Part 3

-- Rovasti ei minua kutsunutkaan Helkaksi, niin kuin muut ihmiset, vaan sanoi Helenaksi, silitti päätäni ja antoi minulle tämän kirjan.

-- Se on hyvä, lapseni, ole vastakin ahkera! virkkoi äiti hyvillä mielin.

-- Ja sitten seuraa lukemaan Maria, sanoi rovasti.

Maria mennä talluroitti esille päällään äitinsä lyhyt sarkainen viitta, joka oli säärisiteellä vyötetty ja hihat käännetty kaksin kerroin.

-- Mitä, pikku lapseni, osaat lukea? kysyi rovasti leppeästi.

-- Aapista minä olen lukenut, vastasi pieni lukija.

Rovasti otti aapisen ja käski Marin lukemaan aamurukousta. Mari alkoi:

-- "Sinun siunattuun nimeesi sinä kristiin naulittu..."

-- Älä, lapseni, sano kristiin vaan ristiin, neuvoi rovasti.

-- Niinhän minä sanoin: kristiin naulittu, etkös kuullut? virkkoi Mari.

Rovasti silitti tytön päätä ja sanoi:

-- Alku on hyvä, pidä vain ahkeraan päälle, niin kyllä sinusta tulee aikaa voittain hyvä lukija.

Hyvillä mielin meni pieni lukija äitinsä luokse ja kertoi mitä pappi sanoi.

Rovasti nousi seisoalleen, katsahti ympäri tupaa ja sanoi:

-- Kah, onhan Pietari Myllyskin täällä. Tulepas esille, vieläkös sinä osaat yhtään lukea?

Pietari tuli esille ja sanoi tullessaan:

-- Täällä kylillä olen kävellyt kolistelemassa isävainajani vanhoja velkoja ja nyt, kun yhdyin kylälukutaloon, niin ajattelin, jos häntä menisi pappia katsomaan; eihän tuo päätä haukanne, vaikken mikään erittäin varma lukija ole, ja niin tulin kuin tulinkin tupaan.

-- Vieläkös sinä osaat yhtään lukea? kysyi rovasti.

Pietari kävi pöytärahille istumaan ja vastasi:

-- Kyllähän minä, hyvä kirkkoherra, osasin paimenessa käydessäni lukea aina sataan asti, vaan en nyt voi taata, jos häntä enää muistanen kymmeneenkään saakka. Saishan tuota koittaa?

-- Anna nyt olla sellaiset lukusi, sanoi rovasti huoaten.

-- Eihän sillä raukalla ole täyttä järkeä ja siksi se puhuu mitä mieleen jylkähtää, ilmoitti kylänvanhin.

-- Senhän minä tiedän, vastasi rovasti. Se on paljon vailla, joka on mieltä vailla. Mene nyt vain, Pietari parka, toisten luokse ja ole siivosti. Saathan ehkä kuulla Jumalan sanaa, kun toiset lukevat.

-- Siivosti, siivosti niin kuin karitsa karsinassa, sanoi Pietari mennessään.

Kun Niemelän kylän väki oli luetettu, niin kutsui rovasti esille Sutelan kyläläiset. Ensimmäisessä talossa kun ei ollut yhtään lasta, niin jousi rovasti kuuntelemaan aikaihmisten lukua. Isäntä, emäntä ja vanhin poika lukivat tavallisesti; ei luvussa ollut mitään erinäistä muistutusta.

-- Nyt tulee lukemaan miniä Elli, huusi rovasti.

Elli tulla sipsutti kevein askelin kanttorin luokse, kyyristäysi vähän, ojensi päänsä ja alkoi lukea:

-- "... tulivat hien t, he, hevvis, ällä, o, ännä, hevoislonikkaan, jossa juutalaisten synnit go, synnit koossa oli."

Koulumestari ja kanttori rehahtivat nauramaan ja saman teki koko lukurahvas. Mutta rovasti sanoi päätänsä pudistaen:

-- Tuolla tavallahan kun lukee, niin kyllä sitten tulee selko Sanasta.

Elli punastui kuin leppälastu eikä saanut enää sanaa suustansa. Vihdoin naurun tauottua sanoi kanttori:

-- Näinhän kirjassa seisoo: "Tulivat he Thessalonikaan, jossa juutalaisten synagoga oli."

-- Nyt tulee Olli lukemaan, kutsui rovasti.

Olli tuli esille punakkana ja pyyhkäisi hiuksiansa korvan taakse.

-- No saammehan nyt nähdä, miten Olli on edistynyt sitten viime syksyn. Osaatko sinä tätä kirjaa lukea? kysyi kanttori.

-- En osaa, vastasi Olli, -- mutta luenhan minä virsikirjasta tutumpia paikkoja.

-- Eipäs ole Olli tainnut kirjaa käteensä ottaa sitten kun viime syksynä pääsi rippikoulusta, kaipasi Laurin Kaisa.

Olli katsahti vihaisesti naisiin, sillä aikaa kun kanttori haki virsikirjasta tutun paikan.

-- Lue synnintunnustus, sen pitäisi olla tuttu, käski kanttori.

Olli alkoi lukea:

-- "Minä vaivainen, sinä syntinen ihminen... jos minun pitäis sinua niin tuomitseman kuin sinun kova oikeutes vaatii ja sinun syntis ansainneet ovat..."

-- Jo piisaa, sanoi kanttori ja veti kirjan syrjään.

-- Oh hoh, virkkoi rovasti, -- siinäkös sinun lupaukses onkin, Olli? Kun sinä kuusi vuotta kävit rippikoulua ja minä viime syksynä armoillani päästin sinut ripille, niin lupasit harjoittaa lukuasi. Missä ovat nyt ne hyvät lupaukset?

-- Milloinkas sitä joudetaan lukemaan, kun pyhäpäivät kävellään talosta taloon ja kylästä kylään, kaipasi vielä Laurin Kaisa. Olkoon mitä rehkajaisia hyvänsä niin kuin tupakaisia, kihlajaisia tahi talkoita, kas siellä on Olli eellimmäinen mies, mutta Jumalan sanan viljelemiseen ei ole aikaa.

Olli loi vihaisen katseensa Kaisaan ja murnisti suutaan.

-- Kaikki on aivan niin kuin Kaisa sanoo, virkkoivat useimmat naiset.

Nyt loppui Ollin kärsivällisyys. Hän käännäisiin naisiin päin, polkaisi jalkaa ja tiuskaisi vihaisesti:

-- Takaväki vaiti, on tässä eessäkin tekemistä!

-- Eikö ehk'edes pitäisi sinun kujeitasi esivallalle ilmoittaa, virkkoi kylänvanhin. Kaikki on totta, aivan totta, mitä Kaisa ja muut naiset sanovat.

-- Minä olen puolestani koettanut häntä neuvoa, miten olen parhaiten ymmärtänyt, vaan eihän panentamieli kestä päässä eikä kannantavesi kaivossa, sanoi rovasti pahoilla mielin.

-- Mutta jos hänelle koettaisi antaa ruumiillista kuritusta, kun ei muu näy auttavan, ehdotteli kylänvanhin.

-- Minut on lähetetty ilmoittamaan rauhan ja rakkauden evankeliumia eikä piiskurin virkaa toimittamaan, vastasi rovasti. Ja paitse sitä en luule vitsan mitään vaikuttavan noin isossa ja täyskasvuisessa miehessä. Sillä raamattu sanoo: "Jos sinä tyhmän huhmareessa survoisit niin kuin grynyt, niin ei hänen hulluutensa sittenkään luovu hänestä." Ainoa keino minusta on se, ettei perheenhaltija laske häntä kylille, ja jos ei hän hyvää tottele, niin perheen tuumasta saisi antaa hänelle huonekurin. Ehkä hän sitten vähitellen taipuisi pysymään kotona, jossa ehkä ikävissään ottaisi kirjan käteensä.

-- Minä tahdon koettaa seurata rovastin neuvoa, lupasi Sutelan isäntä.

-- Jos ei se keino auta, niin minun täytyy Olli erottaa kristillisen seurakunnan yhteydestä pahentavaisen elämänsä ja Jumalan sanan laiminlyömisen tähden siksi, kunnes hän itsensä parantaa, virkkoi rovasti.

Kun Ollin asia oli lopullisesti ratkaistu, niin kutsuttiin lukemaan toisen talon Matti, joka sovitettuansa vaskisankaiset ja rihmaperäiset lasit silmillensä alkoi lukea kanttorin näyttämästä paikasta:

-- "Minä olen enemmän nainut ja en taida sen tähden tulla."

-- Vai niin, oletkos sinä muita veiterämpi? virkkoi kanttori. Katsopas tarkemmin!

Matti otti lasit silmiltään, pyyhki niitä ja luki uudestaan:

-- "Minä olen emännän nainut ja en taida sen tähden tulla."

-- Nyt se on vasta oikein, todisti kanttori.

-- Ja minä en ennen hairahtanut lukeissani, sanoi Matti. Mutta nyt, kun en enää hyvästi näe, niin tulee joskus hairaus.

-- Kyllähän sinä olet ollut tavallisen hyvä lukija ja niinhän merkitkin täällä kirjassa todistavat, lohdutti rovasti Mattia.

-- Tulkoon nyt Matin vaimo Maria lukemaan, kutsui rovasti.

Maria tuli ja alkoi lukea:

-- "Mutta Tohmas, yksi kahtestatoistakymmenestä..."

-- Ei se ole Tohmas vaan se on Toomas, neuvoi kanttori.

-- Jottapas siinä on h, sanoi Maria.

-- Vaikka vain; th luetaan niinkuin t ja h jätetään pois, neuvoi kanttori.

-- En minä sitten ymmärrä, mitäs varten se h siinä onkaan, kun sitä ei lueta. Vastahan minä kuulen tuon ensi kerran elämässäni, virkkoi Maria.

-- Niin se on, päätti kanttori. Muista Maria, älä vasta lue Tohmas vaan Toomas äläkä muuta h:ta tavauksen loppuun, vaikka se on alussa.

Sitten rovasti alkoi taas luettaa lapsia. Ensin luki Matinpoika Pekka aapista, jonka hän jotenkin osasi. Luvun loputtua sanoi rovasti:

-- Sinun täytyy ruveta ruveta lukemaan katekismusta ja niin vähitellen valmistella itseäsi rippiskouluun. Sinun lukusi sietää parannusta.

Pekka ei virkannut mitään, mutta päästyänsä toisten poikain luo hän sanoi:

-- Minua jo käskettiin katekismusta lukemaan ja minä ajattelin itsekseni: sekö tamppu niitä kirjoja niin paljon kirjoitellee! Kuka heidät kaikki jaksaa lukea?

-- Onhan niitä joutilaita herroja jotka kirjoittelevat ja Renkkeli sitten niitä ränttää, vastasi Mattilan Simo.

-- Nyt tulee Heikki lukemaan, kutsui rovasti.

-- Heikki sanoi olevansa vähävointinen eikä sanonut jaksavansa tulla kylänlukuihin, selitti Matti.

-- Herra rovasti, ilmoitti koulumestari. Heikki ei ole tänäkään vuonna lukusissa. Mitä sille miehelle oikein tehdään? Hän ei ole viiteen vuoteen ollut saapuvilla. Milloin hän on matkoilla, milloin sairaana.

Rovasti mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:

-- Kylänvanhin käyköön ilmoittamassa Heikille, että hänen täytyy terveeksi tultuansa tulla pappilaan lukemaan, muuten minä haetan hänet kruununmiehen kanssa luokseni ja hän saa maksaa kruununmiehelle jalkaverot.

-- Hyvä on, kyllä minä käskyn toimitan vierastenmiesten läsnä ollessa, lupasi kylänvanhin.

-- Ei Heikkiä taida muu vaivata kuin laiskuus, virkkoi Matti. Onhan se mies ennenkin heittäytynyt kipeäksi kylänlukupäivänä, ja sen ohitse mentyä hän on terve kuin petäjän pahka.

-- Kyllä minä näytän miten laiskasuoni katkeaa, sanoi rovasti. Hänen täytyy tulla lukemaan pappilaan, tahtoo taikka ei. Hänen pitää oppia ymmärtämään, että työläs on potkia tutkainta vastaan. Heikin veli Tuomas tulkoon lukemaan.

Tuomas tuli, kurkisti kirjaan ja hänen huulensa höpisivät. Vihdoin hän sai äänensä ulos ja luki:

-- "Heikki syö kaljaa."

-- Vai kaljaa se teidän Heikki jäi syömään, sentäänhän hän ei joutanut kylänlukuun tulemaan, matki kanttori.

-- Eihän kaljaa syödä, juomallahan se nautitaan, ilvensi koulumestari.

Tuomas seisoi siinä hämillään kuin tuomittu eikä osannut virkkaa mitään. Vihdoin käski kanttori:

-- Lue uudestaan!

-- "Heikki syö kaalia", luki Tuomas.

-- Onko se nyt Heikki? Katsopas tarkemmin, tiuskaisi lukkari. Vihdoin luki Tuomas:

-- "Heikko syö kaalia."

-- Nyt se vasta on oikein, jatka vain, sanoi kanttori ja Tuomas jatkoi lukua.

Sillä aikaa kun Tuomas luki, toi Tuomaan vaimo pienen tyttärensä rovastin luo lukemaan.

-- Joko noin pieni lapsi osaa lukea? kysäisi rovasti.

-- Eihän se vielä paljon osaa, mutta raivosi sangen kovin tänne lukemaan, virkkoi tytön äiti.

-- Mitä sinä, hyvä lapseni, olet lukenut? kysyi rovasti hyväillen lasta.

-- Minä olen lukenut titkovainajani vanhatta kiljatta itämeitää ja ottaan ten ulkoa.

Rovasti naurahti ja sanoi:

-- Lue sitten, kiltti lapseni, itämeitä.

Tyttönen pani kätensä ristiin ja luki:

-- "Itä meitä, joka olet taivaitta. Pyhitetty olkoon tinun nimet..." ja luki samalla tavalla loppuun asti.

Rovasti silitti pienen lukijan päätä ja sanoi:

-- Hyvä on. Älkää vielä vaivatko näin nuorta lasta lukemaan, ennen kuin hän oppii kunnollisesti puhumaan.

Tyttö meni hyvillä mielin äitinsä luo ja sanoi:

-- Lovatti tilitti minun päätäni ja tanoi: hyvä on.

-- Nyt tulee seuraavasta talosta Juhana Juhananpoika lukemaan, huusi rovasti.

Juhana tuli kanttorin luo, räpsytteli silmiään ja sanoi:

-- Minun silmäni eivät ole olleet oikein terveinä ja siksi en näe oikein hyvästi lukea.

-- Lainaa sinä, Martti, lasisi, niin tämä Juhana koettelee lukea, pyysi koulumestari ukko Martilta.

Martti antoi lasinsa, jotka Juhana sovitteli silmilleen, koetteli lukea ja sanoi:

-- Ei tule mitään; en minä näe näillä lukea.

-- Et sinä taida nähdäkään mutta et sinä osaa lukeakaan, niin minä muistelen ja niinhän nuo näyttävät merkitkin täällä kirjassa, virkkoi kanttori.

-- Sitten seuraa Juhanan vaimo Maria.

Maria tuli kanttorin luo, kyyristäysi ja luki:

-- "Ja heittäkäät se kelvotoin palvelija ukkosen pimeyteen; siellä pitää oleman itku ja hammasten kirous."

-- Voi, voi näiden raukkain lukua, kun se on huonoa. Jos sana sattumuksesta menee oikein, niin menee jo toinen väärin, tuskitteli kanttori.

-- Pietari seuraa sitten, kutsui rovasti.

Pietari tuli esille, katsoi kirjaan ja ryvähteli (yski) mutta ei osannut yhtään lukea. Kanttori odotti ja odotti, mutta luvusta ei tullut mitään. Vihdoin kanttori virkkoi:

-- Ethän sinä osaa yhtään lukea.

-- Anna alkua, hyvä herra, pyysi Pietari.

-- "Taivaan valtakunta on sinapin siemenen vertainen", luki kanttori edessä.

-- "Taivaan valtakunta on sinatin siemenen vertainen", luki Pietari perässä.

-- Ethän sinä raukka osaa ehk'edes perästäkään lukea, sanoi kanttori ja veti kirjan pois.

Kun Sutelaiset olivat lukeneet, nousi rovasti seisoalleen ja sanoi:

-- Sutelan kyläläiset ovat kaikkein huonolukuisimpia koko tässä kinkerikunnassa ja ehkäpä koko seurakunnassakin. Ja häpeän vuoksi, jos ei muutoin, pitäisi teidän opetteleida paremmin lukemaan. Minä olen monesti miettinyt keinoa, jolla nämä saisi lukemaan, mutta en ole vielä tähän asti mitään sellaista keksinyt.

-- Minun mielestäni olisi paras keino, jos rovasti laittaisi koulumestarin heitä opettamaan, niin siitä ehkä nuoret oppisivat. Vanhat tuskin enää ovat autettavissa, ehdotteli kylänvanhin.

-- Onpa sitä koulumestarilla muutakin työtä eikä hän jouda Sutelaisia opettamaan, vastasi rovasti. Talvella, niin kuin näette, tulee hänen olla kylänluvuilla, keväällä ja syksyllä rippikoulun aikoina opettaa laiskoja lukemaan ja kesällä ajaa ympäri pitäjää voita ja villoja keräämässä; no täytyyhän hänen joskus talouttaankin hoitaa.

Tähän päättyi tämä pakina, eikä kellään ollut rohkeutta mitään siihen lisätä.

Sillä aikaa kun tuvassa luettiin, häärästi talon emäntä tupasessa kahvikattilan kanssa. Naapurin emännät, isännät ynnä jotkut muutkin tuttavat ja sukulaiset pistäysivät kutsuttuina kaikessa hiljaisuudessa sinne kahville. Kun talonpojat olivat ravitut, emäntä keitti pienellä pannulla herroille ja laittoi kammariin kupit ynnä muut kapineet reilaan. Emännän kammarissa häärästäessä kuiskasi Niemelän Antti jotain Lippolan Juhanalle ja tämä meni tupaseen, jossa talon tytär Kaisa oli yksinään askareissa.

-- Hyvää päivää! sanoi Juhana vähän hämillään ja hyvillään, kun tapasi Kaisan yksinään.

Kaisa punastui, kun näki Juhanan yhtäkkiä seisovan edessään, ja vastasi vapisevalla äänellä Juhanan tervehdykseen.

-- Veljesi käski minut tänne tulemaan ja lupasi itse tulla perästä, virkkoi Juhana puheen aluksi.

-- Vai niin, vastasi Kaisa. Ota tästä kuppi kahvia ja sano mitä sinulle kuuluu.

-- Ei entistä enempää eikä rauhaa kummempaa, vastasi Juhana. On vain sinua ollut niin kovin ikävä, että oikein on vaikea elää. Minä ajattelen aina sinua. Sinä olet mielessäni aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeksi.

-- Kun kehtaat, Juhana, minua narrailla, virkkoi Kaisa ja katsoi vähän viekkaanlaisesti. Jos sinulla olisi ollut minua ikävä, niin olisithan toki jonkun kerran käynyt meillä, mutta eipä sinua ole koko talvessa näkynyt täälläpäin.

Juhana tunsi hyvin ansainneensa tämän nuhteen, mutta itseään puolustaen hän sanoi:

-- Eipäs häntä milloinkaan ole tie temmannut tännepäin eikä muutoinkaan ole mitään asiaa sattunut. Päätäkauten taas en ole tahtonut tulla, siitä syystä että alkaisivat juoruakat ottaa puheen aihetta meistä, joka ei minun mielestäni sovellu, kun et sinä ole vielä käynyt rippikoulussa. Mutta sanos, Kaisa kulta, eikös sinulla ole ollut minua ikävä.

Kaisa, joka muuten näytti olevan tyytyväinen Juhanan selitykseen, vastasi nauraen:

-- Vielä mitä, ei yhtään ikävä.

-- Kuinka niin? kysyi Juhana levottomasti. Minä luulin sinun pitävän mielessäsi, mitä joululeikistä tullessa lupasimme toisillemme.

-- Kuka niitä kaikkia sieltä asti enää muistaa, vastasi Kaisa hymyillen.

-- Ihanhan sinä saatat minut rauhattomaksi, virkkoi Juhana. Niin kuin tiedät, ei meillä ole monta hetkeä tilaisuutta kahden kesken puhella. Puhu siis oikeittain mitä sinä olet ajatellut äläkä jaarittele. Ai armaani, jos voisit arvata, kuinka minun sydämeni riippuu sinussa, niin et hennoitsisi noin puhua.

-- Totta puhuen olen hyvin usein ajatellut sinua ja on tuntunut olevan vähän ikäväkin, virkkoi Kaisa kaataessaan toista kuppia sulholleen. Minä jo luulin, että sinä olet minut unhottanut, kun et ole käynyt meillä koko talvessa, vaan nyt minä kuulin, miksi olet niin tehnyt, vaikka ei tuo tähän asti ole tullut mieleeni. Hyvä tuo on minustakin, että meidän asiamme pysyy salassa niin kauan, kunnes aika tulee.

-- Niin se on, kultaseni, sanoi Juhana. Maailma on kavala ja sinä olet vielä liian nuori sen vehkeitä ymmärtämään. Siksi täytyy olla varovainen. Mitä muuten minuun tuleen, niin voin kaikki muut maailmassa unhottaa, mutta en sinua voi milloinkaan mielestäni heittää. Sinä menet tänä kevännä rippikouluun ja syksyllä sitten käymme yhteen.

-- Jos niin on Luoja sallinut, niin aivan ilomielin se tapahtuu minun puolestani, vastasi Kaisa. Johan minun nyt tulee mennä rippikouluun kun kutsuttiin.

-- Minä uskon vakaasti, että Luoja on meidät yhteen luonut, kun hän kerran on meille sellaisen mielen antanut. Minusta ei kukaan tyttö koko maailmassa ole ollut niin hyvä ja mieluinen kuin sinä. Ja olkoon nyt luja liitto vahvistettu meidän välillämme, sanoi Juhana ja ojensi kätensä Kaisalle.

-- Olkoon vain, vastasi Kaisa ojentaen kätensä Juhanalle.

Samassa tuli Antti tupaseen ja sanoi:

-- Minä käskin Juhanan tänne kahville. Joko hän on saanut mitään suuhunsa?

-- Ei mitään, vastasi Kaisa. Mistäs minä tiesin hänelle kahvia antaa, kun et sinä käskenyt eikä hän pyytänyt. Eihän meillä tänä päivänä ole muillekaan pojille kahvia annettu.

-- Johan sinulla, noin suurella tytöllä, olisi pitänyt sen verran tolkkua olla, että vieraalle tarjoat kahvia. Olisihan sinun pitänyt arvata, ettei hän omin lupinsa tänne tullut, nuhteli Antti. Ja sinä, Juhana, et saa meidän Kaisaa niin vieraana pitää, ettet sinä häneltä viitsi pyytää. Olisithan saanut sanoa: "Minä tulin kahville, laita vain kupit!"

-- Älä, veikkonen, tuossa nyt noin pauhaa. Totta puhuen, johan minä kahvit sain; kiitoksia vain, sanoi Juhana.

-- Mitäs tuo Kaisa sitten jaarittelee? kysyi Antti.

-- Ilman vain narrasin sinua saadakseni kuulla, mitä sinulla olisi sanomista.

Kun kaikki olivat sisältä lukeneet, sanoi rovasti:

-- Nyt jos emännällä olisi kahvia, ennen kuin käymme ulkolukua kuulustelemaan. Sillä aikaa saapi lukurahvas käydä ulkona jäähdyttelemässä, kun me olemme kahvilla.

-- Kammarissa on kahvi valmiina odottamassa, tehkää hyvin ja käykää nauttimaan, pyysi talon isäntä.

Kun lukuherrat olivat menneet kammariin, sanoi kylänvanhin:

-- Tuo on nyt kumma, kun meillä on koulumestari ja se ei käy pitäjällä koulua pitämässä.

-- Etkös kuullut, ettei hän jouda käymään, vastasi Lahtelan isäntä.

-- Kyllä hän joutaisi ja mielelläänhän hän kävisikin, jos vain olisi hyvää laitinkia, virkkoi Sutelan Matti.

-- Siinäpä se temppu onkin, ettei häntä laiteta kouluttamaan, virkkoi kylänvanhin. Sitä vartenhan hänelle maksetaan aprakka (saatavat), kappa ruista joka talosta, jotta hän lapsia kouluttaisi ja opettaisi lukemaan, mutta mitä vielä, häntä käytetään toisiin tarkoituksiin.

-- Mutta jos koulumestari kävisi pitäjällä lapsia opettamassa, niin kukas silloin kylänluvuilla lapsia luettaisi ja laiskoja opettaisi rippikoulun aikana? kysyi Holttola.

-- Onhan meillä kaksi pappia, rovasti ja kappalainen. He saisivat käydä yhdessä kylänluvuilla, toinen luettaisi lapsia ja toinen aikaihmisiä. Lukkari saisi opettaa laiskoja rippikoulun aikana, eihän hänellä ole silloin muutakaan työtä, vastasi kylänvanhin.

-- Se on aivan oikein, sanoivat useat.

-- Niin se kyllä on teidän mielestänne, virkkoi Holttola. Mutta asialla on toinenkin puoli. Katsokaahan: jos joku tarvitsisi pappia esimerkiksi sairaan luokse, niin mistä hän papin ottaisi, kun molemmat papit olisivat kylänluvuilla?

-- Tiettävästi hän saisi hakea lukupaikasta. Onhan joka lukuset kirkossa kuulutettu, missä niitä milloinkin pidetään. Tuleehan nytkin seurakuntalaisten sen verran pitää asiaa mielessä, että tietävät milloin kumpikin pappi on kotona. Iltapuolilla ja yönseuduissa joutaisi kyllä toinen pappi ja vaikkapa molemmat käymään ripittämässä, jos vain kerran asiat niin järjestettäisiin, vastasi kylänvanhin.

-- Aivan niin, aivan niin, se on oikein, sanoivat useat.

-- Kyllä kylänvanhin näyttää osaavan asiat järjestellä, virkkoi Holttola. Se on vain vahinko, ettei hänestä ole piispaa tullut; silloin hän tiettävästi olisi antanut työtä joka miehelle, ettei kukaan saisi laiskana leipää syödä.

-- Välttäähän pilkka pienempänäkin eikä harmaan hevosen laisena, vastasi kylänvanhin. Jospa minä piispana olisin, niin en suinkaan antaisi kirkonpalvelijain laiskoina leipää syödä ja liiallisella aprakan ajolla seurakuntalaisia rasittaa, niin kuin nyt tekevät koulumestari ja lukkari, jotka kesäkaudet kulkevat pitäjällä voita ja villaa keräilemässä. Eihän heillä ole siihen mitään oikeutta.

-- Vielähän koulumestari ja lukkari jotain tekevät, mutta jahti- ja siltavoudit eivät pane rikkaa ristiin ja kumminkin aprakan ottavat, sanoi Niemelän lautamies. Ne sellaiset herrat saisi jättää viralta, kun ei heillä kuitenkaan muuta ammattia ole kuin palkan kanto ja sen nauttiminen.

-- Senpä tähden juuri talonpojan täytyy köyhänä pysyä, kun on monenlaista malkkimahaa elätettävänä eikä maamies saa itse nauttia sitä, minkä suurella vaivalla ja hiellä saa maasta irti, valitteli Lahtelan isäntä.

-- Niin veikkonen, mikäpäs talonpojan olisi eläissä, jos ei hallaa, hukkia (susia) ja herroja olisi, lausui kylänvanhin.

-- Mutta tarvitaanhan jahti- ja siltavoutia nimismiehen apulaisena, eiväthän he aivan turhaan ole, virkkoi Holttola.

-- Sen ammatin saisivat kyllä lautamiehet toimittaa kukin piirissään ja taarasti myös joutaisi hyvin hyvästi nimismiehen apulaiseksi, sanoi kylänvanhin.

Juttua virkamiehistä olisi tainnut pitemmältäkin piistä, jos vain kylänlukuherrat olisivat kauemmin kammarissa viipyneet, mutta heidän tupaan tultuaan jätettiin jutut toiseen kertaan.

-- Nyt saa koulumestari mennä naapuritaloon lapsia ulkoa luettamaan. Minä kuulustelen aikaihmisten ulkolukua ja kristillisyyden tietoa. Kanttori katsokoon perään, etteivät aikaihmiset ja suotta kuuntelijat häiritse lasten lukua, määräsi rovasti.

-- Nyt, lapset, lähdetään Lahtelaan, sanoi koulumestari ottaen turkin hartioilleen ja hatun päähänsä. Kanttori teki samoin. Lapset, sekä tytöt että pojat, juosta kipelsivät sukkelaan, ja pojat tyrkkivät (tellivät) toisiaan tiepuoleen ja viskelivät toistensa hattuja. Koulumestari ja kanttori astuskentelivat verkalleen perästä ja tupakoivat mennessään.

Lahtelaan päästyä käski koulumestari talon isännän siirtämään pöydän nurkkaan ja korjaamaan tuolit, rahit ynnä muut kapineet tieltä pois. Se toimitettiin pian. Kanttori taas puolestaan käski ne poikamiehet, jotka olivat varustaineet suurten tyttöjen lukua kuuntelemaan, menemään rovastin eteen näyttämään ulkolukutaitoaan. Pojat läksivät heti ulos tuvasta.

Sitten koulumestari asetti lapset rinkiin: tytöt toiselle ja pojat toiselle puolelle. Itse hän kävi ringin sisään ja alkoi luettaa. Pieniä lapsia luetettiin aapisesta, suurempia pienestä katekismuksesta ja rippikouluiässä olevia suuresta katekismuksesta. Pientä katekismusta luettaessa hän kysyi aikavälistä luetun sisältöä. Kanttori istui ja kuunteli lukua vähän aikaa, sitten hän meni ulos juttelemaan yhtä ja toista niiden miesten kanssa, jotka eivät syystä tai toisesta menneet rovastin kuulusteltaviksi, vaan istuskelivat reessä niitä näitä puhellen ja tupakoiden.

Kun koulumestari oli ensimmäiset käskyt luettanut, hän käski Lahtelan paimenpojan lukemaan seitsemännen käskyn. Poika luki sen ja osasi hyvästi aivan sanasta sanaan.

-- Kenelle tämä käsky kuuluu? kysyi koulumestari.

-- Ei tämä kuulu minulle, enkä minä ole koskaan keneltäkään mitään varastanut, vastasi poika. Vaikka olen köyhä ja toisen palvelija, olen toki rehellinen.

-- Mutta kenellekäs tämä käsky sitten kuuluu? kysyi koulumestari uudelleen.

-- Se kuuluu Perätalon Matin Tommolle, joka viime kesänä varasti Niemelän halmeesta nauriita, vastasi paimenpoika ja katsoi Tommoon päin.

Tommo punastui ensin ja sitten sanoi:

-- Johan sinä silloin kaipasit isälleni ja minä sain selkääni.

-- Tämä käsky kuuluu kaikille ihmisille ja kieltää jokaista omin lupinsa ottamasta toisen omaa, olkoon se sitten naurista, lanttua, papuja, herneitä tai mitä tahansa, virkkoi koulumestari vakaisesti.

Kun pieni katekismus oli luettu ja tultiin huoneentauluun, niin Pajarin Matti luki: