Part 2

-- Ja-ah, hän jatkoi vähän ajan perästä. Nämä ovatkin toisenlaiset kuin muinaiset lipeäkalat. Kuulkaahan, hyvät ystävät, kun kerron teille erään jutun, joka tapahtui toissa vuonna jouluna. Minua vietiin ripittämään erääseen taloon, jonka nimeä en nyt tahdo mainita. Toimituksen tehtyäni tuotiin ruokaa pöytään ja emäntä sanoin minulle hyvillä mielin: "Minä kun olen kuullut vallasväen jouluna rakastavan syödä lipeäkalaa, niin laitoin nyt teille sitä herkkua. Kyllähän me talonpojat emme osaa sellaista syödä, mutta vallat kuuluvat syövän sitä mielellään. He kuuluvat syövän vaikka vasikanlihaa, jota me emme voi suuhumme pistää." Minä katsoin emännän lipeäkalaa ja maistoin. "Eihän nämä mitä lipeäkalaa ole", huusin tuskastuneena. "Nämä ovat vain pieniä ahvenpamppuja lipeässä keitettyinä." Sitten minä selitin heille, mitkä lipeäkalat ovat ja miten niitä pruukataan. Kovin emäntää näytti hävettävän ja harmittavan.

-- Missähän noin typerä emäntä oli? kysyi lukkari.

-- Johan minä sanoin, etten tahdo talon nimeä mainita. Haasta miestä koko päivä, mutta älä nimeä mainitse, vastasi rovasti.

Vierasten syötyä tuli kammariin talonisäntä, jolle vieraat antoivat kiitokset ja rovasti lausui:

-- Kyllä miehet ovat ravitut vaan miten lienee luontokappalten laita?

-- Olkaa huoletta, hyvät herrat, kyllä hevoset ovat ravintonsa saaneet; niitä on syötetty ja juotettu sekä laitettu vahvasti eteen yönajaksi, vastasi isäntä.

Vieraat kiittivät huolenpidosta isäntää. Sitten rovasti sanoi:

-- Mihinkäs koulumestari ja kanttori käyvät makaamaan?

-- Riiheen tai saunaan; yhdenlainen, mihin vain laitetaan ja missä uni sujuu, vastasi koulumestari.

-- Taitaisi tässä kammarissa olla hyvä maata, jos ei vain olisi turkkilaisia (luteita), virkkoi rovasti.

-- Kyllähän täällä niitä ennen on ollut, vaan minä korvensin kuumalla vedellä joka paikan ihan tarkkaan ja toin uudet oljet sänkyyn. En luulisi täällä enää olevan yhtään elävää, vastasi emäntä.

-- Eivät ne vähällä kuole, sanoi rovasti. Ehkä on parasta minun käydä tupaan makaamaan. Anna vain, lautamies, poikien vetää reki tupaan ja tuoda puhtaita olkia siihen, niin minä käyn rekeen makaamaan.

-- Hyvä on, vastasi isäntä ja meni käskyä täyttämään. Reki vedettiin tupaan ja rekeen hajotettiin suuri kupo rukiinolkia, levitettiin vaippa olkien päälle ja pantiin palttinainen hursti (lakana) vaipan päälle. Toinen vaippa varustettiin peitteeksi. Kun kaikki oli saatu reilaan, tuli isäntä kammariin ja sanoi:

-- Herra rovasti, nyt on vuode valmis. Perhe jo on käynyt levolle, jos suvaitsette lähteä makaamaan.

Rovasti läksi isännän kanssa, pisti lähtiessään toisten huomaamatta jotain povelleen ja sanoi lähtiessään:

-- Hyvää yötä!

-- Hyvää yötä herra rovastillekin! vastasivat toiset.

Koulumestarille ja lukkarille tehtiin tila kammarin sänkyyn.

Kirkonmies jäi vähäksi aikaa vielä heidän keralleen juttelemaan.

-- Kah, mihinkäs viinaputeli on pöydältä joutunut? kysyi lukkari.

-- Ehkäpä isäntä vei sen tupaan, vastasi kirkonmies.

-- Voi sen tervakenkä; mistä nyt uniryypyt saamme? pakisi koulumestari.

Samassa tuli kammariin isäntä, jolta hänen appensa kysyi:

-- Mihin sinä viinaputelin korjasit?

-- Täällähän se minua myöten pitäisi olla, vastasi isäntä.

Hiukan aikaa mietittyänsä sanoi isäntä jälleen:

-- Antakaapas olla. Kun täältä menimme tupaan, niin rovasti otti jotain poveltaan ja pisti rekeen päänsä pohjiin. Eiköhän se vain liene ollutkin viinapottu?

-- Ai tämä sen möhömaha, mitä teki. Mutta kyllä minä hänelle näytän, että petturi petetään, ja jok ei ryyppää, se on syypää, hän, huusi lukkari kiivastuneena ja viimeiset sanat laulaen.

-- Jos suvaitsette, niin minä käyn aitasta toista noutamassa, onhan talossa viinaa, sanoi isäntä.

-- Ei tarvitse, vastasi lukkari ja iski koulumestarille silmää. Johan sitä tavaraa on tässä nautittukin. Ei liika lihota, jos ei kohtuus elätä.

Niitä näitä vähän aikaa pakinoituaan menivät isäntä ja kirkonmies tupaan makaamaan.

-- Miksi et antanut lautamiehen hakea viinaa aitasta? kysäisi koulumestari. Olisihan tässä illan kuluessa naukittu. Huomenna on taas kova työpäivä edessä, jolloin ei jouda eikä sovikaan ryypiskellä.

-- Hakea viinaa aitasta, kun sisässä on melkein kokonainen pottu, olisi hulluutta, virkkoi lukkari. Odotapas vähän aikaa, kun se rapavatsa nukkuu, niin minä haen viinapotun hänen päänsä pohjista, ja sitten vasta kehtaa elamoida! Mutta sinun täytyy luvata viedä pottu tyhjänä samaan paikkaan takaisin. Kuuletkos, herra tukisteri?

-- Sen teen aivan mielelläni, ole huoletta, hyvä kirkon kukko, vastasi koulumestari ja pisti palturia piippuunsa.

Koulumestari ja lukkari puhelivat ja tupakoivat siksi, kunnes arvasivat kaikki nukkuneiksi tuvassa. Sitten lukkari pistäysi hiljaa tupaan ja vähän ajan kuluttua palasi viinaputeli kädessä.

-- Läänin leipä lihottaa, sanoi Holttolan kirkonmies taannoin; koetetaanpas me nyt, mitä läänin viina vaikuttaa. Sukkelaan, herra tukisteri, ryyppylasi tänne, lateli lukkari innokkaasti.

-- Heti paikalla, herra tirehtör kanttus, sanoi koulumestari ojentaen ryyppylasin lukkarille.

Lukkari täytti lasin, ryyppäsi ja sanoi:

-- Suur kiitosta, suu parka, kun keralleni läksit.

-- Suur on kulkku lukkarilla, kyllä se vetää, ilvensi koulumestari.

Sitten lukkari kaasi toisen ryypyn, antoi sen koulumestarille ja sanoi:

-- Juopas, juopas, juomaratti, huuhtelepas huules, Matti!

-- Niin, monta sinne on mennyt, harvoin takaisin tullut, vastasi koulumestari.

-- Eikös rovasti kuullut, kun sinä viinaputelin otit? kysyi koulumestari.

-- Eikä kuullut, vastasi lukkari. Hän makasi kuin hako eikä olisi tainnut havahtua, vaikka minä olisin häneltä kerinny puolet hivuksia, niin kuin muinen Ammonin kuningas teki Taavetin lähettiläille.

Nyt täytti koulumestari ryypyn, kohotti sen ja sanoi:

-- Saas tästä, Saparo-Pekka, Kekka-Heikin kannusesta. -- Lukkaria kutsuttiin Saparo-Pekaksi, kun hän oli kotoisin Saparon eli Soperon kylästä. Koulumestaria taas haukuttiin Kekka-Heikiksi, kun hän käveli pää kekassa, pystyssä. -- Sitten hän antoi toisen ryypyn lukkarille, joka ryypätessään sanoi:

-- Kyllä muistan murrin virret, kissan kirjavan sanaset.

Kun muutamia ryyppyjä oli naukittu, kysyi koulumestari:

-- Mistä sinä olet tullut vihaiseksi Holttolan kirkonmiehelle? Sanopas, hyvä veli, se asia!

-- Siitä tulee ensi kesänä kolme vuotta, kun minä olin voinajossa ja menin yöjalkasiin Koiskamolle, niin tämä Holttolan ukonruja sattui olemaan siellä ja salpasi minut huoneeseen, jossa sain olla päivään asti. Siitä perin olen ollut hänelle vihainen, vaan nyt unehutan koko seikan, kun sain kerran tyssänneeksi häntä, selitti lukkari.

-- Vai niin, vai sellainen se oli asia, joka mielen murti. Ken syyttä suuttuu, se lahjoitta leppyy, vastasi koulumestari.

Vielä ryypättyä sanoi lukkari:

-- Kuules, veikko, minua alkaa laulattaa. Eikös laulettaisi yhdessä vaikka "Kirpun virsi?"

-- Lauletaan vain, mutta hiljalleen. Muuten jos pöpö tuvassa havahtuu ja kuulee, niin piru meidät korjaa, sanoi koulumestari.

Sitten he lauloivat yhdessä:

Jos mä kirpun kiinni saisin, pitäisin mä kelpo kestit: pään mä panisin papille, leukaluut lukkarille, koivet koulumestarille, nimismiehelle nivukset. Rungon saisi ruununvouti, selkärangan siltavouti, etujalat jahtivouti sekä hännän henkiherra. Keuhkot tulis tuomarille, maksa maiden mittarille, sydänmunat suntiolle, hampaat haudankaivajalle, kylen kylän vanhimmalle, toisen kylen tohtorille.

Siihen asti he ryypiskelivät, kunnes viinaa putelissa piisasi. Putelin tyhjäksi tultua vei koulumestari sen takaisin rovastin pääpohjiin ja palasi kammariin.

-- Kuulikos ukko, kun sinä potun piilotit? kysäisi lukkari.

-- Ei kuullut hän eikä muut, vastasi koulumestari. Käydään veikkonen makaamaan, minulla on pää kuin Haminan kaupunki.

-- Niin on minullakin, veikkonen, myödytti lukkari.

Sillä puhein molemmat riisuivat ja kävivät makaamaan.

Seuraavana aamuna tuli lautamies kammariin ja sanoi:

-- Hyvää huomenta, hyvät herrat. Kahvi olisi valmis ja odottaa jo pöydällä. Tehkää hyvin ja tulkaa juomaan! Rovasti odottaa jo teitä.

-- Jumala antakoon, vastasi koulumestari. Tullaan, tullaan kun joudutaan.

-- Minun päätäni pakottaa niin kovasti, etten voi paikaltani hievahtaa, ennen kuin saan aamuryypyn. Ole hyvä, lautamies, ja tuo meille tilkka viinaa tänne, rukoili lukkari.

Lautamies meni ja palasi vähän ajan kuluttua tuoden taskulasissa viinaa, josta antoi kaksi ryyppyä kumpaisellekin miehelle ja vei pullon mennessään.

Lukkari ja koulumestari menivät tupaan, jossa rovasti jo istui pöydän päässä kahvikupin ääressä. Hyvän huomenen sanottuaan he istuivat pöytään.

Kun kahvi oli juotu, rovasti otti viinaputelin reestä, laski sen pöydälle ja sanoi:

-- Joka säästää saatuansa, sillä on ottaa tarvittaissa. Minä korjasin illalla viinaputelin tallelle ajatellen: "Aamu on iltaa viisaampi." Nyt tästä saadaan aamuryypyt.

Isäntä otti putelin ja kaasi ryyppylasiin, mutta putelista ei herahtanut tippaakaan. Hän katsahti rovastiin ja sanoi:

-- Mutta hyvä rovasti, tyhjähän tämä puteli on, eihän tässä ole tilkkaakaan viinaa.

-- Mitä lempoa se on, sanoi rovasti. Olisikohan viina vuotanut yöllä rekeen! Hän kävi tutkimaan, olisivatko oljet märkänä ja haisivatko ne viinalle. Kun ei mitään merkkiä viinan vuotamisesta huomattu, rovasti sanoi:

-- Rekeen viina ei ole vuotanut, vaan tässä on, näen mä, käynyt kämpään käsi.

-- Varmaan on herra rovasti mahtanut yön pitkin ryyppiä viinan, koska pottu oli illalla melkein täysi, virkkoi lukkari ja nauraa virnisteli. Kaikki tuvassa olijat rehahtivat nauramaan, mutta rovasti sanoi vakavasti:

-- Tämä menee jo liika pitkälle. Kyllä minä arvaan, mihin viina on mennyt; vaan oli miten tahansa, meidän miesten suussa se on ja siksi ei nyt isäntä saa meille antaa tilkkaakaan viinaa, ennen kuin päivällispöydässä ruokaryypyt.

Sitten menivät lukuherrat kammariin, jossa rovasti torui lukkaria ja koulumestaria aika lailla. Sillä aikaa korjattiin vuoteet ja siivottiin tupa. Ihmiset pesivät itsensä ja pukaisivat pyhävaatteisiin.

Vähän ajan perästä meni emäntä kammariin ja sanoi:

-- Jos herrat suvaitsevat, niin minä keitän murkinaksi puolikypsiä munia.

-- Tehkää niin, virkkoi rovasti.

-- Mutta minä en enää muista, miten niitä keitetään, vaikka pappilan rouva tuonnoin minulle neuvoi, sanoi emäntä.

-- Pane munat kiehuvaan veteen ja lue kolme kertaa isämeitä, ota sitten munat padasta ja tuo pöytään, neuvoi lukkari.

-- Jumalan nimeä ei saa turhaan lausua, virkkoi rovasti. Tee muuten niin kuin kanttori käski, vaan isämeitää älä lue, mutta lue yhdestä aikain kolmeensataan asti.

Emäntä kiitti neuvosta ja teki niin kuin rovasti käski. Murkina laitettiin lukuherroille kammariin, vaan talonväki vieraineen söi tuvassa.

-- Onhan tuo niin outoa käydä suuruksetta syömään. Saanko luvan tarjota ruokaryyppyjä? kysyi isäntä.

-- Ei pisaraakaan, vastasi rovasti kuivasti.

Kun perhe oli tuvassa syönyt ja ruoka korjattu, Mauno-setä ripisteli kuusenhavuja ympäri tuvan lattiaa. Lukkari kantoi kirjalaukun kammarista tupaan ja asetti kirkonkirjat pöydälle. Lukuväkeä alkoi vähitellen keräytyä lukupaikkaan. Toiset ajoivat hevosilla reet täynnä väkeä, toiset astuivat jalkasin. Poikavekarat hiihtivät suksilla läpi metsien. Kaikki olivat pyhävaatteissaan. Koiria keräytyi iso joukko Niemelän pihalle. Niistä toiset kävivät rekiin makaamaan vaan toiset juoksentelivat ympäri kartanoita ja taloja.

-- Onko se totta, että teidän Musti voittaa meidän Merkin? kysyi Harjulan Pekka Mäkelän Martilta.

-- Totta on, vastasi Martti. Sen näin omin silmin viime syksynä.

-- Sitä minä en usko, ennen kuin saan nähdä, sanoi Pekka. Tässä on nyt hyvä tilaisuus koettaa.

-- Laitetaan vain koirat tappelemaan, sillähän se riita ratkeaa, mutta auttaa ei saa kumpikaan, esitti Martti.

Kumpikin poika kutsui koiransa luoksensa.

-- Husoo! sanoi Pekka Merkillensä.

Paikalla jämähti Merkki Mustiin kiinni ja kiivas tappelu syntyi koirilla. Pian keräytyi iso joukko poikia katsomaan, kumpiko voittaa. Kotvan aikaa oteltuaan alkoi Musti viimein vikuttaa ja pötki pakoon verisenä.

-- Tuossa se nyt on; nyt sen näit kuinka kävi, ilkkui Pekka. Sanotko vielä Martti, että teidän Musti voittaa meidän Merkin?

-- Sanon kyllä, sen näin viime syksynä omin silmin, vastasi Martti. Koirat silloin eivät tapelleet vaan ajoivat yhdessä jänistä, ja meidän Musti juoksi nopeammasti.

-- Se on toinen asia, sitä en voi kieltääkään, virkkoi Pekka.

Vähitellen alkoivat toisetkin pojat tappeloittaa koiriaan.

Vihdoin tuli kylänvanhin ja sanoi pojille:

-- Ettekö te voisi olla niin siivolla kuin nuo tytöt tuolla rappusilla? Mutta te vain rähisette kuin koirat. Tässäkin toteutuu sananparsi:

Piikaparvi piirasparvi, poikaparvi koiraparvi.

Akkaparvi harakkaparvi, ukkoparvi hukkaparvi,

jatkoivat pojat kylänvanhimman pois mentyä ja lakkasivat rähisemästä ja koiria tappeloittamasta.

Kun kylänvanhin oli saapunut tupaan ja tervehtänyt lukuherroja ynnä muita, niin alkoi rovasti häneltä kysellä yhtä ja toista kyläläisten elosta niin kuin esimerkiksi: kuinka on sopu kyläläisten kesken, perheenjäsenten ja aviopuolisojen välillä? Kuinka pyhäpäivät vietetään: harjoitetaankos kotohartautta ja viljelläänkös Jumalan sanaa? Kasvatetaankos lapsia kurituksessa ja Herran nuhteessa vai annetaanko niiden juoksennella ympäri kyliä? Kuinka monta Raamattua löytyy kyläkunnassa ja kuinka monta Uutta testamenttia? Harjoitetaanko rakkaudentöitä niin kuin sairasten oppimista, almujen antoa ja muuta mikä olisi ylösrakentavaista? Kuinka nouseva nuoriso itsensä käyttää: elääkö se siveästi ja puhtaasti vai raa'asti ja törkeästi? Onko mitään eri lahkokuntia, jotka toisin opettavat ja elävät kuin Jumalan sana neuvoo?

Kylänvanhin vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin. Kävi selville, että kaikki oli hyvästi, niin kuin sen oleman pitääkin. Rovasti kirjoitti kaikki kirjaansa ja kiitti sitten lukukinkeriä ja kehotti eteenkinpäin vaeltamaan ja itsensä käyttämään niin kuin pyhäin sopii.

Rovasti katsoi kelloansa ja sanoi:

-- Jos täällä on jotakin kiireellistä toimitusta, niin minä voin nyt toimittaa, ennen kuin luvut alkavat.

-- Näkyyhän täällä olevan lapsi kastettavana, vaan lieneeköhän sillä kiiru, vastasi kylänvanhin. Taitavathan ne olla täällä kylänluvuilla kumminkin, niin voisihan sen asian toimittaa perästäkinpäin.

-- Se on asia, jota ei saa viivytellä. Kutsukoon vain kylänvanhin asianomaiset saapuville ja emäntä toimittakoon kasteveden, käski rovasti.

Sillä aikaa kun kylänvanhin käskyä toimitti, pani rovasti "rajin" kaulaansa. Asianomaisten esille tultua rovasti kysyi:

-- Kenen lapsi tämä on?

-- Se on meidän Pekon akan lapsi. Pekko itse on Venäjällä rahdissa, niin minä toin lapsen ristille, vastasi Mustamäen Tommo.

-- No Pekkako on lapsen isä? kysyi rovasti.

-- Eikö tuo liene, vastasi Tommo.

-- Milloinkas lapsi on syntynyt?

-- Kolmannella ketruuviikolla torstaina.

-- Mikäs aika se olikaan?

-- Se oli silloin kuin Savolaisen Juho suden tappoi, juuri samana päivänä. Sydänkuuhan se silloin oli, mutta en saanut panneeksi mieleeni, kuinka mones päivä se lie ollutkaan.

Rovasti otti almanakan käteensä ja katseltuaan sitä vähän aikaa sanoi:

-- Nyt ollaan selvillä: lapsi on syntynyt tammikuun kahdeksaskolmattakymmenentenä päivänä. Mutta mikäs lapselle nimeksi annetaan?

-- Minä kysyin Pekon akalta lähteissäni lapsen nimeä, niin hän vain sanoa tölkäytti: "Pankaa nimeksi minkä tahdotte, eihän nimi miestä pahenna." Pitkin tietä tullessani mietin, mikä pojalle saadaan nimeksi, ja vihdoin tulin siihen päätökseen, että tästä on tehtävä Nikolai Paulovits, vastasi Tommo.

-- Oh hoh, sanoi rovasti. Eikö vähempi vältä! Se on meidän nykyisen keisarimme nimi eikä sitä sovi panna talonpojan lapselle.

-- Pankaa sitten paljas Paulovits, tuumasi Tommo.

-- Se on toista, virkkoi rovasti. Kutkasta kummiksi tulevat?

-- Tässä on lapsen kanssa Pitkän Jussin akka, joka tulee rist'emäksi ja rist'isäksi tulee tämä Halon Tokko, vastasi Tommo.

Kuultuansa tämmöiset nimet rovasti veti suunsa nauruun ja kummit punastuivat. Sen rovasti huomasi ja sanoi:

-- Mitä sinä tuolla tavalla herjaat ihmisiä, onhan heillä oikeatkin nimensä!

-- Niinhän me heitä kutsumme joka päivä ja siksi en nytkään muistanut poiketa totutusta tavasta, vastasi Tommo hämillään. Luulen rovastin tuntevan heidät molemmat.

-- Tunnen kyllä ja tiedän heidän oikeat nimensäkin enkä hauku ihmisiä, vastasi rovasti ja kirjoitti kirjaansa mitä asiaan kuului.

Sitten rovasti kastoi lapsen ja antoi nimen Paavo; Tommo maksoi ristintärahan.

Tultua papin edestä perälle tupaa sanoi mieskummi Tommolle:

-- Siinä on nyt sinun Paulovitsis, Paavoksipa se muuttuikin! Jos minä olisin pahempi mies, niin manuuttaisin sinut käräjään, ja sinä saisit nähdä mitä maksaa haukkua esivallan edessä ihmisiä.

-- En veikkonen minä tiennyt, ettet sinä tänä päivänä ole Halon Tokko, niin kuin sinä ennen olet ollut, vastasi Tommo.

-- Mutta valehtelithan sinä senkin, että teidän Pekko on Venäjällä rahdissa, vaikka hän kuuluu olevankin viinaa kaupalla. Jos minä senkin asian kaipaisin rovastille, niin pian aikaa kutsuttaisiin sinut papin tutkintoon pappilaan, virkkoi Tokko vihaisesti.

-- Älä veikkonen kaipaa, minä annan sinulle hyvät parkkikiskoiset tuohitohvelit, rukoili Tommo. Kun minä tiesin rovastin olevan viinankauppiaille ja juomareille vihaisen, niin en tohtinut sanoa totuutta vaan pistin hätävalheen. Mitä taas haukkumiseen tulee, niin en sitä tehnyt tahallani, vaan se meni vahingossa, totutusta tavasta, niin kuin me keskenämme olemme tottuneet.

-- No, tohvelit kun antanet, niin olkoon kaipaamatta, sanoi Tokko leppyneenä.

-- Annan kyllä, ole huoletta, ja vielä ryypyt saat päälliseksi, lupasi Tommo.

-- Vieläkös täällä olisi mitä kiireellisiä toimituksia? kysyi rovasti.

-- Lempiäisen Pulikka on kovasti kipeänä ja halajaa pappia ripittämään, ilmoitti Sutelan Matti.

-- Tepäs olette kummallisia ihmisiä, kun kaikkia haukutte, torui rovasti. Mistä minä tiedän kuka se pulikka on, kun ette oikealla nimellä ketään nimitä. Tuollainen tapa haukkua ihmisiä ei ole ainoastaan iljettävä ja moitittava, vaan se myös osoittaa häijyä sydäntä lähimmäisen hyvää nimeä ja mainetta vastaan.

-- Sen miehen nimi, joka pappia halajaa, on Juhana Lempiäinen Lempiälästä, vastasi kylänvanhin. Mitä muutoin haukkumanimiin tulee, niin se useimmiten on vanhempain syy, kun he alkavat joko leikillään taikka pilan vuoksi vain kutsua lapsiaan eriskummallisilla nimillä. Sitä myöten naapurit ja muutkin alkavat heitä kutsua, ja niin saatu haukkumanimi pysyy sitten heidän koko ikänsä.

-- Voi kurjia vanhempia, jotka niin tekevät! He eivät muista, että Vapahtaja on sanonut: "Heidän enkelinsä näkevät aina minun isäni kasvot, kuin on taivaassa". Sen tähden ei heitä saa pahentaa tavalla eikä toisella. Muistakaa se, että joka yhden näistä pienimmistä pahentaa, parempi hänen olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen, lausui rovasti pontevasti.

Kylänluvut

Sisältö: Rukoukset. Niemeläisten luku. Lahtelaisten luku. Levakko mies. Sutelaisten luku. Laiska Olli. Niemelän Kaisan ja Lippolan Juhanan keskustelu. Joutoherrat. Lasten ulkoluku. Aikaihmisten ulkoluku ja kristillisyyden käsitys. Luvun arvostelu. Lukusten päätös.

-- Kylänvanhin saa sanoa kinkeriväelle, että tulevat tupaan, niin aloitetaan toimitus, käski rovasti. Kylänvanhin teki kuten käskettiin. Sillä aikaa oli pari koiraa omin lupinsa pistäytynyt tupaan ja ne talon isäntä ajoi ulos. Rahvas tuli tupaan ja asettui seisomaan: naiset ovensuun puolelle ja miehet peräpuolelle, lapset keskilattialle.

-- Aukaiskaa reppana, ettei tulisi liian vari! käski kanttori. Mauno-setä aukaisi reppanan ja otti lattialta pudonneen hatun ja sovitti sen uunin patsaassa olevaan naulaan.

Rovasti nousi seisomaan pöydänpäähän. Lukkari ja koulumestari tekivät samoin ja edellinen sanoi:

-- Veisataan virrestä satayhdeksän kolme viimeistä värssyä. Sitten hän rykäisi pari kertaa "rikkaan yskää" ja alkoi veisata.

-- Kuinka sen virren numero olikaan? Kun kanttori sanoi, en yhtään hoksannut, kysyi Lahtelan Liisa Niemelän Mari-tädiltä.

-- Se oli yksi sata on yhdeksän ja kolme viimeistä värssyä, vastasi Mari-täti.

Veisun loputtua kävi rovasti istumaan pöydänpään penkille. Lukkari ja koulumestari tekivät samaten pöydän takana. Muu rahvas kävi polvilleen lattialle.

Rukouksen loputtua nousivat kaikki seisaalleen ja kanttori sanoi:

-- Veisataan virrestä kolmesataaviisikymmentä viimeinen värssy.

Laukkasen Pärtty-ukko lataili kirjaa eikä tahtonut löytää virttä.

-- Ota numero kolmesataaviisikymmentä on, sanoi Mauno-setä, -- ja laula värssystä ykskymmentä on.

Pärtty koetteli hakea mutta ei kerennyt löytää, ennen kuin laulu oli lopussa.

Rukousten jälkeen kumarsivat talonisäntä, Holttolan kirkonmies ja kylänvanhin rovastille, kanttorille ja koulumestarille kiitokseksi.

-- Minä luetan itse lapset ja kanttori luettaa aikaihmiset sisältä. Sitten minä kuulustelen aikaihmisten ulkolukua ja kristinopin käsitystä, jolla aikaa koulumestari luettaa lapsia ulkoa naapurin tuvassa, määräsi rovasti.

-- Ensin tulee Niemelän kylä, joista tämän talon perhe tulee ensinnä. Aikaihmiset menevät kanttorin luo ja lapset tulevat tänne minun luokseni, käski rovasti.

Lautamies luki kanttorin edessä ja Kaisa luki rovastin edessä. Kun Kaisa oli lopettanut lukunsa, sanoi rovasti:

-- Katrinan on tultava tänä keväänä rippiskouluun.

Kun isännän joukko oli luetettu, luki sitten Yrjön joukko. Sitten seurasi Mauno-setä, sen jälkeen ukko-Lauri, joka ei sanonut näkevänsä lukea. Viimeksi luki Mari-ämmän joukko. Rovasti kiitti Niemeläisten lukua sanoen että siitä olisi muidenkin otettava esimerkkiä, mitä ahkeruus ja rakkaus Sanan viljelemiseen myötänsä tuo. Aikaihmisistä oppivat lapset ja sikäli sitten toinen toisestaan lukutaidon. Missä talossa eivät aikaihmiset taida lukea, siinä eivät voi lapsetkaan oppia. Siksi tulee vanhempain näyttää tässäkin asiassa hyvää esimerkkiä lapsilleen. Ja esimerkki vaikuttaa enemmän kuin opetus.

-- Sitten seuraa Niemelän kylästä Lahtelan talo. Poika Juhana tulee minun luokseni ja aikaihmiset isännästä alkain menevät kanttorin eteen lukemaan, määräsi rovasti.

Juhana tuli ja alkoi tavata:

-- A sanoo a, ällä, alasti.

-- Ei se ole oikein, katsopas tarkemmin, virkkoi rovasti.

-- A sanoo a, ällä, alati.

-- Ei ole niinkään, huomautti rovasti.

-- A sanoo a, ällä, alla.

-- Ei sinnepäinkään, virkkoi rovasti.

-- Miten se sitten on? kysyi Juhana hätäisesti ja hikikarpalot kiehuivat otsasta.

-- Se on: alussa, sanoi rovasti.

-- Niin, niin, alussa se onkin, vaikka minä en tuota huomannut, kertoi Juhana.

Sitten Juhana koetteli lukea eteenpäin, mutta se ei onnistunut.

-- Suuri poika eikä vielä osaa sisältä lukea, sanoi rovasti. Tässä on ollut laiskuus estämässä, jahka minä sitä karistelen.

Sen sanottuaan hän otti Juhanaa tukasta ja nurusti vähän aikaa. Sitten hän torui vanhempia, kun eivät opeta lapsia lukemaan.

-- Sitten seuraa Juhanan sisar Helena, virkkoi rovasti.

Kun Helena näki, mitä veikolle tapahtui, hän pelkäsi kovin lukemaan mennessään. Sen huomasi rovasti ja sanoi lauhkealla äänellä:

-- Tule vain, lapseni, äläkä pelkää mitään. Ei täällä muita tukisteta kuin laiskoja; ethän sinä laiska ole, muistanhan minä sen entuudestaan.

Helena tuli ja luki vapisevalla äänellä:

-- "Niin hän nousi ja otti lapsen äitinensä yöllä tykönsä ja pakeni Epkyyttiin."

-- Sano, lapseni, hyvästi: Egyptiin, kehotti rovasti.

-- Niin minä sanoin: Epkyyttiin, vakuutti tyttö ja oli iloinen, kun lukunsa sujui.

-- Kyllä hän muuten lukee hyvästi, vaan ne nimet ovat hänestä vielä liian kankeat, sanoi tytön äiti.

-- Niinhän ne tahtovat olla etenkin talonpoikaisille ihmisille, todisti rovasti, silitti tytön päätä, antoi hänelle kirjan ja jatkoi:

-- Kas niin, kiltti lapseni, tässä saat kehotukseksi kauniin kirjan. Ole vastakin ahkera, niin opit nimetkin oikein lukemaan.

Helena kumarsi ja niiasi yht'aikaa, tuli äitinsä luo, näytti kirjansa ja sanoi: