Part 4

-- "Ei sinun pidä tappaman ja härjän suuta kiinni sitoman."

-- Ei se ole luettu tarkkaan, sanoi koulumestari. Kuinkas Mattilan Simo lukee sen?

Simo kohennaisi suoraan seisomaan, rykäisi ja luki:

-- "Ei sinun pidä riihtä tappamaan eikä härjän suuta kiinni sitomaan."

-- Ei vieläkään ole paikoillaan, virkkoi koulumestari. Kuinkas Mäkelän Mari sen lukee?

-- "Ei sinun pidä riihtä tappaman eikä härjän suuta kiinni sitoman."

-- Mutta te ette näy kukaan lukevan sitä ihan pohjalleen, sanoi koulumestari tuskastuneena. Koetapas sinä, Jussilan Juhana, jos sinä saisit sen oikein lukeneeksi, muista ei tule mitään.

Juhana luki selvällä äänellä:

-- "Ei sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta kiinni sitoman."

-- Nyt se vasta oli paikoillaan, sanoi koulumestari ja selitti sitten, miten itämailla riihtä tapettiin ja kuinka saidat isännät sitoivat härkäin suut kiinni, etteivät härät saaneet syödä tähkiä. Siksi Jumala kielsi härkäin suuta kiinni sitomasta.

-- Koska sinä Juhana näyt olevan muita varmempi lukemaan, jatkoi koulumestari, niin saat käydä vähäksi aikaa minun edestäni luettamaan, niin minä tarinoin sillä aikaa Lahtelan isännän kanssa.

Juhana kävi luettamaan ja koulumestari meni tuvan peräpenkille isännän kanssa tarinoimaan. Ensin kävi luku säännöllisesti, tavallisessa järjestyksessä. Vaikka muutamat lapset tosin vähän nauraa viiristelivät, niin lukivat he kumminkin. Mutta kun Juhana käski Tinnon Heikin Kaisan lukemaan "Leskille", niin Kaisa vain nauraa kikitti. Juhana kehotti uudelleen, mutta Kaisa ei lukenut, sanoihan vain:

-- En minä tässä mikään leski ole enkä lue sinun edessäsi, mokoma koulumestari.

Nyt loppui Juhanan kärsivällisyys. Mitään sanomatta hän meni ja ilmoitti asian koulumestarille.

-- Jassoo, sanoi koulumestari ja meni Juhanan kanssa ringin sisälle ja kysyi yleensä:

-- Eikös Tinnon Kaisa ole lukenut, vaikka Juhana käski?

-- Ei ole, vastasivat toiset lapset. Hän vain nauroi eikä sanonut olevansa leski.

-- Vai niin, virkkoi koulumestari. Koska Kaisa on ollut ynseä minun käskyläiselleni, niin Juhana saa ottaa häntä tässä minun läsnä ollessani tukasta kiinni.

Juhana äimistyi vähän ja oli kahdella päällä, miten tehdä. Mutta kun koulumestari kehotti uudestaan, hän ojensi kätensä, tarttui Kaisan tukkiin ja nurusti vähän aikaa. Kaisa punastui harmista ja häpeästä, tillahti itkemään ja käänsi päänsä toisaalle päin. Juhana jätti Kaisan rauhassa itkemään ja alkoi luettaa toisia lapsia. Koulumestari meni taas peräpenkille tarinoimaan kehottaen lähtiessään lapsia olemaan Juhanalle kuuliaiset ja lukemaan hyvästi, muuten käy niin kuin Kaisallekin.

Sillä aikaa kun Kaisa itki, Juhana luetti toisia lapsia. Vihdoin itkun tauottua tuli Juhana Kaisan eteen ja käski lukemaan "Leskille". Samassa tuli koulumestarikin ringin sisään ja kuunteli Kaisan lukua, joka meni päällisin puolin. Kun Juhana huomasi koulumestarin tulleen, hän meni paikalleen ja koulumestari itse alkoi luettaa.

-- "Minä sanon naimattomille leskille", luki Kaisa.

-- Eiväthän naimattomat ole leskiä, muistutti koulumestari. Sinä et näy ensinkään osaavan lukea: kaikki menee päällisin puolin, aivan hatarasti. Hyi häpeä, suuri tyttö, jota jo kutsuttiin rippikouluun, eikä osaa huoneentaulua lukea. Kas, näin minä teen laiskureille.

Samassa hän otti Kaisaa tukasta kiinni ja jauhatteli vähän aikaa. Sitten hän jatkoi lukua suurempain lasten kanssa isomman katekismuksen loppuun.

Kun katekismus oli käyty kannesta kanteen, koulumestari kyseli muutamia paikkoja "ymmärryksen perään", ja mitä eivät lapset ymmärtäneet oikein vastata, sen hän selitti heille. Sitten hän määräsi jokaiselle, mitä tulevaksi vuodeksi kunkin tuli lukea, kehottaen ahkeraan ja tarkkaan lukemaan. Näin tehtävänsä suoritettuaan hän laski lapset ulos kieltäen heitä menemästä lukutaloon, niin kauan kuin rovasti aikaihmisiä luetti.

Pihalle päästyään kertoivat lapset siellä oleville aikaihmisille ja toisilleen, mitä kullekin oli tapahtunut ja kuinka luku oli sujunut.

-- Minä luulin pääseväni tukkanuurutta, kun ensi kerran osasin lukea, mutta toisella kerralla hämmennyin ja haperoisin sitä ja tätä, niin koulumestari antoi ensin kolme nappia otsaani ja sitten otti tukastani kiinni ja vatvoi aika lailla, kertoi Sutelan Helka.

-- Minun oli oikein sääli Tinnon Kaisa rukkaa, kun häntä kahdesti tukistettiin. Näettekös nyt, hän raukka ei viitsinyt enää olla muiden joukossa, vaan läksi menemään yli jään kotiinsa. Varmaan hän itkee mennessään, säälitteli Niemelän Eerikka.

-- Syystä Kaisaa tukistettiinkin. Hän kuuluu olevan niin laiska, ettei viitsi kirjaa käteensä ottaa, muulloin kuin kylänlukua ennen vähän mitä lukenee, selitti Tinnon Lauri.

-- Ei suinkaan Juhana olisi häntä tukistanut, jos ei hän olisi kemisteleinut, vaan olisi lukenut minkä olisi osannut, virkkoi Lahtelan Liisa.

-- Minusta oli ihmettä, kun Juhana yletti tukistaa Kaisaa, vaikka Juhana on pieni pojannapero ja Kaisa pitkä tytönhoro niin kuin hongankolistaja, sanoi Sutelan Mari.

-- Varpailleenpa sen poikaparan piti noustakin, ennen kuin yletti Kaisaa tukasta, vastasi Eerikka.

-- Kaisa näytti suuttuvan aika lailla Juhanalle ja arvattavasti hän ei kohta huomenna lepy, sanoi Sutelan Helka.

-- Suuttukoon jos, eihän se ollut Juhanan syy. Täytyihän Juhanan tukistaa, kun käskettiin. Jos Kaisa olisi lukenut Juhanalle niin kuin muutkin lapset, niin ei olisi tuollaista kolttosta tullut. Ei suinkaan Juhana Kaisaa pelkää, vaikka hän olisi vieläkin pitempi. Ja ennenhän Kaisan täytyy leppyä, ennen kuin selkärankansa näkee, selitti Eerikka.

Sillä aikaa kun koulumestari luetti lapsia, rovasti tutkisteli aikaihmisten ulkolukua ja kristillisyyden taitoa käyden lyhykäisesti koko katekismuksen kysellen ja selitellen. Jumalan kolminaisuutta selittäessään hän vertasi sitä aurinkoon, jossa Isä Jumala merkitsi aurinkoa, Poika valkeutta ja Pyhä Henki lämpöä. Tämän kuultuaan sanoi Mauno-setä viereisellensä Pajarin Keisarille:

-- Isävainajani kertoi meidän entisen rovastivainajan selittäneen tätä samaa asiaa toisella tavalla. Hän oli ottanut nuttunsa liepeen, tehnyt siitä kolme poimetta ja sanonut: "Nyt näette, että tämä on yksi nutun lieve ja tässä on kolme poimua, joista jokainen on eri poimu. Mutta nämä voidaan yhdistää jälleen. Ja poimuina ollessaankin ovat ne yhteydessä toistensa kanssa. Samoin on kolminaisuuskin". Sitten hän oli kysynyt, ymmärsivätkö sanankuulijat hänen vertaustaan. "Ymmärretään kyllä", oli Huppa-Riitta vainaja sanonut. "Kolminaisuus on niin kuin rovastin nutun lieve."

Sitten rovasti selitti ihmisen velvollisuuksia Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Vihdoin hän kysyi viitaten ukko-Lauriin:

-- Kuka sinun lähimmäisesi on?

Myllyksen Pietari, joka seisoi ukko-Laurin vieressä, luuli rovastin kysyneen häneltä ja vastasi rohkeasti:

-- Kissa.

Tämän kuultuaan purskahti lukurahvas nauramaan, mutta rovasti sanoi:

-- Antaapas olla, minä tahdon tietää Pietarin käsitystä asiassa. Joka ihmisellä, vaikka lyhytjärkisellä, on omat käsitteensä, niin suittaa olla hänelläkin.

-- Minkä tähden kissa on sinun lähimmäisesi, Pietari? kysyi rovasti.

-- Sen tähden, että joka talossa, missä vain minulle annetaan ruokaa, tulee aina talon kissa luokseni, sivelee ja hyväilee minua rakkaasti. Semmoista hyväilemistä ei ole minulle kukaan muu osoittanut, sitten kun äitini kuoli. Siksi on kissa minun lähimmäiseni, vastasi Pietari.

-- Pietari raukka puhuu asian, niin kuin hän on sen kokenut, sanoi rovasti huoaten. Useasti unohdetaan, että kaikki ihmiset, hölmöt ja viisaat, tutut ja tuntemattomat, ovat meidän lähimmäisemme. Ja juuri tuollaisille kurjille, kuin tuo Pietarikin on, pitäisi osoitettaman erittäin hellyyttä ja armahtavaisuutta, mutta niin ette ole tehneet, sen minä kuulin häneltä nyt juuri. Missä on silloin lähimmäisenrakkaus? Ja kuitenkin sanoo itse Vapahtajamme: "Mitä ette ole tehneet yhdelle vähimmistä minun veljistäni, sitä ette tehneet minulle." Raamatussa luemme, että koirat nuolivat Latsaruksen haavat puhtaiksi, jota ihmiset tiettävästi eivät tehneet. Nyt sanoo Pietari, että kissa hyväilee häntä, vaan eivät ihmiset häntä hyväile. Siis ovat luontokappaleet armeliaammat kuin syntiset ihmiset. Ei meidän kristillisyytemme ainoasti siinä seiso, että luemme, laulamme, käymme kirkossa ja jolloinkulloin olemme hartaat, mutta myös siinä, että osoitamme lähimmäisellemme laupeutta. Sillä Jumala sanoo: "Laupeutta minä tahdon ja en uhria." Kyllähän vertaisiaan jokainen pitää lähimmäisenään: heille lainataan ja tehdään hyvää, niinhän publikaanitkin tekivät; mutta onnettomat ja kurjat jätetään avutta. Onko se kristillistä rakkautta? Ei suinkaan, vaan se on pakanallista tapaa, sanon minä, ja se pankaa mieleenne ja näyttäkää töillänne, että te olette tosikristittyjä ettekä vain ulkokullatuita, valkeaksi sivuttujen hautain kaltaisia, jotka ulkoa ovat kauniit nähdä, mutta sisällä on kuolleiden luita ja kaikkea riettautta.

Näin puhui ja opetti rovasti. Kukin tunsi omassatunnossaan hänen totta sanoneen.

Rovastin kysymyksiin vastasi lukurahvas useimmiten oikein, mutta tuli joskus vääriäkin vastauksia, se on semmoisia, jotka eivät olleet katekismuksen kanssa yhtäpitäviä. Niinpä esimerkiksi kun rovasti kysyi:

-- Mikä on jokapäiväinen leipä? vastasi Sutelan Matin Mari ujostelematta:

-- Kaurainen leipä.

Tähän virkkoi rovasti:

-- Se on totta, että te pidätte kauraista leipää jokapäiväisenä leipänä ja rukiista ja ohraista leipää pyhä- ja juhlaleipänä, mutta Lutheruksen selityksen mukaan ei jokapäiväisellä leivällä ymmärretä ainoastaan sitä leipää, mitä me joka päivä syömme, vaan kaikkea mitä me ruumiin ravinnoksi ja tarpeeksi tarvitsemme, ja siihen kuuluu muutakin eikä ainoastaan pelkkä leipä.

Kun tutkistelemus oli lopetettu, rovasti sanoi:

-- Minä olen tyytyväinen sekä teidän lukuunne että käsitykseenne. Tosin ei jokainen kysymys saanut oikeaa vastausta, vaan useimmat olivat asian oikein käsittäneet. Mutta Sutelan kyläläisiä minun täytyy moittia, sillä he ovat peräti typeröitä ja laiskoja ja ovat unehuttaneet Herran sanan viljelemisen. Eihän ihminen tiedä tehdä Jumalan sanan jälkeen, jos ei hän sanasta näe, mitä hänen on tehtävä ja mikä jätettävä tekemättä.

Sitten rovasti käski katsomaan, oliko koulumestari saanut luettaneeksi lapset. Kohta tulikin koulumestari ja ilmoitti, että lapset ylimalkain osasivat ulkolukunsa hyvästi, vaikka joku oli joukossa, jonka luku ei ollut aivan tarkka.

-- On kaunista, hyvät ystävät, saada kuulla koulumestarin kiittävän teidän lastenne lukutaitoa, sanoi rovasti. Ne, jotka eivät vielä osanneet aivan bookstavin jälkeen lukea niin tarkkaan kuin koulumestari vaatii, koettakoot ensi vuodeksi parantaa lukuaan.

Tämän jälkeen rovasti julisti lukuset pidetyiksi ja kehotti kansaa ylentämään mielensä ja sydämensä Jumalan tykö, jolta kaikki hyvä anto ja lahja tulee, josta meidän tulee Häntä kiittää, ylistää, kuulla ja palvella.

Sitten pidettiin rukoukset, jonka jälkeen rovasti käski muun kansan mennä kotiinsa, vaan isäntien jäädä vähäksi aikaa jäljelle ilmoittamaan kirkonkirjoihin ne muutokset, jotka vuoden pitkään olivat kussakin perhekunnassa tapahtuneet, sekä suorittamaan pääsiäisrahan.

Lopputoimet

Sisältö: Lukusista lähtö. Pääsiäisrahat. Väkilukumuutokset. Nimenmuutto. Vanhain ja heikkojen ripittäminen. Päivällinen. Vierasten lähtö.

-- Nyt taas saa olla huoletta tulevan vuoden kylänlukuun asti, sanoi Pajarin Liisa käydessään rekeen istumaan.

-- Niinhän te naiset kyllä saatte sanoa. Teillä ei ole muita kuin yksi kuuma päivä vuodessa, vastasi Liisan mies käydessään rekeen. Mutta meillä miehillä on vielä kaksi kuumaa päivää edessä: päärahan maksu ja käräjän alku. Kun niistä pääsisi, niin eläisi häntä vähän aikaa huoletta.

Ne jotka kylänlukuihin olivat hevosella tulleet, ne hevosilla palasivatkin. Ainoastaan ne, jotka isäntäin kanssa olivat tulleet, saivat menomatkalla astua, kun isännät viipyivät kauemmin lukutalossa, ensin perhettään kirkonkirjoihin merkkiämässä ja sitten päivällisellä Niemelässä. Pojat hiihtivät suksillaan kotiinsa ja lauloivat ilomielin mennessään:

Ei ole pojall surua, ei ole yhtään hiukkaa, kun on päästy lukusista, joka teki tiukkaa.

Liiemman rahvaan pois mentyä pisti rovasti komeaan piippuunsa vaakunaa. Talon tytär Kaisa toi päreellä tulen ja sytytti sekä rovastin kuin myöskin kanttorin ja koulumestarin piiput, kun he olivat seuranneet esimiehensä esimerkkiä. Sitten rovasti aukaisi kirkonkirjan ja sanoi:

-- Niemelän lautamiehen talossa on kolmekymmentä jousta (ripillä käynyttä henkeä) joista tulee pääsiäisrahaa (viinirahaa) kuusikymmentä kopeekkaa, jotka lautamies saa antaa kanttorille, sillä hän on kirkkoväärti ja tallentaa viinirahat.

Lautamies antoi rahat kanttorille ja selvitti sitten rovastille ne muutokset, jotka hänen talossaan olivat tapahtuneet sitten viime kevään. Ne rovasti merkitsi kirkonkirjaan. Samalla tavalla käytiin läpi talo talolta koko kinkerikunta.

Kun Sutelaisten vuoro tuli, astui Juhana Susi esille ja sanoi:

-- Minä tahtoisin muuttaa sukunimeni.

-- Minkä tähden sinä nimesi tahtoisit muuttaa? Eihän nimi miestä pahenna; usein mies pahentaa nimensä, kysyi rovasti.

-- Sen tähden minä tahtoisin muuttaa nimeni, kun se ei ole ihmisen vaan metsänpedon nimi. Ja paitsi sitä, jos joku suuttuu minun päälleni, niin se haukkuu minua hukaksi, vastasi Juhana.

-- No minkä nimen sinä sitten ottaisit? kysyi rovasti.

-- Minä tahtoisin nimekseni Ruolmanni, vastasi Juhana.

-- Vai Ruolmanni, vai Ruolmanni, matki rovasti. Etkös sinä ole kuullut, että meidän kontrahtirovastin nimi on Stråhlman, ja se ei sovi talonpojalle, niin korkea-arvoinen nimi.

-- Pankaa sitten vaikka Herst, pyysi Juhana.

-- No, mutta Hertz on meidän vallesmannin nimi, virkkoi rovasti. Ethän sinä vallesmanni ole.

-- Olkoon sitten Kaljunen, ehdotteli Juhana.

-- Se on toista, ja kun sinulla on kaljahka ääni, niin se sopiikin sinulle nimeksi vallan hyvin, sillä karvaa myöten koirallekin nimi annetaan, vastasi rovasti ja kirjoitti Suden sijaan Kaljusen kirkonkirjaan. Sen tehtyään hän katsahti rahvaaseen ja sanoi:

-- Nyt tämä mies ei enää ole Juhana Susi, vaan Juhana Kaljunen, muistakaa se jokainen.

Kun pääsiäisrahat oli kannettu ja väkilukumuutokset suoritettu, jäi Hörkkö-Pekka perheineen tähteeksi ja häntä ei kenkään ottanut kirjoihinsa, vaikka rovasti koetteli ehdotella sitä yhdelle ja toiselle.

-- Minä en ymmärrä mikä siihen on syynä, kun et sinä kelpaa kenenkään kirjoihin. Pantsarlahteenhan sinä raukka joudut, kun jäät löyskaraksi (löysäläiseksi), surkutteli rovasti.

-- Ennen minä menen vaikka hornaan ennen kuin Pantsarlahteen, vastasi Pekka. Niin tylyiksi ovat nämä ihmiset tulleet, etteivät minua enää kenenkään tupaansa ja kirjoihinsa ottaisi.

Nyt otti rovasti tiukalle koko lukukunnan isännät ja torui heidät pahanpäiväisesti, kun he niin yksituumaisesti armottomuuttansa osoittivat Pekka raukkaa kohtaan, ja mainitsi surkean esimerkin, joka pari vuotta takaperin tapahtui R:hden pitäjässä, jossa eräs puolihullu mies murhasi kolme lastansa siitä syystä, kun hän jäi löyskaraksi ja hänet olisi viety ojennuslaitokseen.

Tämän nuhdesaarnan perästä loppui talon isäntäin kärsivällisyys. Vähän aikaa tuumittuansa astui kylänvanhin esille ja sanoi:

-- Taitaapa se olla syy sysissä jos sepässäkin. Jos Pekka Hörkön akka pitäisi kyntensä yhdessä kohden, niin hän pääsisi tupaan ja kirjoihin, jos ei yhdelle niin toiselle; ainahan sen verran tilaa löytyisi. Mutta nyt on toista, kun akka on pitkänkynnen pitäjä eikä ukkokaan taida siitä aivan vapaa olla.

-- Se onkin toista, arveli rovasti. Johan minusta outoa oli, kun tämän kinkerikunnan isännät minä tunnen muuten tunnokkaiksi ja sävykkäiksi ihmisiksi, että he niin kiven kovaan ovat armottomat Hörkölle. Syy onkin Hörkössä eikä kyläläisissä. Sitten hän otti Hörkön eteensä ja piti hänelle aika nuhdesaarnan.

Hörkkö raukka seisoi siinä kuin tuomittu eikä voinut häpeästä silmiään nostaa. Vihdoin rovasti ehdotteli, että kinkerikuntalaiset rakentaisivat Hörkölle pikkuisen mökin jonkun kyläkunnan yhteiselle takamaalle, jossa Hörkkö saisi rauhassa elää ja käydä talollisilla töissä niin kuin tähänkin asti.

Tähän tuumaan isännät suostuivat ja lupasivat antaa Hörkölle ken jonkun vanhan huoneen, ken tehdä peltoa ja ken mitäkin. Ja niin pääsi Hörkkö Niemelän kylän yhteisiin kirjoihin mökkiläisen nimellä.

-- Se oli kauniisti tehty, sanoi rovasti. Jos kyläläiset olisivat tehneet Hörkölle asian ja ansion mukaan, niin he olisivat hänet laittaneet Pantsarlahden ojennuslaitokseen. Mutta nyt he ovat jalomielisesti unehuttaneet hänen vikansa ja virheensä ja vielä koettavat auttaa häntä eteenpäin elämisessä. Ja nyt sinä Hörkkö, näytä puolestasi, että sinä heität entiset kujeesi pois ja pidät vaimollesi komennon, niin voit sinä vielä kunniallisena ihmisenä elää.

Sitten kun rovasti oli Hörkön asian saanut selvitetyksi, hän sanoi kylänvanhimmalle:

-- Jos täällä on vanhoja, heikkoja ja muita sellaisia, jotka eivät kykene tulemaan kirkkoon Herran ehtoolliselle, niin käskekää heitä tulemaan esiin. Minä toimitan heille ripin tässä ja annan ehtoollisen.

Kohta tulivatkin ripitettävät esille: kaksi kumpaakin sukupuolta, yhteensä neljä henkeä.

Rovasti alkoi puhella heidän kanssaan synnistä ja syntien anteeksi saamisesta. Vihdoin hän kysyi sokealta Simolta:

-- Tunnetkos sinä itsesi syntiseksi?

-- En minä tässä ole mitään syntiä nähnyt tehdä, kun olen sokea. En ole varastanut, en valehdellut enkä toisen omaa turmellut, vastasi Simo.

-- Me olemme kaikki syntiset erotuksetta, sillä me teemme joka päivä syntiä ajatuksin, puhein ja töin ja semmoisina ansaitsemme Jumalan vihan ja rangaistuksen sekä viimein iankaikkisen kadotuksen helvetissä, jossa on ikuinen tuli, mikä ei milloinkaan sammu. Mutta jos me kadumme syntimme, niin Jumala on uskollinen, joka meille synnit anteeksi antaa ja ottaa meidät armollisesti tästä surun ja murheen laaksosta tykönsä taivaaseen, jossa me lakkaamatta saamme iloita ja riemuita, selitti rovasti.

Sitten hän kysyi ruotu-Maikolta:

-- Nyt kun te kuulitte sekä helvetin kuumuudesta että taivaan ilosta, niin mihin sinä, Maria, tahtoisit kuolemasi perästä tulla?

-- Mitäpä tään vanhan ilosta, kunhan vain lämmintä saapi, vastasi ruotu-Maikko levollisesti.

Rovasti huokasi raskaasti ja selitti asian uudestaan laveammin ja tarkemmin sekä teki Maikolle uudestaan saman kysymyksen.

-- "Kun hyvän saata taitan, niin huonon hyljät mahtan" (Vvk. 274:10), vastasi Maikko hiukan hyvillään, kun luuli löytäneensä oikean vastauksen.

Sitten rovasti kehotti pitemmässä puheessa heitä turvautumaan syntisten Vapahtajaan, niinkuin "Vaivaisessa syntisessä", synnintunnustuksessa, sanotaan, ja saadakseen tietää, miten he olivat hänen puheensa käsittäneet, hän kysyi valaja-Pekalta:

-- Mihin sinä, Pietari, itsesi turvaat, kun tunnet itsesi syntiseksi?

-- Vaivaiseen syntiseen minä olen aina turvannut ja siihen minä nytkin itseni turvaan, vastasi Pietari.

-- Ei vaivaiseen syntiseen, vaan vaivaisten syntisten Vapahtajaan pitää meidän turvautuman, oikaisi rovasti.

-- Sitähän minä aioinkin sanoa, vaikka hämmennyin vähän puheessani, selitti Pietari.

-- Mihinkä sinä Riitta Rita luotat ja turvaudut, kun omatuntosi kantelee päällesi ja sanoo, että sinä olet kadotettu ja tuomittu? kysyi rovasti.

Riitta mietti hiukan aikaa sitä ainoaa virren värssyä, jonka hän ulkoa osasi, ja viimein tavattuaan alun luki:

Tulkaat, katsokaat Herran töitä, kuin hän maan päällä tekee: hän sodat pois soittaa, hajottaa, joutsen ja keihään särkee, rattaat rikkoo, pyssyt polttaa, ei kenkään Hänt voi odottaa, hän sotii käsivarrell tuimall. (Vvk. 53:4)

-- Jaa, jos sinulla on todellinen luottamus tähän suureen sankariin, niin Hän auttaakin sinua, sanoi rovasti hetken mietittyään.

Selitettyään Herran ehtoollisen tarkoituksen rovasti piti rippisaarnan, jonka jälkeen hän viittasi heitä käymään polvilleen pöytärahin viereen, jossa he rovastin perästä lukivat synnintunnustuksen, saivat synninpäästön ja nauttivat Herran ehtoollisen. Lähtiessään kumarsi jokainen rippi-isällensä ja meni liikuttuneena ovensuun penkille istumaan odottamaan kotiin saattajia.

-- Nyt taitavat jo olla kaikki hengelliset toimitukset päätettyinä, sanoi rovasti. Mutta jos mitä vielä on, niin kylänvanhin saa ilmoittaa.

-- Ei minun tietääkseni ole enää mitään, vastasi kylänvanhin.

Rovasti riisui "rajin" kaulastaan ja tupakoitsi. Koulumestari, lukkari, jopa talonisännätkin tekivät samoin.

Liiemman väen hälvettyä tarjosi talon isäntä rovastille viinaryyppyä, jota hän ei ottanut, kiitti vain tarjouksesta ja lojahti pitkälleen pöydänpään penkille selkäänsä oikaisemaan. Lukkari ja koulumestari menivät kammariin jossa heille annettiin ryypyt.

-- Tämä olikin hyvään tarpeeseen, virkkoi kanttori ryypättyään.

-- Niin oli minustakin kuin rasvaa rattaille, todisti koulumestari. Alkoikin jo kupariseppä päätä takoa koputella.

Ryypättyään menivät koulumestari ja lukkari tupaan, jossa he korjasivat kirkonkirjat laukkuun.

Talonmiehet kantoivat tupasesta suuren pöydän tupaan ja asettivat sen toisen pöydän päähän. Naiset kantoivat ruokaa pöytään. Kylänlukuherroille oli kanttorin neuvon mukaan keitetty madesoppaa, vaan talonpojille oli keitoksena liharokka. Lampaan- ja sianlihaa oli paistina lukuherroille. Muulle rahvaalle annettiin rokassa kiehunutta lihaa.

Kun ruoka oli pöydässä, käski isäntä vieraat ruualle.

Rovasti istausi yksinään pöydän päähän, kanttori ja koulumestari kävivät pöydän taakse sarvenelle. Holttolan kirkonmies, kylänvanhin ja talonisäntä istuivat toisen sarvenen kohdalle. Alapuolelle pöytää kävivät Niemelän miehiset kestivieraat. -- Kylänlukuaikana pidettiin tavallisesti kevätkestit. Toiseen pöytään kävivät kinkerikunnan kaikki isännät, jotka talon isännän pyynnöstä olivat jääneet päivälliselle lukutaloon.

Kun kaikki olivat asettuneet paikoillensa, rovasti sanoi:

-- Nyt saavat talonisännät toimittaa ruokasiunauksen; meidän luvut ja laulut olette te kyllä kuulleet.

Talon isäntä rykäisi ensin ja luki ruokaluvut. Kylänvanhin lauloi ruokavärssyn.

-- Kylänvanhimmalla on vielä noin kajakka ääni, vaikka on jo vanha mies, sanoi rovasti laulun loputtua.

-- Ei minun ääneni nyt enää kulje niin kuin nuorena; silloin minä vedin kuin pajupillillä, vastasi kylänvanhin.

-- Kylläpä tuo vielä soipi nytkin, kehui rovasti.

Isännän jaettua ruokaryypyt alkoi jokainen syödä. Aterian aikana puheltiin minkä mitäkin. Kun kaikki olivat ravitut. Holttola luki ja Lahtelan isäntä toimitti veisuun. Pöydästä noustua kiitti jokainen isäntää ja emäntää. Talon perhe ja vieraat naiset söivät perästä.

Kun ruoka oli korjattu, rovasti sanoi:

-- Nyt ei muuta kuin hevoset eteen, miehet rekeen ja antaa mennä alamäkeen.

-- Pitäähän lähtökahvit vielä ottaa, vastasi talonisäntä.

-- Tehdään niin, myödytti rovasti.

Kun kahvi oli juotu, valjastivat nuoret miehet rovastin ja kanttorin hevoset. Koulumestarille valjastettiin talon hevonen. Sitten ajettiin hevoset tuvan rappusten eteen ja kannettiin kirjalaukut kanttorin rekeen. Isäntä tarjosi vieraille lähtöryypyt.

Sillä aikaa kun hevosia valmistettiin, harkitsivat lukuherrat lähtöä. Isäntä auttoi rovastille turkkia päälle ja köytti punaisella pitkällä vyöllä turkin kiinni. Mauno-setä ja kylänvanhin auttoivat toisia lukuherroja pukutuumassa. Kun kaikki oli saatu reilaan, he kättelivät miehiä ja likistivät naisia jäähyväisiksi. Ovesta mennessään he lukivat kiitoksia ja sanoivat yhteiset jäähyväiset.

-- Jumalan haltuun, vastasivat tuvassa olevat kumartaen. Isäntä, Holttolan kirkonmies, kylänvanhin ja Mauno-setä saattoivat vieraita rekeen. Toiset katsoivat ikkunasta vierasten lähtöä.

-- Rovasti ei pane pahaksi, minä laitan tässä vähän tuomisia pappilan rouvalle, sanoi emäntä ja samassa laskea muksautti suuren tuohikontin rovastin reen seville.

-- Suuri kiitosta, hyvä emäntä, virkkoi rovasti. Käyhän pappilassa kahvilla kirkossa käydessäsi!

-- Kiitoksia paljon! vastasi emäntä niiaten.

Sitten emäntä toi torppasäkillisen tuomisia ja antoi koulumestarille, joka sen kiittäen otti vastaan ja pyysi emäntää käymään kotonansa.