Part 6

"Paavali on talven napa, vaan kynttilä on kevättä." Nämä päivät pidettiin puolipyhinä, jolloin ei mitään raskaampia töitä toimiteltu, ei kehrätty eikä kerrattu. Loppiaisen perästä alkoivat kehruuviikot ja niitä luettiin: ensimmäinen kehruuviikko (loppiaisviikko), toinen, kolmas jne. aina Paavaliin asti ja siitä kyntteliin, kynttelistä laskiaiseen, siitä pääsiäiseen, helluntaihin jne. Paavali, tuo talvennapa, on vuoden kylmimmällä ajalla, ja "jos ei pauka Paavalina eikä kylmä kynttilänä, ei oo kelpoa keseä". Jos tammi- ja helmikuussa sataa lunta tasaisilla ilmoilla, niin tulevat heinä- ja elokuutkin sateisiksi, mutta lumiryöpyt ennustavat kesän tuulia, sanoivat vanhat ihmiset. Muuten nimitettiin tammikuuta isoksi ja helmikuuta vähäksi tammeksi, niinkuin seuraava vanha tarina kertoo: Vähä tammi sanoi isolle tammelle:

Jos oisin sun asemallasi, niin kylmäisin kytkyeen lehmät, akan kädet taikinahan, tantereesen sian sorkat. Vaan voi poloinen päiviäni: jos yöllä yritteleinkin, killistäin mä kylmämähän, niin päivällä parahalla vesi silmästä sirahtaa.

Tammikuun nimestä olemme saaneet vanhoilta ihmisiltä seuraavan selityksen:

Tammi on meidän vahvin puulajimme, jota esi-isämme sen vahvuuden vuoksi pitivät sangen suuressa arvossa nimittäen sitä Jumalan puuksi. Vieläpä nytkin sanotaan kovasta puusta: "niin on kuin tammi". Sanotaanpa joskus tammeksi sitäkin, mikä ei oikeastaan tammi olekaan; esim. vaalua, joka kulkee myllyaitan läpi ja johon on vesi- ja hammasrattaat kiinnitetty, nimitetään paikoin tammeksi. Kenties ennen, kun maamme oli puista rikkaampi, se lienee ollutkin tammea, vaan nyt se tavallisesti on honkapuuta. Tästä on tämä kuu, joka on vuoden kovimmalla ajalla, saanut tammikuun nimen.

Helmikuun nimen ovat vanhat sanoneet tulevan siitä, että kun ilmat tässä kuussa, varsinkin loppupuolella, ovat noivemmat (lauhkeammat) -- tietysti tässä tarkoitetaan vanhaa ajanlaskua -- niin että räystäät vettä tippuvat ja yökylmä jäädyttää vesipisaraiset jääksi, jotka aamusilla kimaltelevat niin kuin helmet neitosten kaulassa, niin siitä syystä on tälle kuulle annettu nimeksi helmikuu.

Maaliskuun nimestä olemme kuulleet monenlaisia selityksiä. Uskottavalta näyttää, että se johtuu sanasta maali. Kun näet tässä kuussa jo hanki kannattaa, niin seudun nuorukaiset hiihtivät suksillaan johonkin soveliaasen paikkaan, asettivat maalin ja rupesivat siihen ampumaan. Täten he harjaantuivat tarkoiksi ampujiksi, joka entiseen aikaan, kun pääelinkeinona oli metsästys ja kalastus, olikin sangen tähdellistä. Kuinka suuressa arvossa joutsimiehet (ampujat) olivat, näemme esim. siitä, että ennen vanhaan verot luettiin joutsittain, ja paikoin nytkin vielä, tahi ainakin näihin aikoihin asti, kirkon rakennustyöt toimitetaan joutsittain (jousittain) lukemalla kuinka monta jousta jännittävää eli vississä iässä olevaa kussakin talossa oli. Tämän kuun ilmoista sanotaan: "Minkä helmikuu helpottaa, sen maaliskuu maksaa. Sen verran suvella sadetta kuin maaliskuussa sumua."

Huhtikuun nimen voipi johtaa sanoista huhta ja huhtua. Tässä kuussa näet aloitettiin huhdan teko sillä tavoin, että yhteisillä metsämailla kävivät isäntämiehet merkitsemässä sen piirin, joka seuraavana kesänä kaskeksi (huhdaksi) kaadettiin. Myös tämän kuun loppupuolella käytiin kaski karsimassa toukokuun ahavilla poltettavaksi. Ja kun tämän kuun lopussa lumi sulaa ja maa huhtautuu, niin kuin sananparsi sanoo: "Maaliskuu maan avaapi, huhtikuu huhteleepi", niin voipi tämän kuun nimi tästäkin syntyä. Muuten sanotaan lumen sulamisesta: "Minkä maaliskuu säästää, sen huhtikuu päästää". Taivaallisista talvikuista puhumme vastedes.

* * * * *

Eräänä päivänä laskiaisenalusviikolla olivat Niemelän kylän pienet pojat kokoutuneet Niemelän lämpiävään suureen riiheen suksiaan voitelemaan. Siinä ensin puhuttiin mäenlaskusta ja kuinka jyrkältä mäeltä on kukin uskaltanut laskea alas. Kun nämä jutut olivat loppuneet, kertoi Mattilan Simo seuraavan tarinan:

-- Laiska hevonen veti kerran suolakuormaa järven sivuitse. Kun tie oli kallellinen, niin vierähti raskas kuorma tapaturmassa tieltä järveen. Kun se vihdoin sieltä saatiin ylös nostetuksi, hupeni kuorma koko joukon, sillä suolat olivat vedessä sulaneet paljon, joten kuorma oli paljon keveämpi. "Tämä on hyvä keino", tuumi hevonen, "minä käytän tätä keinoa vastakin hyväkseni". Toisen kerran veti taas sama hevonen pellavakuormaa samaa tietä. Kun hän näki järven tulevan, juoksi hän ja kaasi tahallansa kuorman veteen. Mutta kun pellavat vedessä kastuivat, tulivat ne entistä raskaammiksi, niin että hepoparka sai vetää minkä jaksoi, eikä sittenkään kuorma tahtonut mäkeen nousta. "Ei vilppi ja viekkaus maailmassa auta", mietti hevonen, "vaan rehellisyys ja totuus paikkansa pitävät". Eikä hän siitä lähtien enää milloinkaan kuormaansa kaatanut, vaan veti aina hyvästi.

-- Minä kerron tuon sadun rennunkielellä, sanelepas sinä Simo se uudestaan, virkkoi Lahtelan Erkki.

Simo kertoi edellä ja Erkki käänsi sen rennuksi perästä seuraavaan tapaan:

-- Kalais vonenhe tive ränker lasuomaakuor venjär vuitsesi. Nikun eti lio lallinenkal, iniin rähtivie kasras makuor patamassatur tätiel veenjär. Niinkun ise doinvih täsiel tiinsaa lösy tetuksinos, penike makuor koko konjou, läsil latsuo livato dessäve laneetsu jonpal, tenjo makuor lio tistäen jonpal piämpike. "Mätä nion vähy nokei", mituu vonenhe, "nami tänkäy takinvas väksenihy." Sentoi ränker tive sitaa masa vonenhe lavapelmaakuor maasa tätie. Nikun nihän kina venjär levantu, sijuok nihän ija sikaa hallansata mankuor teenve. Tamut niku lavatpel dessäve tuivatkas, livattu ine tistäen kaammaksiras ini täet pohekapar isai tääve kämin soijak, käei tenkäänsit maakuor tonuttah keenmä tanous. "Jei pivilp ija kausviek massamaail taau", timiet vonenhe, "nivaa hellisyysre ija tuusto kansapaik tävätpi." Käei nihän täsii teinläh nääe loinkaanmil maansakuor tanutkaa, nivaa tive naai västihy.

-- Hyvästi se oli, mutta kuulkaas pojat, kun minä kerron saman sadun siansaksaksi, niin se vasta hauskaa, virkkoi Mäkelän Tuomas. Simo, sinä joka et muita osaa kuin suomea ja tätä kieltä, kerro edellä.

Simo kertoi taas edellä ja Tuomas käänsi sen siansaksaksi:

-- Heiska lavohen keti verran kuola suormaa sirven jävuitse. Teenku kali ollallinen, vein niirähti kuskas raarma tupatarmassa jäältä tierveen. Vin ku sehdoin saalta sietiin nölös ystetyksi, kupeni huorma joko koukon, solla siilät velivat odessa palaneet suljon, koten juorma eli ontista keljon päviämpi. "Oma tän kevä hyino", heumi tuvonen, "känä miytän hystäkin vavakseni." Keisen torran täti vees hema savonen kollavaspeermaa temaa saita. Nän han kuki turven jälevän, häiksi jon ka jaasi kohallansa veerman tateen. Petta kun mullavat kädessä vestuivat, nelivat tu rantista eskaammaksi, ein nittä papoherka vei sataa janka miksoi, seikä ettenkään taarma kohtunut nokeen mäystä. "Vi elppi ve jaukkaus ailmassa mouta", hietti mevonen, "reen vähellisyys to jatuus piikkänsä pätävät." Häikä en läitä sihtein minää elloinkaan kaarmaansa kootanut, veen vati hyinä avasti.

-- Mutta kun minä kerron saman sadun varpusenkielellä, niin se vasta on mies, joka ymmärtää, kehaisi Perätalon Pekka. Simo, kerropas sinä edellä.

Simo kertoi taas edellä ja Pekka käänsi sen varpusenkieleksi näin:

-- Lanaviiska henavivonen venäviti kenäverran sonaviila konaviirmaa jänävirven sinävivuitse. Kunavin tenävii onavili konavillinen, ninäviin venäviirähti ranaviskos konaviirma tanavipatunavirmassa tenäviiltä jänävirveen. Kunavin senavii venävihdoin sinaviiltä sanaviitiin ynävilös nonavistetutunaviksi, hunavipeni konaviirma konaviko jonaviukon; sinävillä sonaviilat onavilivat venävidessä sunavilaneet panaviljon, jonaviten konaviirma onavili enäkentistä panaviljon kenäviviämpi. "Tämävivä onavin hynävivä kenäviino", tunaviimi henavivonen, "minävinä känäviytän vanavistakin hynäviväkseni." Tonaviisen kenavirran venäviti tanaviis sanavima henavivonen penavillavas konaviirmaa sanavimaa tenäviitä. Kunavin hänävin nänäviki jänävirven tunavilevan, jonaviiksi hänävin janavi kanaviisi tanavihallansa konaviirman venäviteen. Munavitta kunavin penavillavat venävidessä kanavistuivat, tunavilivat nenävi enävintistä ranaviskaammanaviksi, ninäviin enävittä henävipo-panavirka sanavii venävitää minävinkä janaviksoi, enäviikä sinävittenkään tanavihtonut mänävikeen nonaviusta. "Enävi vinävilppi janavi venäviikkaus manavilmassa anavuita", menämiitti henavivonen, "vanaviin renävihellisyys janavi tonavituus panaviikkansa pinävitävät." Enäviikä hänäviin sinäviitä länävihtin enävinää minävilloinkaan konaviirmaansa kanaviitanut vanaviin venäviti anaviina hynävivästi.

-- Kovin Pekka sinun varpusenkielesi on pitkäveteistä, mutta jos minä rupeaisin raksuttelemaan rastaankieltä, jota minä Saarelan serkultani opin, niin kuuntelisitte korvat hörkössä ja suut selällään ettekä ymmärtäisi niin hölyn pölyä, vaan luulisitte sitä ulkomaan kieleksi, sanoi Niemelän Mikko ja alkoi:

-- Riiskalasa rivonenhesa ritivesa rirrankesa riilasosa riirmaakesa rirvenjäsä rivuitsesisa. Rinkusa rietisa riliosa rillallinenkasa, riinnisa rierähtivisa riskasrasa riirmakesa paturmassatasa rieltätisa rirveenjäsä. Rinkusa risesa rihdoinvisa rieltäsisa riitiinsasa rilösysä ristetuksinosa, ripenihusa riirmakesa rikokosa, rilläsisa riilatsosa rilivatosa ridessavesa rilaneetsusa riljonpasa, ritenjosa riirmakesa riliosa rintistaesa riljoapasa riveämpikesa. "Rimätäsä rinosa rivähysä riinokesa", riimitusa rivonenhesa, "rinämisä riytänkäsä ristakinvasa riväksenihysä." Riisentosa rirrankesa ritivesa riistasa rimasasa rivonenhesa rillavaspesariirmaakesa rimaasasa riitätesa. Rinkusa rinhäsä rikinäsä rirvenjäsä rilevantusa, riiksijosa rinhäsä rijasa riisikasa rihallansatasa riirmankosa riteenvesa. Rittamusa rinkusa rillavatpesa redessävesa ristuivatkasa, rilivattusa rinesä rintistäesä riskaammaksirasa, riinnisa rittäesä ripohesarirkapasa riisasa ritäävesa rinkämisa riksoijasa, riikäesa rittenkäänsisa riirmakesa rihtonuttasa rikeenmäsä riustanosa. "Riiesa rilppivisa rijasa riekkausvisa riilmassamasa riutaasa", riettimisa rivonenhesa, "riinvasa rihellisyysvesa rijasa rituustosa riikkansapasa ritävätpisa." Riikähänesa riitäsisä rihteinläsä rinääesä rilloinkaanmisa riirmaansakesa riitanutkasa, riinvasa ritivesa riinaasa rivästihysä.

-- Kylläpä rastaankielessä on monta ärrää, vaikka ei tuo muuten ole mikään ulkomaan konsti tuota oppia, virkkoi Simo. Mutta kun Pajarin keisari kävi meillä mennätalvena, niin hän haastoi rennunkielen rennuksi, kun oli vähän päissään, niin sitä ei ymmärtänyt kukaan, ei siskonikaan, vaikka hän osaa pääskysen- ja tiaisenkielet, sanoi Matti.

Kun sukset oli voideltu, ne nostettiin riihenparsille kuivamaan. Seuraavana päivänä pojat ottivat suksensa ja menivät latuja tekemään kotimäen rintaan. Se oli järven puolelta melkein jyrkkä, joten pienet pojat tukeeksensa pistivät suksisauvan haarojensa väliin ja niin pääsivät seisoallaan jäälle.

Laskiaissunnuntai ei ollut muita pyhiä merkillisempi eikä sitä millään erinäisellä juhlallisuudella vietettykään, mutta laskiaistiistai sitä vastoin oli muita viikonpäiviä merkillisempi. Se oli jo pyhä, jolloin naiset eivät kehränneet eivätkä miehet mitään lastuja tehneet, sillä jos naiset olisivat silloin kehränneet, niin eivät seuraavana kesänä olisi pellavat ja liinat kasvaneet. Jos taas elukat olisivat saaneet astua miesten laskiaisena tekemien lastujen päälle, niin olisivat niiden jalat tulleet kipeiksi.

Päivälliseksi joka talossa oli keitetty sorkkarokkaa. Se oli muuten keitetty niin kuin tavallinen papurokka, mutta mausteeksi oli pantu edellisenä syksynä teurastettujen sikojen sorkat. Sorkkarokkaa syödessä ei puhuttu sanaakaan vaan oltiin koko perheen tuumasta ääneti, sitten eivät itikat ja muut sääsket kesällä vaivanneet. Myös ei sormia nuoleksittu, vaikka ne olisivat syödessä tulleet kuinka rasvaisiksi. Siten vältettiin lihapuikkojen tuleminen kynsien ranteisiin. Syödessä erotettiin tarkoin sorkasta jokainen nivel erikseen, jotka atrian loputtua tarkoin kerättiin ja pantiin pussiin. Sitä pussia sitten iltapuolella mäkeä laskiessa joko isäntä tahi emäntä kantoi vasemmassa kädessään. Tällä tavoin kun oli kolme mäkeä laskettu, haudattiin sorkkapussi lumeen. Tällä taialla estettiin siat tunkeutumasta aitauksiin ja eksymästä metsään sekä saatiin ne pysymään yhdessä laumassa.

Iltapuolella kiiruhti jokainen, ken vain kynnelle kykeni, mäenlaskuun kotimäelle. Sinne kokoontui koko Niemelän kylän rahvas sekä nuorisoa, varsinkin poikia ja tyttöjä lähikylistäkin. Pienemmät pojat laskivat suksilla, sujahuttivat alas huutaen mennessään:

Hei jui suijaa pitkiä pellavia!

Mitä pitempiä mäkiä laskettiin, sitä pitempiä pellavia arveltiin seuraavana kesänä kasvavan.

Pojat ja tytöt laskivat kelkoilla mäkeä. Tavallisesti istui tyttö pojan sylissä. Vanhemmat ihmiset toivat mäen päälle reet, joihin istausi väkeä niin paljon kuin vain suinkin mahtui. Reen alas mäkeä juosta luikuessa lauloivat reessä olijat:

Pellervoinen peikonpoika, Samsa poika pikkarainen! Pensottele pellavia, liuo liinan siemeniä, saata satalatvaiseksi sata siementä sisässä. Vartta pitkäksi viruta, kuitu saata kaunihiksi, jotta mä saisin juhlapuvun, juhlapaidan palttinaisen, aivan liinan aivinaisen.

Viimeinen säe vedettiin kaksi kertaa.

Vanhatpojat, vanhatpiiat ja kaikki ne yksinäiset ihmiset, joilla ei kumppalia tahi mielitiettyä ollut, laskivat yksinään joko kelkalla, suksilla tahi muilla laudankappaleilla, joka vain alas suijasi ja jolla oli mahdollista joko seisoa tahi istua. Aika välistä joku kaatua kellahti, jolloin alusta tavallisesti lenti aika kyytiä alas mäkeä jättäen isäntänsä oman onnensa nojaan. Tälle kaikki nauraa hohottivat.

Varsin vanhat, jotka eivät enää kyenneet mäkeä laskemaan, katselivat hartaasti toisten mäenlaskua osaa ottaen siihen mielessään ja muistellen nuoruutensa hauskoja aikoja. Ne jotka eivät enää jaksaneet mäkeen asti tulla, katselivat mäenlaskijoita joko tuvan ikkunasta tahi porstuan rappusilta. Vasta illan tullen, yön pimeten läksivät mäenlaskijat kotiinsa, jonne tultua ruokittiin eläimet, syötiin illallinen ja käytiin levolle. Laskiaisiltana ja seuraavana aamuna ei tulta otettu tupaan, vaan "päivä sai olla päreenä ja varis kukkona".

Koko paastoaikana ei torstai-iltana kehrätty. Siten vältettiin lampaitten tuleminen pyörivään tautiin seuraavana kesänä. Myös ei perjantaipäivinä leivottu eikä syöty rasvaisia ruokia.

* * * * *

Eräänä aamuna tuli Matti tallista tupaan ja sanoi:

-- Mikä meidän lakkiruunalla lienee, kun se heittää myöhkää (nousee ja laskee) tallin lattialla?

Isäntä meni heti katsomaan hevosta ja sanoi:

-- Se on ammuksissa. Matti saa valjastaa voilakan ja mennä Valaja-Mattia pyytämään hevosta huusaamaan. Mutta käy pian ja tulkoon Matti sukkelaan.

Ei kauan viipynytkään, kun Valaja oli talossa. Hän meni oitis talliin, jonne myös isäntäkin tuli, sitten pyysi kourallisen oljenkorsia joista valitsi sellaisen korren, jossa oli kolme eli seitsemän kerkkää (solmua). Sen korren tähkällä hän kutkutti sairaan hevosen vasempaa sierainta. Sen tempun tehtyään hän raapaisi vasemmalla nimettömän sormensa kynnellä hevosen vasemman sieraimen sisältä rikki, niin että siitä veri tiukkui. Tultuansa tupaan pyysi ja sai huusari kourallisen suoloja rievun sisässä, pani suolat liedelle, sylki niihin ja loitsi:

Onko rutto Ruijan maalta, amputauti Aunuksesta? Vai on heinähettehistä, notkoilta noroperiltä? Vai on suolta sammalista, rämehiltä räykyviltä? Tahi tullut tuulen tietä, ahavan ratoa myöten? Vai lie kateen kainalosta, vihansuovan sormen päästä? Mene rutto Ruijan maalle, Pohjan pitkille perille! Siell on puuta purraksesi sekä jäätä jäystääksesi. Puut pitkät Pisamäellä, hongat hornan kalliolla, jäälautat Lapin vesissä, Ruijan koskessa kovassa. Pure puuta, jäystä jäätä, jos on halu hampahilla! Lienet ammus Aunuksesta, Kuhavuoren kulman päältä, mennös ampu Aunuksehen, Kuhavuoren kukkulalle! Siell on työtä tehdäksesi sekä ruokaa syödäksesi: kivet on kivistämättä, paasit on pakottamatta. Ei kivi kipuja itke, paasi vaivoja valita, vaikka paljon pantaisihin, määrättä mätettäisihin. Jos oot tullut tuulen tietä, ahavaista ajaellut, niin mene jänön jälille, koukkupolven polkemille! Jänöll on sileät jäljet, ei ne tunnu iljangolla, hän sun reessänsä vetääpi, kelkassansa keikuttaapi! Jos oot kateen kainalosta, vihansuovan sormen päästä, niin sä suoria kotiisi isäntäsi iltaselle, emäntäsi aamuselle. Siell on oiva ollaksesi, armas aikaellaksesi: siellä syöt sä syyllisiä ja kalvat katehia.

Sitten noita pyysi ja sai hiivaa, johon sekoitti suolat, lausuen:

Mehiläinen meidän lintu, tuo suustasi simoa kipehille voiteheksi, haavoille paranteheksi, jotta hepo hoivan saisi, tulis jälleen terveheksi.

Näin loitsittuaan noita meni ulos. Isäntä ja Mauno-setä menivät hänen perästään talliin, jonne päästyä noita käski aukaista hevosen suun, johon hän kaasi suolalla sekoitetun hiivan ja loitsi:

Himmene nyt Hiiden hurtta ja raukea Manalan rakki syömästä sydänlihoja, hevon pernaa perkomasta!

Sitten noita otti vanteen puoliskon, jonka pingoitti, ja ampui sillä ensin vasemmalta, sitten oikealta puolelta hevosen vatsaan, kolme kertaa kummaltakin ja lausui:

Painan mä pajusta jousen, pihlajasta pingottimen, jolla ammun noidan nuolen Luojan luontokappaleesta! Ota piru pistoksesi, ammuksesi äijön poika! Ammu tuonne ammuksesi, pistä tuonne pistoksesi vuorehen teräksisehen, rautaisehen kalliohon. Mit oot tyvin työntänynnä, latvoin poies lappaele; mit oot latvoin laskenunna, tyvin poies työntäele. Ei sinulla sijoa tässä, sijankahan tarpehella, muunne muuttaos majasi, edemmä elosijasi!

Nyt noita pisti kätensä hevosen takapuolesta sisään, tuli sitten ja rutisteli hevosen sieraimia ja hieroi niitä. Kohta nousi hevonen seisoalle, puisteleisi ja päristeleisi.

-- Käy nyt Matti hevosen selkään ja aja vähän matkaa jäällä, ensin hiljemmin, sitten kovemmin niin että se vähän lämpiää, pane se talliin ja anna heiniä eteen, neuvoi noita.

Matti teki sen ja hevonen alkoi syödä niin kuin ennenkin. Sitten noita sanoi Mauno-sedälle:

-- Tiedätkö sinä näillä seuduin olevan kaksihaaraista petäjää tahi sellaista jossa on tuulen kopra?

-- Tiedän kyllä tässä meidän kankaalla olevan tuulenkoprapetäjän, vastasi Mauno-setä.

-- Hyvä on, virkkoi noita. Ota napakaira kerallasi, minä otan tuosta vanteesta palasen, niin vähän konstaamme, ettei ammus enää tule uudestaan koskaan.

Mauno-setä teki niin ja molemmat miehet menivät kankaalle, jossa noita kaivoi napakairalla reiän tuulenkoprapetäjän kylkeen, otti sitten vanteen päästä leikatun palan, iski sen kaivamaansa reikään ja loitsi:

Tuonne mä sinun sijoitan kaarnakuoriseen kotiisi! Hyvä siell on ollaksesi, maja valmis maataksesi, ammuskella aikojasi, toukkiloita toisiasi. Vietä siellä viikkojasi sekä kuitasi kuluta. Ellös tuolta toiste tulko sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkiana, jos en pääsne päästämähän, tulle toiste noutamahan yheksällä oinahalla, yhen uuhen kantamalla, yheksän orihin kanssa, yhen tamman varsasilla.

Kun oli tultu taloon takaisin, syötettiin ja juotettiin Valaja-Mattia. Syödessään Matti huomasi Mari-tätin rykivän röksyttelevän. Hän alkoi kysellä, miten kauan yskä oli ollut ja oliko mitään tehty sen parantamiseksi. Nämä tiedot saatuaan noita sanoi:

-- Hae vain pari pullia viinaa, minä katson siihen. Sitten panet viinan saviastiaan palamaan, pidät suusi palavan viinan höyryssä ja ryyppäät sitten viinan suuhusi. Puhtaat lankasukat pitää sinun paneman jalkaasi, kun ensin olet voidellut jalkapohjasi talilla ja varistanut ne tulen edessä.

Mari-täti kuiskasi jotain emännälle ja tämä toi viinaa, jonka noita syötyänsä kaasi savikuppiin, vei kupin liedelle ja alkoi loitsia:

Mist on yskä yhtynynnä, rykiminen ryhtynynnä? Onko soista vai vesistä vaiko vanhoista akoista? Mene yskä muille maille koiran leuoille koville, rahkasoille vetelille, maksoille meren mateihin! Tahi mene akkalahan, akkalasta Ukkolahan. Älä yskä yksin ryi: anna ämmien rykiä, koukkuleukojen kokea, Ukkolojen uikutella, partasuiden paukutella.

Sitten noita pisti viinan palamaan ja käski Mari-tädin pitää suunsa palavan viinan liehmeessä. Sen tehtyään noita alkoi tehdä kotiinsa lähtöä. Isäntä käski Antin valjastaa hevosen ja kyyditä vieraan kotiinsa. Palkaksi pisti isäntä noidalle ruplan rahaa ja Mari-täti antoi uudet lankaiset sukat.

Eräänä iltana tuli Liisa läävästä ja kuiskasi jotakin emännälle, joka vähän ajan perästä meni läävään päretulen kanssa. Tultuaan tupaan hän sytytti lyhtyyn tulen ja meni uudestaan läävään. Kotvan aikaa siellä oltuaan hän taas tuli tupaan, kun talonperhe jo oli ehtinyt käydä levolle. Tupasesta emäntä otti rainnan, johon pani vähän haaleaa vettä. Läävään tultuaan hän tunki oljenkorren vastasyntyneen vasikan suuhun ja sanoi:

-- Olki on kova purraksesi.

Sitten hän painoi vasikan turvan veteen ja lausui:

-- Vesi on musta juodaksesi.

Sen tehtyään emäntä pesi lehmän utareet, herutteli lehmää ja hyräili:

Heru, heru lehmäseni, anna maito mielelläsi! Mulle piimäsi pitele, mulle voisi vuodattele. Tuo voita kotoväelle, oman perheen eineheksi, vielä vierasten varaksi, lasten leivän särpimeksi. Pidä maitoset maruet, aina uhkuvat utarat lypseä lyhyen vaimon, pienen piian piukutella. Anna aina ajallansa, älä pilolla pidätä.

Lypsämästä päästyään emäntä meni maitorainnan kanssa tanhualla kasvavan kuusen luo, jonka juurelle kaasi vähän maitoa kolme eri kertaa ja rukoili:

Ukko kultainen kuningas, hopeainen hallitsija! Kuule kultaiset sanani, armahaiset lauseheni! Kaitse aina karjojani, katso karjani parasta! Heruttele Hermikkiä, tuorustele Tuomikkia, mairuttele Mairikkia, kutkuttele Kaunikkia, anna maito Maanikille, Omenalle uudet piimät! Saata suonet soutamahan, maitojoet juoksemahan, maitopurot purkamahan, maitokosket kuohumahan, maitoputket puhumahan, maitohormit huokumahan, joka aika antamahan, joka vuoro vuotamahan, ylitse vihankin suovan, pahansuovan paitsi mieltä, maidon saamatta manalle, katehesen karjan annin!

Pääsiäisen aika

Sisältö: Kevätkestit. Varkaiden noitien pelko. Talvikuut: sydänkuut, vaahto-, hanki- ja sulamakuut. Kuu ilmain ennustajana ja ajan määrääjänä. Virpolauantai. Piinaviikko. Pääsiäinen. Kuohari. Kuohitseminen.

Ennen rospuuttoa (kelirikkoa) pidettiin Niemelässä joka vuosi tavanmukaiset kevätkestit. Jos kylänluvut (lukukinkerit) minä vuonna sattuivat vuorolleen Niemelään, niin lukusten aikana olivat kevätkestit, mutta muina vuosina ne olivat niin kuin jo mainittiin, ennen lumen lähtöä kevättalvella. Tavallisesti niihin kesteihin kutsuttiin kaikki sukulaiset, ja jokainen

sen toi tullessansa, minkä söi ollessansa.

Niin muodoin ei kestinpito aineellista kulunkia paljon talolle saattanut ruoka-aineisiin nähden, mutta heiniä ja kaurojahan se sentään veteli, kun kestiä kesti pari vuorokautta.