Part 1

KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 3: KYLÄNLUVUT

Kirj.

Johannes Häyhä

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1894.

SISÄLLYS:

Valmistukset Lukusten edellä Kylänluvut Lopputoimet

Valmistukset

Sisältö: Lukusten ilmoitus. Sunnuntai-illan vietto. Sisäluvunopetus. Kankaan kutominen. Lasten lukuharjoitukset. Siivonteko. Leipominen. Vierasten tulo.

-- No lapset, tukkajuhla on jo kuulutettu; harjoitelkaa nyt lukua ahkerasti, sanoi Niemelän lautamies tultuansa kirkosta laskiaissunnuntaina.

-- Milloin se meille tulee? kysyi Mauno-setä uteliaasti.

-- Nousevalla viikolla tiistaina, vastasi lautamies. Ja niin kuin viime vuonna määrättiin, se tulee nyt pidettäväksi meillä. Siksi pitää naisten tällä viikolla kutoa kankaansa loppuun, ja mitä ei kerkiä lopettaa, sen saa kääriä syrjälle ja viedä tupaseen. Lauantaina pitää olla liiat romut tuvasta pois ja maanantaiaamua vasten pestään tupa sekä sitten varustetaan kaikki mitä kylänlukuihin tarvitaan. Maanantai-iltana tulevat kylänlukuherrat meille yöksi.

-- Mikä se tukkajuhla on? kysyi pieni Anni kiivetessään äitinsä syliin.

-- Sittenhän sen, lapseni, saat nähdä, kun se tulee, vastasi äiti asettaessaan tytärtään polvilleen. Silloin meille tulee paljon ihmisiä monesta kylästä, koko lukukunnasta. Pappi, lukkari ja koulumestari tulevat luettamaan, ja kuka ei silloin osaa lukea, sitä tukistetaan. Sentähden sitä kutsutaan tukkajuhlaksi.

-- Mitäs kirjaa ne luettavat? kysyi Anni.

-- Aikaihmisille luetaan Uutta testamenttia, lapsille katekismusta ja vallan pienille aapista, vastasi äiti silitellen lapsensa suortuvia.

-- Mutta kun minä en osaa muuta lukea kuin puustaveja, niin tukistetaankos minua? kysyi taas tyttönen.

-- Sinä olet vielä niin pieni, ettei sinulta enempää vaaditakaan. Kun kanttori luettaa sinua, niin lue vain selvästi, niin hän kiittää sinua ja silittää päätäsi, virkkoi äiti.

-- Niin minä teenkin enkä ollenkaan kainostele, sanoi Anni hyvillä mielin.

Päivällisen perästä jokainen otti kirjan käteensä ja alkoi lukea ääneensä, joten tuvassa syntyi sellainen palpatus, että se oikein kuului pihalle asti. Pienen Annin vanhempi veli Jaakko otti vanhan aapisen käteensä ja sanoi:

-- A sanoo a, avaa kirja auki, aukaisi aapisen ja alkoi lukea:

-- Aas puki, ala lukii, markkinamies hevosta sukii.

-- Mitä lörpötystä se on? tiuskaisi äiti Jaakolle.

Nolona Jaakko pani kirjan kiinni ja sanoi hiljaa itsekseen:

-- I sanoo i, pane kirja kii.

Mauno-setä koetteli päivällisen syötyään venähtää sänkyynsä lepäämään, mutta kun kaikki lukea pauhasivat ääneensä, hän ei voinut nukkua, jonka tähden hän nousi ylös, nuuskasi ja sanoi:

-- Ei mokomaa lukupuurtoa ole ollut sitten menneen talven; korvat tahtovat lummehtua, kun kaikki pauhaavat.

Sitten hänkin otti vanhan virsikirjan ikkunalta, pisti vaskisankaiset lasit silmilleen ja alkoi lukea pauhata ääneensä.

-- Hyvää iltaa! sanoi Lahtelan isäntä tultuaan Niemelän tupaan. Taitaa totta varmaan olla tukkajuhla tulossa, koska täällä näin lukea pauhataan koko perheen tuumasta.

-- Jumala antakoon, vastasi lautamies. Niin veikkonen, niin veikkonen, tukkajuhla on jo kuulutettu ensi tiistaista viikkokauden päähän ja niin kuin muistat, se pidetään meillä tänä vuonna. Jos sinä, hyvä naapuri, annat siivota tupasi, niin saapi koulumestari siellä lapsia ulkoa luettaa ja -- tukistaa.

-- Aivan kernaasti minä laitan tupani reilaan ja annan mielelläni lasten sinne tulla. Onhan se aika niin juhlallista ja juohduttaa mieleen hauskoja lapsuuden aikoja, vastasi Lahtelan isäntä.

Isäntäin niitä näitä pakinoidessa ja kirkkokuulumisia kertoessa sekä muun perheen lukiessa ilta kului rattoisasti. Vieraan pois mentyä sanoi lautamies:

-- Tuokaas illaista, vaikka millaista, niin pääsee makkaamaan ja aamulla riihtä hakkaamaan!

Naiset kantoivat ruokaa pöytään: kolme vatia kaalia tuotiin suureen pöytään, jossa miehet söivät, ja kolmeen naisten pöytään vati kuhunkin, josta naiset söivät lasten kanssa. Kolme leipää tuotiin myöskin suurelle pöydälle, josta lapset kävivät hakemassa leipää omaan pöytäänsä. Kukin isä leikkasi palaset leivästä ja antoi lapselleen pieneen pöytään vietäväksi. Isäntä jakoi miesten pöydässä lihat antaen palasen kullekin ja toisissa pöydissä jakoivat vanhemmat naiset jokaiselle osansa.

Lihavuittiansa (osaansa) syödessään sanoi ukko-Lauri:

Pyhäpäivä, hyvä päivä: saapi kaalia kahesti, lihapalat päälliseksi.

Illallisen perästä korjattiin ruoka, tuotiin vokit (rukit) tupaan, varustettiin riihikot, laitettiin vuoteet ja käytiin makaamaan. Aamulla riihimiehet nousivat jo puolesta öin, pukivat riihikot yllensä ja menivät riihtä puimaan. Vanhukset, talon tyttäret ja lapset jäivät makaamaan. Kukon kolmatta kertaa laulaessa nousivat vanhukset ja niitä näitä toimitellen herättivät tytöt kankaita kutomaan. Vihdoin nousivat lapsetkin, pukeusivat, pesivät silmänsä, harjasivat päänsä, ottivat kirjansa ja alkoivat lukea. Tytöillä riippui pirtapuussa kirja "Lasten paras tavara", jota he väliin kangasta kutoessaan vilkaisivat. Nuoremmilla tytöillä oli vokin kuontalolapaan kiinnitetty kirja, josta he kehrätessään lukivat.

-- Äiti, opeta minua tavaamaan, ettei kylänluvussa tukistettaisi, pyysi pieni Tuomas.

-- Tuo, poikaseni, tuolisi tänne minun viereeni, niin minä kehrätessäni neuvon sinua, sanoi äiti.

Tuomas toi tuolinsa äitinsä viereen, kävi istumaan, otti kirjan ja alkoi lukea äitinsä perästä.

-- I sanoo i, alkoi äiti.

-- I sanoo i, tavasi Tuomas perästä.

-- Ässä ä sä, jatkoi äiti.

-- Ässä ä sä, luki Tuomas.

-- Isä, luki äiti.

-- Isä, sanoi Tuomas.

-- Kyllä minä tuon sanan jo osaan, huudahti Tuomas iloisena. Mutta sanos, äiti, onko se pitkä vai lyhyt i?

-- Se on lapseni pitkä i, vastasi äiti.

-- No, kyllä minä nyt tiedän, miten se tavataan. Kuulehan äiti, noin se menee, sanoi Tuomas ja alkoi tavata:

-- Pitkä i sanoo i, ässä ä sä, pitkä isä.

Kaikki rehahtivat nauramaan ja Tuomaan äitikin sanoi nauraen:

-- Ei, lapseni, se ole pitkä isä eikä lyhyt isä, se on vain isä.

Sitten jatkettiin lukua edelleen. Äiti luki edellä ja Tuomas perässä ja niin pitkitettiin siksi, kunnes koko isämeitä oli luettu.

Kun Tuomas oli lopettanut lukunsa, niin pieni Anni toi kirjansa ja alkoi nimitellä kirjainten eri muotoja, joista hän kirjaimet tunsi.

-- Kokkapää on k, sanoi Anni.

-- Niin on, todisti äiti.

-- Piippahäntä on p, jatkoi Anni.

-- Niin on, virkkoi äiti.

-- Leveä puustain on ämmä, virkkoi Anni.

-- Aivan niin, myödytti äiti.

-- U on yläpuolelta auki ja alapuolelta ummessa. Ännä on alapuolelta auki ja yläpuolelta ummessa, sanoi taas Anni.

-- Ihan niin, todisti äiti.

-- Ässä on rautanaulan näköinen.

-- Niin on.

-- Reikäpää on e.

-- Oikein.

-- Pieni ässä on kirjava kuin kissanpoika.

-- Sekin on totta.

-- Rikkupää on i ja ympyräinen puustain on o, lateli Anni iloisena taidostaan.

-- Aivan oikein, kultaseni, sanoi äiti ja silitti lapsensa päätä.

-- Hyvin riskisti olette lukeneet tänä aamuna ja minä tahdon lukunne palkita voileipäviipaleilla, sanoi emäntä ja meni ulos. Sieltä hän toi suuren lautasen voita ja kauraisen leivän, voiteli voileivät sekä antoi lapsille kuin myöskin tytöille, jotka halukkaasti haukkasivat suuruspalaa.

Kohta tulivat riihimiehet riihestä, peseisivät, muuttivat toiset vaatteet, söivät suuruspalaa ja kävivät makaamaan. Ainoastaan viskaajat menivät takaisin riiheen. Päivän valjetessa korjattiin oljet riihen edestä latoon ja päivän tultua tuulahutettiin elot ja vietiin aittaan sekä pantiin uutta ahdosta riiheen. Viskaajat päästyään riihestä söivät muun perheen kanssa murkinaa ja kävivät makaamaan, josta vasta tuvan lämmitessä heräsivät.

-- Minä tulin oikein katsomaan, kuka se täällä niin ravakasti kangasta kutoo helskyttää, että oikein meidän pihalle kuuluu, sanoi Lahtelan emäntä tultuansa Kaisan luokse Niemelän tupaan. Nythän näenkin, että se on Kaisa-neito,

jonka piukkaa pirran ääni, kuin käki mäellä kukkuu, niin se suihkaa sukkulainen kuin kärppä kiven välissä, niin se käämä käännähtelee kuin käpy oravan suussa. Siks ei kylä sikein maannut, linnakulta uinaellut neidon pirran pirskeheltä, sukkulan surinehelta. Niin on vaate kuin valettu: ei laske lapoja kangas, päästä ei pirta piitämiä; on kuin Kuuttaren kutoma, Päivättären kehreämä, Otavattaren osaama, Tähettären täyttelemä.

-- Ahkeraanpa se tyttöraiska on sitä kutoa helskyttänytkin, sanoi lautamiehen emäntä, -- se vain yhäti

soittaa kuin sormikintahalla, laskee kuin lapikkahalla palttinaa kuin paperia, seinä ja päivä.

Kylmän tuvan aikana, tuvan lämmitessä, kokoontuivat koko kylän lapset Lahtelan riiheen läksyjään lukemaan. Siellä luki jokainen niin kovasti, että palpatus kuului kauas.

-- Kysys minun läksyni, pyysivät he toisiaan. Vuoroin kysyttiin ja vuoroin vastattiin.

-- Mitenkä häntä oppisi parhaiten lukemaan ulkoa, kun minulla on niin kova pää? Neuvokaas minulle se konsti! sanoi Perätalon Jaakko.

-- Syö kirjan lehti, niin kyllä opit. Minkä vain kerkiät sisältä lukea, sen muistat heti ulkoa, vastasivat toiset lapset yhtä suuta.

-- Eiköhän se liene synti syödä Jumalan sanaa? kysyi Jaakko.

-- Mikä synti se on! Olenhan minäkin syönyt ja oppinut lukemaan, vastasi Mäkelän Helka.

-- Mutta en tiedä, mitenkä sen saanen suustani alas, arveli Jaakko.

-- Haukkaat vähän kerrallaan, pureksit ja nielet. Syö vaan pois, mitä sinä huolit, kehottivat toiset.

-- Se taitaa olla synti, en minä syö, epäili Jaakko.

-- Voi hölmö poika, mikä sinä oletkin! Etkös ole lukenut, että

Herran sana on sielun ruoka, josta hän ravintons saapi,

virkkoi Helka.

Nyt katosi Jaakolta kaikki epäilys. Hän repäisi aapisestaan alkulehden ja söi sen haukaten vähän kerrallaan.

-- Minä en ole syönyt kirjani lehteä, mutta osaan sentään isämeidän ulkoa niin kuin vesi, sanoi Niemelän Tuomas.

-- Mokoma ulkoa lukija, kun et taida muuten tavatakaan kuin äitisi perästä, virkkoi Jaakko.

-- Olkoon tavauksen kanssa miten tahansa, mutta kyllä minä isämeidän ulkoa lasketan paremmasti kuin moni teistä sisältä, kehui Tuomas.

-- Annas kuulla, kuinka ulkolukusi sujuu, sanoivat toiset.

-- Jos olette hiljaa, niin saatte kuulla, kuinka isämeitä ulkoa uudella tavalla luetaan, sanoi Tuomas.

Toiset olivat hiljaa ja Tuomas luki:

Isämeitä istu puussa, pappilan veräjän suussa. Pyhitetty olkoon, pyyhe käessä, lieri lupakko päässä. Lähestyköön länget kaulassa, niin kuin ruoska naulassa.

Tuomas olisi vielä lukea lasketellut eteenpäin, mutta hänen sisarensa tukki kädellään Tuomaan suun ja sanoi:

-- Jos et sinä, sen rehvana, herkeä Jumalan sanaa pilkkaamasta, niin minä kaipaan äidille, ja pian saat tuta, ettei ruoska ole naulassa vaan sinun selässäsi.

-- Se pitää kaivata; ei saa pilkkajaa jättää rankaisematta, sanoivat toiset.

Tuomas koetteli irvistellä vastaan, mutta toiset lapset raahasivat hänet kiinni ja heittivät ulos riihestä jatkaen rauhassa lukuaan.

Niin kuin maansa myönyt käveli Tuomas ympäri riihen, seisoskeli salvaimissa, mietti ja katseli väliin ylös, väliin alas. Vihdoin hän tuli riihen kynnykselle ja sanoi itkussa suin:

-- Älä, hyvä sisko, kaipaa äidille; en minä enää koskaan pilkkaa Jumalan sanaa.

-- Se pitää kaivata; pahuus ei saa jäädä rankaisematta. Eihän Jumalakaan jätä sitä rankaisematta, joka hänen nimensä turhaan lausuu, virkkoi Helka hyvin kuivasti.

-- Mutta antaahan Jumalakin anteeksi niille, jotka syntinsä katuvat, muistutti Jaakko.

-- Antakoon jos, se on hänen asiansa, mutta Tommon pitää saada selkäänsä, tiuskaisi Helka.

Kotvasen aikaa kiisteltiin asiasta ja vihdoin tultiin siihen päätökseen, että annetaan Tuomaalle anteeksi, kun hän niin katkerasti itkee. Jos Jumala puolestaan tahtoo, niin rangaiskoon, mutta äidille ei virketa mitään koko asiasta.

Hyvin alakuloisena tuli Tuomas riiheen, jossa lukua jatkettiin, niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Näin kului viikko töiden ja luvun vuorotellessa. Lauantaina korjattiin kangaspuut ynnä muut kolittimet tuvasta ja sunnuntaina, jolloin oltiin vapaana maallisista askareista, luettiin oikein yksituumaisesti.

Sunnuntain iltahämärissä kannettiin suuret torrot ja tiinut vettä täyteen ja naiset illallisen perästä kävivät tuvan pesuun. Lapset ja muu väki, jotka eivät tuvan pesuun kelvanneet, menivät riiheen yöksi. Miehet, jotka jo lauantaina olivat avannot syteneet, menivät yöksi nuotalle saamaan kylänlukuvieraille verestä kalaa eivätkä he seuraavana aamuna tyhjin käsin palanneetkaan, sillä heitä meri piti hyvin miehinään.

Maanantaina käytiin Niemelässä joka hevosella heinässä ja ukkomiehet hakkasivat halot valmiiksi huomisen päivänkin varaksi; kylänlukupäivä pidettiin pyhänä, jolloin ei sopinut työtä tehdä.

Koko maanantaipäivän oli emännillä sangen kiiru leipomisen kanssa, kun näet jokapäiväinen, kaurainen, leipä ei soveltunut kylänlukuvieraille, vaan sen piti olla puhdas rukiinen leipä, ja siihen vielä tehtiin ohralestyleipää sekä kahdenlaisia, omena- (potaatti-) ja oikeita (ryyni-) piirakkaita. Iltapuolella naiset kaulailivat pyhävaatteita itselleen, miehilleen ja lapsilleen. Illansuussa lämmitettiin sauna ja emäntä toi uuden vaipan, jonka hän oli tyttärelleen Kaisalle valmistanut, laittoi sen nelinkerroin pitkittäin pöydänpään penkille, levitti lumivalkean hurstin sen päälle ynnä tyynyn pöydänpään nurkkaan. Kaikki reilaan saatuaan hän sanoi:

-- Kas tuossa kelpaa rovastin loikoa ja silitellä suurta vatsaansa.

Illansuussa vähää ennen lukuherrojen tuloa tulivat Niemelään kutsuttuina vieraina isännän appi ja anoppi, Holttolan kirkonmies emäntineen, Savolais-ukko, Kurrosen ukko ynnä vävyt ja muut likeiset sukulaiset. Heidät otettiin sydämellisesti vastaan.

Lukusten edellä

Sisältö: Lukuherrojen tulo ja vastaanotto. Kokkapuheet. Saunan kylpy. Illallinen. Viinaputelin varkaus. Lukuväen tulo. Koirain tappeluttaminen. Lapsen ristiminen. Haukkumanimet.

-- Kylänlukuherrat taitavat jo tulla, sillä Aitjärvellä näkyy ajettavan kolmella hevosella, sanoi Niemelän emäntä ulkoa tupaan tultuansa.

Kaikki jotka vain muulta työltään joutivat, mennä kahahtivat porstuan rappusille tulijoita katsomaan.

-- Nehän nuo näkyvät olevan, sanoi Holttolan kirkonmies. Rovastin voilakka on eellimmäisenä ja kanttorin laukka toisena, tiettävästi koulumestari ajaa kolmantena, vaan kenen hevosella, en voi täältä asti tuntea.

Rahvas katseli tulijoita salmelle asti. Sitten he menivät tupaan, jossa korjailtiin yhtä ja toista. Emäntä levitti suurelle pöydälle rippulaitaisen lumivalkean pöytäliinan, jolle isäntä asetti kaksihaaraisen kynttilänjalan ja sytytti palamaan siinä olevat kynttelit, jotka sitten pian sammutti.

-- Ovatko tytöt puhdistaneet useampia kynttelijalkoja, kirkastaneet veitsiä, varustaneet lautasia ynnä muita kapineita? kysyi isäntä.

-- Kaikki on reilassa, ole huoletta, vastasi emäntä.

Samassa ajoivat vieraat pihalle. Isäntä ja Mauno-setä riensivät hatutta päin heitä vastaanottamaan ja pojat menivät hevosia riisumaan ja kapineita korjaamaan.

Sillä aikaa kun isäntä oli pihalla vieraita vastaanottamassa, sanoi Holttolan kirkonmies tuvassa olijoille:

-- Pankaa nutut päällenne. Näyttää niin rumalta, kun esivaltoja mennään tervehtämään paitahihasillaan. Mennä vuonna kun oltiin Montolassa kylänluvuilla, rovasti sanoi: "Voi kun nuo talonpojat ovat tyhmät, kun eivät sen vertaa osaa kunnioittaa herrasväkeä, että panisivat vaatteet yllensä."

Heti hevosten pihalle pysähdettyä riensi lukkari edellä ja koulumestari perässä tupaan.

-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa! sanoi lukkari kiireesti. Emäntä, emäntä, viinaa, viinaa, sukkelaan, sukkelaan, ennen kuin rovasti ehtii tulla tupaan!

Emäntä kaasi ikkunalla olevasta putelista viklakinttupulliin, jonka lukkari loikkasi sukkelaan suuhunsa. Koulumestari sai toisen ryypyn. Samassa tuli rovasti tupaan suuressa karhunnahkaturkissaan ja karvanahkaisissa saappaissaan, pitkävarsinen, hopeahelainen merivahapiippu kädessä ja matkalaukku kaulassa.

-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa! toivotti rovasti, johon miehet kumartaen ja naiset niiaten vastasivat:

-- Jumala antakoon!

Heti riensivät talon tyttäret riisumaan vieraita: vyöt aukaistiin, turkit heitettiin päältä ja pantiin naulaan. Sitten kukin ikänsä jälkeen tervehti vieraita: ensin rovastia, sitten kanttoria ja viimeksi koulumestaria. Kättä antaessaan miehet kumarsivat ja likistäessään naiset niiasivat.

-- Kah, onhan kirkonmieskin täällä vävylässään, sanoi rovasti kätellessään Holttolan kirkonmiestä. On niin hauskaa kohdata vanhoja tuttuja. Mitäs nyt kirkonmiehelle kuuluu?

-- Suur kiitosta, herra rovasti; ei minulle mitään erinomaista kuulu. Kuinka herra rovasti itse jaksaa? virkkoi Holttola.

-- No, kiitos Jumalan, terveenä olen ollut, vaan alkaa jo vanhuus jo vähän vaivata, vastasi rovasti. Ja paitsi sitä taitaa ehkä lihavuuteni tehdä liikkeeni kömpelöksi. Ei näet enää ole nuoruuden ripeyttä.

-- Niin on herra rovasti, läänin leipä se lihottaa. Muistanhan aivan hyvin, kun kahdeksantoista vuotta sitten tulitte meidän seurakuntaan hoikkana niin kuin nuotan salko. Nyt ovat ajat kuluneet, vuodet vierähtäneet; mies on vanhettunut ja lihonut, lateli Holttola.

-- Ainahan kirkonmiehellä ovat entiset kokkapuheet muistossa; taidat kenties vielä jonkun luikurin laskea haudassakin, saneli rovasti naurusuin.

-- Taitaa luikurit haristaa, kunhan minä multavärssyksi veisaan: "Ei helvetist lopu koskaan vaiva" (Vvk. 408:8), sanoi kanttori äänellä, joka todisti, ettei heidän välinsä ollut lemmellistä laatua.

Tämän tiesi rovasti entuudestaan ja siksi hän sanoi:

-- Kanttori pitäköön vain huolta, että kirjalaukku reestä tulee talteen.

-- Se on jo tallessa, vastasi kanttori. Tämän talon riuskat pojat veivät jo kirjalaukun kammariin.

-- Saapiko olla kylmästä tultua? kysyi isäntä rovastilta tarjoten ryyppyä.

-- Suur kiitosta! eihän hyvä pahaa tehne, vastasi rovasti ottaen ryypyn. Koulumestari ja lukkari saivat myöskin ryypyn.

Sillä aikaa kun emäntä laitteli kahvikuppeja pöytään, kyseli rovasti yhtä ja toista kyläläisten elosta ja työtoimista sekä kertoeli mitä uutta suureen maailmaan kuuluu ja kuinka "kaseteissa seisoo kirjoitettuna".

Kahvia juodessa istui rovasti pöydänpäässä, lukkari ja koulumestari pöydän takana ja Holttolan kirkonmies pöytärahilla.

-- No, herra rovasti, enkö minä totta puhunut, kun sanoin että Niemelässä saamme sulaa kermaa kahvin sekaan. Useammassa paikassa on tuotu kerman asemasta kupilla jäätynyttä maitoa, jota on veitsellä lohkottu ja lusikalla mätetty kahvikuppiin, sanoi koulumestari.

-- Enhän minä tuota ihmetellytkään, että koulumestari meidän seurakunnan niin tarkoin tuntee, jotta joka talon tavatkin tietää, virkkoi rovasti vastaukseksi ladaten vaakunaa piippuunsa, johon talontytär Anni toi tulen päretikussa.

Kahvia juodessaan puhalteli rovasti komeita savuja pitkävartisesta piipustaan kahvikuppiin, joka höyrysi niin kuin palava suo. Savu levesi yli koko tuvan, ensin alemma ja sittemmin ylemmä, levittäen hyvää hajua ympäri tupaa. Kun vieraat olivat juoneet kaksi kuppia kahvia, kehotti isäntä heitä laittamaan vielä puolikuppiset, jota pyyntöä toiset noudattivat mutta rovasti sanoi:

-- Kiitoksia tarjouksesta! En minä pruukaa semmoista.

Iltahämärissä sytytti isäntä kolme talikynttilää, kaksi pöydänpäähän ja kolmannen pöydänlatvalle, sekä päre pantiin pihtiin palamaan.

-- Nyt olisi sauna valmis, jos herrat suvaitsisivat lähteä kylpemään, virkkoi isäntä kylänlukuherroille.

-- En minä pruukaa kylpeä, jos korkeintaan kerran kuukaudessa, enkä siis nyt halua mennä saunaan, sanoi rovasti. Mutta kyllä kanttori ja koulumestari rakastavat repsua vaikka joka ilta.

-- Lähdetään häntä sitten, sanoi koulumestari ja meni lukkarin kanssa kammariin vaatteitaan heittämään. Talon tyttäret riisuivat vieraat ja antoivat heille uudet ihokiskoiset tuohitohvelit jalkaan saunaan. Holttola heitti vävyineen päällysvaatteet tuvan ovensuun nurkassa ja menivät hekin saunaan. Emäntä puuhaili sillä aikaa illallista ja vei viinaputelin kammarin pöydälle, mutta rovasti pistäysi kammariin ja pisti putelin kaappiin, istui vähän aikaa siellä ja puheli emännän kanssa.

Rovastin kammarissa ollessa alkoivat tuvassa olijat katsella hänen vaatteitaan.

-- Ei maar tuollaisessa turkissa vilustakaan, sanoi Mauno-setä katsellessaan rovastin turkkia. Tuon kun vielä kieraisee vyöllä kiinni, niin vaikka nukkukoonkin rekeen tulisella pakkasella, ei ole vilusta pelkoa.

-- Entäs sitten nuo karvasaappaat, ne kun mies vetäisee jalkaansa, niin ei palella, vaikka olisi koko yön nuotanvedossa, virkkoi ukko-Lauri saappaita katsellessaan.

-- Äläs kun minäkin heitä katselen, puheli Korrosen ukko ottaen saappaat. Nämähän ovat oikeat kapineet ja ne on tehty pappilan suuren koiran Voudin nahkasta. Suutari-Mikko kuului näitä mestaroineen koko viikkokauden joulun alla. Hyvät ovatkin lapikkaat!

Saunasta tullessaan kun koulumestari ja lukkari tuvan ikkunasta huomasivat, ettei rovasti ollut tuvassa, he pistäysivät tupaan.

-- Emäntä, emäntä, nyt pitäisi saada "poslipainu", missä viinaputeli on? kysäisi lukkari.

-- Emäntä näkyi menneen rovastin kanssa kammariin ja vei viinaputelin sinne, vastasi Mauno-setä.

-- Voi tämä sen visakinttu, mitä teki, virkkoi koulumestari ja meni lukkarin kanssa kammariin.

Vähän ajan kuluttua meni isäntäkin kammariin, otti putelin kaapista ja tarjosi ensin rovastille, sitten koulumestarille ja lukkarille "saunasta tultua". Rovasti kiitti tarjouksesta, vaan toiset luikauttivat ryypyt makeaan suuhunsa.

Vierasten saunasta päästyä meni talonväki kylpemään, ensin miehet ja sitten naiset. Sekä aikaihmiset samoin kuin lapsetkin panivat puhtaat vaatteet yllensä.

Kylvyn perästä laitettiin lukuherroille illallinen kammariin. Emäntä levitti puhtaan liinan pöydälle ja toi uudella tiheävanteisella katajaisella kapalla nuorta maitoa, kahdenlaista, ohraista ja rukiista leipää, kahdenlaisia piirakoita, voita ja voissa keitettyjä ahvenia. Isäntä otti tuvan uunista lammaskäpälän ja kantoi sen pöytään savivadissa. Tytöt toivat puulautaset ja kirkastetut puukkoveitset. Kylän lukuherrat ynnä Holttolan kirkonmies kävivät illallispöytään, vaan talonisäntä meni muun rahvaan kanssa tupaan syömään kehottaen lähtiessään vieraita ottamaan ruokaa, mitä pöydässä oli, eikä katsomaan vähyyttä.

-- Eihän iltasen äijyydestä (paljoudesta) kunhan vaan millä nukkuu. Näkyypä tässä olevan ruokaa yltäkylläisesti, vastasi rovasti.

Kirkonmies toimitti isännän virkaa: antoi ruokaryypyt ja leikkasi leipää kannikasta. Sitten hän ryyppäsi itse, niisti näpillään kynttilän ja kehotti toisia vieraita ottamaan ruokaa pyytäen anteeksi, ettei talonpoikaisessa talossa ole pöytäveitsiä ja haarukoita, vaan täytyy käyttää viisihaaraisia kahveleita.

-- Sehän vankin onkin, sanoi koulumestari. Kun sillä koppaisee, niin ei palanen suinkaan pöydän alle putoa.

-- Niin minäkin luulen, sanoi kirkonmies. Kyllähän herrat suittavat monessakin asiassa olla talonpoikia veiterämmät, vaan eivät he osaa hyppysiään käyttää niin kuin talonpojat. Siksi aina, kun joku talonpoika kuolee, niin viepi hän hautaan hyppysissään kolme kappaletta: kynttiläsakset, kahvelin ja nenäliinan.

-- Nyt vasta minä oivallan tuon arvoituksen: "Talonpojat maahan nakkaa, herrat taskuhunsa pakkaa", virkkoi koulumestari.

Vähän aikaa syötyä sanoi lukkari:

-- Kirkonmies, silakka tahtoo uida!

Kirkonmies kaasi silakkaryypyn, jonka toiset ottivat hyvällä halulla, mutta rovasti ei ottanut, kiitti vain.

-- Maistetaanpas Aitjärven ahvenia, sanoi rovasti nostaessaan vadista puulusikalla kaloja lautaselle.