Part 3

Riihiaamuina nousivat jo riihenpuijat tavallisesti puolesta öin, pukivat illalla tuodut riihikot yllensä ja varustivat kaikki kampsut, mitä siihen toimeen tarvittiin. Pienemmissä taloissa kävi neljä tahi kuusi henkeä riihessä. Niemelässä, joka oli paikkakunnan suurin talo, kävi kahdeksan, kymmenen, jopa kaksitoistakin henkeä riihtä puimassa, aina sen jälkeen miten täynnä ahdosta riihi oli. Tytöt, nuoremmat pojat ja nuorikot kävivät tavallisesti riihtä ahtamassa, vaan ei puimassa. Myös varsin vanhat ja kivulloiset olivat poissa riihen puimisesta.

Kun riihi oli puitu, tulivat riihimiehet tupaan, pesivät, pukivat toiset vaatteet yllensä, söivät suuruspalan ja kävivät makaamaan. Riihen viskaajat menivät työhönsä murkinan syötyänsä ja vasta työnsä lopetettuaan he kävivät makaamaan. Päivän tultua ukkomiehet korjasivat oljet ja ruumenet sekä tuulsivat viljat ja korjasivat ne aittaan.

Niin kuin on jo mainittu, noustiin Niemelässä samaten kuin yleensä koko Karjalassa ani varhain aamusilla. Kotvan valvottua tuli varsinkin nuorille jo nälkä. Siksi oli suuruspala välttämätön. Tavallisesti syötiin Niemelässä suuruspalaksi leipää ja suolakalaa. Vanhemmat naiset nostivat puukuppiin hapanta taikinasta, jota kastoivat leivällänsä ja söivät. Lapset saivat voileipää, kun ensin olivat pesseet kätensä ja kasvonsa sekä harjanneet päänsä ja vähän aikaa lukeneet kirjaa. Vanhemmat miehet eivät koskaan syöneet suuruspalaa. Kun suuruspala oli syöty, käytiin tavallisesti makaamaan "päivän eellosia".

Kun kukonlaulu taajeni ja taivaanranta alkoi näyttää päivän tuloa, niin teki joko emäntä tai joku muu vanhempi nainen tulen tupasen lieteen ja pani edellisenä päivänä keitetyn sopan varistumaan. Suuremmat lapset saivat hoitaa tulta ja hämmentää keitosta, ettei se päässyt pohjaan palamaan. Kun keitos oli varistunut, se tuotiin pöytään ja syötiin leivän ja kaljan kanssa murkinaksi. Eri päivinä keitettiin erilaisia keitoksia. Niinpä esim. sunnuntaina keitettiin kaalia, maanantaina lohkoa, tiistaina kaalia, keskiviikkona huttua, torstaina lohkoa, perjantaina rokkaa ja lauantaina huttua. Kesäiseen aikaan ei niin tarkoin noudatettu näitä sääntöjä, vaan keitettiin useasti sakeaa rokkaa, sekaalia ja pirenaa. Usein laitettiin takkeria ja kesävelliä sekä mämmiä ja kiisseliä. Myös olivat hapanlohko, hapanhuttu ja omenavoi (potaattivoi) tavallisia ruokia. Sunnuntaiaamuina syötiin joko omenia (potaatteja) lihan kanssa paistettuna tahi palvattua lihaa. Kevätpuolella, kun lehmät poikivat, syötiin juusto- (pihka-) maitoa sunnuntaina murkinaksi, milloin vain sattui olemaan, vaan muuten muuta maitoa tahi voileipää. Kesällä keitettiin maitolämmitystä joka sunnuntai päivälliseksi ja maitovoita paistettiin jo lauantaina sunnuntaimurkinaa varten. Myöskin kala- ja lanttukukkoja laitettiin talvella usein, ja varsinkin matkaeväiksi ne olivat välttämättömiä. Juhlapäiviksi tehtiin piirakoita sekä ryyneistä että potaateista. Joskus paistettiin rieskaa talvella ja kiukkaa maitoa (piimää) kesällä. Jokapäiväisenä leipänä oli tavallisesti kaurainen leipä, ohraisia leivottiin pyhiksi ja rukiista leipää pitoihin ja juhliksi. Lehtikakkaroita paistettiin kesällä sukulaisille tuomiseksi kuin myöskin oman perheen syötäväksi. Munamaitoa keitettiin ainoastaan talon vävylle ja voimurua saunavaimoille.

Mustalaiset

Sisältö: Mustalaisten tulo. Mustalaisheimot. Atrioitseminen. Mustalaisen päiväläisenäolo. Lihan varkaus. Mustalaisten sukuperä. Ruumissaarna. Tulevaisuuden ennustukset. Miesten lähtö. Naisten mankuminen ja lähtö. Ryöstöretki.

Eräänä päivänä tuli mustalaisia Niemelään kolmella hevosella reet täynnä väkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia, sekä kaksi sikaa, jotka juoksivat perästä. Vaimot olivat pukeutuneet suuriin vaippoihin, joiden sisään lapset oli kääritty. Suuremmat lapset istuivat äitiensä vieressä vaipat ympärillä.

Pihalle päästyään miehet pysäyttivät hevosensa, sitoivat ne kiinni, nostivat reestä lapset, jotka ynnä naisten kanssa tulivat tupaan sillä aikaa kun miehet laittoivat loimet hevostensa selkään.

-- Hyvää päivää, hyvä talon väki, toivottivat mustalaiset tupaan tultuaan. Siellä ulkona on kylmä, että hampaat kaalia hakkaavat.

Pian tulivat miehetkin tupaan puukot tupessa ja mustalaispamppu (piiska) vasemmalla olalla, siima selkä- ja nuppupäävarsi rintapuolella. Hekin tervehtivät talon väkeä hyvällä päivällä.

-- Johan Korri on nyt saanut koko joukkonsa kokoon, kun niin monta hevoskuormaa on yhdessä seurassa, sanoi isäntä.

-- Ei, hyvä lautamies kulta, ne vielä kaikki tässä ole, vielä niitä on kaksi hevoskuormallista toisilla kylillä, vastasi Korriksi puhuteltu isovartaloinen ja könönenäinen mies.

-- Kuinka monta heimoa teitä oikeastaan on? kysyi Mauno-setä.

-- Jumala tiesi, isäntä kulta, kuinka monta heimoa meitä lieneekään, vastasi mustalainen. Minä en tunne muita kuin oman heimoni, pienen Antin, suuren Antin, Vilhelmin ja Hemmon heimot. Savossa päin kuuluu olevan laaja ja rikas Hagertin heimo, josta minä olen joitakuita miehiä markkinoilla nähnyt.

-- Katso, hyvä lautamies kulta, mikä meidän hevosilla lienee, kun ne eivät syö, virkkoi Kalle niminen mustalainen.

Isäntä katsahti ikkunasta pihalle ja sanoi:

-- Eihän hevoset mitä syö, kun ei mitään ole edessä. Mene sinä Pekka ja laske luhdista heiniä vierasten hevosille.

-- Kyllä Feija tulee heinät hevosten eteen korjaamaan, kun vain Pekka ne luhdista alas laskee, sanoi Korri.

Sillä puhein läksivät nämä kaksi miestä hevosia ruokkimaan.

-- Onko teillä, isäntä kulta, lihaa uunissa palvaantumassa, kun niin suloinen haju minun nenääni pistää? kysyi vanha mustalaisakka.

-- On kyllä, vastasi isäntä.

-- Sittenhän isäntä kulta antaa meille lihaa päivälliseksi ja emäntä tuopi leipää, mankui mustalainen.

Isäntä veti särän uunista ja nosti erään palan pöydälle puuvadissa. Emäntä toi kolme kauraista leipää ja niin kävivät mustalaiset atrioimaan. Sohvi toi kaljaa kapallisen juotavaksi.

-- Eihän tämä liha piisaa näin suurelle joukolle, tuo emäntä kulta voita lisää, pyysi vanha mustalaisakka.

-- Eikö maaslaa vielä, virkkoi Yrjö jyrkästi.

-- Mitä sinä siinä mangut, sanoi Korri, antaahan hyvä emäntä pyytämättäkin, kun näkee meidän tarvitsevan.

-- Mistäs mustalaisetkaan saavat, jos ei heille kukaan anna, virkkoi emäntä ja meni voita hakemaan.

Sillä aikaa kun mustalaiset söivät, isäntä otti särältä lihat, pani ne koriin ja käski toisten miesten viedä lihakorin aitan yläkertaan ja sijoittaa lihat aitan parvelle.

-- Menkää te lapset särää kaalimaan, tottahan hyvä isäntä sen sallinee, virkkoi eräs mustalaisakka.

-- Tulkoot vaan, lupasi isäntä.

Pian olivat mustalaislapset leipäpalat kädessä särää kaalimassa. Talon lapset katselivat uteliaasti, kuinka sukkelasti mustalaisten lapset liikkuivat.

-- Minua niin hiukoo, kun en ole oikein terve, etten saattaisi muuta syödä kuin suolaa. Olkaa, emäntä kulta, niin hyvä ja tuokaa meille suolakalaa, pyysi taasen vanha mustalaiseukko.

-- Nyt ovat kalat kannen alla, kun järvet ovat jäässä, virkkoi emäntä.

-- Tuohan noille kaloja, eiväthän he raukat mistään saa, jos ei heille kukaan antaisi, käski isäntä ja emäntä toi kalat.

-- Eivätkös mustalaiset saisi tehdä työtä niin kuin muutkin ihmiset eikä kuleksia muiden ihmisten vastuksena, työmiesten vaivannäköä nauttimassa, sanoi Yrjö. Jos joku suomalaisista läksisi tuolla tavoin kulkemaan, niin ei, lempo vie, henki eläiskään, vaan täytyisi nälkään nääntyä.

-- Tuo mies ei näy ymmärtävän mitään, vastasi Kalle. Etkös sinä ole raamatusta lukenut, että Kainin suvun pitää oleman kulkevaisen ja pakenevaisen maan päällä. Siksi täytyy meidän, jotka olemme Kainin sukua, kuljeksia ympäri maailmaa, eikä meidän työmme menesty, vaikka me kuinka raataisimme.

-- Turhaa lorua. Kain oli peltomies ja maa kasvoi jotta rutisi. Ja tekö olisitte Kainin sukua? Johan se suku hukkui vedenpaisumisessa, vastasi Yrjö.

-- Aivan niin. Yrjöllä on oikein ja meidän Kalle ei näy tuntevan koko asiaa, vaikka puhua mälkyttää, sanoi Korri. Kainin suku hukkui vedenpaisumisessa, mutta me olemme Noakin pojan Haamin jälkeläisiä, jonka isänsä kirosi ja käski olemaan orjain orja.

-- Ja sentähden te muka kulkea vetelehdätte ympäri maan ettekä kehtaa mitään tehdä? virkkoi Yrjö. Olkaapa mitä sukua hyvänsä, niin joka ei työtä tee, ei hänen syömänkään pidä; se on totuus, joka ei pala tulessakaan.

-- Kuulkaahan, kunniallinen lautamies ja te hyvät talon ihmiset! Onko tuo mies enää täysjärkinen, eikö hän liene vain päästänsä sekaisin? sanoi Korri ihmetellen.

-- Jos kaikki ihmiset olisivat niin täysjärkisiä kuin Yrjö-setäni ja minä, niin saisivat mustalaiset nälkään kuolla, jos eivät työtä tekisi, virkkoi Antti.

-- Pitkäksi taitaisi mustalaisen päivä mennä työssä ollessa, sanoi Matti nauraen. Kerran oli mustalainen palkkautunut rukiinleikkuusen erääsen taloon. Kun päivä hänestä tuntui pitkälle, niin hän valitteli selkäänsä pakottavan ja heittäytyi selälleen vähän väliä. Toiset työmiehet uhkasivat antaa hänelle selkään, jos ei hän ahkerammin leikkaisi. Vihdoin meni päivä keski-illoilleen ja mustalainen sanoi: "Ollakka minulla pitkä salko, joka ylettyisi aurinkoon asti, niin kyllä minä tuon päivänkakkaran sysäisin sukkelammin kulkemaan." Vähän aikaa leikattuaan kehotti mustalainen toisia työmiehiä lähtemään kotia. "Eihän vielä ole päivä maillaan, mitäs isäntä sanoisi, jos me näin aikaiseen menisimme kotiin", virkkoivat toiset. "Ennen, herra kiesait, onkin yö puolessa, ennenkuin päivä maillaan", valitti mustalainen. Vihdoin tuli ilta ja työväki palasi kotiin. Illallisen syötyä kysyi isäntä: "Paljonko mustalainen tahtoo päiväpalkkaa?" "Kyllähän minulle pitäisi maksaa hyvä päiväpalkka, kun minä niin ahkeraan koko pitkän päivän leikkasin", vastasi mustalainen. "Piisaavatko ne rukiit sinulle päiväpalkaksi, mitkä sinä tänä päivänä leikkasit?" kysyi isäntä. "Hei hertta vaariseni, eihän ne mihin piisaa! Et usko isäntä kulta, kuinka ahkerasti minä tein työtä koko päivän."

Tämän jutun kuultuaan rehahtivat kaikki nauramaan, niin hyvin talon perhe kuin mustalaisetkin. Naurun tauottua Korri sanoi:

-- Tuo juttu on jo niin vanha, että tuskin se lienee tottakaan.

-- Olkoon totta tahi valhetta, mutta se on omaansa kuvaamaan mustalaisen luonnetta, sen laiskuutta ja ahneutta, vastasi Yrjö. He puistavat ja mankuvat mitä vain tietävät talossa olevan. Ja jos ei heille anneta, niin he uhkaavat. Ottavatpa vielä omin lupinsakin, jos niin sattuu.

-- Koko minun heimossani ei ole varasta, ja jos minä tiedän kenen mitä varastaneen, niin minä sen hakkaan, jotta kukko suurimmat luut nokkii. Me kyllä otamme mitä hyvät ihmiset antavat, mutta emme varasta, sanoi Korri ylpeästi.

-- Minä en tiedä mitä heimoa se mustalainen lienee ollut, joka toissa syksynä kävi Ristolan aitassa lihaa varastamassa, kertoi Yrjö, mutta nolosti sille kävi. Hän kiipesi yöllä aitan katolle ja meni katon kautta aitan yläkertaan. Lihapotkan saatuaan hän tahtoi laskeutua alakertaan ja niin päästä oven kautta ulos, jossa toinen mustalainen oli odottamassa. Tikapuita kun ei pimeässä löytänyt, hän heittäysi luukusta alas pitäen toisella kädellään kiinni yläkerran lattiasta ja toisella kädellään hän hoiti lihapotkaa. Kun hän tunsi jalkansa koskeneen johonkin esineeseen, hän heitti kätensä irti ja laskeusi huoletta alas. Mutta sikäli kuin hän laski itseänsä, taipui hänen jalkainsa alustakin. Yhtäkkiä hän tulla hurahti alakerran lattialle ja tunsi jotain kauhistuttavaa saaneensa syliinsä. Se olikin Ristolan ukkovainajan ruumis, joka oli viety aittaan ja asetettu salvon päälle laudalle, jalkapuoli ulommaksi salvoa. Sille ruumislaudan nenälle yhtyivät mustalaisen jalat, kun hän laskeusi yläkerrasta. Hänen painonsa keikautti ruumislaudan pystyyn, joten ruumis, kun oli nauhalla lautaan sidottu, keikahti laudan kanssa mustalaisen syliin. Hädissään alkoi mustalainen huutaa minkä jaksoi. Koira, joka oli tuvan porstuassa, alkoi haukkua kovasti. Tästä havahtui talon väki ja isäntä meni ulos tiedustamaan mitä Halli haukkui. Kuultuaan aitasta kovan huudon hän meni tupaan, otti useampia miehiä ja tulen keralleen ja niin tuli aittaan katsomaan, mikä siellä niin onnettomasti huutaa. Ulkona odottava toinen mustalainen, kun näki usean talon miehen olevan liikkeessä, pötki pakoon. Mentyään aittaan näkivät talon miehet miten asia oli, ottivat varkaan kiinni ja saattoivat hänet kruununmiesten haltuun. Niin hassusti kävi sille mustalaispahalle.

-- Johan minäkin tuota varkautta kuulin ja tiesin että varas oli Hemmon joukkoa, Otto nimeltä, vastasi Korri.

-- Mistä te mustalaiset olette oikeastaan kotoisin ja mitä kansakuntaa te olette? kysyi Mauno-setä.

-- Sitä minä en voi tarkoin sanoa, mistä meidän esi-isämme ovat tänne tulleet, vastasi Korri. Mutta eräs vanha ukko, joka jo aikojaan on kuollut, kertoi että meidän esivanhempamme ovat tulleet tänne itäiseltä maalta, missä ei milloinkaan ole talvea, ja sen maan nimi pitäisi olla hänen puheensa mukaan Intian maa ja meidän kansan nimi sint, ja sinteiksi meidän kansaa entiseen aikaan kutsuttiinkin, vaikka nyt ollaan ruvettu sanomaan mustalaisiksi. Sen ukkovainajan puheen mukaan pitäisi meitä olla paljon, ainakin yhtä paljon kuin juutalaisia, mutta ne ovat hajaantuneet ympäri maailmaa; sillä me olemme kirotut ja tuomitut kulkemaan paikasta paikkaan.

-- Vieläkös mustalaiset ovat missään kirjoissa, kun ei heillä ole vakinaista asuinpaikkaa? kysyi Yrjö.

-- Kah, hyvää miestä, kuinka hän puhuu! Kirjoissahan me olemme joka sorkka. Minäkin olen torpparin nimellä kirjoissa. Etkös sinä, herttakulta, tiedä, että jokainen kuningas tahtoo tietää, kuinka paljon väkeä valtakunnassa on, olivatpa ne sitten mustalaisia tahi muita, vastasi Korri.

-- Olihan täällä meidänkin seurakunnassa entiseen aikaan mustalais-Aatoltti torpparin nimellä, vaikka hän kuljeksi ympäriinsä niin kuin muutkin mustalaiset. Kun Aatoltti kuoli, niin pidättivät toiset mustalaiset hänelle ruumissaarnan ja meidän Kalle-kirkkoherra sen pitikin. Hän saarnasi ensin tavallisesti, niin kuin ruumissaarnaa ainakin, mutta Kalle-herra, kun oli itse suuri koiranleuka, ei malttanut olla mustalaista tyssäämättä, vaan sanoi lopuksi: "Jaa, monta hän petti ja hevosetta jätti!" Silloin suuttuivat mustalaiset ja sanoivat toisilleen: "Lähdetään pois, lähdetään pois, jo meidän raha meni, jo meidän raha meni ja hukkaan se menikin."

-- Niinhän se oli sanottavakin, kun hän haukkumaan rupesi, vaikka rahan otti. Olipa se kunnoton pappi, sanoi mustalais-Kalle.

-- Olisiko isäntä kulta niin hyvä ja antaisi meidän hevosille vähän kauroja, pyysi eräs vanha mustalaisukko. Pitäisi tästä lähteä markkinoille ja syöttää vähän paremmin hevosia.

-- Vielä näille mitä! Ei kauroja, mankuvathan nämä paljonkin, kun näkevät saavansa, virkkoi Antti.

-- Minun isävainajani antoi aina mustalaisille sekä muille käypäläisille, eikä häneltä koskaan puuttunut. Niin olen minäkin tehnyt, ja ainapa häntä on Luoja siunannut antamista. Kun minusta aika jättää, niin tehkää sitten mitä tahansa. Mutta minä teen Herran käskyn mukaan, joka sanoo: "Taita isoovalle leipäs, vie raadolliset kulkijat huoneesees, ja koska näet alastoman, niin vaateta häntä, ja älä käännä pois sinuas lihas tyköä", virkkoi isäntä, otti aitan avaimen ja meni antamaan kauroja.

Mustalaiset löivät omaan kieleensä. Pian suoriusi eräs mustalaispoika ja nainen isännän perästä aittaan, josta poika otti kauravakan ja vei hevosille kaurat. Mustalaisnainen pyysi isännältä rukiinjyviä sioilleen ja isäntä antoi.

Isännän aitassa ollessa alkoi Yrjö, isännän veli, torua mustalaisia heidän laiskuudestaan. Mustalaiset koettelivat selitellä, että heidän työllään ei ole menestystä, kun he ovat kirottu kansa. Tämän väitti Yrjö valheeksi. Vihdoin Korri suuttui ja sanoi:

-- Jospahan olisit omassa taloudessasi, niin saisit muistaa mustalaisia ja tulla vielä heitä rukoilemaan, mutta nyt kun isäntäväki ja vanhemmat ihmiset ovat niin perin hyviä ihmisiä, niin eivät he tahdo talolle mitään rikettä tehdä.

Sillä aikaa kun talon miehet ja mustalaiset keskenään pakisivat, toimivat mustalaisnaiset peräpuolella tupaa omiaan. He panivat (povasivat) talon naisille korttia ja ennustelivat käsistä tulevaisia asioita. Palkaksi antoivat talon naiset mustalaisille sukkia, kintaita, lapasia, huntuja ja muita vaatekappaleita, joista mustalaiset lukivat sulimmat kiitokset ja toivottivat, että hyvä Jumala siunaisi tuhannenkertaisesti sijaan.

Isännän tupaan tullessa olivat talon miehet Yrjö, Matti ja Antti yhdeltä puolen sekä mustalaiset toiselta puolen kiivaassa sanasodassa. Antti väitti, että se on synti, kun noin riskiä väkeä, niin kuin mustalaiset ovat, maamiehet elättävät ja antavat heille mitä ikänsä ylettyy ja sillä tavoin ikään kuin kehottavat mustalaisia laiskuuteen ja työttömyyteen.

Mustalaiset puolestaan sanoivat, että heidät on luotu sillä tavoin elämään eivätkä he voi sitä asiaa auttaa.

-- Voisittehan ehkä pitää itsenne puhtaampina ja elää säännöllisemmästi eikä noin siivottomasti kuin te nyt elätte. Te vaihdatte ja ryöstätte toisiltanne akkoja, niin kuin Savolais-Matti tänä aamuna pajassa kertoi, että mustalaisilla oli eilen tappelu Savolaisessa eräästä nuoresta Liena-nimisestä mustalaisnaisesta. Siinä tappelussa oli yksi mies saanut niin pahoja haavoja, jotta täytyi jäädä taloon potemaan, eikä tiedä, jos siitä miestä milloinkaan enää tullee, puhui Yrjö.

Tämän kuultuaan Korri ensin vaaleni, sitten punastui. Hän alkoi heti puhua toisille mustalaisille omalla kielellään. Pian he olivat kiivaassa keskustelussa, jota kesti hetken aikaa. Talonväki katseli mustalaisten levotonta liikuntoa ja vanhat miehet arvelivat, että mustalaiset olivat suuttuneet siitä, kun Yrjö ja Antti heitä soimasivat; mutta pian he huomasivat että mustalaisilla oli omat tuumansa, kun Korri kysyi:

-- Tietääkö Yrjö kulta sanoa, kuinka paljon niitä mustalaisia oli Savolaisessa?

-- Kaksi hevoskuormallistahan niitä Matti sanoi olleen. Kolme oli miehiä ja muut olivat naisia ja lapsia, vastasi Yrjö.

-- Mihin päinhän ne lienevät lähteneet menemään? kysyi taas Korri.

-- Sitä ei Matti sanonut enkä minä tullut kysyneeksi, mutta Savolaisestahan sen saisi tietää, vastasi Yrjö.

Taas mustalaiset puhelivat vähän aikaa omalla kielellään. Vihdoin Korri sanoi:

-- Kuulkaahan kunnioitettava lautamies: jos nämä, meidän joukko, saisivat jäädä teille yöksi. Me miehet kävisimme tapaamassa niitä mustalaisia, jotka eilen Savolaisessa olivat. Ne ovat Hemmon joukkoa, ja niistä on yksi mies minulle vanhaa hevosvelkaa, niin jos minä sattuisin saamaan velkani pois. Minä olen heitä tavoitellut jo monta aikaa, mutta en ole milloinkaan heitä tavannut.

-- Saavathan he olla vielä vähän aikaa ja sitten mennä toisiin taloihin yöksi; johan te nyt olette meillä olleetkin kotvan aikaa, vastasi isäntä.

-- Mitä sinä Korri isännästä kiusaat. Johan meille piisaa oloa tässä talossa. Onhan niitä muitakin taloja yötä olla. Onhan meillä lavea lääni eikä tarvitse olla hyväin ihmisten vastukkeena niin kauan aikaa, sanoi vanhin mustalaisakka, joka kuului olevan Korrin äiti.

Pian suoriusi matkaan neljä riskiä miestä kahdella hevosella. Miesten mentyä alkoivat naiset pyytää emännältä papuja, jauhoja, rasvaa, lihaa, voita, kaaliksia, leipää ja villoja. Kun he näitä kaikkia olivat saaneet, he läksivät toisiin taloihin kiittäen ja Jumalan siunausta toivottaen lähteissään.

Seuraavana aamuna palasivat mustalaiset Lahtelaan ja heillä oli seurassaan nuori kaunis mustalaisnainen, jota Korri kohteli erinäisellä lemmellä. He olivatkin siis käyneet ryöstöretkellä, vaikka valehtelivat menevänsä hevosvelkaa perimään. Pian sen jälkeen läksi joukko Niemelän kylästä.

Mustalaisten taloista lähdettyä talon naiset pesivät astiat ja lusikat, joita mustalaiset olivat käyttäneet. Samaten pestiin penkit, pöydät, rahit ja tuolit sekä kaikin puolin siivottiin huolellisesti mustalaisten jälki.

Lääninmiehet

Sisältö: Räsysaksan tulo. Kauppatavaroin luettelo. Kaupanteko. Karhunkuljettajat. Karhun tanssi ja muut temput. Väkikartun veto. Kertomus kuinka sudet söivät karhun. Karhu pelastajana. Harjalainen. Konttikauppiaat. Kappamiehet.

Eräänä päivänä katsoi Niemelän Sohvi akkunasta ulos ja sanoi tupaväelle:

-- Tulkaas katsomaan kuka tuolta ajanee meille lakittavalla hevosella? Sillä on kauhean iso reslareki ja siinä näyttää olevan juuri kuin heiniä reessä. Miehellä on kilapannahkainen hattu päässä.

Pian kahahtivat useat nuoret naiset akkunaan ja vähän aikaa katsottuaan sanoi Anni:

-- Tuohan tuo näyttää olevan räsysaksa Kauranen, ja tuota vanhaa tuttua et sinä Sohvi tuntenut! Nyt varusta räsyjä ja osta itsellesi koreutta.

-- Kerkeäähän nuo ryysyt varustaa sittenkin, kun saadaan kuulla, mitä hyvää hänellä on kaupittavana, vastasi Sohvi.

-- Minä jo melkein muistan ulkoa hänen tavarainsa luettelon, kun joka talvi olen pari, kolme kertaa sen kuullut, sanoi Anni nauraen. Kyllähän Longan Antillakin on loruja, kun hän tavaroitansa luettelee, mutta eivät kenenkään luvut mene niin sätkälleen kuin tämän Kaurasen luvut. Varustaipas nyt Sohvi oikein tarkkaan kuuntelemaan, kun hän ilmoittaa pamisuttaa tavaroitansa, niin saat kuulla, miten metkasti se sujuu.

-- No, oli menneeksi, minä kuuntelen tarkoin, vastasi Sohvi.

Kun Kauranen pääsi pihalle, hän pysäytti hevosensa, sitoi sen kiinni, viskasi heiniä eteen ja loimen hevosen selkään. Tuli sitten tupaan, jossa hyvän päivän sanottuaan heitti hattunsa ja rukkasensa pöytärahille, hieroi kämmeniään ja lausui:

Ostetaankos taloon tähän tavaraa, vaikka kuinka vähän? Mulla ois yhtä ja toista kalua myydä, kaikenlaista: Suuria neuloja, tupakkaseuloja, pieniä neuloja, pippuripalkoja, parsinneuloja, niin kuin salkoja, sulkaneuloja, sukkapuikkoja, kinnasneuloja, jauhoseuloja. nuppineuloja, ryyniseuloja, savikukkoja, pieniä lukkoja, silmälasia, savivatia, kauneita peilejä niin kuin leilejä, kallekuoria, liivinvuoria, vingerporia aivan somia, pumpulilankaa, vaikka mihin pankaa, palmikon terttuja, hetaleita, herttuja, vaskisia, hopeisia helmiä ja sormuksia, nappeja ja hakasia, suurta, pientä, naskalia, saippuaa ja rikkiä, sekä tenkelikkiä, suuria, pieniä kampoja, lehmuksesta vateja, on myös ongenkoukkuja, vaan ei ole siimoja, löytyy lehtitupakkaa: vinterskaa ja mahorkkaa, rinkeliä, rääniköitä, orehkia, kauruskoita, kantvärkkiä, inkivääriä, joilla saa yskää kääriä, vanunkia, veitsiä, kääntöpäitä, neulapyssyjä ynnä niitä, näitä. Kaikki on helppoa, rahaa ei maksa; ottaapi ryysyjä tämä räsysaksa. Hyvän, huonon ryysyn käärin yhteen myysyyn. Kelpaa vanhat paidat sekä hurstin laidat, yliset ja aliset, puhtaat sekä likaiset, esiliinat, pöksyt, hienot sekä paksut, liinakalsut, riihikot, merrat, potkut, verkot, lapsenrievut, liinaviitat, pyyhkeet sekä riihipaidat. Kaikki yhteen käärin, punnitsen ja häärin, en tee koskaan väärin. Ei mikään oo niin halpaa, ettei mulle kelpaa: ehiät ja rikkinäiset ovat mulle yhtäläiset.

Sitten vieras kätteli kaikkia talon miehiä.

-- Jos sinulla, Kauranen, lienee todella kaikkea tavaraa, jota nyt ilmoitit, niin saa sanoa että

kaikkia on Katin säkissä, monta Monnon kukkarossa,

virkkoi Mauno-setä kätellessään vierasta.

-- Suittaa olla, että minulla on enempikin tavaraa kuin nyt tässä luettelin tai ei liene kaikkia näitäkään, vastasi vieras. Kun luku on kerran niin laadittu, niin täytyy se loruttaa alusta loppuun, kävi tavaran kanssa miten tahansa.