Part 3

Puolipäivän jumalanpalveluksen perästä ei kellään näyttänyt olevan halua lähteä kirkosta, sillä tieto oli levinnyt salamannopeasti seurakunnalle, että nyt pidetään Niemelän vanhalle emäntävainajalle ruumissaarna. Vähäisen väliajan perästä nousikin lukkari lehterilleen, pani numerot 273 ja 9 värssyn numeron. Sitten hän alkoi veisata:

Mikä tauti? kauhiast

ja veisasi kaikki jäljellä olevat värssyt. Veisuun loputtua astui rovasti saarnastuoliin ja lyhyen rukouksen perästä lausui:

-- Ei meillä ole täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme (Hepr. 13:14). Hän selitti kuulijoillensa, kuinka kaikkein, jotka syntyneet ovat, täytyy kuolla ja jättää tämä maailma ja etsiä tulevaista ja pysyväistä kotoa. Siitä oli näkyväisenä esimerkkinä nytkin se vainaja, jonka muistoa tässä vietettiin.

Sitten hän luki vainajan elämänvaiheet ja sukuluettelon mainiten, kuinka vainaja oli syntynyt kuuluisista ja kunniallisista vanhemmista, tullut kuuluisalle ja kunnialliselle Niemelän rusthollarille emännäksi -- Niemelä oli rustitila Ruotsin vallan aikana --, elänyt kunniallista ja nuhteetonta elämää, kuollut Herrassa ja nyt ynnä muiden autuaallisesti edesmenneiden kanssa nauttii hyväin töittensä hedelmää, iankaikkista autuutta. "Sillä, meidän vaivamme, joka ajallinen ja keviä on, saattaa meille iankaikkisen ja määrättömän kunnian, jotka emme näkyväisiä katso, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajalliset, mutta näkymättömät iankaikkiset" (2 Kor. 4: 17, 18). Vainaja oli niitä ihmisiä, joka ei vaivojaan säästänyt, vaan kasvatti lapsensa kurituksessa ja Herran nuhteessa näyttäen heille aina hyvää esimerkkiä, niin että koko Niemelän talon perhe kuin myöskin kaikki vainajan sukulaiset ovat kunniallisia ja rehellisiä ihmisiä, joista koko seurakunnalla on ilo, kunnia, arvo jne.

Sitten kun esirukous vainajan edestä oli luettu, veisattiin virrestä 293 viimeinen värssy ja näin päättyi juhlallisuus.

Niemelän isäntä meni kirkkoherran perästä pappilaan, kiitti rovastia kauniista saarnasta ja maksoi sekä koulunkäviäiset kuin myöskin saarnanpitopalkan luvaten tuoda lehmän viikon varrella. Kirkkoherra otti rahat kiittäen sanoen olevansa vakuuttunut, ettei lautamies Niemelä suinkaan kehtaa tuoda maahanpaniaislehmäksi jotain hiehokäppyrää vaan tuopi oivallisen aikaraavaan. Sen Niemelä lupasi tehdäkin ja niin erottiin kaikessa ystävyydessä.

Sitten isäntä meni pitäjäntupaan, johon emäntä oli jo laittanut päivällisen eväänä olevista ruokavaroista niille kaukaisille sukulaisille ja tuttaville, vainajan kantajille ja laulajille, jotka asuivat toisella puolella pitäjää ja jotka eivät matkan pituuden tautta tahi muista syistä voineet maahanpaniaisiin tulla. Pitäjäntupaan tuli myöskin ruumiin saattoväki, jota maahanpaniaistalosta oli saattanut ruumista. Kaikille vieraille isäntä jakeli kirkkoryyppyjä. Kaukaiset vieraat käskettiin syömään, vaan maahanpaniaisväki läksi takaisin Niemelään. Hauta-Lauri sekä hänen perheensä myös syötettiin, samaten suntio.

Vierasten syötyä korjattiin ruuantähteet kontteihin ja kontit rekeen. Kiitettyään ja jäähyväiset sanottuaan läksivät vieraat kotiinsa, samaten Niemelän isäntäkin.

Maahanpaniaiset

Sisältö: Ruumisrokka. Hevosten kauroittaminen. Isännän ja emännän nosto. Vaivaistenrahat. Perujen jako. Vierasten lähtö. Maahanpaniaislehmä.

Maahanpaniaisiksi kutsuttiin niitä pitoja, jotka pidettiin ruumiin hautaan viennin perästä ja joissa joko isäntä tai emäntä nostettiin. Hautajaispidot pidettiin ennen hautaamista ja päättyivät ruumiin hautaamiseen.

Maahanpaniaistaloon tultua jakeli Mauno-setä kirkkomiehille ja muille ryyppyjä kylmästä tultua. Ryypätessään sanoi jokainen:

-- Kepeät mullat vainajalle!

-- Sen Jumala suokoon! vastasi ryyppyjen antaja.

Päivälliseksi oli keitetty ruumisrokka pavuista, raavaan- ja sianlihasta. Kaksi isoa pöytää oli asetettu tuvan peräseinälle pääksytysten, ainoastaan sen verran jätettiin pöytien välille, että siitä päästiin kävelemään. Suurilla puuvadeilla kannettiin pöytään ruumisrokka, josta isäntä nosti lihapalaset puulautasille, joita oli pöydän laiteille ympäriinsä asetettu. Kahdenlaista leipää, rukiista ja ohraista, myös tuotiin pöytään sekä omena- (potaatti-) että oikeita (ryyni-) piirakkaita asetettiin pöytään sillä tavoin, että ryynipiirakas oli asetettu omenapiirakkaan päälle jokaisen eteen. Silakkana oli Aitjärven särkiä puulautasilla. Olutkapat asetettiin penkeille, toinen ylä- ja toinen alapöytään. Vieraat kävivät yläpöytään mikäli mahtuivat ja loput alapöytään. Naisvieraat asetettiin kunniasijalle, yläpöytään. Talonmiehet ja koulunkantajat kävivät alapöytään mikäli mahtuivat, naiset ja lapset söivät perästäpäin.

Holttolan kirkonmies luki ruokaluvut ja vielä muutamia virren värssyjä vainajan muistoksi ja Kokkasen Jussi veisasi ruokavärssyn kuolemanvirsistä. Sitten alkoi atrioiminen. Syödessä alkoi kylän seppä pakinan ja sanoi:

-- Saapi nähdä, kuka meidän kylästä ensin tuolla köllähtää. Miesten puolella se ainakin vuoro on, kun eivät kirstunnaulat yhtyneet parikkain.

-- Ja vainajan oikea silmä jäi auki, lisäsi siihen ukko-Lauri. Vaikka meidän isäntä sekä pesijät koettivat sitä painaa umpeen, niin yhtä kaikki se oli vain auki kirstuun pannessa. Tämähän merkitsee, että miespuolinen kuolee ensiksi.

Näissä pakinoissa kului ruokailu, ja kun kaikki olivat lopettaneet syöntinsä, luettiin ja laulettiin. Sitten noustiin yhtaikaa pöydästä. Kun kutsuvieraat olivat lopettaneet atriansa, lisättiin ruokaa pöytiin ja isäntä käski naapurista hautajaisvieraita katsomaan tulleet yläpöytään sekä paikalle saapuneet kerjäläiset alapöytään. Hekin lukivat ja lauloivat sekä atrian alussa että lopussa.

Kun kaikki vieraat sekä talon perhe olivat syöneet ja ruoka korjattu, otti isäntä naulasta aitan avaimen ja sanoi:

-- Ihmiset ovat kyllä ravitut, mutta luontokappaleittenkin pitää saada ravintonsa. Vieraat tekevät hyvin ja lähtevät ottamaan hevosillensa kauroja.

Jokainen totteli kutsumusta ja kukin hankki itselleen astian, johon kauroja pani. Muutamilla olivat retukat keralla -- retukka, pieni neliskulmainen hursti, joka sidottiin reen aisoihin sikoissa olevista neljästä nauhasta -- ja he panivat siihen kaurat. Isäntä mittasi kapan kauraa hevosta kohti, ensin vieraille, sitten omille hevosille.

Kun vieraat sekä isäntä olivat tulleet tupaan, sanoi seppä:

-- Minä olen tämän talon suurin ja tärkein virkamies; minun siis tulee tietää, kuka tästälähin niin hyvin minulle kuin muillekin vieraille ja talon perheelle ruokaa laittaa ja valmistaa, kun emäntä oli hautaan saatettu. Siis olisi nostettava uusi emäntä.

-- Juuresta puuhun, virkkoi Holttolan kirkonmies. Eihän talossa ole laillista isäntääkään. Sehän on ensin nostettava, sitten vasta emäntä. Niin kuin tiedetään, oli mummovainaja miehensä kuoltua sekä laillinen isäntä että emäntä talossa; poikansa antoi hän ainoastaan toimittaa perheenmiehen ammattia, mutta isännäksi ei häntä vielä ole milloinkaan nostettu.

-- Nostetaan sitten nyt, kun tässä on koko suku ja heimokunta koolla, sanoi Lippolan isäntä ja läheni lautamiestä valmiina nostamaan.

-- Ei se saa niin hätimiseen tapahtua, virkkoi lautamies. Minä puolestani ehdottelen, että ukko-Lauri nostetaan isännäksi, sillä hän on vanhin mies talossa.

Tämän kuultuaan ukko-Lauri naurahti ja sanoi:

-- Sija saaneelle vaan ei vaivan nähneelle. Minä kun en ole isännän kantaakaan, niin en voi tulla kysymykseenkään isännän virkaan. Ja paitsi sitä, olen jo niin vanha ja heikko, etten enää jaksa kaikin ajoin hallita omia jäseniänikään, saatikka sitten tällaista taloa, jossa on viidettäkymmentä henkeä perettä. Olkoon vain entinen perheenmies eteenkinpäin talon haltiana. Hän on isännän kantaa ja osaa sen viran toimittaa.

-- Koska ei ukko-Lauri ota isännyyttä vastaan, niin nostetaan sitten Mauno-setä isännäksi. Hän kyllä jaksaa ja osaa sen viran toimittaa, virkkoi perheenmies.

-- Ei kaikki jauhot talkkunaksi kelpaa, vastasi Mauno-setä. Minä sanon kohdasteen teille, hyvät ystävät, sukulaiset ja heimot, että tätä taloa on hamasta vanhoista ajoista hallinnut vanhimman kannan mies ja siihen on pere aina tyytynyt. Nyt ei ole vanhimmalla kannalla muita miehiä kuin nykyinen perheenmies ja veljensä Yrjö. Hän, tuo meidän perheenmies, on siis ainoa laillinen isäntä ja hänet on äitivainajakin käskenyt olemaan isäntänä talossa. Ja kun me tähän asti olemme hänen hallitukseensa tyytyneet, niin tiettävästi tyydymme siihen vastakin. Ken ei tahdo tyytyä, hän ilmoittakoon nyt tyytymättömyytensä, niin hän saa osansa taloudesta käteensä ja saa olla itselleen isäntänä. Minä puolestani tahdon lautamiehen olemaan isäntänä meidän talossa.

-- Me tahdomme samaten, sanoivat kaikki perheen miesjäsenet.

-- Miehet hoi! huusi Mauno-setä ja tarttui lautamiehen vyötäisiin. Pian oli miehiä kuin kimalaisia perheenmiehen ympärillä. He nostaa keikuttivat hänet kolme kertaa niin korkealle, että pää oli lakeen tavata, huutaen joka kerralla:

-- Onneksi isännälle!

-- Kiitoksia hyvät ystävät, sukulaiset ja heimot! vastasi isäntä ja näytti hyvin liikuttuneelta. Kun touhu oli asettunut, alkoi seppä toisten keralla veisata:

Niill jotka tääll on vallan pääll, ann neuvoi hyvii armost, ett kunniatas ja oikeuttas ain edes auttavat jalost.

Suo kaikill meill, ett käskyis teill tääll kristillisest käynemm, ett autuudess sun tykönäs sitt taivaass ijät elämm. (Vvk. 363:9, 10)

-- Oikeutta ja totuutta olen aina koettanut noudattaa enkä ole ketään kohtaan ollut itsevaltias, vaan olen tahtonut asiat toimittaa parhain päin, niin kuin olen ymmärtänyt oikein olevan ja kohtuuden vaativan. Sen olen vastakin tekevä, niin totta kuin Jumala minua auttaa, virkkoi isäntä kyyneleet silmissä.

Sitten isäntä otti viinaputelin oikeaan ja pullin vasempaan käteensä ja kaasi ryypyn joka miehelle alkaen vanhimmasta, ukko-Laurista, ja jatkaen eteenpäin, ensin talon perheelle, sitten vieraille.

Kun isännän nostokaiset oli juotu, seppä sanoi:

-- Tuleehan emäntä viimeinkin nostettavaksi vai mitä?

-- Sepällä on vain huoli emännästä, virkkoi leikillään Kokkanen.

-- Tiettävästi se täytyy minun tietää kuka emännäksi tulee, sillä minulla on parempi apu emännästä kuin isännästä. Emäntä antaa minulle monta kertaa vuodessa ruokaa ja juomaa eikä tule minua pajaan pyytämään yhtään kertaa. Isäntä tekee päinvastoin, vastasi seppä nauraen.

-- Emäntää nostaessa ei voi olla mitään eri mieliä, sanoi ukko-Lauri. Isännän vaimo nostettakoon emännäksi. Sen on vainaja määrännyt, ja hänenhän se on paikkakin. Hän on myös jo monta vuotta emännyyttä pitänyt, kun vainaja ei enää itse jaksanut kaikkia emännän töitä toimitella.

Sen kuultuaan meni seppä perämaalle ja haki isännän vaimon naisten joukosta, toi hänet pöydän luo, asetti rahille istumaan ja alkoi nostaa. Pian oli sekä miesten että naisten käsiä niin paljon rahissa kiinni, kuin vain suinkin mahtui. He nostivat rahin emäntineen kolme kertaa korkealle ja huusivat joka kerralla:

-- Onneksi emännälle!

-- Kiitoksia! vastasi emäntä, kun he olivat hänet alas laskeneet.

Heti kun emäntä oli päässyt vapaaksi, seppä meni hänen luokseen, antoi kättä ja sanoi:

-- Onnea, onnea emännälle! Muista seppäs ja pappis pitää kunniassa!

-- Tiettävästi minä sen muistan, sanoi emäntä nauraen. Kiitoksia vain toivotuksestas!

Kun hiljaisuus oli tullut, Lippolan isäntä alkoi toisten keralla veisata:

Kanss kaikkein sovinto ja rauha minull lainaa; jos onni kaluu tuo, mun anna olla aina tääl köyhäin holhoojan ja hyväntahtoisen, ain valmiin auttamaan ast hetkeen viimeiseen. (Vvk. 298:5)

Kun veisuu oli lopetettu, sanoi emäntä miehelleen:

-- Sinä saat antaa minun puolestani nostokaiset miehille, minä annan naisille.

Sen sanottuaan meni emäntä huoneeseen, toi sieltä putelin punaista viinaa ja viklakinttupullin. Kaadettuaan pullin täyteen hän ojensi sen Helka-ämmälle.

-- Olkoonpas onneksi emännälle! virkkoi Helka-ämmä ja ryyppäsi vähän.

-- Nauttios terveydekses! vastasi emäntä.

Samalla tavalla jaettiin nostokaisia kaikille vanhemmille naisille, sekä omille että vieraille. Isäntä jakeli viinaa samalla tavalla kaikille vanhemmille miehille.

Kun kahvi oli juotu, josta ei puolikuppisiakaan unhotettu, ja kahvikapineet oli korjattu, pyysi ja sai Holttolan kirkonmies lautasen, kopisteli sitä pöytään herättääkseen kansan huomiota ja lausui:

-- Kun esivanhempamme ovat aina tällaisissa tilaisuuksissa muistaneet köyhiä ja vaivaisia, niin seuratkaamme mekin heidän kaunista esimerkkiään ja kootkaamme tässä tilaisuudessa apua puutettakärsiville. Lahjan suuruus ei tiettävästi tule kysymykseen, mutta antajan hyväntahtoisuus. Olihan muinen köyhän lesken ropo arvokkaampi kuin rikkaiden suuret rahat. Iloista antajaa Jumala rakastaa.

Tämän kuultuaan pani Niemelän isäntä lautaselle viidenkolmatta kopeekan hopearahan. Emäntä niin ikään antoi kahden riunan rahan. Holttolan kirkonmies pani puolestaan rivetniekan (kymmenen kopeekan hopearahan), Mauno-setä viiden kopeekan hopean. Kaikki varakkaammat isäntämiehet antoivat hopearahan, mutta naiset pistivät vain vaskirahoja. Muutamat, joilla ei ollut pientä rahaa, vaihtoivat toisiltaan tai myöskin vaivaistenlautaselta. Tarkemmat ihmiset vaihtoivat kopeekankin puoliksi ja antoivat vain puoli kopeekkaa, jotkut neljänneskopeekankin. Kun rahanpano alkoi harveta, sanoi Holttola:

-- Kopeekkaa vajaa on vaivaistenraha.

-- Tuossa on kopeekka, jos se sillä täyttyy, virkkoi ukko-Lauri viskatessaan kopeekan lautaselle.

-- Vielä on puolta kopeekkaa vailla, sanoi Holttola.

-- Tuossa on sekin, sanoi Eerikka antaessaan rahan.

-- Vielä on kopeekkaa vajaa vaivaistenraha, muistutti Holttola.

-- Ei vaivaistenkassa milloinkaan täyteen tule, panipa siihen vaikka kuinka paljon, vastasi Kokkanen. Siksipä sanotaan kaikista vajaista, että se on vajaa kuin vaivastenraha.

Kun ei vähällä aikaa enää yhtään rahaa lisää tullut, sanoi kirkonmies:

-- Naiset, naiset, muistakaa vaivaisia; teitähän useammin kivistää.

-- Se nyt sitten kivistämästä estäisi, vaikka kaiken omaisuutensa vaivaisille uhraisi, vastasi Saarelan emäntä.

-- Kyllä kaiketi se estää, virkkoi kirkonmies. Jottapas Raamattu sanoo: "Autuas on, joka köyhää holhoo: häntä Herra auttaa pahana päivänä. Herra kätkee hänen ja pitää hänen elävänä, että hän menestyy maan päällä; etkä sinä hylkää häntä vihollistensa tahtoon. Herra virvoittaa häntä tautivuoteessansa: Sinä autat hänen kaikesta sairaudestansa." (Ps. 41: 1-3) Tiettävästi köyhät ja vaivaiset, kun puutteessaan avun saavat, lähettävät hartaat esirukoukset auttajainsa puolesta taivaaseen. Vieläpä lahjat ja antimet voivat auttaa kuolemankin perästä, jos Jumalan sana paikkansa pitää, joka kuuluu näin: "Tehkäät teillenne ystäviä väärästä mammonasta, että kun te kuolette, korjaavat he teitä iankaikkisiin majoihin." (Luuk. 16: 9)

-- Ei Holttola ole suotta aikojaan kirkonmiehenä ollut, koska osaa saarnata niin kuin paras pappi ja tuntee Raamatun yhtä hyvin kuin kirjanoppineet, sanoi Kokkanen ihmetellen.

Tämän keskustelun perästä toivat vielä ne naiset rahaa lautaselle, jotka eivät ennen olleet tuoneet.

Kun rahantulo oli loppunut, niin lukivat Holttolan kirkonmies ja talon isäntä rahat; niitä oli yhdeksän ruplaa, neljäkymmentäkaksi ja puoli kopeekkaa, jotka talonisäntä korjasi huostaansa.

Näissä toimissa kului iltapuoli hämäriin asti, jolloin naapureista olevat kantajat, vierasten katsojat ja kerjäläiset läksivät maahanpaniaistalosta, ainoastaan kutsuvieraat jäivät yöksi.

Seuraavana aamuna päivän tultua keräytyivät vainajan tyttäret, miniäimet, sisaret ja muut sukulaisnaiset vainajan huoneeseen peruja jakamaan. Vainajan paidat, joita oli viisitoista rohtimista ja saman verran ylispaitoja sekä kolme aitopalttinaista, jaettiin sovinnolla, samoin kalsut, sukat, pohjalliset, tankit, liinaviitat, turkit, rohkamoviitat ja kengät; mutta hameita ei tahdottu sopia jakamaan.

-- Minä tahdon nämä parhaat verkahelmahameet, sillä minun mieheni on vanhin lapsi vainajalle, sanoi emäntä ottaen hameet huoneen orrelta.

-- Joko sinä sitten aiot miehesi käyttää hameissa, kun niin parhaat tahdot ottaa? kysyi pilkaten Saarelan emäntä, vainajan vanhin tytär, ja otti hameet nadoltaan.

Kaikki huoneessa olijat rehahtivat nauraman, vaan Mari-täti sanoi toimessaan:

-- Ei se ole naurun asia, kun voita rokkaan pannaan. Muistakaapas, hyvät sukulaiset, että natoni on vainajalle niin nämä kuin melkein kaikki muutkin vaatteet omin käsin valmistanut. Niin kuin tekin tiedätte, ei vainaja enää moneen vuoteen kyennyt käsitöitä tekemään, ainoastaan kuteita kehrätä hömersi. Natoni on siis vääsinki (ansiollinen) saamaankin ne hameet, mitkä hän itse tahtoo, jos totuutta tehdään.

-- Ottakoon sitten Riitta ne ja käyttäköön miehensä hameissa, sen ahmuri, vastasi Saarelan emäntä ja viskasi hameet vihaisesti talon emännälle.

-- Nuo sarkasiniset verkahelmahameet tahdon minä ottaa, saneli Mari-täti näyttäen hameita orrella.

-- Ne ovat minun, vaikka maa revetköön, minä olen vanhin tytär ja tahdon ne ottaa, vastasi Saarelan emäntä ynseästi ja tempaisi hameet orrelta.

-- No, ota sitten; saat raukka kerran kelpo hameet. Ei sinussa itsessäsi olekaan semmoisten hameiden tekijää, tiuskaisi Mari-täti.

-- Oli tai ei, se ei kuulu tähän; minä tahdon ottaa oman osani, vastasi Saarelan emäntä ja otti hameet.

-- Mutta nuo harmaat uudet tiuhakkohelmahameet minä tahdon ottaa, sanoi Mari-täti näyttäen kädellään hameita huoneen orrella.

-- Kun nyt kerran ollaan iän jälkeen ruvettu jakamaan, niin ne otan minä, virkkoi Kalpiin emäntä ottaen hameet kainaloonsa. Sinä vanhanpiian kasakka vältät vanhemmillakin hameilla. Vai toivotko sinä vielä itsellesi sulhasia, koska tahtoisit koristella uudella hameella?

Tämän kuultuaan purskahti Mari-täti itkemään ja sanoi:

-- Kuulkaahan hyvät ihmiset! Ovatko nuo nyt oikeita sisaren puheita? Olen minä mikä hyvänsä, vanha tai nuori piika, niin olenhan minä kunniallinen ihminen ja vainajan tytär niin kuin tekin. Jos äitivainajani olisi tuossa, niin ottaisi hän sinua tukasta kiinni, niin vanha ja emäntä kuin lienetkin. Mutta vielä vai tässä on aikaa vainajata muistella; kalut ja tavarat ovat vain mielessä, niin kuin virressä veisataankin:

Ruumis se hautaan heitetään ja mustall mullall peitetään, näimp sinä täält erotetaan. Langot sitt tavarat raatelevat, suku kalua myös jakelevat, kokoon saanut unhotetaan. O ihminen, o ihminen! Milläs sielu virvoitetaan (Vvk. 378:4)

-- Tuossa on hameet, ota sitten ne, sen itkupukari. Ei sinun hyppysistäsi sellaisia hameita synnykään, sanoi Kalpiin emäntä viskaten hameet sisarelleen.

-- Taitavat pianaikaa perujen jakajat nujakan nostaa mummovainajan huoneessa, kun siellä kuuluu riitaa ja itkua, sanoi Kokkanen ulkoa tupaan tultuaan.

-- Metelöikööt jos; keskenäänhän koira haavansa nuolevat, vastasi isäntä ja meni yhtä kaikki vähän ajan perästä huoneeseen, jossa vainajan viimeisiä vaatekappaleita jaettiin.

-- Äitivainajani suuren soljen minä tahdon korvaukseksi siitä, kun toiset ovat saaneet paremmat hameet, virkkoi Kesselin emäntä.

-- Sen olen minä jo korjannut ja teetän siitä hopeahelat merenvahapiippuuni, vastasi isäntä.

-- Et vai sinä natju (saituri) saa muualta hopeaa piippusi suuraudoiksi kuin äidin soljesta? Akkasi otti puoliväkisin vainajan parhaat hameet ja sinä varastit soljen, ja minä raukka en saa mitään, vaikka olen tytär niin kuin muutkin, möngelsi Kesselin emäntä itkusuulla.

-- Sinähän sait vainajan kirkkoturkin, joka on arvokkaampi kuin monet hameet, vastasi Riitta.

-- Sisko rukka! En minä luullut sinua niin tyhmäksi, että sinä ilkeät minulle tuollaisia sanoja lausua. Tiedäthän sinä, että minä saan hopeaa kyllä muualtakin piippuni suuhun, mutta saan myös äidin soljestakin ja minulla on täysi oikeus siihen. Sillä niin paljon kuin teitä tässä on, niin te ette olisi oikeastaan velkapäät saamaan niin nauhan nenää; sillä te olette jo tyttären osan saaneet naimisiin mennessänne, virkkoi isäntä hyvin tiukasti.

-- Ja sinä olet saanut maat ja mannut, kodit ja konnut ja et raatsi siskollesi antaa äitivainajan solkea, sanoi Kesselin emäntä.

-- Niin olenkin, mutta minä olenkin poika enkä tytär. Ja paitsi sitä niin eihän tämä talo ole yksin minun; onhan tässä monta osanottajaa. Muuten minä saan ilmoittaa teille, että jos ette suosiolla sovi jakamaan äitivainajamme peruja, niin minä en anna yhtään nauhaa kenellekään. Kysykäät oikeutta, jos tahdotte, lausui isäntä sellaisella äänellä, jossa ei ollut leikkiä.

Tuntien isännän luonteen entuudestaan tiesivät sisarukset ja muut sukulaiset, ettei hänen kanssaan ole kinastelemista. He alkoivat jakaa sovinnolla viimeisiä kampsuja (tavaroita) ja sanoivat isännälle:

-- Mene, hyvä veikko, miesten kanssa seurustelemaan; kyllä me nämä asiat sovimme keskenämme.

Mitään virkkamatta meni isäntä tupaan. Kun perut olivat jaetut, korjasi jokainen oman osansa, minkä oli saanut. Taloon jäävät tavarat jätettiin huoneeseen, vaan vieraat toivat tavaransa tupaan, josta sitten ottivat ne kotia lähtiessään.

Sitten syötiin päivällinen ja juotiin lähtökahvit, Vieraat valjastivat hevosensa, pukivat vaatteet yllensä ja varustausivat matkaan. Emäntä oli laittanut jokaiselle tuomisia kotiin vietäväksi. Jäähyväisiä heittäessään kiittivät vieraat talonväkeä vieraanvaraisuudesta ja ystävällisestä kohtelusta pyytäen käymään heidän kotonaan. Talonväki kiitti myöskin vieraita heidän käynnistään ja ystävällisestä seurustelusta pyytäen heitä muistamaan jälkensä. Tällä tavoin loppuivat maahanpanijaiset.

Vierasten mentyä sanoi isäntä perheelleen:

-- Rovasti pyysi ja minä lupasin viedä emälehmän maahanpaniaislehmäksi, niin mikäs lehmä viedään?

-- Häpeähän tuo olisikin viedä meidän talosta rovastille huonoa lehmänkäpsykkää, virkkoi Mauno-setä.

-- Saapi viedä Maanikin. Se on suurin ja lihavin, mutta on vanhin ja huonomaitoisin, vastasi emäntä.

Seuraavana aamuna meni isäntä emäntineen läävään lehmää ottamaan. Isäntä otti hienon nuoran, jonka hän pujotti vasemman turkinhihasta ja vasemman housunlahkeensa lävitse, kiersi nuoralla kolme kertaa myötäpäivään lehmän etujalkojen ympäri, kääri sitten nuoran Maanikin sarvien ympäri ja teki solmun. Solmun sisään hän pani karvoja, jotka otti lehmän selästä, etujalkojen kohdalta, vatsan alta ja ristiluiden päältä. Näin pantiin lehmälle nuora päähän, että se kulkisi hyvästi eikä tekisi vastarintaa. Emäntä päästi lehmän kytkyestä, otti lehmän kaulaimen, jolla lyödä hotaisi lehmää ja sanoi:

-- Ota oma osasi, älä vie toisten lykkyä!

Sitten isäntä kuljetti lehmää nuorasta ja Mikko seurasi lehmän ajajana pappilaan saakka, jonne päästyä isäntä meni konttoriin ja ilmoitti rovastille asiansa. Rovasti tuli ulos katsomaan lehmää ja sanoi:

-- Aikamies tuopi aikalehmänkin. Kiitoksia paljon! Käy nyt veikkonen sisään, niin katsotaan jotakin suunavausta.

Sillä puhein mentiin sisään, jossa Niemelä antoi rovastille maahanpaniaisissa kootut rahat. Rovasti luki rahat ja sanoi:

-- Vai näin paljon siellä karttui rahoja! Johan minä sen arvasinkin, kun kaikki pitäjän pohatat koossa olivat, niin kyllä siellä rahaa saadaan jottamoinen summa vaivaisillekin, vaan en minä luullut niin paljoa tulevan. Kiitoksia vaan! Ensi sunnuntaina julistan tämän saarnastuolista.

Sekä lautamiestä että hänen poikaansa syötettiin ja juotettiin pappilassa, jossa sitten erottiin kaikessa ystävyydessä. Seuraavana sunnuntaina julisti rovasti saarnatuolista:

-- Kuuluisan Niemelän rusthollin emännän Kaisa Niemelän maahanpaniaisissa on koottu kirkolle ja vaivaisille yhteensä yhdeksän ruplaa neljäkymmentäkaksi ja puoli kopeekkaa, joka täten kiitollisuudella mainitaan.