Part 5

-- Elli, sano äidillesi: "Ennenhän viina kylmettyy, ennen kuin piika paleltuu", neuvoi Mari-täti, jotka sanat Elli kertoi äidillensä.

-- Jos niin on, niin menen ottamaan kirkkonuttusi tupaan, sanoi äiti ja meni ulos.

-- Hyvää huomenta, toivotti Perätalon isäntä tultuansa Niemelän tupaan.

-- Jumal antakoon hyvää huomenta, vastasi isäntä. Mitäs naapurille kuuluu?

-- Eihän tässä mitään kuulu erinäistä, vastasi Perätalon isäntä. Tulin pyytämään lautamiestä meidän ukkovainajata hautaan kantamaan ja sitten iltapuolella meille ruumisrokalle.

-- Suur kiitosta kutsumuksestasi; kyllä minä tulen, ole huoletta, vastasi lautamies.

Kohta läksi Perätalon isäntä ja hänen perästään meni Niemelästä joukko ihmisiä Perätaloon ruumista katsomaan. Matti valjasti isällensä hevosen ja vanhukset alkoivat laittautua kirkkovaatteisiinsa. Pikku Elliä koetettiin pukea niin hyvästi kuin suinkin voitiin. Emäntä laittoi kirkkomiehille evästä parkkikiskoiseen tuohikonttiin.

Vaatteet yllensä saatuaan vanhukset istahtivat hiukan aikaa. Sitten he nousivat, kättelivät jokaista tuvassa olevaa aikaihmistä sanoen:

-- Annetaan nyt anteeksi!

-- Anteeksi olkoon, vastasivat toiset.

Kun kaikille oli anteeksi annettu, vanhukset läksivät. Miniä seurasi heitä kaatut käsivarrella. Matti vei eväskontin ja asetti sen reenseville. Mari-täti kantoi pienen Ellin rekeen ja asetti hänet vanhusten keskeen. Kaatut laitettiin vanhusten eteen ja jaloille. Hevosloimi käärittiin eväskontin ympärille.

-- Suur kiitosta, rakkaat lapseni, sanoi ukko-Lauri, kun kaikki oli reilassa ja Matti antoi ohjakset isänsä käteen.

-- Herran haltuun, rakkaat vanhempani, vastasi Matti, kun vanhukset alkoivat ajaa.

Matkalla ei ensimmältä puhuttu mitään, mutta kun ajettiin talojen sivuitse, pieni Elli kyseli talojen nimiä. Matkalla hevonen päristeli.

-- Miksikä hevonen päristeiksee? kysyi pieni Elli.

-- Silloin, lapseni, on matka onnellinen, kun hevonen päristelee, vastasi ukko-Lauri.

Vihdoin päästiin maantielle, jossa

hepo juoksi, tie helisi, reki rautainen rämisi, vemmel piukkui pihlajainen,

ja matkueehen yhtyi muista kylistä tulleita kirkkomiehiä. Muutamia virstoja ajettua alkoi kirkontorni näkyä, jonka huomattuaan mummo sanoi:

-- Jo Herran huone näkyy.

Yks päivä parempi huoneessa Herrani kuin kaikki maailman ilo, kuin nopiast poies kimoo; mä oven vartijana sull tahtoisin olla aina. (Vvk. 68:10)

Pian oltiin kirkon luona ja ukko-Lauri ajoi pitäjäntuvalle. Mummo nousi reestä ja nosti pienen Ellin myöskin, jonka kanssa hän meni lämpymään pitäjäntupaan. Ukko-Lauri käänsi hevosensa pihaan, sitoi sen kiinni, pani loimen selkään ja heiniä eteen, otti sitten eväskontin olallensa ja meni tupaan hänkin.

Piitäjäntuvassa asui haudankaivaja, joka nähtyään ukko-Laurin tuli häntä tervehtimään. Kuulumiset kysyttyään sanoi haudankaivaja:

-- Varhainpas Niemelän ukko on liikkeellä.

-- Aikaiseen kirkkoon, myöhään käräjään, vastasi ukko ja ojensi samalla eväskonttinsa pitäjäntuvan Sohville, haudankaivajan emännälle, joka sen korjasi tupaseen. Haudankaivaja käski poikansa riisumaan Niemelän hevosen ja juottamaan sen kirkkoaikana. Niitä näitä siinä pakinoitaessa kertyi kirkkoväkeä kertymistään pitäjäntupaan, niin että se viimein tuli aivan täyteen.

Vähän ajan perästä tuli suntio avainnippu kädessä. Hän aukaisi kellotapulin oven ja kapusi rappusia myöten ylös. Joukko pieniä poikia ja Mäkelän iso koira Halli seurasivat häntä. Kellojen luokse päästyään suntio aukaisi luukut.

-- Antakaa minun soittaa pientä kelloa, pyysi Mikkelin Pekka suntiolta.

Toiset pojat pyysivät samaten. Vihdoin tuli huuto niin kiivaksi, ettei suntio enää voinut sitä kärsiä vaan karjaisi:

-- Suut kiinni, piritsat. Mikkelin Pekka saa soittaa.

Sitten suntio otti ison kellon kielestä kiinni ja lyödä pamautti sillä kellon laitaan. Kellon läppäyksen kuultuaan kirkkomiehet nostivat hattunsa ja siunasivat. Naiset notkistivat polviaan ja myöskin siunasivat. Yhdeksän kertaa läppäsi suntio kellon kieltä laitaan: kolme Isälle, kolme Pojalle ja kolme Pyhälle Hengelle kunniaksi. Sen tehtyään hän otti suuren kellon nuorasta kiinni ja alkoi heiluttaen soittaa kelloa. Pekka soitti pientä kelloa samalla tavalla. Halli istui vakaisesti turpa pystyssä ja ulvoi kellojen soidessa.

Aamukellon soitua sanoi Sutelan Olli Mikkelin Pekalle:

-- Kyllä sinä soitit huonosti, koska kello äänsi "käypi, käypi länttyää, käypi länttyää, eikä kestä kenkä jalassa".

-- Kyllähän jokainen moittia osaa, vaikka ei tehdä osaa, vastasi Pekka äkäisesti.

-- Halli pitää ajaa täältä pois, koska se niin pahasti ulisee, sanoi suntio pojille käyden itse kakulleen pappilanpuolimmaiselle ikkunalle selin poikiin.

Pojat neuvottelivat vähän aikaa ja sitten jämähtivät Halliin kiinni, nostivat sen ikkunalle ja yks, kaks Halli pudota puksahti alas lumihankeen, josta himppusen aikaa lojuttuaan karkasi ylös, älähti kerran "oih" ja läksi juosta ponnistamaan täyttä laukkaa, häntä suorana kotiinsa eikä sen päiväsen perästä enää tullut koskaan kellotapuliin ulvomaan.

Suntio, huomattuaan mitä pojat Hallille tekivät, torui heidät näpönähjäksi ja uhkasi laittaa heidät samaa tietä alas. Pojat olivat häämeissään jokainen ja seisoivat noloina niin kuin syntisparka ainakin.

-- Nyt kun ruumiille soitetaan, aloitetaan pienellä kellolla, koska Aholan muori on vanhin haudattavista, sanoi suntio Mikkelin Pekalle. Kas niin, nyt aletaan.

Hautauskellot soitettuaan suntio kävi aukaisemassa kirkon ovet, joista kohta tulvasi väkeä sisään. Kukin notkisti polviaan kirkon kynnyksen yli astuttuansa ja siunasi itsensä. Sitten tuli suntio takaisin kellotapuliin ja kävi katsomaan pappilanpuoleisesta ikkunasta.

Pappilan renki ajoi mustalla ruunalla ison pytingin rappusten eteen. Länkien harjustimet olivat kulkusia täynnä ja reen perässä riippui karhunnahka. Vähän ajan perästä tuli rovasti poikineen ja he kävivät rekeen istumaan: rovasti vanhimman poikansa kanssa reen perään ja nuorempi poika rengin viereen vasemmalle puolelle. Sitten alettiin ajaa kirkolle. Niin pian kuin rovastin hevonen läksi liikkeelle, soitti suntio papinkelloa siksi, kunnes rovasti pääsi kirkkoon. Sen perästä soitti Mikkelin Pekka pienellä kellolla rippirahvasta. Renki ajoi takaisin pappilaan hakemaan "naisvaltoja" kirkkoon. Kappalainen ajoi toista tietä rouvineen ja tyttärineen kirkolle. Kanttori ajoi heidän perästään. Suntio tuli myös kirkkoon, tervehti valtoja, viritti tulen sakastin uuniin ja lämmitti ensin kätensä, sitten muun ruumiinsa uunin edessä.

Kansa istui sievästi kirkossa, miehet oikealla ja naiset vasemmalla puolella. Parvilla oli nuori kansa, pojat miesten ja tytöt naisten puolella. Edellisten joukossa oli pari pitäjän keikaria, Miettilän Matti ja Hännin Pekka, jotka hiljaa kuiskailivat keskenään, ja suu vääntyi tuon tuostakin sen verran nauruun kuin kirkon pyhyys salli.

-- Minä kun tulen kirkkoon, niin "Isä meidän" luettuani katsahdan ensin tyttöjä, sitten tuttuja poikia ja muita miehiä sekä viimeiseksi pappia, kuiskasi Hännin Pekka.

-- Tunnetko sinä Pekka tuota valkoveristä tyttöä, joka sopottelee Niemelän Kaisan kanssa? kysyi Miettilän Matti. Se näyttää olevan oikein rikoisa tyttö.

-- Se on Saarelan Anni, Niemelän Kaisan serkku, vastasi Pekka.

-- Kyllä on komea tyttö, vaan "mitä koiran koreudesta, pahan vaimon valkeudesta". Hän kuuluu olevan häijysisuinen eikä niin nerokaskaan kuin Niemelän Kaisa, virkkoi Matti.

-- Se suittaa olla turhaa ämmien lörpötystä, kuiskasi Pekka. Tuonnäköinen ihminen ei voi olla häijy, vaikken minä sentään osaa takaukseen mennä; sillä voipihan olla "mustalaissydän muria sekä vankka vaikullakin". Useastihan häijy on kaunis ja kaunis on häijy. Mutta niin viehättävää tyttöä ei ole koko pitäjässä kuin Niemelän Kaisa on. Se kun joutuu aikaihmiseksi, niin se raastaa sydämen monen pojan rinnasta, ja onnellinen se kuka Kaisan saa.

-- Ensi syksynähän siinä on kilpoopiika, todisti Matti.

-- Ketäs teiltä tuli kirkkoon? kysyi Niemelän Helka-ämmä Peräkylän Marilta.

-- Vilppi ja Liisa tulivat. Olisi emäntäkin tullut, mutta ei päässyt, kun lehmä tuli kipeäksi, vastasi Mari.

-- Jokos teillä on monta lehmää poikinut? kysyi Latun Kaija Törmälän emännältä.

-- Ei ole vasta kuin kolme. Meidän lehmät ovatkin tänä vuonna myöhäisiä, vastasi Törmän emäntä. Entäs teillä?

-- Ei meilläkään ole enempi kuin neljä. Kuusi niitä olisi oikeastaan poikinut, vaan kaksi jääpi mahoksi, vastasi Latun Kaisa.

-- Jokos teidän pellavat on kehrättyjä montako korvoa te saitte loimia ja montako kuteita? kysyi Laatokan Liippo Hallikaisen Kaisalta.

-- Ei meillä vielä ole kaikkia kuteita kehrätty, mutta palttinaloimia on kymmenen korvoa ja rohtimista taitaa olla saman verran, vastasi Kaisa. Entäs teillä?

-- Vähän meillä tänä vuonna saatiin, kun ruoste kesällä söi pellavat. Meidän Mikko ja Sohvi kävivät keväillä pellavan teossa, ja nämä sen keukoset eivät panneet ruosteelle syöttöä, vaikka emäntä käski ja neuvoi tieten taiten. Siksi meidän pellavoista ei ole mihinkään tänä vuonna. Ei saatu kuin viisi korvoa, huonoja höppyjä nekin, virkkoi Liippo.

-- Vieläkö teillä on miten puimista? kysyi ukko-Lauri Vähikkälän kompromilta, maanjako-oikeuden lautamieheltä.

-- On kaksi kekoa koskematta ja taitaa vielä tulla puolikymmentä ahdosta kauroja, vastasi kompromi.

-- Meillä on vielä kuusi kekoa sekä närte otria ja kaksi närtettä kauroja, selitti ukko-Lauri. Entiseen aikaan jätettiin meillä aina joitakuita kekoja kasatuiksi, mutta nykyinen isäntä ei suvaitse kasattuja kekoja; ne pitää saada vaikka uiden taiden puiduksi.

Yhtäkkiä kuului parvilta oudonlainen älähdys ja kaikkein silmät kääntyivät sinne. Maunolan Tuomaalta putosi hattu alas, kun hän rehenteli reunapuulla. Siitä syystä hän huomaamattansa äännähti kovemmin kuin suotava olisi ollut. Hän juosta tomotti rappusia myöten alas hattuansa hakemaan. Suntio tuli myöskin siihen, nuhteli ensin Tuomasta, sitten potkaisi suurta kirjavaa koiraa, joka älähti kerran ja juosta lötkötti ulos kirkosta korvat lupallaan.

Pitäjän vallasväki puheli niitä näitä sakastissa. Vihdoin katsoi rovasti kelloaan ja virkkoi:

-- Nyt veikkoset on aika aloittaa jumalanpalvelus.

Pappilan nuori herra, rovastin poika, joka äsken oli papiksi vihitty ja määrätty isälleen apulaiseksi, saarnasi tänään ensi kerran pappina ollessaan. Hän antoi kanttorille paperilapun, johon oli merkittynä tänään laulettavat virret. Kanttori kumarsi ja meni.

Mahtavan näköisesti astui kanttori lehterillensä, pani numerot tauluunsa, käänsi sen ensin suoraan alttaria kohti, sitten vinoon naisten puolelle ja sen jälkeen miesten puoleen ja taas suoraan, istui alas, pisti murusen inkivääriä suuhunsa ja niisti nenänsä. Noustuaan seisoalleen hän rykäisi pari kertaa "rikkaan yskää" ja aloitti aamuvirren. Seurakunta yhdistyi yksimielisesti veisuun. Loppuvärsyä veisattaessa alttarin puoleinen rahvas veti liian pitkään kanttorin mielestä. Saadakseen heitä seuraamaan tahtiansa tahi vaikenemaan hän lyödä rämäytti kirjan kansilla lehterin laitaan niin että kirkko raikui.

Aamuvirren viimeistä värssyä laulettaissa meni kappalainen alttarille ja suntio avasi hänelle oven. Veisun loputtua sanoi suntio peräkuorissa korkealla äänellä:

-- Rippi- ja herranehtoollisvieraat astukoot ylös kuoriin. Hiljaisesti astui rippirahvas kuoriin ja kappalainen piti rippisaarnan. Sen loputtua meni taas kukin paikoillensa ja saarnamies meni myös sakastiin.

Nyt soitettiin yhteen. Suntio vei viinipullot ja pikarin alttarille. Sieltä tullessaan hän niisti herrasmaisesti nenäänsä.

Kompromi sanoi vieressään istuvalle ukko-Laurille:

-- Kun suntion nenä pärähtää, niin koko kirkko tärähtää. Kun alttaritoimitus oli päättynyt ja saarnavärsy laulettu, astui nuori pappi saarnatuoliin ja kaikkein silmät tähtäsivät häntä. Rovasti ja kappalainen menivät sakastista papin penkkiin, jossa naisvallat istuivat. Kanttori tuli lehteriltään sakastiin. Suntio nosti turkkinsa liepeet ja lämmitteli itseään siksi kunnes evankeliumia alettiin lukea. Hän otti kiireesti kirjan kaapista, alkoi lukea korkealla äänellä ja olikin jo ennen lopussa kuin pappi. Sitten hän jatkoi taas tyytyväisenä entistä tointansa puhellen kanttorin ja koulumestarin keralla aprakan ajosta ja rasittavaisista kylänluvuista.

Saarnan päätyttyä meni kanttori taas lehterillensä ja suntio toimillensa. Koulumestari pistäysi myös kirkkoon ja kävi kirkonmiesten penkkiin istumaan. Ehtoollismessun perästä kävivät ensin miehet, sitten naiset oikeuspöydässä (ehtoollisella).

Kun jumalanpalvelus oli loppunut, meni kansa sievästi ulos kirkosta. Lautamies Lemponen seisoi kirkkotarhan portinpielessä vierasmiehen keralla ja manasi käräjiin ketä kerkesi ja asia antoi. Niinpä hän kutsui Törmälän isäntääkin käräjiin vieraaksi mieheksi. Tuo asia suututti isäntää ja hän sanoi lautamiehelle vihaisesti:

-- Eikö sinulla, sen pöhkö, ole tilaisuutta muualla haukkua ihmisiä kuin kirkonmäellä. Olisithan sinä saanut tulla kotiini manaamaan, tiedäthän sen etten minä karkuun mene, niin kuin Munnukan Juho tekee.

Lemponen ei ollut kuulevinaan koko puhetta, jatkoihan vain tointaan kaikessa rauhassa.

Niemelän ukko-Lauri meni pitäjäntupaan, jossa söi emäntänsä ja pienen Ellin kanssa evästään ja tähteet he antoivat haudankaivajan emännälle, joka kiitti ja käski poikansa valjastaa Niemelän hevosen. Sitten sanoi ukko jäähyväiset ja kiitokset haudankaivajan perheelle ja alkoi ajaa kotiinsa.

Pitäjän seppä, joka kirkon luona oli maistellut vähän yhden, vähän toisen taskumatista, oli iloisella tuulella ja meni kirkosta päästyään pappilaan silmävoidetta pyytämään rovastin rouvalta, joka uteliaasti kysäisi:

-- Olihan seppä varmaan kirkossa. Mitäs tykkäät meidän nuoren herran saarnasta?

-- Ai, hyvä kruustinna, vastasi seppä, se vasta oli kelpo saarna, semmoista harvoin kuullaan. Se oli mainio saarna, sanon minä. Se ei ollutkaan niin kuin pappa luopertelee.

Rouva pudisti päätään ja meni toiseen huoneeseen eikä tullut enää sepän näkyviin, vaan laittoi piian mukana sepälle silmävoiteen.

Katsahtakaamme vielä, miten kotona sunnuntaita vietettiin.

Kirkkomiesten lähdettyä istahti Mauno-setä pöydänpäähän ja otti suuren virsikirjan, josta veisasi päivän evankeliumivirret. Mari-täti luki peräpenkillä ikkunan vieressä päivän evankeliumin ja epistolan rukouksineen. Anni luki "Kristityn vaellusta" ja emäntä "Huutavan ääntä". Nuoremmat naiset, talon miniäimet, luettivat lapsiaan ja sitten lukivat itse. Jokainen tunsi olevansa velvollinen lukemaan päivän evankeliumin, epistolan ja rukoukset. Kun ne oli luettu, oli velvollisuus täytetty. Jos vielä ennätettiin muutakin lukea, niin hyvähän sekin oli, mutta siihen ei ollut pakkoa.

Päivän tultua pantiin tupa lämpiämään. Kylän pienet pojat tulivat, kuiskuttivat jotain talon pojille ja niin mentiin yhdessä mäkeä laskemaan. Tuvan lämpöön aikana valmistettiin eläimille ravinnoksi haudetta ruumenista ja rouhevedestä, jotka vietiin läävään. Hiehot ja härät juotettiin kaivolla kylmällä vedellä.

Uunista vedetyillä hiilillä keitti emäntä kaalin. Mauno-setä nouti aitasta raavaslihaa, josta hakkasi niin monta palaa kuin talossa oli henkilukua. Lapset tulivat pyytämään ja Mauno-setä antoi lihaa, jota lapset söivät välipalakseen leivän kanssa. Emäntä korjasi lihanpalat pataan kiehumaan ja toi ryynejä kaalin suurukseksi. Tähteet lihoista vei Mauno-setä aittaan ja palasi jälleen entiseen toimeensa.

Lahtelan emäntä pistäytyi Niemelän tupaan ja hänen kerallaan tuli tupaan kaksi isoa koiraa. Mauno-sedän laulun kuultuaan alkoivat koirat ulvoa. Mauno-setä ajoi koirat porstuaan ja kävi taas laulamaan. Koirat rupesivat ulvomaan porstuassa. Nyt otti Mauno-setä korennon, jolla ajoi koirat pihalle, sulki porstuan oven ja sanoi vihaisesti:

-- Noista paholaisen vaunuhevosista on hukka heittänyt vastuksen, jottei saa rauhassa lepopäivääkään pyhittää.

Sitten hän jatkoi taas lauluaan ja koirat ulvoivat ulkona ikkunan alla.

-- Teidän vanhukset näyttävät olevan erittäin hartaita sanan viljelijöitä, sanoi Lahtelan emäntä talon emännälle.

-- Niinhän ne ovat, ei sitä voi kieltää, vastasi talon emäntä, vaan minä en voi arvata, mitä hyvää mahtaa heidän pauhinastaan olla, kun he eivät sanaakaan käsitä, mitä lukevat tahi laulavat.

-- Kyllähän he eivät taida lukuansa ymmärtää, vaan suittaahan heillä sentään olla hyvä usko, virkkoi Lahtelan emäntä.

-- Uskoa ei suinkaan meidän vanhuksilta puutu, vastasi talon emäntä. He ovat uskovinansa Jumalaan, vaan samalla he uskovat noituutta ja palvelevat taikauksillansa epäjumalia, halteita ynnä muuta. Tokkohan sellainen usko auttanee mitään?

Tätä pakinaa olisi tainnut pitemmältäkin piisata, vaan Anni tuli huomauttamaan, että hiilet olisi uunista vedettävä ja potaatit pantava uuniin paistumaan. Sen kuultuaan läksi emäntä askareilleen ja vieras alkoi pakinoida Mari-tätin kanssa.

Vähän ajan perästä tuli pieni Juhana ulkoa tupaan ja sanoi:

-- Kirkkomiehet taitavat jo tulla kotiin, kun koirat kuuluvat haukkuvan. Äiti, saanko minä mennä heitä vastaan?

-- Mene vain, mutta kavahda lapseni, jottet jää hevosten jalkoihin, vastasi äiti.

Poika läksi paikalla ja Lahtelan emäntä meni myös kotiinsa.

Kirkkomiehet -- paitsi isäntää, joka meni Perätaloon ruumisrokalle ja ukko-Lauria, joka viipyi pitäjäntuvalla -- tulivat melkein yhtä aikaa, ja heillä oli jokaisella reessä lapsia, jotka olivat varustautuneet kirkkomiehiä vastaan. Anni veti potaatit uunista hiilikoukulla ja mätti ne tuohivakkaan, jonka hän kantoi suurelle pöydälle. Sitten Anni peseysi ja muutti yllensä pyhävaatteet.

Niin pian kuin kirkkomiehet olivat saaneet vaatteensa riisutuiksi, he kävivät potaattipaistikoita syömään, johon myöskin kotona olijat yhtyivät. Antti pyysi äitiänsä tuomaan voita, ja tämä toi puukupilla voinsuolavettä, jossa oli voimurusia keralla. Sen kanssa syötiin potaatit. Sen perästä käytiin kohta päivälliselle.

Muu pere oli jo syönyt, kun ukko-Lauri tuli kirkosta. Tavallisuuden mukaan oli Helka-ämmä taittanut pellon päästä kolme lepän varpua, jotka hän pihalle päästyään viskasi tantereelle ja lausui:

Terve maa, terve manner, terve mantereen isäntä! Terve tervehyttäjälle! Nukkukohon Luojan nurmi, maatkoon mantereen kamara ettei vastais vatsoani eikä sois sydänkäpyä.

Matti meni vanhempiansa vastaan ja riisui hevosen. Heti ja Mari-täti menivät myös kirkkomiehiä vastaanottamaan. Riisuessaan pientä Elliä Mari-täti kysyi:

-- Sanos lapseni, mitä kaikkea sinä kirkossa näit?

-- Näinhän minä siellä paljonkin: papin, lukkarin ja kirkon väkeä täynnä. Ne olivat kaikki niin yksituumaisia, että toinen teki sitä kuin toinenkin, vastasi Elli. Kun Peräkylän Mari-täti alkoi yskiä, niin tekivät kaikki samaa. Sitten aloitti lukkari laulun, ja jokainen lauloi hänen kanssaan ja kaikilta läksi savua suusta. Minä luulin heidän kaikkein polttavan tupakkaa, vaan kun en nähnyt piippua kenenkään suussa, niin kysyin mummolta, mitä savua se oikeastaan oli. Mummo vastasi, että se on henkeä, joka näkyy kylmässä kirkossa.

-- Mitäs pappi sanoi? kysyi Ellin äiti.

-- Pappi sanoi "langetkaamme polvillemme", ja kaikki kävivät polvillensa. Minä seisoin penkillä mummon vieressä ja kävin myöskin polvilleni, vaan kun penkki oli kapea ja minulla oli liukkaat kengät, niin putosin penkin alle, josta mummo nosti minut jälleen ylös penkille, vastasi pieni Elli.

Mauno-setä kävi ukko-Laurin viereen istumaan ja kysyi:

-- Mitäs kirkossa kuulutettiin?

-- Eihän tuolla ollut muita tärkeitä maakuntaa koskevia kuulutuksia, kuin että hollikyytiin käskettiin ja veronmaksu on ensi torstaista kahden viikon päästä, vastasi ukko Lauri.

-- Kuuluihan kirkossa tänään saarnanneen pappilan nuori herra. Minkälainen saarnamies se oli sinusta? kysyi Mauno-setä.

-- Se on kerrassaan kelpo saarnamies. Hän seisoo saarnastuolissa niin rehdin näköisenä eikä riehu niin kuin meidän kappalainen, jonka luulee välistä tulevan alas pyttyineen päivineen. Hän saarnasi niin selvästi, että minäkin ymmärsin jokaisen sanan, vastasi ukko-Lauri.

-- Helppohan sitä on ymmärtää, kun hän puhuu meidän paikkakunnan murretta eikä suomenkielistä ruotsia niin kuin meidän vanhat papit, virkkoi Antti.

-- Älä poikaseni moiti meidän vanhoja herroja, kyllä hekin hyvästi saarnaavat ja selvää suomea, aivan selvää se onkin. Mutta kun tätä ennen oli rovasti, niin hänen saarnastaan oli vaikea saada selkoa. Kumminkin se teki hyvän vaikutuksen. Vielä minä nytkin muistan, kuinka hän meitä varoitti ensikerralla ripille päästäissänsä sanoen: "Rakkaat lapse! muistaka, ette teitti vanhempa on teitti kasvattanu suuren huolen alla", selitti Mauno-setä.

-- Taidathan sinä Mauno vielä muistaa, kuinka sama rovastivainaja kerran Mikkelin sunnuntaina saarnatessaan oikein innostui ja huusi: "Pikku laps on taiva valdakunda niiku harmapä ukko", virkkoi ukko-Lauri.

-- Kyllähän tuon muistan, vaikken sanoja käsittänyt, vastasi Mauno-setä.

-- Vielähän meidän vanhat papit nytkin sanovat: tehtiin häneltä ja nähtiin häneltä, vaikka me muut ihmiset sanomme: hän teki ja hän näki, virkkoi Antti.

-- Kuules äiti! sanoi pikku Elli. Kun me läksimme kirkosta, niin tuli Peräkylän Mari-täti meidän luoksemme, itki ja sanoi mummolle: "Kuulehan ystäväiseni, kun minulle kävi köyhästi tänä päivänä. Repolan Auno valitti minulle aamupuolella tyttärensä sormessa olevan raanin ja pyysi minua lukemaan raanin rasvaa; niin minä odotin soveliasta tilaisuutta. Kun oikeutta (ehtoollista) antaissa väki läksi kirkosta ja porstua jäi tyhjäksi, niin minä katsoin siinä raanin rasvan. Vaan tultuani kirkkoon pappi jo messusi, joten minä en kerennytkään käydä oikeuspöydässä" (ehtoollisella).

-- Voi kauheaa kauhistusta! virkkoi Ellin äiti. Herran huonekaan ei saa olla rauhassa heidän taikauksiltaan, vaan he saastuttavat sen pyhyyden.

-- Kyllähän taikaukset vähitellen jäävät pois, kun kansa valistuu ja vanhat taikurit kuolevat, tuumasi Matti.

-- Minä en vie enää sinua milloinkaan kirkkoon, kun sinä kaikki lörpöttelet mitä kuulet, tiuskaisi Helka-ämmä pikku Ellille.

-- Tuollainen asia sietäisi kuuluttaa saarnastuolissa, että kurjat taikurit älyäisivät karttaa vastedes noin törkeää tekoa, sanoi Antti vihaisesti.

Päivällisen perästä kävivät vanhat ihmiset lepäämään. Nuorempi väki luki kirjaa. Tytöt pyysivät ja saivat luvan käydä naapuritaloissa; pojat seurasivat tyttöjä. Illansuussa tuli nuori väki kotiin. Antti otti Raamatun ja luki siitä muutamia lukuja. Sen perästä veisattiin muutamia ehtoovirsiä. Muutamia naapureita kokousi Niemelään ja hekin ottivat osaa veisuun. Näin kului sunnuntai-ilta. Sitten käytiin illalliselle. Isännän poissa ollessa jakoi Mauno-setä lihapalaset miehille ja vanhin nainen kussakin naisten pöydässä jakoi nuoremmille naisille ja lapsille.

-- Sinun pitää antaa lihavuittisi minulle, sanoi Juhana pienelle Ellille.

-- Miksikä niin? kysyi Elli.

-- Siksi kun sinulta torstaina läksi hammas suusta, niin minä sinun pyynnöstäsi viskasin sen uunille ja sanoin:

Hyvä hammas kasvakoon, kun hyvän palkan maksaa: paha hammas kasvakoon, kun pahan palkan maksaa,

vastasi Juhana.

Mitään puhumatta Elli antoi lihavuittinsa (osansa) Juhanille.

Illallisen aikana tuli isäntäkin kotiin Perätalosta. Toiset miehet kyselivät häneltä miten paljon siellä oli maahanpaniaisväkeä ja miten paljon kertyi vaivaisten rahaa, joihin kysymyksiin isäntä vastasi ja selitti samalla, että hän olisi jo aikaisemmin tullut kotiin, mutta kun häntä kovin kiellettiin olemaan iltaan asti, niin siksi hän viipyi näin kauan. Kun iltanen oli syöty ja ruoka korjattu, tehtiin tilat ja käytiin levolle.

Näin päättyi sunnuntai, viikon merkillisin päivä.

Laskiaisen aika

Sisältö: Paavalin ja kynttilän päivät. Talvikuukaudet: tammi-, helmi-, maalis- ja huhtikuu. Satu suomen, rennun-, siansaksan, varpusen- ja rastaankielillä. Laskiainen. Hevosen ammuksista päästäminen. Yskän luku.