Part 8

Seuraavina päivinä, tiistaina ja keskiviikkona, ei vielä mitään varsinaista työtä toimitettu, kun ne päivät pidettiin puolipyhinä, ainoastaan pienempiä käpellystöitä toimiteltiin. Naiset neuloivat tahi ompelivat ja miehet korjailivat jalkineitaan ja työkapineitaan.

Eräänä päivänä keväillä tuli kuohari Hämäläinen Niemelään. Poikalapset, joita oli salvojalla pelotettu, menivät piiloon, ken saunaan, ken riihen uunin taakse ja ken mihinkin kerkesi kuoharia pakoon, ja pysyivät piilossansa niin kauan, kuin kuohari talossa oli; vasta sen mentyä rohkenivat poikaparat tulla tupaan.

Kuoharia syötettiin ja juotettiin talossa ja sitten vasta hän meni virkaansa toimittamaan. Emäntä meni paimentytön kanssa lammasläävään antamaan pässejä, jotka isäntä otti läävän kynnyksellä vastaan. Hämäläinen toimeen käydessään puhalsi veitsen terään ja lausui:

Rauta raukka, koito kuona, teräs tenhon päivällinen! Tehkäämme ikisovinto, vannokaamme veljeyttä! Älä tee tuhoa työtä minun kättä käyttäissäni, älä visko vihojasi leikellessäni lihoa. Älä visvoille viruta, älä vammoille valuta ulkoa tahi sisältä, Herran hengen huovunnalta.

Työnsä tehtyään hän sylkeä töppäsi haavaan ja lausui:

Terva maahan tippukohon, hongan rasva rapsukohon ennen kuin veri viaton. Sydämess sija verellä, liha lämmin liikkuella, luuhut lämmin luistaella. Salvaksi sana Jumalan, Luojan turva tukkeheksi, salvaksi samoavalle, veren tielle telkkimeksi. Avun Luoja antakohon, avun tuokohon Jumala!

Kun yksi pässi oli kuohittu, isäntä vei sen jälleen läävään, josta emäntä antoi toisen. Isäntä istui läävän kynnyksellä pitäen pässiä sylissään. Hämäläinen oli kujassa ja kyykistyi polvilleen työtänsä toimittamaan lukien joka kerran samat loitsut.

Sen toimen tehtyään kaikki tulivat tupaan, jossa isäntä antoi vieraalleen ryypyn. Sitten mentiin oritta kuohitsemaan. Hämäläinen otti pari pärettä ja sytytti ne, sekä joukon pirkaleita, joista hän teki tulen pihalle ja pani siihen muutamia halkoja palamaan. Tulta tehdessään hän loitsi:

Teen tulosen tervaksista, latuskaisen lastusista, sitä puilleni puhelen, tuota haastan halkosille: mesi puista purskukohon, rasvaa rapahtukohon. Minkä puillani puserran, sima jääköhön sijahan. Terva on tehty tervaksista, hongista satahavuista.

Tulen tehtyään hän pisti siihen atran luottimen varistumaan ja loitsi:

Kasvoi härkä Kainunmaalla, ylen suureksi yleni: Hämehessä häntä häilyi, pää keikkui Kemijoella. Pieni mies merestä nousi, uros aalloista yleni, iski härän häilähytti, kylin maahan kyykähytti. Siit on voitehet otettu, siit on katsehet kahottu, jolla vihat viskotahan, tulen voimat voitetahan, raudan poltot poistetahan, kuumehet kumistetahan.

Sillä aikaa kun kuohari näitä toimitteli, toi isäntä suuren kuvon ruisolkia, jotka levitti pihalle vuoteeksi. Sitten meni kuohari talliin, suitsitti oriin, toi sen pihalle olkien päälle, sitoi nuoran vasempaan takajalkaan ja seisoen itse hevosen edessä hän tempaisi nuorasta, niin että ori kaatui olkien päälle. Niin pian kuin ori oli kaadettu, käännettiin se selälleen ja sidottiin jalat nuoralla yhteen kiinni. Jo oritta suitsittaissa alkoi kuohari loitsunsa ja jatkoi sitä sikäli kuin hän hevosta käsitteli, aina eri tiloissa valitut sanat, mitkä mihinkin tilaan soveltuivat. Hän loitsi seuraavilla sanoilla:

Otan tallista orihin, sorajouhen soimen päästä, sidon suuhun silkkisuitset, panen päähän vaskipäitset. Vien orihin vilkuttelen kartanolle kaunihisti. Seiso nyt selvällä sijalla, ole olkivuotehella. Hyvä täss on ollaksesi, armas aikaellaksesi. Älä kipsa, älä kapsa, älä kaikkia kavahda, mesiheinän helkähystä, olenkorren kapahdusta! Nyt kaadan hevoskapehen, sorajouhen maahan sorran, nurmelle mesinukalle, maalle maksankarvaiselle, villaisille vuotehille, silkkisille sänkysille. Tule pilvistä pitäjä, hattaroista hallitsija, pidätä tämä pirikka, jaksa tämä jouhiharja, ettei potki polviani, särje säärivarsiani!

Kun kansaa oli kosolta keräytynyt katsomaan tätä tärkeää toimitusta, niin oriin sidottuaan kuohari otti salvattimet, nosti ne nenällensä, katsoi niiden läpi kansanjoukkoon ja kaikille neljälle ilman suunnalle, sylkäisi salvattimien läpi ja loitsi mahtavalla äänellä:

Ken on katein katsoneepi, kierosilmin keksineepi, vastuksiin varustaineepi, luonnon vihaisin luomin: silmä juoskohon simana, toinen voina vuotakohon, tuonne helvetin tulehen, pahan vallan valkiasen! Ken on katein katsoneepi, kierosilmin keksineepi: tunge perkele tulehen, suin tulehen, päin tulehen, takaraivoin tantereesen. Silmät käännä nurin narin, niskat rutoin rutaise! Sotke suolia sisässä, keitä keuhkoja mahassa, vello verta hartioissa, ennen päivän nousemista, koi Jumalan koittamista, auringon ylenemistä; ennen kuin sanani saapi tahi mielijuohikkini!

Nämä kateen sanat kuultuansa vetäysivät naiset ja arempiluontoiset miehetkin pelonalaisina syrjään, ainoastaan Niemelän isäntä, Mauno-setä, ukko-Lauri ja pari muuta miestä, jotka olivat kuoharille apuna, jäivät siihen. Sitten salvaja kieraisi oriin munasrauhaset salvattimien sisään, alkoi leikata ja leikatessaan loitsi seuraavat verensulkusanat:

Piäty veri vuotamasta, hurme huppelehtamasta, päälleni päräjämästä, riuskumasta rinnoilleni. Veri seiso kuni seinä, asu hurme kuni aita; kuin miekka meressä seisoo, saraheinä sammaleessa, paasi pellon pientareessa, kivi koskessa kovassa. Vaan jos mieli laatinevi liikkua lipeämmästi, niin sä liikkuos lihassa sekä luissa luistaellos: sisässä sinun parempi, kalvon alla kaunihimpi, suonissa sorottamassa sekä luissa luistamassa kuin on maahan vuotamassa, rikoille ripajamassa. Et sä maito maahan jouda, nurmehen veri viaton, hevon hemppu heinikkohon, kumpuhun orihin kulta; sydämessä sun sijasi, keuhkoin alla kellarisi: sinne siirräite välehen, juokse sinne joutuisesti. Et ole joki juoksemahan etkä lampi laskemahan, suohete sorottamahan, venilotti vuotamahan.

Tyydy nyt, tyyris, tippumasta, punainen putoamasta, kun et tyydy, niin tyrehdy; tyytyi ennen Tyrjänkoski, joki Tuonelan tyrehtyi sinä suurna poutavuonna, tulivuonna voimatoinna, meri kuivi, taivas kuivi, kaikki maan perustus kuivi.

Kun et tuotakaan totelle, vielä muuta muistetahan, uudet keinot keksitähän: huudan Hiidestä patoa, kattilata kalmasista, jolla verta keitetähän, hurmetta varistetahan, ilman tilkan tippumatta, punaisen putoamatta, veren maahan vuotamatta, hurmehen hurisematta.

Kun ei lie minussa miestä, ukon pojassa urosta tämän tulvan tukkijaksi, tämän salvan salpaajaksi, onpa itsessä Ukossa vielä kylliksi kykyä veren suuta sulkemahan, tulevata tukkimahan. Lukotkohon Luojan lukko, sana herran salvatkohon tämänkin veren veräjän, tämän joen juoksevaisen.

Oi Ukko, ylinen Luoja taivahallinen Jumala! Tule tänne tarvittaissa, kule tänne kutsuttaissa. Tunge turpea kätesi, paina paksu peukalosi, liitä sormesi lihava, kämmenesi käännähytä tukkeheksi tuiman reiän, paikaksi pahan veräjän, veren vuotamattomaksi, suonten soutamattomaksi. Vedä päälle lemmenlehti, kultalumme luiskahuta veren tielle telkkimeksi, tulevalle tukkeheksi, jottei parskuis parralleni, valuis vaaterievulleni!

Kun leikkaus oli toimitettu, kuohari otti tulesta kuuman luottimen, jäähdytti sitä vähän aikaa ja alkoi sitten polttaa kärventää kuumalla luottimella äsken leikattuja haavoja. Tätä tehtäessä hevosparka riuhtoi itseään ja vinkui pahasti. Siitä huolimatta kuohari loitsi kärventäissään:

Panu poika Aurinkoisen, Auringottaren tekemä, alla ahjojen asuja, liedoksessa lepäilijä! Tuopas lunta, tuopas jäätä, tuopas hyyhmeä hyveä, jolla tulta tummentelen, valkeaista vaivuttelen. Tee tuli tehottomaksi, humun huumehettomaksi. Tuli nuorin tuupukohon, valkeainen vaipukohon hiilisehen hinkalohon, alle ahjon Ilmarisen. Rauetkohon raudan valta, tulen valta vaipukohon, veden valta valvokohon, vesi on vanhin voitehista. Vedäpäs vetinen lumme kahden puolen kämmentäni tulen tuiki polttamatta, valkian varistamatta kostaissa tulen tuhoja, tulen lientä lievittäissä.

Sitten päästettiin oriin jalat irti. Se nousta kepsahti seisoalleen ja vietiin talliin heiniä ja kauroja syömään. Kuohari pesi veitsensä, salvattimensa ja kätensä ja meni tupaan, jossa häntä syötettiin ja juotettiin. Isäntä maksoi hänelle palkan käteen, kolme kopeekkaa jokaisen pässin ja puolitoista ruplaa oriin kuohitsemisesta. Sitten hän pyysi ja sai suoloja, joihin hän loitsi:

Tuolta aina armot käyvät, tuolta taivahan navalta, ylimmäisen portin päältä, itse Luojan istuimelta. Oi Ukko ylinen Luoja, taivahallinen Jumala! Anna voimat voitehesi näille suoloille hyville: tekemähän terveyttä, rauhoa rakentamahan, jottei tuska päällä tunnu, kipu keskeä kivistä.

Loitsitut suolat antoi kuohari emännälle ja läksi matkaansa. Pienet pojat tulivat kohta piilostaan ihmisten ilmoille.

Kevättyöt

Sisältö: Kangasten laittaminen ja kutominen. Niisien teko. Kasken merkitseminen. Jyrin päivä. Kasken karsiminen. Kalanpyydysten laittaminen.

Jo kevättalvella alkoivat naiset kevätkankaita varustella. Rihmat haudottiin tuhasta tehdyssä lipeässä ja käytiin huuhtomassa järven avannossa, jonka jälkeen ne pantiin riu'uille kuivamaan ja liinastumaan. Ensin ne kylmivät ja sitten leudolla ilmalla sulivat jälleen. Sitten ne pantiin hangelle valkenemaan.

Kun rihmat olivat kyllin valjenneet, otettiin loimirihmat tupaan ja ripsittiin. Sen jälkeen tuotiin tupaan kerinlaudat, joille loimivyyhdit asetettiin. Sitten iskettiin seinänaula tuvan pankkopuun päähän. Seinänaulaan pantiin kehä, jolle alettiin loimirihmaa kehiä. Kun kaartojen luvusta saatiin tietää miten pitkä kangas oli tuleva, niin sitä mukaan kehitettiin loimia.

Kun loimet oli kehitty, ne vietiin riiheen. Tuoreesta koivuvitsasta tehtiin rakset, jotka sidottiin vartaaseen, joka mikkelipuulla nostettiin ylös ja asetettiin yksi pää ahdinlaudalle ja toinen pää ahdinlaudan orrelle. Kehäin rihmapäät pujotettiin raksien läpi ja kiinnitettiin riihen takaseinässä olevaan alimmaiseen luontanaulaan. Siitä vietiin rihmat seinän toisessa päässä olevaan luontanaulaan, jonka taitse rihmat kierrettiin ja vietiin rihman alkupään luona olevaan toiseen naulaan, ja sitten taas toisessa päässä olevaan toiseen naulaan jne. sikäli, miten pitkä kangas oli. Rihmat juoksivat kehiltä raksien läpi sikäli kuin niitä vain juoksutettiin. Jos ei kangas yhtynyt koko seinän pituudelta, niin iskettiin naula siihen, mihin kangasloimet ulettuivat, ja naulan eteen iskettiin seinään tiuhta, jonka ylitse ja alitse vuoroin loimirihmat laitettiin. Loppupäästä alettiin luoda takaisin alkupäähän. Kangasta luodessa oli visu vaari pidettävä, että se meni järjestyksessä, sille naulalle jolle se menevä oli. Jos sattui vahingossa menemään väärälle naulalle, niin tuli viippi ja se oli vaikea korjata. Siksi sanottiin olevan kaksi vaikeaa asiaa, nimittäin hutun juominen ja viipin korjaaminen.

Rihmat kun kehiltä loppuivat, niin oli kangas luotu. Sitten otettiin tiuhtapuikko pois ja laitettiin sijalle tiuhtarihma, ja kangasloimet pantiin letille, joka vietiin tupaan. Siellä se käärittiin rihmasyrjälle siten, että kankaan loppupohjukka tuli syrjän ympärille, johon se levitettiin tasaisesti ja pantiin kaksi tiuhtapuikkoa, joista toinen pantiin pohjukkaan ja toinen tiuhtarihman sijalle, joka otettiin pois. Tiuhtapuikot, jotka olivat poikkipuolin kangasloimia, sidottiin molemmista päistä yhteen rihmalla. Sitten kiinnitettiin loimirihmain pohjukat sydänvarpasella rihmasyrjään ja loimilettiä purettiin siksi, että se ulottui vaatesyrjän sijalla olevan käärikesyrjän ympäri ja sieltä taas käärikesyrjän alaitse penkille.

Sitten levitettiin rihmat tasaisesti kaikkein syrjien ympäri ja alettiin kääriä kangasta. Se nainen, joka tuli kangasta kutomaan, istausi kankaan taakse penkille, piti vanakasti (navakasti) loimirihmoja tiukalla ja purki lettiä sikäli kuin tarvittiin. Joku mies tahi riski nainen otti sitä varten tehdyn käärikekartun, jonka pisti rihmasyrjän päässä olevain reikäin läpi ja alkoi kiertää syrjää ympäriinsä. Täten kääriytyivät loimirihmat syrjän ympärille. Joku vanhempi nainen seisoi rihmasyrjän takana ja hoiti rihmoja, että ne tulivat tasaisesti syrjän ympäri. Sitten kun tiuhtapuikot, jotka oli vedetty käärikesyrjän luo, olivat kulkeneet rihmasyrjään kiinni, pysäytettiin kiertäminen, oiottiin ja levitettiin rihmat uudelleen sekä vedettiin tiuhtapuikot taas alas käärikesyrjän luo ja alettiin kiertää rihmasyrjää ympäriinsä. Tällä tavoin pitkitettiin käärimistä siksi, kunnes se saatiin käärityksi. Vihdoin kun letti oli loppunut, levitettiin loimirihmat loppupohjukasta lopinpuun ympärille, jota pitämään joku meni kankaan alle, jossa kulki sikäli kuin kangasta kierrettiin letin pitäjän luo. Rihmasyrjän hoitajalla oli kädessä karttu, jolla hän välistä lyödä hakkasi syrjällä olevia rihmoja että ne tiukemmin ja tasaisemmin kääriytyvät syrjän ympärille. Kun kangas oli kääritty, niin laitettiin loimet pohjukoistaan käärikesyrjän ympäri ja alettiin kitkuttaa, so. rihmasyrjän kartikasta nytkytettiin syrjää edestakaisin, jotta loimet kävivät kiinteämmin syrjän ympäri.

Kangasta lykkimään käydessä nostettiin rihmasyrjä kangaskorvakkeiden päälle. Samoille korvakkeille tuotiin myöskin niidet hiulineen ja niisikeppineen. Sitten lyötiin loimirihmojen solmukkeet poikki ja niiden päät solmittiin niputtain yhteen. Lykkiessä tarvittiin kaksi naista: toinen oli etu- ja toinen takapuolella niisiä. Takapuolella istuva nainen otti nipun kerrallaan käteensä, erotti nipusta ensin reunimmaisen loimirihman ja antoi sen häntä vastapäätä istuvalle naiselle, joka pujotti rihman niisisilmukan lävitse, ja sitten seuraavan loimirihman samalla tavalla toisen niiden silmukasta, kolmannen rihman kolmannesta silmukasta, neljännen neljännestä jne. Tiuhtapuikoilta katsottiin, jotta rihmat tulivat oikeassa järjestyksessä pujotetuiksi. Jos sattui menemään väärin, niin siitä tuli kankaaseen lapa, joka korjattiin joko tekemällä lisäniisi tahi uudestaan pujottamalla. Jos yksi rihma sattui menemään kahteen niiteen, niin siitä tuli vääräjäinen, ja jos ei sitä ajoissa huomattu korjata, niin siitä kutoessa tuli toimitaittu.

Kun kangas oli niisiin lykitty, alkoi pirtaan lykkiminen. Vitsan varvasta tehtiin koukku, joka vuoltiin latakaksi (latuskaiseksi). Siihen koukkuun sijoitti toinen nainen kaksi loimirihman päätä ja työnsi ne ensimmäisestä pirran piin raosta, josta toinen nainen ne otti vastaan; sitten toiset kaksi rihmaa toisesta raosta jne. siksi, kunnes koko kangas tuli lykityksi (pujotetuksi). Jos sattui hairaus tulemaan, niin se kutoessa saattoi piitämän.

Kankaan lykkimisen perästä solmittiin loimirihmain päät yhteen parittain ja rihmojen pohjukkaan pistettiin kepukka, joka molemmista päistä kiinnitettiin nauhalla vaatesyrjään. Rihmasyrjän reikään pistettiin kuvepuun pää ja toinen pää pantiin vaatesyrjälle. Se esti rihmasyrjän pyörimisen, kun kangas kiinnitettiin kiinnityskartulla, jonka pää pistettiin vaatesyrjän reikään ja kiinnityskarttuun pantiin reikulainen, jonka reikään pistettiin rautainen kangaspuikko.

Sitten tuotiin kangassukset, jotka kiinnitettiin peränuorasta penkin alla olevaan rautanaulaan, ja suksien päihin solmittiin niisinuorat. Myös kiinnitettiin pirrankaiteet miekkapuista pirtakeppiin, joka oli kangaskorvakkeilla. Pirranraiteet sijoitettiin kaiteiden koloon, ja niin saatiin kangas reilaan.

Kun kaikki oli saatu reilaan, alettiin sitten kutoa. Ensin pisteltiin loimien väliin muutamia oljenkorsia ja sitten jotain paksumpaa kuderihmaa. Tällainen kutous oli nimeltään tutkain, ja sitä kudottiin pietimen verran. Sitten sijoitettiin tutkaimen päässä oleva kepukka vaatesyrjän loveen, laskettiin rihmasyrjältä kangasta, pantiin päällyspuikko rihmasyrjälle ja alettiin kutoa oikein.

Sitä naista, joka osasi hyvin kankaansa laittaa ja kutoa, pidettiin selvänä, jonka

kangas ei laske lapoja päästä ei pirta piitämiä.

Riski kutoja kutoi

palttinaa kuin paperia, seinä ja päivä.

Laiskan kankurin pirta ääntää "huomen, huomen", vaan vireän panee "tänäpäin, tänäpäin". Tällä sananparrella tarkoitetaan kutojain sukkeluutta.

Niin pian kuin kangasta saatiin sen verran, että se ylettyi pari kertaa vaatesyrjän ympäri, leikattiin tutkain poikki. Kun vaatesyrjän ympärille valmistui pitemmältä kangasta, purettiin kangas vaatesyrjältä ja käärittiin pankolle, jonka keskitse pistettiin kepukka ja sen päät sidottiin pirran kohdalle, kankaan alle niin, ettei se yläpuolella tavannut pirtaan eikä alapuolella kutojan jalkoihin, kun hän suksia polki.

Vaikka kangas olisi ollut kuinka pitkä tahansa, niin ei kangasta luodessa eikä kääriessä käyty syömään, vaan luotiin ja käärittiin yhteen perään, sitten kangas muka veti vähemmän kudetta. Kun kangas oli kääritty, vietiin käärikeneuvot juoksujalassa ulos ja viejä sanoi mennessään:

Niin kauan kangas on kankailla kuin harakka seipään päässä.

Tähän vastasi joku piloillaan:

Niin kauan kangas on kankailla kuin torakka seinänraossa.

Lapset tai vanhemmat naiset tavallisesti tekivät käävejä (käämejä) kankaan kutojalle käävikololla tahi käävivokilla. Palttina- ja lankakäävien alle pantin paperia, joka esti käävit vieremästä. Käävit pantiin sukkulaan kutoessa.

Kun kangas oli jo niin loppuun kudottu, että loimirihmat tulivat pohjukoilleen, otettiin rihmasyrjä pois ja loimet laitettiin pohjukoistaan lopinlaudoille, joten sen saattoi tarkemmin kutoa. Kaikki kun saatiin kudotuksi, leikattiin loimirihman päät poikki ja solmittiin ne nipuille. Näitä kutsuttiin tutkainpäiksi. Näihin tutkainpäihin solmittiin sitten seuraava kangas, joten ei jokaista kangasta tarvinnut uudestaan lykkiä. Valmiiksi kudottu vaate myöskin leikattiin poikki ja jätettiin pirran kanssa tutkaimeksi noin pietimen verran. Valmiiksi saatu liina- ja pellavaskangas kasteltiin ja levitettiin hangelle valkeamaan. Kun yksi puoli kangasta oli kylliksi valjennut, niin käännettiin toinen puoli valkenemaan. Sitten kuivattiin kangas ulkona, tuotiin tupaan ja venytettiin penkin raossa ja leikattiin vaatekappaleiksi, joita kevään korvassa ommeltiin. Sarka- ja sarssikankaat myöskin kasteltiin varissa vedessä, pantiin tiinuun ja jaloilla vanutettiin, jonka jälkeen ne kaulattiin ja kuivattiin.

Jos kangasniidet olivat jo loppuun kuluneet, niin tehtiin uudet niidet sitä varten valmistetusta kaksinkertaisesta niisirihmasta. Romuhuoneesta tuotiin kolmesivuisen särmiön muotoiset niisipölkyt, joiden yhdessä särmässä oli kolme ympyräistä napakairan reikää yhtä kaukana toisistaan. Näihin reunimmaisiin reikiin pistettiin niisivarpaset ja keskimmäiseen sydänvarpanen. Niisiharakka laitettiin keskelle siten, että harakan reiästä kulki sydänvarpanen ja harakan lovet asetettiin niisivarpasiin. Kaksi henkeä tarvittiin niitä tekemään, toinen teki kävyllä ja toinen kerällä. Niiden valmiiksi tultua otettiin sydänvarpanen ja niisiharakka pois, vaan niisivarpaset jäivät kiintonaisina niisiin. Rihmalla erotettiin paasmat, kolmekymmentä niisirihmaa kuhunkin paasmaan. Palttinakankaan niidet tehtiin hienommasta, vaan muiden kankaiden paksummasta rihmasta.

* * * * *

Eräänä aamuna hankikuussa, kun yöllä oli vahvasti kylmännyt ja siis hanki hyvästi kannatti, kokoontuivat Niemelän kylän isännät lautamiehen taloon neuvottelemaan ja päättämään kasken hakkuusta tulevana kesänä. Heillä nimittäin oli yhteinen takamaa, salopalsta, johon he tavallisesti vuosittain hakkasivat yhteisen suuren kasken, ja sen piiri käytiin jo huhti- eli hankikuussa merkitsemässä ja sen jälkeen se kesäkuussa hakattiin.

-- Mistä te hyvät naapurit olette tuumineet tänä vuonna kaskea hakata? kysyi lautamies.

-- Me olemme päättäneet hakata Lakealtakankaalta; kun se on petäjikköä niin se palaa hyvästi, ettei tarvitse viertää ja on muuten helppoa raataa, vastasi Lahtelan isäntä.

-- Minä olen toista mielipidettä, sanoi lautamies. Kun Lakeakangas on heleätä hiekkamaata, niin ei se kasva hyvin; etenkin, jos sattuu poutakesä tulemaan, kuivaa ruiskasvu tupelle ja touot samalla tavalla. Siis ei sen raataminen suuresti hyödyttäisi, turmeltuisivathan vaan silavat petäjät, jotka nyt ovat jo huoneen hirren paksuiset.

-- Kukapa meistä Jumalan ilmoja tietää, jos ne ovat poudat tahi sateiset, virkkoi Mäkelän isäntä. Lakeakangas on helppo raataa ja se palaa hyvästi; minä siis puolestani ehdottelen sieltä hakattavaksi. Onhan näitä petäjiä likempänäkin hirsipuiksi, eikä sieltä asti tarvitse hirsiä vedellä.

-- Kyllä se on totta, että meillä on puita likempänäkin, mutta ne ovat vain männyn kerkkiä, joista ei milloinkaan tule kunnon hirsiä, sanoi lautamies. Ajatelkaas hyvät naapurit, jos me langettaisimme maahan semmoisen petäjikön, josta jo kymmenen vuoden perästä saataisin paksuja honkaisia tuvan hirsiä, niin se olisi arvaamaton vahinko, jos me nyt ne turmelisimme. Onhan meillä kaskimaata muuallakin. Hakataan Koivikkomäestä, se on sekapuuta ja mullan maata.

-- Tästä pari vuotta takaperin hakattiin Koivikkomäkeen kaski, jota ei mitenkään tahtonut osaksi saada, ja nyt taas tahdottaisiin sinne hakata; minä en puolestani siihen suostu, virkkoi Mattilan isäntä.

-- Hakataan sitten Metsomäestä, mutta ei Lakealtakankaalta, sanoi lautamies vakavasti. Ajatelkaa asiata järkevästi. Entisen määrän mukaan jos hakattaisiin, niin tulisi teille neljälle talolle puolen tynnyrin ala kullekin hakattavaksi ja meidän osalle koko tynnyrin ala; siis olisi jo yhteensä kolmen tynnyrin ala semmoista hyvää hirsimetsää kaadettava, josta me jokainen saisimme hyviä rakennustarpeita. Ja entäs sellainen heleä hiekka, kun se kaskeksi poltetaan ja kynnellä vellotaan, niin ei se miespolveen ota puuta kasvaakseen.

-- Kuulkaa hyvät naapurit minun ehdotustani, selitti Perätalon isäntä. Koska ei lautamies anna perään meidän toisten tuumille, niin jättäköön hän osansa seisomaan ja kasvamaan ja me muut hakkaamme osamme, kahden tynnyrin alan. Lähdetään vain nyt miehissä merkitsemään mikäli kaadetaan kaskeksi ja mikäli jätetään seisomaan.

Tähän toiset tyytyivät, ja niin lähdettiin miehissä Lakeallekankaalle. Sinne päästyä merkittiin ensin kolmen tynnyrin ala ja siitä erotettiin kolmasosa lautamiehen osaksi. Puut kolomalla rajoitettiin piiri. Työ tehtiin täydellisessä sovussa, ja jokainen oli tyytyväinen osaansa.

* * * * *