Part 2

Kun miehet olivat hevosensa korjanneet talliin ja läksivät tupaan tulemaan, niin nuori väki -- pitämättä lukua siitä, että emäntä oli jo kyntäjät kastellut -- meni kyntömiehiä vastaan vesikapat kädessä ja viskata roikkasi vettä kyntäjäin korville, niin että he usein läpimärkinä pääsivät tupaan. Niitä kyntäjiä, jotka eivät mieltuten (mielellään) antaneet itseään kastella, ajettiin perästä siksi, kunnes heidät saatiin kastelluksi. Siinä oli juoksua, naurua ja leikkiä kauaksi aikaa. Sittemmin syödessä päivällistä, joka usein toimitti iltasen veron, samaten kuin myöhempään saunaa kylpiessä, puheltiin päivän tapauksista. Usein vielä perästäkin päin muisteltiin touonalkajaisia.

Keväthommat

Sisältö: Tavalliset kevättyöt. Sammakko onnen ennustajana. Käen kukunta nainta- ja ikävuosien ennustajana. Rippikoulu. Rukous hyvän sulhasen saamiseksi. Kasken teko.

Jo talvella vedettiin kotiin kaskiaitapuut (aitarikot), jotka kevätkorvassa hakattiin kesähaloiksi sekä tuvan että saunan luokse ja pantiin pinoon. Myös aita- ja seiväspuut vedettiin kevättalvella, särjettiin ja teroitettiin. Läävästä vedettiin pellolle liika lanta, joka kesän tultua hajoitettiin kesannolle. Uusia rakennuksia rakennettiin keväillä. Naiset taasen ompelivat keväillä kutomansa kankaat. Helluntailauantaina nuohdottiin ja pestiin tupa.

Keväillä ennen kuin jäät järvestä sulivat kuti norssi ja sitä pyydettiin nuotalla. Ahvenia ja särkiä pyydettiin kutuaikana merroilla. Jos kuka kuuli konnan (sammakon) kurnutuksen, ennen kuin oli saanut tuoresta kalaa syödä, niin sitä pidettiin huonona enteenä. Siksi koetteli jokainen saada kalaa maistaa tavalla tahi toisella ennen sammakon kutua.

Samaten pidettiin käen kukuntaa huonona enteenä, jos sen kuuli aamusella, ennen kuin oli suuruksia maistanut. Siksipä herkkäuskoiset ja varsinkin tytöt varustivat jo iltasilla leipäpalan päänsä pohjiin, josta sitten aamusilla heti havahdettuansa maistoivat jonkin suupalan ennen ulos menemistänsä. Käen ensimmäisestä kukunnasta lukivat vanhukset ikävuosiansa: kuinka monta kertaa käki kukahti, niin monta ikävuotta sai muka vielä elää. Samaten neitoset lukivat ensimmäisestä käen kukunnasta, kuinka monen vuoden perästä he joutuivat naimisiin. Niinpä Niemelänkin tytöt varustivat iltasilla leipäpalan päänsä pohjiin, josta sitten aamusilla haukkasivat heti noustuansa.

Eräänä aamuna meni Anni ulos haukattuansa ensin leipää ja näki käen istuvan kartanolla kasvavassa koivussa. Hän alkoi heti vanhalla, ennen oppimallansa runolla houkutella käkeä kukkumaan lausuen:

Kuku kultainen käkönen, helkyttele hopeainen, kuku mulle kultavuosi, helkytä hopeavuosi! Kuku kultani omaksi, armahaksi ainoiseksi! Ikävä on yksin olla, kolkko yksin köllötellä: kahden oli kaunosempi, kahden kaiketi parempi, loppuis ikävä ijäksi, miel apea ainaiseksi. Oi jos mie omani saisin, hyvin mie hänet pitäisin: sylissäni syötteleisin, polvillani pyörittäisin, välin kaulahan kapuisin, sekä suuta suikkajaisin. Kuku, kuku kultalintu, helkytä hopealintu: kuku kerran, ei kahesti, kuku kerran kuullakseni! Jos teet mieliksi minulle, saattelet ilosanoman, niin mä sun hyvin pitelen, linnukseni lausuelen, syötän sinut suuruksella tahi voilla, vehnäsellä.

Ikäänkuin käki olisi ymmärtänyt Annin pyynnön, alkoi se kukkua ja kukkui lukemattomia kertoja, josta Anni tuli pahoille mielin. Siinä hän muisti, ettei Kaisa ollut vielä kuullutkaan käen kukuntaa. Hän meni siis nopeasti Kaisaa herättämään. Kaisa joka ei muistanutkaan iltasella varustaa leipää päänsä pohjiin, meni tupaseen, josta haukkasi leipää suuhunsa, ja sitten vasta meni ulos. Käki oli jo ehtinyt lopettaa kukuntansa, niin ettei Kaisa ennättänyt kuulla kuin yhden ainoan kukahduksen.

-- Ethän sinä enää kuullutkaan mitään, sanoi Anni.

-- Kuulin aivan selvään viimeisen kukahduksen, vastasi Kaisa.

-- Vai niin, sinä miekkonen pääset siis jo naimisiin tänä vuonna, virkkoi Anni huoaten. Minulle raukalle se kukkui lukemattomia kertoja.

-- Eihän sen kukunta taida mitään merkitä, vaikka sitä vain niin luullaan, vastasi Kaisa lohdutellen surevaa serkkuansa.

Ukko-Lauri, joka ei vielä sinä keväänä ollut kuullut käen kukkumista, näki käen kotimäen rinteellä koivussa. Hän rupesi puhuttelemaan käkeä ja lausui:

Käköseni, kultaseni, vanha tuttu, ennen nähty! Kuku mulle, kullan kerttu, ilmoittele mun ikäni, laula vuoteni visusti: elänenkö, ennätänkö täällä vielä monta vuotta, vai jo kuinka kohta kuolen, katoon katala Manalle, menen Tuonelan tuville, maan matojen syötäväksi, tuonen toukkain purtavaksi?

"Väkä käkä" virkkoi käki ja lensi pois eikä kukkunutkaan. Tämä harmitti ukko-Lauria.

Toukokuussa pidettiin rippikoulu ja Niemelän Kaisa meni kouluun. Sinä pyhänä, kun rippikoulu kuulutettiin, kävi lautamies rovastilta kysymässä kortteeria tyttärellensä pappilaan. Rovasti puhui ensin rouvansa kanssa ja lupasi sitten kortteerin pappilan kyökissä. Lautamies kiitti ja vei seuraavana sunnuntaina pappilan rouvalle kontillisen tuoreita kaloja. Tyttärensä eväät hän vei myöskin samalla. Ne rouva käski piian korjata ruokahuoneeseen.

Seuraavana maanantaina kokoontuivat rippikoululapset. Kappalainen, jonka vuoro oli koulua pitää, kutsui lapset kirkkoon, jossa hän rukoukset pidettyään luetti jokaisen sisältä ja sen jälkeen järjesti heidät ja määräsi paikat, missä kohden kunkin tuli istua kirkonpenkissä. Niemelän Kaisa, koska hän oli kuuluisan miehen tytär ja selvälukuinen, pääsi ensimmäiseksi, sitten Vähikkälän kompromin, maanjako-oikeuden lautamiehen, tytär toiseksi, Vertasen kirkonmiehen tytär kolmanneksi jne. Ne tytöt, jotka eivät osanneet lukea sisältä, tulivat laiskainkouluun sakastiin koulumestarin opetettavaksi.

Ensimmäisenä päivänä, kun rippikoululapset laskettiin päivälliselle ja Niemelän Kaisa Vähikkälän ja Vertasen tyttöjen kanssa, jotka myös olivat kortteeria pappilan kyökissä, tuli kortteeriinsa, niin tuli pappilan rouva kysymään tytöiltä, kuka oli järjestyksessä ensimmäinen, kuka toinen ja kolmas. Vähikkälän tytön ilmoitettua, että Niemelän Kaisa oli ensimmäisenä, sanoi rouva:

-- Niinhän meidän herra rovasti arvelikin, että Niemelän Kaisa se epäilemättä tulee ensimmäiseksi.

Kaisa punastui kuullessaan rouvan puheen eikä virkkanut mitään.

Kun Kaisa seuraavana lauantaina tuli kotiin, oli kotoväellä monenlaisia kysymyksiä rippikoulun menosta ja siitä miten lapset osasivat vastailla ymmärryksen perästä, ja Kaisalla taas oli kyllin selittelemistä. Muun muassa hän kertoi, että kun kirkkoherra -- niin kutsuttiin kappalaista -- selitti että valat ovat kolmenlaiset: virkavala, todistusvala ja puhdistusvala, niin eräs tyttö, joka ei malttanut kuunnella kirkkoherran selitystä, vastasi:

-- Valat ovat kolmenlaiset: Sortavala, Sulkavala ja Kirjavala.

Tämä tietysti herätti naurua sekä rippikoulussa kuin myöskin Niemelän perheessä.

Kaksi viikkoa rippikoulua jälkeen laskettiin lapset kotiin ja ilmoitettiin kutka tulevat pääsemään ripille. Ne lapset, jotka eivät ripille päässeet, itkivät ja porasivat. Heidän vanhempansa syyttivät joko lapsiansa laiskuudesta tahi kirkkoherraa vääryyden teosta, kun hän toisia laskee ripille ja toisia jättää; mutta itseään ei kukaan syyttänyt, ettei ole lapsiaan opettanut lukemaan.

Seuraavana sunnuntaina ilmoitettiin saarnastuolissa että rippikoululapset otetaan Herran ehtoolliselle pyhän kolminaisuuden sunnuntaina ja jokaisen asianomaisen pitää saapua kirkkoon lauantai-iltapuolella.

Perjantain iltana ennen kolminaisuuden sunnuntaita lämmitettiin Niemelässä sauna. Muun perheen kylvettyä jäi Kaisa äitinsä käskystä Helka-ämmän kanssa saunaan kahden kesken. Helka-ämmä kutsui Kaisan saunan lautasille, otti vastan, ripsi sille vettä, alkoi kylvettää Kaisaa ympäri ruumiin ja rukoili:

Luopas Luoja luotuhuni, älä mielisuotuhuni; luotu luoksensa vetävi, mielisuotu surmoavi.

Tuo Jumala tuota miestä jonka sormukset sopisi, jonka kihlat kelpoaisi; joka naida nappajaisi, kotihinsa koppajaisi, jok ei veisi viertämähän, panisi palon tekohon.

Ällös tuhma tulkokana, kävynkanta käykökänä; kun ei tulle tuuhiammat, koreammat kohti käyne. En minä sinä ikänä, kuuna kullan valkeana nuku nurjuksen nutulle, väsy värkin turjukselle, painu paikkakukkarolle, rajakengälle rakastu!

Varjele vakainen Luoja, kaitse kaunoinen Jumala tätä neittä joutumasta, saamasta tätä tytärtä viinavillin vuotehelle, hurstille humalahurjan, olutjuojan olkiloille, piippusankarin savuille!

Varjele vakainen Luoja, kaitse kaunoinen Jumala joutumasta juomarille, saamasta kyläratille! Kävis tuo joka kapakan, joka kannun kallistaisi, ostaisi joka oluen, joka viinan viilettäisi, viinan pantiksi panisi vaimoltansa vaattehetki; itse vaimonsa vetäisi, puolisonsa puotteleisi, kylmäisi kylävälille, joka tielle juohattaisi, heittelisi heinätielle, salotielle saatteleisi.

Tuo Jumala toinen miesi, toinen miesi ja parempi, jok ei virsi viinan kanssa, ei tuiski tupakan kanssa, huiski ei humalapäässä, piippuu suussa ei pitele, joka ei heitä heinätielle eikä saattele salolle, jokitielle juohattele, kylmätä kylävälille; riko ei rintasolkiani, katko kaulaketjujani.

Jo ajoissa lauantaina saapuivat rippilapset kirkkoon, jossa rovasti tutkisteli heitä ja otti heidät sunnuntaina ripille.

Kesäkuun alussa poltettiin kaski. Mikä kohta jäi palamatta, se vierrettiin; so. pantiin puita ja risuja palamattomalle paikalle, sytytettiin puut tuleen, ja kun ne olivat yhdessä kohden maan pinnan polttaneet mustaksi, niin sitten työnnettiin palavat puut pitkillä kangilla toiseen kohtaan. Näin jatkettiin kaskenviertoa siksi, kunnes joka paikka kaskessa oli palanut. Tämä oli sangen vaivalloista ja raskasta työtä, kun se oli tehtävä kuumalla ilmalla. Kyllä siinä viertäjiltä hiki läksi otsasta ja muustakin ruumiista. Sitä toimitettiinkin riihikko päällä. Kun noki tarttui hikiseen pintaan, niin olivat viertäjät enemmän pirun kuin ihmisen näköiset, josta syystä heitä kutsuttiinkin kaskipiruiksi. Kaskentekoaikana lämmitettiin sauna joka ilta.

Kun kaski oli saatu mustaksi, pantiin aita ympärille. Sitten poltettiin kalikot ja niin oli kaski valmis kynnettäväksi. Kasken tekoon ottivat osaa kaikki työllä käyvät henkilöt, niin miehet kuin naisetkin; ainoastaan kyntäjät olivat omissa toimissaan.

Juhannuksen vietto

Kokon teko. Karjan kotiintulo. Tarhapussu. Kokon poltto ja uhraaminen. Nuorukaisten leikit: pitkää piikaa ym. tansseja. Taian teot. Aarre. Kirkossa käynti. Iltapuolen vietto.

Korkealle kohosi juhannusaurinko taivaslaelle ja loisti siellä täydellä valollaan ikään kuin ylpeillen siitä, että hän oli voiton saanut pakkasesta puhurin pojasta, joka kaiken luonnon oli kahleisiinsa kytkenyt koko talven. Heleästi laulelivat linnut luonnon suuressa salissa ja ilomielellä niitä ihmiset kuuntelivat kinastelematta ylimmäisistä istuimista ja eturiveistä. Koko luonto oli pukeutunut juhlapukuun ja juhlallinen oli ihmistenkin mieli; sillä nyt oli tulossa kesän suurin juhla, Ukon juhla, jota esi-isämme olivat jo ammoisista, ylimuistoisista ajoista Ukon kunniaksi viettäneet.

Mutta kuta suurempi juhla sitä suuremmat valmistukset, joten ihmisillä tavallisesti suurten juhlain edellä on paljon puuhaa, työtä ja kiirettä, varsinkin aattopäivinä, jotta

saisi juhlan jouten syödä, jouten syödä, jouten juoda, huoletonna huiskaella.

Myös Niemelässä, samaten kuin muissakin taloissa, oli juhannusaattona puuhaa ja häärimistä, kun

pirtti oli pestävänä, penkit puhdistettavana, sillanalus siivottava, hulikoiset huuhdottavat, pyhäleivät leivottavat, piirakkaiset paistettavat.

Jo varhain aamusella kävivät Niemelän naiset pyhäsiivoa tekemään jättäen ulkotyöt toiseen aikaan. Mauno-setä aukaisi tuvan lattiasta pari palkkia ja pari nuorempaa naista pistäysi sillan alle palavat päreet kädessä viskattuaan korit edellensä. Päretulen he pistivät multiaishirsien väliin palamaan ja itse alkoivat ajaa koreihin rojua ja upoa, joka oli pitkin talvea joulusta asti sinne keräytynyt ja säästynyt. Korit täyteen saatuaan he nostivat ne lattialle, josta toiset naiset veivät ne karjapihalle ja toivat taas tyhjät korit sillan alle täytettäviksi. Näin tehden he saivat sillanalusen siivotuksi, jolloin palkit pantiin paikoilleen.

Sitten alkoi tuvan nuohtominen: naiset nousivat pienille pöydille, penkille, pöytärahille tahi muille korkopaikoille ja alkoivat laesta karistaa nokea ja karstaa pitkävartisilla luudilla alas, niin että lattia ja muut alhaalla olevat esineet tulivat vallan nokisiksi. Noki lakaistiin kokoon, pantiin koreihin ja kannettiin pihalle.

Kun tupa oli saatu nuohotuksi, syötiin suuruspala. Sen jälkeen alkoi varsinainen peseminen. Kodassa varistettiin vettä suuressa padassa, josta sitä saavilla kannettiin tupaan. Naiset ottivat tuohivihkot käteensä, ripistelivät ne hiekalla, mättivät varia vettä seinille ja alkoivat vihkojen kanssa hangata. Pitemmät naiset nousivat penkille seisomaan ja pesivät niin ylhäältä kuin suinkin ylettivät. Lyhemmät naiset pesivät alhaalta. Sitten huuhdottiin hiekka seinistä.

Emäntä, Mari-täti ja Helka-ämmä kantoivat suuren joukon puuastioita niin kuin kappoja, ämpäreitä, pyttyjä, saaveja, kirnuja, tyllejä, maitotiinuja ym. tupaan pestäväksi. Puhtaiksi saatuina ne vietiin ulos kuivamaan. Sitten pestiin tuvassa olevat huonekalut niin kuin pöydät, penkit, tuolit, rahit, jakut ja lavitsat sekä viimeiseksi tuvan ja porstuan lattia. Mauno-setä varusti suuren joukon näreenhavuja, joista osan ripisteli tuvan ja porstuan lattialle, osan pani oksina tuvan ja porstuan kynnyksien alle, sitten kun lattiat olivat kuivaneet. Märkään tupaan ei päästetty ketään sisälle. Murkina syötiin ulkona.

Murkinan jälkeen ja levättyä menivät nuoremmat naiset järven rannalle pesemään pyhänä tarvittavia hienoja vaatteitaan niin kuin paitoja, ylisiä, huntuja, liinaviittoja, esiliinoja, rihmasukkia, kalsuja ynnä muita hetaleita, jotka he sitten asettivat nurmelle ja varpujen päälle kuivamaan. Työskennellessään tytöt lauloivat:

Kaks on kaunista kesällä, kaksi ilman kannen alla: lehti puussa, ruoho maassa, minä kohta kolmantena: minä lehti liehumassa, minä kukka kuulumassa, minä heinä heilumassa. Omenina me olemme ja kulemme kukkasina, matkustamme mansikoina vaellamme vaapukoina: käymme parvessa parasna, piikajoukossa pisinnä, valkehinna vaimoloissa. Mikäs meidän neitosien, mikäs meidän tyttösien: kun me suureksi sukeemme ja kasvamme kaunihiksi, kulkevi sana kylälle, tieto toisehen talohon, naivat sulhot naapurihin, ottavat omille maille, oman pellon pientarille, isän ikkunan näylle.

Jos ei naida naapurihin tahi taammaksi tahota, olen ilmankin ikäni tyttönä isän tykönä. Tiivi on tyttönä eleä, nätti on olla neitosena: ei toruta torkunnasta, makoamasta ei manata, ei oo huolta huhmarelle, kiirettä käsikivelle. Appi ei hauku ahkioksi, anoppi vesihaoksi, kyty kynnysportahaksi, nato naisten rynttäriksi.

Sillä aikaa kun nuoremmat naiset olivat vaatteiden pesussa, auttelivat vanhemmat naiset emäntiä pyhäleivoksien valmistamisessa ja paistamisessa. Yrjön vaimo kävi jo murkinalta hameita poimuilemaan. Hän ratkoili sepaluksesta auki tiuhakkohelmahameensa, kasteli sen varissa vedessä, toi kölsän oven huoneensa lattialle ja sen päälle levitti hameensa. Alkoi sitten hulpilosta poimuilla lähtien kauluksesta suoraan alas helmaan saakka. Kymmenkunta poimua valmiiksi saatuaan hän pani laudan poimujen päälle ja kiven laudalle, joka painoi poimut tasaisiksi. Näin hän poimuili koko hameensa pisty pistyltä lisäten toisia lautoja ja kiviä siksi, kunnes sai hameensa poimuilluksi. Sitten poimuili hän tyttärensä siniset verkahelmahameet samalla lailla. Yöksi jätettiin hameet painumaan ja seuraavana arkena ne kuivattiin ja ommeltiin hulpilot taas kiinni ja puettiin ylle kirkkoon lähteissä.

Vähää ennen päivällistä kokousivat kylän poikamiehet Kotimäen kalliolle kokon tekoon. He toivat pitkän riu'un, pystyttivät sen ja panivat vanhan tervasaavin riu'un nenään. Sitten he latoivat pitkiä tervaisia puita riu'un ympärille ja päällimmäiseksi ladottiin tuoreita havuja, ja niin saatiin vihdoin kartion muotoinen kokko valmiiksi. Vähän edemmä kokosta sileän kallion ympärille pystytettiin valkeita koivuja, joita kylän paimenet kotiin tultuaan yhdistelivät pitkillä, ruskeilla ihokiskoisilla tuohilla ja joita tytöt koristelivat tuohisälöillä, painetun langan päillä ja kirjavain vaatteiden tilkuilla, jotka he asettivat terttuina riippumaan. Myös koivujen oksille ripusteltiin tuohen sälöjä, sälpeitä ja hilpeitä, joten tanssilava sai juhlallisen muodon. Kokon puolelle jätettiin portti, jonka pihtipielisenä olevain koivujen latvat taivuteltiin yhteen niin, että portin yläpuoli muodostui kaarevaksi.

Päivällisen perästä lakaisivat naiset huoneidenpuolisen tanhuan ja pojat toivat tuoreita koivuja, jotka pystyttivät rappusten eteen, porstuan ja tuvan nurkkiin. Illansuussa naiset joko poimivat hameitaan tahi kaulailivat pyhävaatteitaan tuvan pitkällä pöydällä. Miehet taasen korjailivat sekä omiaan että naisten kenkiä saunan kylpyä odotellessaan.

Paimenilla metsässä oli pitkä aika iltaa odotellessa. Jo päivän alhaisissa puolipäiväisissä ollessa ajoivat he lehmät ja lampaat Sirkan pohjukkaan. Toiset paimenet vartioitsivat elukoita ja toiset leikkelivät vastaksia ja latoivat vastoja. Ikävissään he laulelivat:

Kule päivä, viere viikko, alene Jumalan aika! Kule päivä kuusikolle, mene päivä männikölle, viere päivä vitsikölle, lennä lehmänlypsykselle! Päästä paimenta kotihin Ukon juhlalle jalolle, taivon taaton tanhuville, piirakoita piirtämähän, voivatia vuolemahan, lämmin kyly kylpemähän, puhdas paita panemahan. Sitten kehtaa keikutella, leikkii lyödä lepetellä kokolla kotimäellä, Ukon tarhan tanhualla.

Kun lehmät syöpäläisten kynsissä eivät tahtoneet kestää Sirkan aukeassa pohjukassa, vaan pyrkivät lehtoon, niin paimenet ajoivat ne Kalmasen ja Siltoin väliseen sopukkaan, jossa oli varvikkoa, ja odottivat siinä päivän alenemista. Jokainen paimen laittoi odotellessaan tuohista seppeleen, jonka sitoi vanhimman lehmän sarviin. Keski-iltojen aikana ajettiin karja kotiin ja hoputtiin:

Prtu kirjo, prtu karjo Ukon juhlalle jalolle!

Kotiin tultua ei lehmiä ajettu pihaan, vaan kesantopellolle tarhaan. Tarhassa olivat kakot patsaiden tahi seipäiden sijassa ja riu'ut, päät pistettyinä kakkojen reikiin, toimittivat aidaksien virkaa.

Kun lehmät olivat tarhassa, tulivat naiset heti lypsämään. He tekivät aidaksenpäistä ja risuista pussun tarhaan. Kun puut alkoivat hyvästi palaa, niin nostettiin kuivunutta lehmän sontaa tahi ruohoa ja multaa valkeaan, että se paremmin laskisi savua, pusuuttasi, ja savu karkottaisi hyttyset, kärpäset, paarmat ja muut syöpäläiset lehmistä, jotteivät ne teiskuisi lypsäissä. Jos joku lehmä ei tahtonut tulla liki pussua, niin lapset otelivat (ajoivat pois) hyönteiset varvuilla tahi vastalla. Tätä tehtäessä pysyivät lehmät alallansa ja naiset saivat ne rauhassa lypsetyksi. Lypsetty maito kaadettiin saaviin ja kannettiin maitohuoneeseen, jossa emäntä siivihti maidon eli laski sen puusta tehdyn ratin lävitse, jonka pohjalla oli jouhinen talla, lepästä tehtyihin pyttyihin.

Kohta lypsyn perästä tuli talon vävy Korjuksen Risto nuorikkonsa kanssa kulkusissa ajaen Niemelään. Vävyn tultua taloon otettiin kohta esille pata, johon pantiin vastalypsettyä maitoa ja puhkaistiin muutamia kananmunia, ja vietiin se kotaan, jossa se keitettiin munamaidoksi, niin kuin runo kertoo:

Vävy välähti tupahan, muna muljahti patahan, pata kolahti kotahan.

Illalliseksi söi talon perhe muuta ruokaa, vaan vieraille annettiin munamaitoa. Illallisen perästä kylvettiin sauna, jossa tytöt pesivät selvitetyllä lipeällä ja saippualla vanhain ihmisten päät.

Saunan jälkeen puettiin pyhävaatteet ylle. Paimenet ja kotilapset laittoivat itselleen kotimäelle pienen kokon, jota he polttivat erikseen. Sikäli kuin kunkin talon nuoriso joutui, he keräytyivät kokolle. Nuoret miehet hankkivat kuivia havuja kokon ympärille ja istuivat sitten odottamaan väkeä lisää. Kaikkein paikalle saavuttua sytytti ukko-Lauri, joka oli vanhin mies kylässä, kokon, joka kohta palaa roihmusi täydessä liekissä. Kyttä-Jussi oli tuonut sinne suuren karhupyssynsä, jolla ampui muutamia laukauksia. Kun pyssy ei hänen mielestään kylliksi kovasti pamahtanut, niin hän nouti kartanosta vanhan kirnun, jonka pohjaan hän kaivoi sellaisen reiän, johon pyssyn piippu mahtui. Tähän reikään hän asetti pyssynpiipun suun ja ampua kajahutti. Se antoi niin kovan pamauksen, että lapset ja muu heikompi väki pelästyi, ja maa järisi jalkain alla. Mäet ja metsä raikuivat vastaan ja kartano kaikui samaten. Kokon palaa roihmutessa ja pyssyn paukkuessa viskasi Mauno-setä kokkovalkeaan pienen erilaisista langoista neulotun pussin, jossa oli kaikkia siemenlajeja, mitä vuodessa kylvettiin, ja rukoili viskatessaan:

Oi Ukko ylinen luoja, taatto taivahan jumala, vallan pilvissä pitäjä, hattarojen hallitsija! Pidä pilvissä käräjät, sätehissä neuvot selvät: idätä idästä pilvi, länkä lännestä lähetä, nosta lonka luotehesta, etelästä ennättele, vihmo vettä taivosesta, mettä pilvistä pirota kynnölleni, kylvölleni, varsin vaivani näölle. Nosta korret korttumahan sekä varret varttumahan: yhdestä sataset saata, sadasta tuhannet tuota. Säästäös vihanta vilja rakehilta, rajusäältä, kuivuudelta, märkyydeltä, kovan ilman koskennalta. Tuo tänne utuinen pilvi, kanna kaari karvallinen, utu soille, utu maille, utu peltojen perille, utu kauas kankahille, metsähalmeille hajoita, jottei halla harmaaparta, pohjoisen pahanen poika veisi viljoja pilalle, turmiolle tuotteleisi. Anna vuosi, viljavuosi näille raukoille rajoille, poloisille Pohjan maille. Vilja pitkäksi viruta, sato saata runsahaksi, iloksi imeisten lasten, miesten, naisten mielhyväksi.

(Tätä taikaa ei minun muistaessani ole harjoitettu, mutta isoisäni kertoi ennen sitä tehdyksi. Loitsija Matti Hinkkanen Parikkalasta uhrasi juhannuskokolla vielä vuonna 1886.)

Kun paimenilla ei ollut pyssyjä, millä he olisivat ampuneet, niin he ottivat omasta kokostaan kovia joko koivun tahi katajan hiiliä, panivat yhden kerrallaan maaperäkivelle ja iskivät hiileen niin suurella pyöreällä kivellä, minkä vain nostaa jaksoivat. Se antoi kajauksen, jos ei juuri niin kovan kuin pyssy, niin ainakin sellaisen, että se heille vältti.

Kokon palaessa istuivat vanhemmat ihmiset kokon ympärillä keskustellen vuodentulotoiveista, ilmoista ym. Nuori kansa katseli seisoallaan sekä oman että naapurikylän kokonpaloa. Aina kun joltakin kokolta ampuminen kuului, vastattiin Niemelän kokolta ampumalla. Vihdoin sanoi kyttä-Jussi:

-- Nyt minä olen jo osakseni ruutia polttanut. Jos kuka tahtoo vielä ampua, niin maksakoon minulle ruutirahan ja ampukoon sitten vaikka koko yön.

Pian ilmestyi halukkaita ampujia ja maksajia, jotka vuoron perään ampua kajahuttelivat.

Niin kauan kuin kokon paloa kesti, viipyivät vanhat ja nuoret kokon ympärillä. Kokko palaa roihmusi ensin ala- ja sitten yläpuolelta. Vihdoin kahahti tuli riu'un päässä olevaan tervasaaviin, joka yksinään palaa lekotti, ja näytti edempää katsojalta niin kuin suuri tulipallo olisi loistanut vaaleassa kesäyöilmassa. Vähitellen heikkeni tulen liekki: saavin vanteet paloivat poikki ja hiiltyneet laudat tipahtelivat yksi toisensa perästä riu'un juurelle, jossa ne vielä vähän aikaa palaa tuikuttivat ja vihdoin sammuivat. Viimeiseksi kaatua rojahti kokkoriukukin, joka tuoreena oli kestänyt kovan kuumuuden.