Sitä siis ei ole tällä yhdeksännellätoista vuosisadalla vietetty.

Vihdoin Lutherin opin kansaan juurruttua jätettiin kirkkopyhien vietto kokonaan pois. Mutta mitkä tavat kerran kansaan perehtyvät ja saavat niin sanotun kansallisleiman, eivät ne hevillä kansan muistista katoa, eikä kansa ota niistä kohta luopuakseen. Niin on näiden kirkkopyhienkin laita. Kun kansa ei enää arkena saanut juhlilla käydä, niin se alkoi kulkea kirkkopyhän jälkeisenä sunnuntaina, niin kuin se tänä päivänäkin tekee. Ja kun kirkkopyhää ei enää vietetä, näitä pyhiä kutsutaan nyt kokouspyhiksi tahi kokoussunnuntaiksi, jolloin kansaa kokoontuu ei ainoastaan omasta mutta myös naapuriseurakunnista. Ja kun he sitten yhdessä joukossa kihisevät, niin sanotaan myös paikoin tätä pyhää kihupyhäksi.

Kun koulumestari oli tämän kertonut, alettiin läpätä. Ensimmäisen läppäyksen kuultuaan nostivat miehet lakkiaan, naiset lyykistivät (notkistivat polviaan) ja siunasivat. Maalliset touhut ja toimet pysäytettiin ja ostokset pantiin kasaan. Sitten kansa riensi Herran huoneeseen, jossa pidettiin jumalanpalvelus.

Kirkosta päästyä tehtiin vielä loput kaupoista. Ennen kuin pitkämatkaiset lähtivät vaivalloiselle kotimatkalle, he söivät päivällisaterian yhdessä sukulaistensa ja ystäväinsä kanssa. Kirkkoaidan viereen levitettiin hurstut tai useampikin, aina sen mukaan miten paljon atrioitsevia oli. Hurstuen päälle asetettiin ruoka, jona tavallisesti oli ruis- ja ohraleipää, piirakkaita, lehtikakkaroita (lehekkäitä), suolaa, kalaa ja voita. Kostukkeeksi ostettiin kirkkomäeltä joko katajamarja- taikka mallasolutta, jota tuohisista ropeista nautittiin. Pöytänä samoin kuin istuimenakin oli viheriä nurmi. Aterialle käydessään heittivät miehet lakit päästään. Kun kaikki olivat istautuneet ruuan ääreen ja hiljaisuudessa toimittaneet ruokasiunauksensa, jakeli isäntämies tahi hänen sijaisensa vanhemmille miehille suurusta (ruokaryyppyjä) ja emäntä tarjoeli vanhemmille naisille punaista eli siirapilla sekoitettua viinaa. Poikamiehille ja nuoremmille naisille ei tarjottu ollenkaan ruokaryyppyjä. Aterian päätyttyä lähetti kukin hiljaisuudessa kädet ristissä kiitoksensa kaikkein lahjain antajalle. Ruualta noustua kiitettiin isäntää ja emäntää.

Sitten jätettiin jäähyväiset sukulaisille ja tuttaville, koottiin kampsut ja lähdettiin taivaltamaan kotiin, ken hevosella, ken jalkaisin, ken veneellä, jokainen sillä tavalla kuin oli tullutkin tahi miten vain paraiten soveltui. Paluumatkalla pojat kannattivat tyttöjä tarakassaan samoin kuin kirkolle mennessäkin. Tievarsilla olevien kylien kotoväki varustausi katsomaan kirkkomiehiä. Heitä halutti nähdä kuka poika ketäkin tyttöä kannatti. Kun jahtivoudin emäntä näki poikansa tarakassa koulumestarin piian, hän sanoi:

-- Kyllä on kaunis, mutta on halpa.

Sunnuntai-iltapuoli kului kertomalla päivän tapauksia, ja mitä kaikkea kirkkomiehet olivat joko nähneet tahi kuulleet, sen he kertoivat kotoväelle.

Heinäaika

Sisältö: Heinäaseiden korjaus. Heinänteko. Atrioiminen. Pieleksen teko. Paimenten päästäjät. Lippolan Juhanan ja Niemelän Kaisan keskustelu. Mehiläispesä. Mehiläisten lumoaminen.

-- Koska ensi torstaina on apostolien jakopäivä, silloin on aloitettava heinänteko, niin kuin vanhuudestaan on tapana ollut, siksi saatte varustella siihen tarvittavat työaseet reilaan; ukko-Lauri käyköön kysymässä sepältä milloin hän joutaa meille viikatteita takomaan, sanoi Niemelän isäntä pereelleen eräänä maanantaiaamuna murkinaa syödessä.

Heti murkinan perästä kävi ukko-Lauri sepän puheille ja sieltä palattuaan hän kertoi sepän luvanneen pajavuoron huomenna.

Rekikatoksen orsilta ottivat pojat haravat esille ja katselivat, olivatko ne reilassa. Katkenneiden piitten sijaan pantiin uudet piit kuivatusta pihlajasta. Uusien haravain selkäimet tehtiin tuoreesta koivusta, johon poltinoralla kaivettiin piitten reiät. Piitten päihin tehtiin pienet nuput, jotka pistettiin tervassa ja sitten iskettiin reikään paikoilleen. Haapapuusta valmistettiin haravain varret. Punamulta- ja tervasekoituksella voideltiin haravain selkäimet.