Part 2

Tavallisesti varustettiin niin Niemelässä kuin muissakin taloissa jo päiväiseen aikaan työaineet ja kapineet, joista aamu- ja iltapuhteilla jotakin valmistettiin. Niinpä esim. ukkomiehet pirottelivat jo päiväiseen aikaan pärehalot ulkona pihalla ja toivat ne tuvan päreorsille sulamaan. Vitsat, joista puunuoraa punottiin, tuotiin jo päivällä tupaan; samaten muutkin raaka-aineet varustettiin jo päivällä, paitsi ne, jotka olivat tuvassa kuivamassa, niin kuin reen jalakset, kaplaat, astialaudat ym. käsiteollisuuteen kuuluvat ainekset.

Kun lampaannahkat olivat tallin luhdissa kälvettyneet (puoleksi kuivahtaneet), toi Mauno-setä ne vartaineen päivineen tuvan orsille kuivamaan. Nahkain kyllin kuivuttua laitettiin hapatus. Mauno-setä toi hapatustiinun tupaan, asetti sen pankonpäähän, pani sisään ensin haaleaa vettä, sitten vähäsen ruis- ja vähän enemmän kaurajauhoja sekä hitusen suoloja. Seoksen pari vuorokautta hapattua se oli valmis käytettäväksi.

Samana päivänä kun hapatus tehtiin otti Mauno-setä puolet eli kymmenen lammasnahkaa tuvan orsilta, irroitti ne vartaista, sitoi yhteen kimppuun nuoralla ja pani kimpun kelkkaan, johon hän myös sijoitti tuuran ja kirveen, sekä otti pitkän seipään. Nämä kaikki hän veti jäälle, hakkasi avannon tuuralla, teroitti seipään, jonka iski vaajaksi keskelle avantoa. Vaajaan hän sitoi lammasnahkain ympärillä olevan nuoran pään ja laski nahkakimpun avantoon likoon. Kelkan, tuuran ja kirveen hän vei mennessään kotiin.

Seuraavana päivänä Mauno-setä meni kelkan ja vartan kanssa jäälle, jossa otti lammasnahkat avannosta, sotki niitä jäällä vartalla ja huuhteli tarkoin joka nahkan erikseen avannossa siksi, kunnes ne tulivat puhtaiksi. Sitten hän pani nahkat ja vartan kelkkaan, ja veti ne riiheen valumaan. Nahkain kylliksi valuttua hän toi ne tupaan ja latoi yksitellen hapatustiinuun. Nahkain päälle hän pani ristiin päretikut, jotka hän kiinnitti pirkaleella ja painoi niin alas, ettei nahkoja ja päreitä näkynyt yhtään. Sitten hän pani kannen tiinun päälle.

Hapatustiinun kohdalle orteen sitoi Mauno-setä riippumaan koivuisen nahkakoukun, jossa hän joka aamupuhteella pusersi nahkoja. Hän otti ensin kannen tiinun päältä ja pani sen kolpitsalle, kiukaan rinnan penkille. Sitten hän otti pirkaleen ja päreet tiinusta ja asetti ne tiinun kannelle. Sen perästä hän otti yhden lammasnahkan kerrallaan, ripusti sen keskosistaan koukkuun ja pusersi nahkasta hapatuksen niin tarkkaan kuin voi ja laski nahkan tiinun kannelle. Sitten hän levitti nahkat ja upotti tiinuun takaisin. Tällä tavoin tulivat vuorostaan päällimmäiset nahkat alimmaisiksi ja alimmaiset päällimmäisiksi. Päreillä ja pirkaleella painettiin nahkat hapatuksen sisään ja tiinun kansi laitettiin paikoilleen. Joka kerralla nahkoja pusertaessaan koetteli Mauno-setä kynnellään, lähtisikö ihve (kelme) reiden hiertymästä (lautumasta). Heti kun hän huomasi ihveen erkaantuvan, hän otti nahkat hapatuksesta, pani ne vartaille ja vei ulos kelmettymään räystään alle. Parin päivän perästä tuotiin nahkat tupaan kuivamaan.

Heti sen jälkeen kun nahkat oli otettu hapatuksesta, verestettiin hapatus, so. hapatukseen lisättiin vähän haaleaa vettä, jauhoja ja suolaa. Sitten pantiin siihen jäännöslammasnahkat, kun ne ensin oli järvessä käytetty ja puhdistettu. Ne hoidettiin sitten edellä kerrotulla tavalla.

Kun nahkat olivat kyllin kuivaneet, ne sidottiin nuoralla yhteen kimppuun ja vietiin aittaan kostumaan. Eräänä iltapuhteena toi Mauno-setä taas lammasnahkat tupaan. Hän sitoi nuoran tuvan orteen, johon kiinnitti kalikalla yhden lampaannahkan kaulan kohdalta. Sitten hän otti nahkahankuran, jonka jalustimeen hän pisti oikean jalkansa; oikealla kädellään hän piti hankuran päästä kiinni ja vasemmalla kädellään nahkasta ja niin hän alkoi vetää hankuraa nahkaa pitkin ylhäältä alaspäin. Aikansa näin tehtyään kun hän tunsi nahkan alapuolelta pehmenevän, hän sitoi alapuolen nuoraan kiinni ja alkoi hangata yläpuolta samalla tavalla. Isäntä toi seinäraudan, kiinnitti sen tuvan seinään ja siinä hankaili ensin koipi- ja sitten muun nahkan, sikäli kuin Mauno-setä hänelle antoi omia hankaamiansa.

Kun muutamia nahkoja oli näin pehmitetty, toi ukko-Lauri leveän laudan ja asetti sen pöydän rahin päähän ikkunan kohdalle sillä tavoin, että laudan toinen pää meni penkin alle seinään kiinni ja toinen pää tuli rahin nenää vasten, joten lauta tuli vinoon asentoon. Laudan yläpäähän sitoi ukko-Lauri monin kerroin vanhan vaipan, jonka päälle asetti lammasnahkan, kun ensin oli sen vatsan kohdalta halaissut ja venytellyt nahkan suoraksi. Sitten hän otti pitkän, kaksipäisen nahkaveitsen, jolla alkoi ensin hamaralla ja sitten terällä silitellä nahkan lihapuolta istuen itse rahilla. Kun nahka tällä tavalla oli saatu suoraksi ja lihasirpaleet erotettu, hän alkoi liitupalasella hangata nahkaa, josta nahka tuli valkoiseksi ja sileäpintaiseksi. Sitten hän hankasi vielä pienemmällä terävällä puukolla siksi, kunnes nahka tuli aivan sileäksi. Liitupalasella hän hankasi lopuksi. Koipinahkat hangattiin viimeiseksi. Ja niin oli nahka valmis turkiksi. Aamupuhteella jatkettiin samaa tointa.

-- Näinköhän ukko-Lauri vielä jaksaa nahkoja hangata, kun niin tanakasti työhön ryhtyy? kysyi isäntä. Apas jos antaisi olla koko homman sikseen, kun tässä näkyy olevan nuoria voimia yllinkyllin?

-- Minä en anna virkaani toiselle niin kauan kuin suinkin jaksan. Jos en jaksa, niin sitten vasta saavat nuoremmat jatkaa minun tointani, vastasi ukko-Lauri nahkaa hangatessaan.

Kun raavasnahkat (nautain vuodat) olivat viikon päivät olleet räystään alla näivettymässä, vei Mauno-setä ne järveen ja laski maltoon veteen likoamaan. Hän pujotti nuoran nahkain silmärei'istä, iski vaajan virrattomaan (maltoon) veteen, sitoi nuoran vaajaan kiinni ja jätti ne kuukauden ajaksi likoon, jotta karva lähtisi pois luutuksetta (lipeättä). Sitten kun aika joutui toi Mauno-setä tupaan suuren torron (tiinun), johon pani honakkaa (haaleaa) vettä torron puolilleen ja siihen kesällä kiskottuja ja puituja parkkeja (pajun kuoria) sekaan. Kun seos oli pari vuorokautta seisonut, niin ilmaantui veden pinnalle kuplia.

Nyt nostettiin raavasnahkat järvestä ja tuotiin tupaan, jossa ensin toinen, sitten toinen nahka asetettiin pyöreän puun päälle. Kahden puolen nahkaa kävivät isäntä ja Mauno-setä irroittamaan karvoja nahkasta. Heillä oli kädessä särmäiset, sileäksi vuollut pirkaleet (pärehalkojen sydänpuut), joilla he hankasivat nahkaa. Kun yksi kohta oli paljaaksi ajettuna, käännettiin toinen kohta puun päälle, siksi kunnes koko nahka oli paljaana. Sitten levitettiin nahka lattialle, pantiin hienoa kuivaa parkkia nahkan pintapuolelle, nahka käärittiin kokoon neljältä kulmalta ja nostettiin tortoon, jonne Eerikka ja Matti menivät nahkaa tallaamaan (sullomaan). He tepertelivät siellä niin kauan, kunnes nahka painui pohjaan. Tällä tavalla tehtiin joka ilta, ja sitä sanottiin muussaamiseksi. Sitten kun nahka parin viikon kuluttua alkoi vetää kurttuja, näytti punaiselta ja tuntui kättä vastaan lauhakalta, niin otettiin nahka parkista, pantiin vartaalle ja vietiin ulos kuivamaan.

Kun härän nahka oli parkittu, otettiin lehmän nahka rekikatoksesta, jonne se paljaaksi ajettuna oli viety kylmämään, ja pantiin uudistettuun parkkiin. Sitä muussattiin samalla tavalla kuin häränkin nahkaa ja kyllin kypsyneenä se vietiin niin ikään ulos kuivamaan. Näiden perästä parkittiin vielä pari syksyllä teurastetun vasikan nahkaa (sänkiäistä).

Eräänä päivänä, kun raavasnahkat olivat jo kylliksi kuivaneet, toi isäntä ne tupaan ja leikkeli tarpeen mukaisesti kappaleiksi. Viidelle kyntömiehelle hän leikkasi ensin kurppos (paulakenkä-) nahkat, ukko-Laurille, Mauno-sedälle ja itselleen uilo- (lapikas-) nahkat, sekä vielä nuorille miehille ja itselleen saapasneuvot, samaten naisille, vanhemmille ruohin- ja nuoremmille ummiskenkä- ja tytöille lipokasnahkat. Jokapäiväisten jalkineiden tekemisestä sai kukin itse pitää huolen, ainoastaan kirkkokengät kävi suutari tekemässä, tahi milloin tämä ei joutanut, niin isännän vanhin poika Antti kävi suutariksi. Jokapäiväisinä jalkineina käyttivät naiset yksinomaan tuohitohveleita, joskus, vaikka ani harvoin, nahkalaapottimia.

Kun lunta alkoi sataa ja talvi oli tulossa, otti Yrjö eräänä iltana kaksi jalaskoivua, veisteli ja silitteli niitä. Sitten hän pani ne rinnakkain rekihepoon, merkitsi kaplaiden reiät ja kaivoi napakairalla kaksi reikää kunkin kaplaan kohdalle, joiden välisen hän taltalla lohkoi pois, silitti reiät, sijoitti niihin kaplaat ja naulasi ne kovasti kiinni. Sitten hän pani taas jalakset hepoon, asetti kaplaat kohdakkain ja sitoi kaplaissa olevat koivunoksat toisiinsa kiinni tuohella. Pajukimpun tupaan tuotuaan hän valitsi siitä viisi pajua sekä kakarapajun ynnä kainalovitsat. Pajut hän mittasi reen leveydellä, merkitsi kiskaistulla pajunkuorella kaplaan kaulan paksuuden, jonka jälkeen hän teki puohteen pajuihin, niin pitkän kuinka paksu kaplaan kaula oli. Puohteen valmiiksi saatuaan hän voiteli sen tervalla ja pani tuvan uuniin hautumaan. Vähän ajan perästä hän otti pajun uunista, väänteli puohdetta ja taivutteli ne kaplasta myöten. Sitten hän hakkasi pajun päät viistoon ja pani pajun paikallensa rekeen, sitoi pajun keskosistaan nuoralla ja rutisti nuoran tiukasti kalikan avulla. Sitten hän halkaisi tuomisen vitsan, vuoli sen notkeaksi, hautoi uunissa ja nitoi kahdesta kohden pajun kiinni. Kainalotuomeksi hän otti paksumman tuomen, jonka tyvipuoleen teki vään, jonka hän pisti etupajun väliin kaplaan luokse. Väkä väännettiin kaplaan taitse yli maannousun, kierrettiin reen sevän ympäri ja käännettiin kakarapajun mukaan, joka sitten sidottiin tuomisella vitsalla kiinni. Näin kun oli laitettu kainalotuomet kahden puolen jalasten maannousua, eivät jalakset päässeet oikenemaan.

Kun reki oli saatu pajutetuksi, otti Yrjö näreiset puut, veisteli ne, kaivoi reiät taltalla, vuoli sileäksi vuolimella ja asetti ne kaplaiden päihin kaustaksi. Etupäät kaustoista hän nitoi tuomisella vitsalla kainalotuomeen kiinni. Sitten hän irroitti hevon reestä, vei reen porstuan seinää vasten pystyyn ja hevon hän vei romuhuoneeseen. Sitten hän otti rautakiskon olallensa, käski Matin tuomaan sysisäkin, ja niin sitä mentiin pajaan, jossa seppä valmisti kiskoista reenraudat, kaivoi niihin reiät ja teki naulat. Sitten he kutsuivat sepän illalliselle. Seuraavana päivänä Yrjö sijoitti ja naulasi reenraudat jalasten alle, teki saverikot koivun vitsoista, kiersi saverikot koivuisen aisan tyyrin ympäri ja niin oli reki valmis.

Sillä aikaa kun Yrjö rekeä valmisti, painoivat toiset miehet tuomisia vempeleitä (luokkeja) riihessä. Vemmeltuomi haudottiin kuumassa riihen uunissa ja pantiin vemmel painimeen. Pari miestä väänti tuomea ja kolmas sitoi nuoralla, sikäli kuin tuomi painui, tuomen painimeen kiinni, ettei se päässyt lyhmähtämään. Kun tuomi oli taivutettu painimen mukaan ja nidottu nuoralla, nostettiin se painimen kanssa riihen ahdinlaudalle kuivamaan.

Reenjalaskoivuiksi valitsivat hevosmiehet suorat, pieniä oksia kasvavat terveet koivut ja toivat ne kotiin, jossa ukkomiehet veistelivät ne tyvipuolelta kolmelta kulmalta, ja päähän jätettiin väkä. Sitten haudottiin koivu riihen uunissa, pistettiin tyvipuoli jalaspainimen reikään, pantiin naula vään kohdalle, sidottiin nuora koivun latvapuolelle ja alettiin nuorasta vetää koivun latvaa alaspäin. Näin taivutettiin koivu painumaan jalaspainimen mukaan. Jos koivu oli rausakka (hauras) niin se kävi poikki taivuttaissa, tahi jos se oli vetsakka (pehmyt) niin se lymähti, ja silloin siitä ei tullut kalua. Hyvästi painunut jalaskoivu sidottiin painimeen nuoralla ja annettiin ensin kuivaa riihessä useamman ahdoksen ajan. Sitten päästettiin jalas painimesta irti ja tuotiin tuvan jalasorsille kuivamaan ja kiinnitettiin niin, etteivät ne päässeet oikenemaan. -- Orsia oli tuvassa: sidehirsi, joka oli mattohirsien alla, poikinpuolin tupaa; kaksi pilliortta, jotka olivat päistä sidotut uunin patsaasen, joista toinen meni poikin ja toinen pitkin tupaa; nämä oli koristettu monenlaisilla koukeroilla; kaksi päreortta ovensuussa ja kaksi jalasortta perällä tupaa sekä nurkkaorret kaikissa muissa, vaan ei pöydänpään nurkassa.

Eräänä päivänä Heikki toi kotiin paksun haapapölkyn, jonka hän heti vei sepän pajaan. Iltapuolella hän meni pajaan, varisti rautahangon pään ahjossa ja poltti kuumennetulla raudalla pitkin pölkkyä, ensin keskelle yhden ja reunapuolille neljä reikää pitkin puuta. Reikäin väliltä hän lohkoi pölkystä puuta terävällä tuuralla. Kun hän pölkyn oli saanut komennoksi, hän kantoi sen kotiin, jossa sitten koverteli pölkyn sisustaa haapatassilla ja taltalla. Ohuemmaksi sen saatuaan hän silitteli sen vuolimella, teki toiseen päähän uurresahalla uurteen ja pani pohjan, ja niin oli tupakkatylli valmis. Siihen hän seuraavana syksynä tylläsi tupakkansa.

Heikin veli Jaakko toi eräänä päivänä ison kuorman silavia petäjiä Sunikoin kankaalta. Ne hän sirotteli liistepaanuiksi ja toi paanut tuvan peräorsille sulamaan. Seuraavana aamupuhteena hän kiskoi paanut liisteiksi. Liisteistä teki Heikki reslarekeen liisteet ja hienommista liisteistä teki Matti tötterökorin ja laakkiakorin. Edellisessä pidettiin rikkoja, jotka riihessä saatiin, ja jälkimmäisellä kannettiin ruumenia. Antti laittoi hienoista liisteistä lusikkakorin sekä pari pellavakoria ja Jaakko teki potaatti- ja kalakoreja.

Mauno-setä kiersi koivuisia vitsoja, joista Yrjö punoi puunuoraa, jolla puureki kiinni köytettiin. Isäntä kutoi potkuverkkoa, ukko-Lauri kutoi nuottaverkkoa ja nuoremmat pojat kutoivat merran päällisiä. Joka iltapuhteella ukko-Lauri ja Mauno-setä tavallisesti kiskoivat päreitä, ja aamupuhteilla ukko-Lauri kutoi verkkoa ja Mauno-setä teki milloin mitäkin.

Joka ilta niin pian kun ei enää tuvassa nähty, otettiin tuli, jonka talon tyttäret vuoroin puhalsivat liedestä otetuista hiilistä, joita pidettiin päretikkujen välissä. Jos tyttäriä ei sattunut olemaan kotona, niin joku muu nainen sen silloin toimitti. Tulen puhaltamista liedestä pidettiin laiskuuden merkkinä. "Laiska lietehen puhuvi, hidas nainen hiilloksehen", oli sananlaskuna. Kun oli saatu tuli, sytytettiin päre ja pantiin uunin patsaassa olevaan pärerautaan palamaan. Toinen päre pantiin tuvan suurella pöydällä olevaan "renkiin", jonka viereen tulen kohdalle asetettiin joko savivati tahi hiililauta, etteivät nokiset hiilet päässeet pöytää nokeamaan. Kolmas päre pantiin palamaan renkiin perämaalla olevalle naisten pöydälle ja neljäs ovensuuhun. Jos joku erittäin tarvitsi tulta, niin lapset saivat pitää palavaa pärettä. Talon suuret tytöt pitivät silmällä, jos uunin patsaassa oleva päre paloi loppuun. Silloin he sytyttivät toisen päreen. Pienemmät tytöt tahi pojat pitivät silmällä suurella pöydällä palavaa tulta, ja jokainen tavallisesti hoiti sitä tulta, mitä hän itse tarvitsi. Jos ei itse viitsinyt uunilta mennä pärettä ottamaan, niin käski nuorempia. Tavallisesti kuivattiin päreet uunissa ja uunin hölkissä, sitten ne pantiin uunin päälle, josta jokainen sai ottaa tarpeisiinsa. Aamulla kukonlaulun aikana, noin kello yhden eli kahden aikana, puhalsi emäntä tahi muu vanhempi nainen tulen, jos liedessä sattui olemaan hiillosta. Muussa tapauksessa iski tulen joku vanhemmista miehistä. Harvoin sentään liedestä hillos sammui, kun se aina tuvan lämmittyä peitettiin tuhkalla.

Iltasilla tavallisesti ei hyvin kauan valvottu, mutta aamusilla oltiin kukon kanssa kilpaa valvomassa. "Ilta virkku, aamu torkku, se tapa talon hävittää", oli sananparsi, jota tarkoin noudatettiin. "Kaikkea ihminen muuta katuu paitsi nuorta naimistansa ja varhain nousemistansa." Joka ilta arkiseen aikaan, jos vain vähänkin oli kylmempi ilma, suljettiin tuvan ikkunalunkut (luukut), jotka aamulla päivän tultua avattiin auki. Tämän toimittivat vanhemmat miehet. Juhla-aikoina ei luukkuja suljettu.

Pitkillä aamupuhteilla toimittiin jos jotakin. Tavallisesti vanhemmat naiset paikkailivat rikkinäisiä vaatteita tahi kehräsivät värttinällä kankaan kuteita. Kuontalo oli heillä keträpuun lavassa, itse he istuivat keträpuun päällä penkillä. He lappoivat kuitusia kuontalosta, kiersivät sen hyppysissään, käärivät siten saadun rihman värttänän ympäri, asettivat joko savesta poltetun tahi puisen keträn (kekkärän, pyörän) värttänän alapäähän. Vasemmalla kädellään he lappoivat (suolsivat) kuontalosta kuitusia rihmaksi ja oikealla kädellään kiersivät värttänää. Kun värttänälle tuli jo enempi rihmaa, joten se tuli raskaammaksi kädellä pyöritellä, niin he saattoivat sen kädessään pyörimään ja heittivät sitten lattialle, jossa se pyöri ja kiersi kehrätyt kuidut rihmaksi. Nuoremmat naiset kehräsivät rukeilla (vokeilla). Pienemmät tytöt hoitivat tulta ja varsin pienet lapset leikkivät lattialla. Mari-täti tavallisesti neuloi koko talven sukkia, kintaita ja lapasia.

Miehillä oli monenlaisia tehtäviä pitkillä puhteilla, niin kuin jo edellä kerroin. Heidän toimiinsa kuului muun muassa nuorain punominen. Liinoista punottiin lehmille kaulaimet, hevosille ohjakset ja raippanuorat sekä niinistä muita nuoria, hienompia ja paksumpia. Punottiin myös vitsanuorat ja nuottaköydet, jotka tehtiin sikavilloista. Ukko-Lauri ja Mauno-setä olivat koko mestarit sikavillaköysiä tekemään. He tekivät niitä ei ainoastaan kotitarpeiksi mutta myöskin naapureille ja kävivätpä vielä kylässäkin tekemässä palkan edestä.

Eräänä iltana toi Mauno-setä korillisen puhtaaksi pestyjä ja kuivattuja sianvilloja aitasta tupaan ja karttasi ne lepeille. Kartatut lepeet hän kasteli ja asetti osan niistä kahden laudan väliin tuvan penkille. Lautojen kohdalle penkin alle hän pani vesipytyn. Sitten hän toi romuhuoneesta joukon keksoja. -- Keksa oli ympyräisistä, sakarisormen paksuisista puupalikoista tehty pystyristi, jonka yksi haara oli toisia pitempi. Kädellä pidettiin kiinni pitemmästä haarasta. -- Nyt hän otti tuolin, istausi siihen ja alkoi kehrätä sianvilloista lankaa. Noin pari vaaksaa kehrättyään hän sitoi langan keksaan, jota hän pyöritti varresta ympäriinsä oikealla kädellään lappaen samalla vasemmalla kädellään sikavillaleveparrasta karvoja. Sikäli kuin lankaa tuli kehrätyksi, hän kiersi sen ristiin keksan ympäri. Niin pian kuin yksi keksa oli täyteen kehrätty, aloitettiin toinen. Tuon tuostakin kasteli Mauno-setä lepeiden partaa, sikäli kuin se alkoi kuivua. Kun kaikki sikavillat oli kehrätty, otti ukko-Lauri romuhuoneesta kelan, jonka navan hän kiinnitti tuvan seinässä olevaan reikään. Sitten hän otti kolme keksaa, joiden lankojen päät hän sitoi kelaan. Keksoista otti Mauno-setä yhden ja pari nuorempaa poikaa yhden keksan kumpikin käteensä, ja pojat purkivat lankaa keksoilta, sikäli kuin ukko-Lauri kelaa pyörittämällä yhdisti langat yhdeksi säikeeksi. Tätä tointa kutsuttiin kelaamiseksi. Säikeen kääri ukko-Lauri kelan ympärille.

Kun keksojen luvusta arveltiin kolmasosa lankaa kelatuksi, niin taitettiin langat, käärittiin säikeen pää rihmalla, ettei se päässyt purkaantumaan, ja otettiin kartikka, jonka ympäri käärittiin kelalla oleva säie. Sitten taasen kelattiin toinen säie samalla tavalla ja käärittiin se niinikään kartikan ympäri. Samaten tehtiin kolmas säie. Kun kaikki säikeet olivat valmiit, sitoi ukko-Lauri kaksi säikeen päätä kelaan kiinni, ja Mauno-setä purki toiselta kartikalta ja Mikko toiselta kartikalta säikeitä tuvan lattian pituudelta, joten he joutuivat ovensuuhun. Nyt alkoi ukko-Lauri pyörittää kelaa ja isäntä katsoi perään, jotta molemmat säikeet kiertyivät tasaisesti toistensa ympäri. Tällä tavalla saatiin tuvan lattian pituinen köysi, jonka ukko-Lauri kääri kelan ympärille. Sitten taas Mauno-setä ja Mikko purkivat kartikoilta säikeitä sikäli kuin niillä piisasi ja ukko Lauri kiersi ne köydeksi. Kun säikeet oli loppuun kierretty, otti ukko-Lauri kolmannen kartikan, jonka säikeellä alkoi säiestää köyttä. Se kun täytyi toimittaa käsillä, niin se kävi hitaasti. Ensin hän Mauno-sedän avulla säiesti sen verran, että köyden pää ylöttyi hänen jalkansa alle lattialle. Sitten hän purki köyttä kelalta sikäli kuin tarve vaati ja kiersi kartikalla olevan säikeen köyden ympäri siksi, kunnes pääsi kelaan asti. Näin hän pitkitti työtään väsyksiin asti. Sitten tuli Mauno-setä säiestämistä jatkamaan. Tällä tavalla valmistettiin yhdeksänkertainen nuotanköysi. Nuotan paulat valmistettiin samalla tavalla, mutta ne tehtiin hienommat. Kun köysi oli saatu valmiiksi, se kiinnitettiin huoneiden salvaimiin virumaan (venymään). Sen jälkeen se oli valmis käytettäväksi ammattiinsa.

Ukkomiesten puhdetöihin kuului muiden muassa myöskin verkko- ja mertarihmojen kertaaminen. Kun naiset olivat liinoista kehränneet rullat täyteen rihmaa, niin kerittiin ne kerälle. Joku ukkomiehistä kiersi reidellänsä kerästä kaksi rihmaa yhteen niin pitkältä, että kierretty rihma ylettyi tuvan lakihirteen naulattuun puukoukkuun. Sitten kun rihma oli saatu koukkuun, käärittiin kierretty rihma värttänän ympärille, keträ asetettiin värttänän päähän ja molempain käsien välissä pyörittämällä saatettiin värttänä pyöriä hyrräämään. Oikealla kädellä, jossa kiertämätön rihma oli, nosteli ja laskeli kertaaja värttänää ylös ja alas. Kun värttänä lakkasi pyörimästä, se kierrettiin uudestaan kämmenien välissä ja laitettiin taasen vapaasti hyrrimään. Tätä pitkitettiin siksi, kunnes rihma tuli tarpeellisen kieräksi. Kierretty rihma käärittiin taas värttänän ympärille, ja kerältä purkaantui sikäli rihmaa kerrattavaksi. Jottei kerrattu rihma värttänältä purkaantuisi, niin se sorpattiin värttänän päähän ja jatkettiin työtä. Näin kerratusta rihmasta kudottiin nuottaverkkoja, mertoja, santelosilmiä ja pauloja potkuverkkoihin ja loput käytettiin vanhain verkkojen ja rysäin paikkaamiseen. Kerratessaan laulelivat vanhukset joko Kalevalan tahi muita lauluja, joskus ja varsinkin viimeisinä aikoina virsikirjan virsiä. Nuoremmat kuuntelivat ja koettivat oppia ulkoa. Mitä ei kerralla opittu, sitä pyydettiin vanhuksia toisen kerran laulamaan. Niinpä Niemelänkin ukko-Lauri lauleli kerratessaan:

Läksi vellokset vesille, emon lapset lainehille. Noin sanoi minun emoni, varoitteli vanhempani: Älä souda suota myöten, älä kangasta kahua, souda vieno vettä myöten, laskettele lainehia. Älä purressa puraja, älä viere venehessä! Pidä purtesi puhissa, venosesi varusalla, ettei kariin karahtaisi, salakiveen kirpoaisi, vene kaatuis kallellensa, sysäyisi syrjällensä, sinä vierisit vetehen, alle aaltojen vajoisit. Jäisi isäs itkemähän, äitisi älisemähän, isäs itkisi ikänsä, emos yönsä uikuttaisi, kuolis isäsi surusta, emos ennen aikojansa!

Nuoremmat naiset, tytöt ja pienemmät pojat työskentelivät tavallisesti yhdessä ryhmässä. He kertoivat toisilleen satuja ja arvoittelivat arvoituksia. Kuka ei kolmea arvoitusta osannut arvata, se "ajettiin huikkolaan". Myös iltahämärissä, so. hämäräjuhla-aikana, kokoontui usein suuri joukko kylän nuorisoa lämpiävään riiheen tahi johonkin taloon, jossa haastettiin kaskuja ja arvoiteltiin arvoituksia. Näissä tilaisuuksissa olivat äskennaineetkin keralla. Näissä tilaisuuksissa harjoitettiin runolaulujakin, varsinkin niitä lauluja, jotka nykyään on koottu Kantelettareen. Nuorista, paimeniässä olevista, olivat paimenlaulut mielirunoja, naimaiässä olevat nuorukaiset laulelivat kernaammin naimalauluja ja rakkausrunoja, naineet taasen joko huoli-, kaiho- tai ilovirsiä, mikä vain kullekin paraiten soveltui.

Kalevalan runoja ja muita uroslauluja laulelivat vanhemmat miehet illan pitkin ja varsinkin viinapannun ääressä istuissaan sekä nuotalla ollessaan nuotion ääressä ja syksyaikoina ollessaan hevosia paimenessa metsähalmeiden oraassa. Myöskin muita töitä tehdessä, jos vain tehtävä työ suinkin myöten antoi, pistettiin lauluksi. Sillä tavoin he oppivat lauluja toisiltaan. Tarkoin aina nuoret kuuntelivat vanhempain lauluja ja koettelivat oppia ne ulkoa. Siksi vielä nytkin joku muistaa

mitä isänsä opetti kirvesvartta vuollessansa, mitä neuvoi emosensa värttänätä vääntäessä.