Part 7

Tavallisesti kestivieraat tulivat lauantai-iltana. Hyvän illan sanottuaan menivät miesvieraat suuren pöydän luokse ja naisvieraat pysähtyivät ovensuuhun, jossa antoivat tuomisensa talon emännälle, jonka jälkeen kunkin vieraan läheinen sukulaisnainen vei vieraansa siihen paikkaan tuvassa, jossa hän itsekin oleskeli, riisui vieraansa päällysvaatteet ja korjasi huoneeseensa. Miesvierasten päällysvaatteet riisuivat talon tyttäret ja korjasivat ne vaateaittaan. Miesvieraat antoivat isännälle tuomislasinsa (taskumattinsa). Riisuttuaan kävivät vieraat penkille istumaan ja talonväki kävi heitä tervehtimässä, miehet kättä antamalla ja naiset likistämällä. Tuloryypyt antoi isäntä jokaiselle tultua.

Kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet, syötiin yhteinen illallinen. Niin hyvin ruualle käydessä kuin myöskin herettäissä luettiin ja veisattiin. Illallisen perästä tehtiin tilat ja talontyttäret riisuivat ukkomiesten jalat, niin hyvin vieraiden kuin talon miestenkin, ja korjasivat jalkineet, jotka taasen aamun tultua antoivat omistajillensa. Sunnuntaiaamuna pidettiin yhteiset rukoukset, jonka jälkeen syötiin murkina, ja sitten sai mennä kirkkoon ketä halutti.

Kirkkoaikana syötettiin vieraita naisia ja lapsia. Kirkosta tultua syötiin yhteinen päivällinen, jonka jälkeen vanhat miehet vähän aikaa lojahtivat (lepäsivät), vaan nuoremmat miehet ja naiset kävivät naapuritaloissa. Heti päivällisen perästä kauroitettiin hevoset.

Sillä aikaa kun nuoriso oli kylällä, kokoontuivat vanhemmat miehet suuren pöydän ympärille, jossa kertoivat kaikenlaisia asioita, joita kuuntelemaan ja osaa ottamaan oli joku naapurin vanhempikin mies tullut. Tavallisesti alkoi keskustelu talven ilmoista, ja niistä pääteltiin, minkälainen kesä oli seuraava. Sitten käännyttiin talvitoimiin ja kukin kertoi mitä tiesi merkillisempää talven pitkin tapahtuneen. Niinpä esim. Suutarin Pekka kertoi, kuinka he Venäjällä rahdissa käydessään olivat menetelleet, kun eivät tahtoneet saada kortteeria.

-- Meitä oli iso artteli, kertoi Pekka, kun menimme Suomesta Pietariin rahdin tekoon. Edellisiltä rahtimiehiltä saimme tietää, että oli edullista halkorahtia Inkeristä Pietariin, ja me ajoimme heti neuvotulle paikalle. Iltapimeä kun oli, niin oli meillä työläs saada kortteeria niin monelle miehelle ja hevoselle kuin meitä oli. Me kävimme talosta taloon emmekä tahtoneet mihinkään päästä yöksi. Vihdoin neuvoi meille eräs talonmies mistä saisimme kortteerin. Siellä ei hän sanonut olevan ketään kortteeria eikä kenenkään uskaltavan sinne mennä, kun sen talonväki oli "pitkän kynnen pitäjiä". Me neuvottelimme vähän aikaa keskenämme ja päätimme jo mennä toiseen kylään. Mutta vihdoin huusi Tolja: "Miehet, oletteko te hullut? Kun tässä kylässä on kortteeri saatavana, niin te nyt näin myöhään vielä ajaisitte toiseen kylään. Kuulkaa mitä minä olen tuuminut. Niin kuin tiedetään, ovat inkeriläiset taikauskoisia ja pelkäävät noitia. Minä heittäydyn noidaksi ja te tunnustakaa minut sellaiseksi. Kun menemme taloon ja meille luvataan kortteeri, niin minä heitän pihalle sukat jalastani ja pistän paljaat kengät jalkaani. Sinä Pekka viet piilossa minun sukkani tupaan kuivamaan ja tuot ne huomenaamuna minulle pihalle, jossa minä ne taas pistän jalkaani. Tuvassa kun riisumme, niin ottakaa asia puheeksi, että minulla ei olekaan sukkia. Kyllä minä sitten tiedän, mitä minä siihen vastaan. Mutta kaikkien pitää oleman aivan yksituumaiset ja pitämän minua suurena noitana, niin totta toisen kerran meiltä ei varasteta, ei niin mitään."

Tämä neuvo oli meistä kaikista hyvä, ja me päätimme seurata sitä. Tultuamme taloon kysyimme kortteeria. Se luvattiin. Talo oli hyvin varakkaan näköinen ja talonperettä ei muuta ollut kuin isäntä, emäntä ja heidän täyskasvuinen tyttärensä, joka oli mitä sievimpiä inkerittäriä. Päällysvaatteet riisuttuamme sanoi isäntä: "Meillä olisi sauna kylvettävänä. Jos vieraat haluavat tulla kylpemään, niin saatte luvan mennä saunaan."

Me tietysti suostuimme ilolla isännän esitykseen ja aloimme riisua. Kun Tolja veti paljaat kenkänsä jalastaan, minä sanoin kummastellen: "Kah, eihän Toljalla ole sukkiakaan jalassa, vaikka on niin kova pakkanen." "Milloinkas Tolja on ennen sukkia pitänyt, vaikka tulta taivaasta sataisi, kyllä se poika osaa pakkasen lumoa, ettei se hänen jalkojaan palella", vastasi Latun Matti.

Tämä ihmetytti isäntää ja hän tuli oikein omin silmin katsomaan, oliko Toljalla sukkia vai ei. Kun hän ei huomannut sukkia olevan, niin hän sanoi kummeksien: "Miten se voipi olla mahdollista: matkustaa näin pakkasella sukitta?" "Sen joka Suomesta tänne asti matkustaa, täytyy tietää niin paljon konsteja, ettei jalkoja palella", vastasi Tolja.

Saunaan lähtiessään Tolja viskasi rahakukkaronsa talon pöydälle. "Älä veikkonen noin taroisalle paikalle heitä rahakukkaroasi. Tietysti ei sitä talonväki ota eivätkä oman arttelin miehet, mutta voipihan joku matkalainen siepata kukkaron meidän saunassa ollessamme ja sinä jäät rahoitta", huomautin minä. "Kuka minun kukkaroni varastaa, hän varastaa viimeisen kerran tässä maailmassa", huusi Tolja ja juoksi talon tyttären jäljestä saunaan.

Saunasta tultuamme kyseli isäntä pelonalaisena Toljan kotopaikkaa, vanhempia ynnä muuta. "Minä olen syntynyt Peräpohjan maalla, oikein Lapinmaan rajoilla, ja tulin vanhempani keralla etelään. Pohjalaiset eivät olekaan niin hölmöjä kuin muut suomalaiset, vaan he tietävät yhtä ja toista", vastasi Tolja.

Aamulla läksimme jo pimeän aikana metsään halonvetoon. Minä vein Toljalle ulos kuivat sukat jotka hän pani jalkaansa. Laittoipa vielä töppösetkin kenkäinsä päälle, kun oli kova pakkanen. Illalla, kun tulimme kortteeritaloon, Tolja heitti taas pihalle töppöset ja sukkansa jalastaan. Sukat minä taas vein tupaan, vaan töppöset Tolja kätki heinien sisään. Näin hän teki joka aamu ja ilta, eikä meiltä varastettu mitään, vaikka taloa varkaanpesäksi sanottiin. Päin vastoin annettiin meille talosta kaassaa (keittoa) ja tsajua (teetä).

Eräänä iltana, kun olimme jo ehtineet riisuuntua, tuli taloon vieras mies ja nainen. He kuiskailivat vähän aikaa isännän kanssa. Vihdoin isäntä kutsui Toljan luokseen ja kysyi, tahtoisiko Tolja olla hyvä ja lukea hammassuoloja tälle vieraalle emännälle, joka oli hänen sukulaisensa.

Tolja mietti hetkisen ja sanoi sitten rohkeasti: "Oli menneeksi, mustalaispoika sotamieheksi. Tarpeellisista pitää hädässä auttaa; antakaa minulle pala riepua ja suoloja."

Sen saatuaan Tolja asetti suolariepunsa liedelle ja alkoi lukea pamisuttaa:

Himmene nyt hiien hurtta ja raukea Manalan rakki.

Sitten lukea lurpotteli mitä sylki suuhun toi, vesi kielille vetäisi. Meitä tahtoi naurattaa, vaan emme uskaltaneet; silloinhan olisi koko Toljan noitakonsti mennyt myttyyn ja me emme enää olisi voineet olla koko talossa. Siksi täytyi mukaantua oltavien olojen mukaan.

-- Osaako Tolja todellakin loitsia? kysyi Savolais-ukko.

-- Samalla tavalla kuin minä ja sinäkin, vastasi Suutarin Pekka. Eiväthän ne mitään loitsulukuja olleet, joita Tolja lukea lorotteli, olivathan vain semmoisia olevinaan.

-- Ja samanlaista ovat niidenkin konstit, jotka tietäjinä kuljeksivat ja muita herkkäuskoisia narrailevat, sanoi Korjuksen Risto.

-- Eikö mitä, vastasi Mauno-setä. Kunhan sinä kuulisit oikean tietäjän loitsivan, niin karvasi nousisivat pystyyn. Ne eivät olekaan mitään lorotuksia, vaan totisia sanoja.

-- Ja toimittavat tietysti saman verran kuin Toljankin luvut, jatkoi Risto.

-- Niilläpäs sitä ollaan tähän asti toimeen tultu, sanoi Mauno-setä kiivaasti, vaan te nuoret tahdotte hävittää kaikki vanhat tiedot ja vanhat uskot.

Kun Suutarin Pekka huomasi, että tulee mielipiteissä erotus, josta voisi seurata eripuraisuus, niin hän sanoi:

-- Antakaapas olla kiistanne ja kuunnelkaa, kun minä jatkan kertomustani. Tolja luettuaan suolat antoi ne vieraalle emännälle ja käski niitä panna kipeän hampaan päälle. Mutta jos se ei auttaisi, niin pitäisi ottaa kirkon kynnyksestä puikko ja kaivella sillä hampaita, niin se vissiin auttaisi.

-- Vieläkö Tolja otti mitään loitsimisestaan? kysyi Yrjö.

-- Ei hän ottanut mitään, vaikka toiset vihan väkeen tukitsivat, vaan sanoi toimittavansa sen isännän sukulaiselle pieneksi palkaksi siitä, kun meitä niin hyvästi pidettiin talossa. Mutta kun tarpeellisia ilmestyi sen perästä useampia, niin hän otti jo vähin maksuakin, vähän käsiverhoa, niin kuin Toljalla oli tapana sanoa, vastasi Risto.

-- Ei luulisi Toljaa semmoiseksi lyöpperiksi, että hän heittäytyi noidaksi, vaikka ei mitään ymmärrä, sanoi Holttolan kirkonmies kummeksien.

-- Mihin aikaan te rahdissa olitte? kysyi Lippolan kirkonmies.

-- Se oli joulun jälkeen, ensimmäisellä sydänkuulla, vastasi Savolais-ukko, mutta en osaa sanoa monesko kehruuviikko se oli.

-- Mutta minä en ymmärrä koko sydänkuista niin mitään, vaikka olen koko ikäni kuullut. Välistä sanotaan sydänkuun olevan jo jouluna ja välistä myöhemmin. Mistä sen oikein tietää milloin ensimmäinen sydänkuu alkaa ja milloin se loppuu? kysyi Suutarin Pekka.

-- Se kuu, joka syntyy talvipäivän pesässään ollessa (joulukuun 18-22) tahi sen perästä, on ensimmäinen sydänkuu. Täten on välistä joulu sydänkuulla, ja silloin toivotaan hyvää vuoden tuloa. Jos taasen ensimmäinen sydänkuu sattuisi syntymään myöhään, esim. loppiaisen perästä, niin sinä vuonna ei toista sydänkuuta olekaan, vaan sitten seuraa vaahtokuu, hankikuu, salamakuu, toukokuu jne. Sydänkuiksi niitä sanotaan sen tähden, kun ne ovat talven sydännä. Kun puu silloin on kuivimmillaan, niin hakataan rakennushirret sydänkuulla. Vaahtokuun nimi on tullut lumen pyryämisestä, joka ajelehtaa sinne tänne juuri kuin vaahto. Kun tässä kuussa ilmat ovat jo lievemmät, niin alkaa jo lintujenkin mieli tehdä laulamaan, josta on saatu sananparsi:

Varis laulaa vaahtokuulla, sydänkuulla synnyttelee.

Neljättä kuuta nimitetään hankikuuksi, jolloin kun päivällä on nuoskeampi, yökylmät kovettavat lumen niin, että hanki kannattaa. Tämän kuun ilmoista sanotaan: "Minkälainen ilma on hankikuun syntyessä, sellaisena se pysyy kesäpäivän seisahdukseen asti."

Tämän kuun lopussa alkaa jo lumi sulaa ja mäkien harjuille ilmestyä pälviä, sekä tänne pohjolan perälle ilmestyy ensimmäinen kesän ilmoittaja, kiuru joka ylhäällä ilmassa visertelee. Kiurun laulusta määrätään kesän tulo, sillä silloin tiedetään olevan

kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, viik'kaus kivenvihasta, västäräkistä vähäsen, pääskysest ei päivääkään.

Vanhat ihmiset ovat merkinneet, että jos Rekiheitto-Maariana (25. päivänä maaliskuuta) kylmää, niin sen perästä kylmää vielä neljäkymmentä yötä.

Viides ja viimeinen talvikuu on sulamakuu, jolloin

maat sulavat, veet valuvat, kesä tulla keikuttelee.

Jos luetaan vuoden kuut ensimmäisestä sydänkuusta alkaen, niin saadaan väliin kaksitoista ja väliin kolmetoista kuuta vuodessa, vaikka kirjakuukausia on vain kaksitoista.

Tämän selityksen antoi Savolais-ukko talvikuukausista opiksi nuoremmalle sukupolvelle. Tähän lisäsi vielä Holttolan kirkonmies seuraavan selityksen kuusta:

-- Kuun, tuon kummallisen naapurin, joka

milloin on kaita kasvoltansa, milloin liiaksi lihava,

sanotaan olevan kaikkein lähin taivaankappale. Se kasvaa idästä ja vähenee lännestä. Varsin typeränä minä pidän sitä miestä, joka ei heti ensi katsannolla huomaa milloin on ylä- ja milloin alakuu. Sille minä heti sanon:

Etkö tuhma kuuta tunne idän puolta kasvavaksi, luotehen väheneväksi.

Ennen kuin uusi kuu rupeaa näkymään, on kuuton aika. Tätä pidetään kehnoimpana aikana ja tällä ajalla syntyneitä ilmeisiä (ihmisiä) arvellaan kovan onnen lapsiksi, joista sanotaan:

Syntynyt on synkeällä aivan kuutolla ajalla.

Kuu jaetaan neljään kortteliin ja seitsemän vuorokautta luetaan kuhunkin kortteliin ja kuutonta aikaa on puolitoista vuorokautta. Ensimmäinen kortteli on uusi kuu, toinen täyttyvä kuu kolmas vähenevä kuu ja neljäs kuunpohja. Kahta ensimmäistä korttelia nimitetään yläkuuksi ja jälkimmäistä kahta korttelia sanotaan alakuuksi. Kuun kääntymiseksi kutsutaan sitä aikaa, jolloin seuraava kortteli alkaa. Täysi kuu on silloin, kun kuu näyttää ympyräiseltä niin kuin astianpohja. Kuun paistetta nimitetään kuutamoksi eli kuuvaloksi, vaan pimeä aika, jolloin ei kuu kumota, on ehäs.

Kuun täytenä ollessa huomataan siinä olevan muutamia tummia pilkkuja, joiden synnystä vanhat ihmiset ovat tienneet kertoa seuraavan tarinan:

Kaksi miestä meni kerran yön pimeydessä varastamaan. Juuri kun he pääsivät tarkoitettuun paikkaansa, nousikin kuu ja ehkäisi valollaan heidän yrityksensä. Tästä suuttuneina he ottivat tervasaavin (korvon) korentoon ja läksivät kuuta sokaisemaan. He kiipesivät korkealle mäellä kasvavan pitkän puun latvaan, josta rupesivat tampilla kuuta tervaamaan, vaan tarttuivatkin saaveineen päivineen kuuhun, jossa nytkin vielä seistä kököttävät.

Kuuta pidetään ei ainoastaan ajanmäärääjänä, mutta myöskin ilman ennustajana. Kirkas täysikuu ennen kevätpäiväntasausta ennustaa kaunista ilmaa, vaan sen perästä yöhalloja. Keltainen kuu merkitsee sadetta, vaan punainen tuulta. Iso vaalea kehä kuun ympärillä sumuisella ilmalla tietää rönsyilmaa, vaan muuten poutaa, niin kuin sananparsi sanoo:

Poudaksi on kuun kehä, sateheksi päivän sappi.

Jos kuu mailleen mennessään on punainen ja näyttää tavallista isommalta, tiedetään myrskyn olevan tulossa. Jos uuden kuun sarvet ovat terävät, tulevat pakkaset. Muuten voidaan laskea ilman laatu neljännestä, viidennestä ja kuudennesta päivästä.

-- Kun nyt kuusta saadaan ilmain vaiheet tietää, niin mitä varten ilmoja on allakkaan merkitty? Ne eivät kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan usein sattuu päin vastoin? Kukas sen tietää selittää? kysyi Suutarin Pekka.

Kun ei vanhemmista miehistä ollut sen selittäjää, niin sanoi Korjuksen Risto:

-- Pappilan nuori herra selitti kerran meille sen asian näin: Luonnonlain mukaan täytyy pienemmän totella suurempaa. Täten maa tottelee aurinkoa ja kiertää sen ympäri. Samaten myöskin kuu kiertää maan ympäri 19:ssä vuodessa ummelleen 235 kertaa, siis vähän yli 12 kertaa vuodessa. Kun kuun on luultu vaikuttavan maan ilmanvaiheisiin, niin almanakkaan on merkitty samat ilmanvaiheet, kuin ne 19 vuotta takaperin olivat. Vaan nämä merkitykset eivät aina pidä paikkaansa, niin kuin jokainen tietää, joten allakka ilmojen suhteen on valehtelija.

-- Senhän kyllä jokainen näkee, että kuu kiertää maata, mutta että maa kiertää aurinkoa on sula valhe ja herrojen hupsutusta, jota he eivät itsekään usko, vaikka muille sitä tyrkyttävät. Johan sitten jouduttaisiin jonnekin, jos maa liikkuisi, sanoi seppä, ja siihen tuumaan toisetkin yhtyivät, ainoastaan isännän poika Antti ja Korjuksen Risto olivat toista mieltä, mutta he eivät tahtoneet vanhain miesten kanssa kiistellä.

Vähän aikaa ääneti oltua sanoi Suutarin Pekka:

-- Jatkakoon vain kirkonmies kertomusta kuusta.

Sitten Holttola jatkoi:

-- Niin kuin sanoin, pidetään kuuta ei ainoastaan yleisen ajan määrääjänä, josta vuoden vaiheet tiedetään, vaan myös varsinkin pimeällä vuoden ajalla katsotaan kuusta ynnä muista taivaanmerkeistä ylösnousunkin aikaa. Niinpä esim. neuvotaan morsianta, jos ei talossa olisi kukkoa, joka laulullaan ilmoittaa päivän tuloa, pitämään kuusta vaaria, niin kuin siitä runo laulaa:

Kun ei kukkoa talossa, pidä kuuta kukkonasi, Otavaista oppaanasi: käyös ulkona usein, käyös kuuta katsomassa, Otavaista oppimassa, tähtiä tähyämässä. Konsa oikeittain Otava sarvet suorahan suvehen, pursto perin pohjoisehen: silloin on aikasi sinulla nousta luota nuoren sulhon, saada viereltä verevän, saada tulta tuhkasista, valkeata vakkasesta, tuli puikkohon puhua, lienosti levittämättä.

Niin kuin jokaiselle on tuttua toimitetaan erityisiä töitä erityisillä kuun ajoilla. Kaikki tärkeimmät asiat, joille toivotaan onnellista menestystä, toimitetaan yläkuulla. Niinpä esim. kaski hakataan yläkuulla, ja samoin toimitetaan istutukset ja jos mahdollista niin kylvökin yläkuulla. Huoneiden rakennustapeet ja työkapineiksi tarvittavat puut hakataan yläkuulla, vuoden pimeimmällä ajalla sydänkuulla. Naimiskaupat aloitetaan ja lemmennostot ynnä muut semmoiset toimitetaan yläkuulla. Jota vastoin ne asiat, joiden pitää raukeaman, toimitetaan alakuulla. Pärepuut kaadetaan alakuulla, jotta ne paremmin turtaantuisivat ja kuolisivat. Tupa kylmätetään alakuulla, jotta torakat ja muut syöpäläiset paremmin kuolisivat ja häviäisivät.

-- Mutta kukas tietää mitä varten kuu välistä pimenee? kysyi Suutarin Pekka.

-- Kuun syöminen eli pimeneminen ennustaa joko sotia, nälkävuosia, ruttotautia tahi jotakin muuta Jumalan vitsausta, jolla hän tätä syntistä kansaa rankaisee. Välistä taas kun joku hirmuvaltias, pakanallinen kuningas, kiduttaa ja rääkkää viattomia alamaisiansa, jota ei kuu hennoitse katsella, niin hän siksi kätkee kasvonsa.

Näissä keskusteluissa kului ilta rattoisasti ja illallisen ajan ehdittyä menivät naapuritalojen miehet kotiinsa ja Niemelän nuoriso myöskin palasi kylältä, jonka jälkeen naiset toimittivat tavalliset ilta-askareensa. Sen jälkeen syötiin illallinen ja pantiin maata.

Seuraavana päivänä päivällisen perästä läksivät vieraat talosta. Emäntä laittoi heille tuomisiksi piiraita ja ohraleipää. Korjuksen nuorikko jäi oljamiin. Näin päättyivät kevätkestit.

* * * * *

Perjantaina ennen virpo- eli palmusunnuntaita leipoi Niemelän emäntä suuren uunillisen rukiisia virpokaakkuja. Seuraavana lauantaina jo aamusta alkain alkoi kulkea talossa virpojia. Niitä oli vanhoja miehiä ja naisia sekä lapsia, joilla kaikilla oli torppasäkit ja muutamilla miehillä tuohikontit olkapäillä, joissa he kantoivat virpovitsoja, urvuille puhjenneita pajunoksia. Heti tupaan tultuaan ja hyvän päivän sanottuaan he alkoivat virpoa eli pajunoksilla lyödä selkään emäntää sanellen puolilaulaen seuraavan runonpätkän:

Virvon, virvon vitsaksilla, pieksän pajun varpasilla tuoreeksi, terveeksi tulevaksi vuodeksi: emännälle lehmäonni, orit-onni isännälle, vuonaonni miniälle, naintaonni tyttärelle! Kuin monta varpaa, niin monta vasikkaa, kuin monta oksaa, niin monta oritta, kuin monta urpaa, niin monta uuhia, kuin monta haaraa, niin monta sulhasta!

Sitten virpojat istausivat penkille ja lausuivat:

Pyydän, pyydän palkastani, vaadin virpomisestani: taikinasta kakkarainen, haavanlehden paksukainen, lehmästä voilusikkainen, tarhakiven suurukainen, kanakatrasta munanen, kivensilmän täytykäinen.

Tavallisesti emäntä antoi virvontapalkaksi virpokaakun, mutta jos virpoja oli kuppari, velho tahi talon sukulainen, niin sille annettiin sirunen voita leivän keralla tahi lapsisukulaiselle kananmuna. Saatuaan antimet virpojat kiittivät seuraavilla sanoilla:

Suur kiitosta, kosta Jumala, edeskinpäin antamista! Kasvakoon ja kaunistukoon tämän vuodenkin ajalla: isännälle ohrapellot, emännälle kaalikuvut, liinahalmeet miniälle, pitkät pellavat tytölle!

Sitten virpojat läksivät talosta jäähyväiset sanottuaan jättäen virpovitsat, puolenkymmentä pajun oksaa nipuille sidottuna, tuvan penkille. Virpovitsat emäntä korjasi lammasläävään, ja niillä sitten touonalkajaispäivänä lampaita ajettiin laitumelle. Lapset ja nuoremmat virpojat, jotka eivät virpolukuja osanneet, lausuivat vain virpoissaan:

Virpoi, varpoi tuoreeksi, terveeksi tulevaksi vuodeksi, sulle vitsat, mulle kaakku.

Seuraavana sunnuntaiaamuna jo ani varhain ihmisten vielä maatessa tuli Perätalon seppä Niemelään ja hyvän huomenen sanottuaan hän alkoi virpoa ropsia yötilallaan olevaa isäntää laulaen virpoessaan:

Minä virvon viinan eestä, sen punaisen pullon eestä!

jonka tehtyään hän heitti virpovitsat isännän sänkyyn ja kävi itse penkille istumaan. Kohta nousi isäntäkin, pukeusi ja haki aitasta punaista eli siirappiviinaa, josta antoi aamuryypyt sepälle. Sitten kun talon ukkomiehet nousivat, annettiin heillekin aamuryypyt. Kun emäntä oli noussut, virpoi seppä häntäkin. Emäntä puolestaan antoi myös ryypyn sepälle, joka ryypättyään toivotti:

Isännälle ihra paksu, emännälle leuka leveä.

Sunnuntaiaamupuolella kävi vielä virpojia, mutta puolelta päivältä ei enää ketään käynyt. Jos joku epähuomiossa sattui tulemaan puolen päivän jälkeen, niin sen virpovitsat nostettiin tuvan uuninpatsaan päähän, eikä annettu mitään antimia. Naapuritalojen lapset, jotka eivät olleet köyhät, kävivät sunnuntaiaamuna virpomassa, vaan näille ei annettu mitään, pyydettiin vain tulemaan virvontapalkoilleen pääsiäisenä, jolloin heitä syötettiin ja annettiin kananmuna virvontapalkaksi.

Piinaviikolla, pääsiäisenalusviikolla, ei syöty mitään rasvaisia ruokia, eikä kierotorstaina mitään kierretty: ei kehrätty, ei kerrattu eikä vitsaakaan väännetty. Pitkänäperjantaina ei syöty muuta ruokaa kuin mämmiä kauraisen leivän kanssa. -- Lehmiä ei juotettu sinä päivänä; eivätkä muutamat antaneet lapsensa imeä, ennen kuin aurinko oli laskenut. -- Ei myös käyty koko sinä päivänä toisissa taloissa, vaan aamupuolella käytiin kirkossa ja iltapuolella luettiin Kristuksen kärsimisen historiaa ja laulettiin piinavirsiä. Seuraavana lauantaina jo varhain aamusilla keitettiin ja paistettiin pääsiäisen varalle ja iltapuolella pestiin tupa.

Pienemmät pojat olivat ahkeraan työssä pääsiäiskiikkua valmistaissaan. He ottivat puuröykystä tuoreen koivun, jonka sovittivat kahdelle tasakkain olevalle suojan salvaimelle, toivat sitten metsästä pari hienon aisan kokoista koivua, joiden latvat he varistivat lämpiävän riihen uunissa, kiersivät ne raksukalleen ja laittoivat kantapajun koivujen tyveen. Näin valmiiksi saatu liekku (kiikku) pantiin raksista riippumaan kiikkupuuhun. Tällä tavoin valmistetussa kiikussa sitten pääsiäisenä pienemmät pojat ja tyttöset kiikkua heiluttivat.

Jos pääsiäissunnuntaiaamuna aurinko paistoi noustessaan, tiedettiin hyvän marjakukkavuoden olevan tulossa. Mutta jos päivä oli pilvessä noustessaan, niin marjain kukat panee halla seuraavana vuonna. Variksen sanottiin tekevän ensimmäisen munansa pääsiäissunnuntaiaamuna, vaikka olisi kuinka pakkanen tahansa.

Löysäläiset ynnä ne joilla ei omaa hevosta ollut, menivät jo kierotorstaina kirkolle ja olivat kirkossa pitkänäperjantaina sekä molempina pääsiäispäivinä. Kortteeria olivat he joko pitäjäntuvassa, pappilan perheentuvassa tahi kirkon naapuritaloissa. Vasta pääsiäismaanantaina kirkonmenojen perästä he tulivat kotiinsa.

Pääsiäissunnuntaina ajoi nuori väki kirkolle. Ken ei päässyt hevosella, se astui jalkasin. Kirkolta päästyä ajettiin jäillä kilpaa, jos nimittäin keli myöten antoi. Kun usea hevonen oli rahdin teossa ynnä muissa raskaissa vedoissa rasittunut, niin eipä pääsiäisenä enää kilpaamisesta ollut paljon haaraa. Rikkaiden hevoset kyllä jaksoivat kilpailla. Siksipä sanottiinkin:

Joka mies jouluna kilpaa, se mies, ken pääsiäisnä.

Pääsiäismaanantaina kävivät vanhemmat ihmiset kirkossa ja nuorempi väki korjaili Aittamäellä olevaa napakiikkua. Iltapuolella päivällisen perästä kokoutui kylän nuoriso Aittamäelle kiikkumaan. Sinne tuli poikia vieraistakin kylistä. Muiden muassa saapui sinne Lippolan Juhanakin, joka kiikutti kaikki Niemelän tytöt, ensin vanhemmat ja sitten Kaisan viimeiseksi. Juhanalla ja Kaisalla näkyi olevan paljon puhelemista keskenään, eikä kukaan kylän nuorisosta sitä kariksi katsonutkaan, kun tiesivät heidän olevan kaukaista sukua keskenään, vaikka ei kukaan, eivät asianomaiset itsekään tienneet, missä suhteessa he olivat toisilleen sukua. Mutta hengenheimolaiset he kyllä tiesivät olevansa ja semmoisina he rakastivat toisiaan.

Iltahämärissä pyysi Niemelän Antti Lippolan Juhanaa kotiinsa. Siellä syötettiin ja juotettiin vierasta ja pyydettiin jäämään yöksi, johon Juhana ilomielin suostuikin. Tästä oli Kaisa niin hyvillään, kuin olisi ollut seitsemännessä taivaassa.