Part 2

Sillä aikaa kun ruumislautaa haettiin, käärivät pesijät ruumiin. Hieno aivinainen paita pantiin päälle ja esiliina eteen, valkoiset sukat jalkaan ja kirjavartiset kintaat käteen ja myssy päähän. Sitten käärittiin ruumiin ympärille valkoinen hursti, joka ommeltiin kuudesta kohdasta kiinni. Isäntä teki päretikuista pienoisen ristin, jonka hän pani vainajan rinnalle, hurstin alle. Kun ruumis oli saatu käärityksi, nostettiin se ruumislaudalle ja sidottiin keskosistaan nauhalla ruumislautaan kiinni. Pari kapulaa varustettiin ruumislaudan viereen, toinen pää- ja toinen jalkapuolelle, joilla ruumis kannettiin aittaan.

Kun ruumis lautoineen oli nostettu tuolien päälle ja kaikki saatu reilaan, otti Mauno-setä kirveen, pisti sen sillan rakoon ruumiin kohdalle ja sanoi puoleksi kuuluvalla äänellä:

-- Tuossa on sinun osasi! -- Missä ei tätä konstia tehty, siellä viskattiin liedestä otettuja savipalasia ruumiin perästä, kun ruumista lähdettiin hautaan viemään, ja sanottiin samat sanat.

-- Minkä tähden kirves pistettiin sillan rakoon? kysyi taasen pieni Anni äidiltään.

-- Sen tähden, ettei talon karja kuolisi emännän perästä, vastasi äiti. Jos ei sitä temppua tehdä, niin emännän kuoltua kuolee aina paras lehmä talosta, joskus pari kolmekin, ja useasti menee koko karja vainajan perästä. Samoin käypi hevosille isännän kuoltua. Mutta jos kirveen laittaa sillan rakoon ja niin antaa vainajalle osan käteen, niin elukat saavat olla rauhassa.

Sitten isäntä antoi virsikirjan sepälle, joka vähän aikaa sitä latailtuaan tuli ruumiin viereen ja alkoi veisata:

Mä nukun haavoin Kristuksen, ne puhdistaa mun synneistän! Sill verens on ja kuolemans mun elon, kauneuden kanss. (Vvk. 390)

Toisen värssyn ensimmäistä säettä veisattaessa tarttuivat sitä varten käsketyt miehet kapuloihin, pistivät ne ruumislaudan alle, yhden pää- ja toisen jalkapuolelle, ja niin kantoivat neljän miehen ruumiin aittaan. Laulajat kävivät ruumiin edellä ja pitkittivät lauluaan siksi, kunnes ruumis oli asetettu paikoilleen aitan viljasalvojen päälle. Ne jotka eivät ruumista pelänneet, saattoivat ruumista aittaan, vaan pelkurit jäivät tupaan. Kun ruumis oli paikoilleen asetettu, siunasi saattojoukko itsensä ja palasi tupaan. Isäntä lukitsi aitan oven ja toi tullessaan avaimen tuvan naulaan.

Sitten isäntä meni huoneeseen, josta toi viinaputelin ja jakeli siitä ryyppyjä, ensin laulajille, sitten kantajille, pesijöille ja vihdoin kaikille vanhemmille ihmisille, jotka ryypätessään sanoivat jokainen:

-- Olkoon vainajan muistoksi!

-- Nauttios terveydekses! vastasi isäntä.

Emäntä puolestaan tarjosi kahvia kaikille. Kahvia juodessaan sanoi Mäkelän emäntä:

-- Johan meillä tiedettiin kauan aikaa, että joku teidän talosta kuolee, vaikka ei siitä mitään hiiskuttu. Se oli jo tässä sulalla syksyllä, ennen Mikonpäivää, kun meidän Matti yhtenä yönä tuli myllystä kotiin, niin hän kuuli pajassa sellaisen kalkkeen, ikään kuin ruumiinkirstun nauloja olisi taottu.

-- Varmaankin siinä teidän Matti on erehtynyt, sillä minun pajassani ei ole kukaan koskaan, ei yöllä eikä päivällä, muu takonut kuin minä itse, ja minä en ole sydänyöllä pajassa käynyt takomassa, virkkoi seppä.

-- Kyllähän sen tietää jokainen ettei pajassa mitään taottu, eikä siellä mitään seppää ollut, vaikka Matin korvissa sille tuntui; se oli vain kuolemanennustus tai kuoleman sanansaattaja, virkkoi ukko-Lauri.

-- Olkoonpa vaikka niinkin minun puolestani, myödytti seppä.

-- Se oli tässä niin ikään syksyllä, kun minä tulin eräänä pimeänä yönä kaupungista kotiin ja menin kaivolle hevostani juottamaan, niin kuulin teidän aitan takana aivan selvään sellaisen kalkutuksen juuri kuin ruumiskirstun lautoja olisi veistetty. Tupaan tultuani kerroin kuulemani ja meidän ukko sanoi: "Tänä syksynä Niemelästä kuolee joku, kuolkoonpa kuka tahansa", kertoi Perätalon Samuli.

-- Minä tässä jo mietin itsekseni koko tämän vuotta, että taitaa meidän mummo antaa rokan, kun hän valitti aina itseään väsyttävän ja sanoi jalkansa olevan niin raskaat, ettei hän niitä nostella jaksaisi, puhui Mauno-setä.

Näissä toimissa ja pakinoissa kului yö, niin että kukko jo lauloi ensi kerran, ennen kuin naapurit menivät kotiinsa, jonne tultuaan heillä oli paljon kertomista vainajan viimeisistä hetkistä, hänen määräyksistään ja hengenlähdöstään sekä mitä virsiä vainajalle laulettiin, kutka hänet pesivät sekä kuolemanennustuksista ynnä muista tapaukseen kuuluvista asioista.

Kun vieraat olivat lähteneet, tehtiin Niemelässä tilat ja käytiin makaamaan. Nuori väki tahtoi jokainen käydä keskeen makaamaan eikä kenkään reunalle, sillä heitä pelotti ruumis aitassa. Koko sen ajan kun ruumis oli maan päällä ei kukaan nuorista tohtinut pimeällä mennä yksinään ulos, vaan he pyysivät toisiaan keralleen. Samoin oli laita toisissakin taloissa. Ainoastaan joku vanhempi ihminen oli niin jura (pelkäämätön), että uskalsi yksinään kävellä pimeässä. Monet vetivät maata käydessään peitteen korvillensa, niin että olivat tukehtua lämpimässä tuvassa.

Seuraavana aamuna isäntä jakeli käskyjä kirkkoon meneville määräten ketä sukulaista kunkin piti kutsuman maahanpaniaisiin ensi lauantaina tulemaan. Itse hän sanoi pitävänsä huolen vainajan kiitoskirjalle panosta, ruumissaarnan pidosta, haudankaivamisesta ja muutamain vierasten kutsumisesta.

Kirkolle päästyään ajoi Niemelän isäntä oitis pappilaan ja meni rovastin puheille. Sisään päästyään ja hyvän päivän tehtyänsä hän sanoi:

-- Terveisiä ja pitkää ikää äitivainajaltani. Hän jätti tämän elon eilen illalla.

-- Kiitoksia, vastasi rovasti ja alkoi kysellä ja kirjoittaa vainajan taudinlaatua ja kuolon menoa. Vihdoin hän sanoi:

-- Niin, minulle on tuleva lehmä vainajan kuoltua. Tiettävästihän teidän talossa on lehmiä niin paljon, että pappi saapi maahanpaniaislehmän.

-- Onhan niitä lehmiä tätä nykyä, vaikka olisi useampiakin maahanpaniaislehmiä annettava, vastasi isäntä. Tulevana sunnuntaina aiomme haudata vainaan ja minä tuumaan saattaa äitivainajani kunnialla hautaan kahden papin kanssa ja pidättää hänelle ruumissaarnan, jos vain herra rovasti on hyvä ja ottaa sen toimittaakseen maksua vastaan.

-- Miks ei, aivan kernaasti minä sen teen, eikä se maksa enempää kuin kolme ruplaa, ja teidän varoissanne se ei merkitse mitään. Aivan niin, aivan niin, kyllä hän oli kunnon emäntä; kannattaahan hänelle ruumissaarna pitää, vastasi rovasti.

Kirkon luona haki Niemelän lautamies appensa Holttolan kirkonmiehen, jolle kertoi terveisiä ja pitkää ikää äitivainajaltaan, sekä jutteli hänelle tarkoin vainajan taudin alusta loppuun asti, erinomattain hänen viimeiset hetkensä ja sanansa.

-- Jeesus sielun saakoon! vastasi kirkonmies pyyhkien silmiään.

Kirkosta päästyä kävi Niemelän isäntä hauta-Laurin puheilla pyytämässä kaivamaan hautaa vainajalle.

Seuraavana maanantaina tuli Niemelän taloon suuri joukko mustalaisia pyytäen ja mankuen jos jotakin.

-- Ei meiltä anneta nyt mitään kenellekään, kun meillä on ruumis talossa, sanoi emäntä mustalaisille.

-- Abrei, sanoivat mustalaiset ja läksivät talosta aika kyytiä.

Koko viikko varustettiin Niemelässä maahanpaniaisia: olutta pantiin, leivottiin ja paistettiin, vaatteita puhdistettiin ja kaulattiin. Nuoret miehet vetivät ahkeraan kuivia kaskipuita, joita vanhemmat hakkailivat haloiksi. Ilta- ja aamupuhteilla kiskoivat ukko-Lauri ja Mauno-setä päreitä. Maanantaina läksi isäntä kaupunkiin ja tuli torstaina kotiin. Samana päivänä tuli Mäkelän Risto tekemään "kuolleelle kotia, kahdonneelle kartanoa". Tuomas kävi Ristolle avuksi. He menivät Kuunjoen kankaalle, hakkasivat suoran hongan, särkivät sen laudoiksi, veistelivät sievemmiksi, ja Yrjö kävi hevosella hakemassa laudat kotiin, jossa niitä ensin veistettiin kirveellä, sitten puoltiin vuolimalla ja vihdoin höylättiin. Mauno-setä kävi pajassa kirstunnauloja teettämässä. Naulat valmiiksi taottuaan seppä luki ne ja sanoi:

-- Kyllä nyt kuolee ensin miespuoli, kun naulat eivät yhtyneetkään parikkain.

-- Suittaa niin olla; jos hän lienee surma jäänyt minun niskaani, virkkoi Mauno-setä.

-- Minä olen jo eläissäni monta kuolleen tupaa tehnyt, sanoi Tuomas Ristolle ruumiista mittaa ottaissaan, -- ja rattoisaa työtä tämä onkin, mutta minä en ole mies yksinäni ruumiista mittaa ottamaan, niin kovin minua kuollut kammottaa.

-- Arka minäkin olin ennen, vaan kun minulta kuoli sekä vaimoni että kolme lasta, niin sitten perin olen ollut jurempi. Niin veikkonen se on: kun mieli kerran käypi kantapään alla, niin sitten ei enää ihminen tyhjää ryöpsähtele, vastasi Risto.

-- En minä tiedä miten vaimonkin kuolema koskisi, vaan minulta kuoli paha poika -- pahalla pojalla ei karjalainen tarkoita pahankurista vaan pientä lasta --, niin kovin haikama (kaiho) minulle tuli. Sananlasku kyllä sanoo:

Silloin on ukko autuas, kun akan raato on rattailla,

mutta ei minusta niin suinkaan olisi. Tiettävästi, kenellä on pahanjuoninen ja kelho (häijy), niin suittaa se tuntua autuudelta, kun sellaisesta räähkästä pääsee, virkkoi Tuomas.

-- Aivan niin se on kuin sinä sanot, myödytti Risto.

Kun kirstu oli saatu valmiiksi, tehtiin pieni pussi, tyyny, johon höylänlastuja pantiin sisään. Se pantiin ruumiskirstuun vainajan pään alle. Myös levitettiin hienoja höylänlastuja kirstun pohjalle. Muut lastut vietiin pellolle ja poltettiin siellä, ettei muka tupa olisi ruvennut ruskamaan (paukkumaan). Perjantai-iltana lämmitettiin sauna ja kylvettiin.

Hautajaiset

Sisältö: Vierasten tulo. Ruumiinvalvojaiset ja kummitusjutut. Haudalle saatto. Hautaaminen. Ruumissaarna. Hautajaiset pitäjäntuvalla.

Lauantaina iltahämärissä alkoi tulla maahanpaniaisvieraita Niemelään. Miesvieraat astuivat pöydän luokse, vaan naisvieraat pysähtyivät ensin ovensuuhun, jossa antoivat tuomisnyyttinsä emännälle, isännän vaimolle. Sitten hajosivat he jokainen siihen nurkkaan, missä kenenkin likin sukulainen oli. Talon tyttäret Kaisa ja Anni riisuivat vierasten päällysvaatteet, mikäli vain kerkesivät, mutta kun yhtä aikaa tulla tupsahti useampia vieraita, niin eivät tytöt ennättäneet kaikkia riisua; heitä auttamaan tulivat ukko-Laurin miniäimet Elli ja Heti, sekä Mari-ämmän tytär Sohvi, joka oli vasta paimentyttö.

Riisuttuaan istahtivat vieraat penkille ja talon väki kävi tervehtimässä vieraita: miehiä käteltiin, vaan naisia likistettiin. Tuloryypyt annettiin vieraille siinä järjestyksessä kuin he olivat tulleetkin.

Kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet, syötiin yhteinen illallinen. Niin hyvin atrian alussa kuin lopussakin luettiin ruokaluvut ja laulettiin joku värssy. Näin koko maahanpaniaisten ajan.

Kun illallinen oli syöty ja ruoka korjattu, tuotiin laulaen ruumis aitasta tupaan. Ruumiskirstu asetettiin tuolien päälle ja neljä kototekoista kynttilää laitettiin ruumiskirstun viereen palamaan, kaksi pää- ja kaksi jalkapuolelle. Ruumis nostettiin kirstuun, jonka jälkeen Holttolan kirkonmies alkoi jo toisten kanssa veisata:

Minun majan musta, vuoteen valju, oi kuolem vieras kauhia! Elon ilmast katkoit, kuin varjo vaipuu, kohta katoo, niin kaikk ikäpäivän maailmass kiirust pois karkais. Kuitenkin mun ilon on, ett tiedän taas nousevani ja Kristuksen kanss iät eläväni. (Vvk. 400:2)

Kun vuoteet oli laitettu, kävivät lapset ja nuorempi rahvas makaamaan, vaan vanhemmat ihmiset pitivät valvojaisia koko yön. He ottivat istuimet kirstua lähelle, jossa he lauloivat ja lukivat sekä aika välistä kokoontuivat pöydän ympärille viinaa maistelemaan ja yhtä sekä toista juttelemaan.

Kun seppä oli kolmea virttä veisattaessa ollut johtajana, niin hän sanoi viimeisen virren loputtua:

Ei jaksa laulaa, jos ei kasta kaulaa,

ja niin menivät laulajat pöydän ympärille istumaan. Isäntä kaasi viinaa pulliin, josta valvojat vuoronsa perään ryyppäsivät ja kertoivat kaikenlaisia kummitusjuttuja kuolleista.

Holttolan kirkonmies kertoi erään kestikievarin vanhan emännän, joka eläissään paljon taikuutta harjoitti, kuoltuaan käyneen melkein joka yö kummittelemassa ja silloin hakeneen kaikki paikat. Sattuipa samaan aikaan eräs matkustavainen herra jäämään kestikievariin yöksi. Isäntä kyllä koetteli selittää herralle, ettei muka täällä kukaan saa yörauhaa. Mutta herrat kun eivät usko semmoisia, niin ei tämäkään herra muuta kuin nauroi vain isännän puheelle ja sanoi: "Jos vain eläviltä rauhan saan, kyllä minä kuolleiden kanssa toimeen tulen", ja kävi kuin kävikin yöksi. Mutta annapas olla, puolenyön aikana, kun herra sikeimmilleen nukkui, tulikin emäntävainaja, alkoi kaivella ja penkailla herran päänalasia. "Mitä sieltä on hakemista?" ärjäisi herra vihastuneena kun hänen yörauhaansa häirittiin. "Ehtoollisöylättiä haen", vastasi vainajan haltia. -- Kansan uskon mukaan ei vainaja itse kävele, vaan hänen haltiansa kummitteiksee. -- "Mihin sinä sitten olet sen pannut?" kysäisi herra. "Vasikkain pyttyyn minä ne aina panin", vastasi haltia. "Ota sieltä jonne ne olet pannut ja anna oikeille kristityille rauha!" sanoi herra.

Sen päiväsen perään ei kummitus enää tullut taloon. Sillä kun vain kummitukset saattavat elävien tiedoksi sen, mikä heidän rauhaansa haudassa häiritsee, niin sitten ne lakkaavat kummittelemasta.

Sitten kertoi Mäkelän Risto seuraavan jutun:

-- Eräässä pitäjässä niin ikään kuoli taikuriemäntä, joka taikatempuillaan oli pitänyt aina itsellään hyvän karjan. Ruumiin maan päällä ollessa kävi sen haltia läävässä lehmiä häiritsemässä, mutta hautaan vietynä se alkoi käydä yön aikoina tuvassakin. Niin kauan kuin tuli paloi tuvassa ja ihmiset valvoivat, se ei tohtinut tulla, mutta niin pian kuin tuli sammui, alkoi kohta kolina kuulua. Talon isäntä koetteli kaikki konstit, mitä vain suinkin taisi, ja kävi jo maajumaliltakin eli tietäjiltä ja noidilta apua etsimässä, mutta turhaan. Vihdoin hän valitti pitäjän vanhalle rovastille tämän ihmeen. Rovasti ensin nauroi, mutta kun isäntä vakuutti asian todeksi kertoen, miten vainajan haltia on milloinkin mellastanut, rovasti sanoi vihdoin: "Kaivakaa vainajan hauta, aukaiskaa ruumisarkku, kääntäkää ruumis vatsalleen arkkuun ja leikatkaa veitsellä kantapäihin risti. Sitten suljette arkun ja täytätte haudan mullalla, niin kyllä se herkeää kummittelemasta."

Kun hauta aukaistiin, ruumis oli syrjällään kirstussa ja veri oli purskahtanut sekä suusta että sieraimista. He tekivät rovastin neuvon mukaan ja ilmoittivat asian rovastille. "Oi voi!" oli rovasti sanonut. "Vainaja on ollutkin valekuollut ja haudassa se raukka vasta oikeittain kuoli. Te olette haudanneet elävän ihmisen."

-- Niillä herroilla on omat uskonsa, sanoi Mauno-setä. Kun ihminen ei enää hengitä eikä mitään elonmerkkiä näytä, niin kuolluthan se on. Sen nyt tyhmäkin ymmärtää. Vaan herroilla on omat hulluutensa. Heidän mielestään ei saisi kuollutta viedä ennen kuin vuorokauden kuluttua kylmään huoneeseen eikä haudata ennen kolmea vuorokautta. Sellaiset hupsut ovat herrat, vaikka ovat suuret koulut käyneet.

-- Mitenkäs sen kummittelijavainajan kanssa viimeinkin kävi? Lakkasiko se kummittelemasta? kysyi ukko-Lauri.

-- Tietysti sen täytyi lakata, kun tehtiin rovastin neuvon mukaan, vastasi Risto.

Kun ryypyt oli otettu, mentiin taas vainajan kirstun ääreen veisailemaan. Muutamia virsiä veisailtua mentiin uudestaan pöydän ympärille ryyppimään ja kummituksista puhelemaan. Seppä kertoi pitkän jutun, kuinka piru kiusasi Vilojoen seppää.

Savolais-ukko kertoi, että hänen isoisänsä oli renkinä eräällä vanhalla rovastilla, joka kerran iltasilla ripittämään mennessään laulaa hyräili hautausmaan kohdalla. "Autuaat levoss levännevät", niin kirkkomaasta haltia vastasi: "Ei, herra, puoletkaan ole autuaat!" -- Entisten suomalaisten uskon mukaan oli jokaisella maalla, vedellä, kartanolla ym. oma haltiansa; siis kirkkomaallakin eli hautausmaalla.

Takaisin tullessaan taasen samalla paikalla hyräili rovasti samaa virttä, niin kirkkomaasta haltia sanoi: "Ken levännee, ken lentänee!" Sen koommin ei rovasti enää koskaan kuulunut kirkkomaan kohdalla veisanneen.

Tällä tavoin veisuun, luvun, tarinoiden ja ryyppimisen vaihdellessa kului yö kukonlauluun asti. Sitten kävivät vanhemmat ihmiset makaamaan ja isäntä korjasi viinapullon pois. Nuorempi väki nousi vuorostaan valvomaan ja hekin kertoivat monta juttua kuolleista.

-- On turhaa pelätä kuolleita, virkkoi Korjuksen Risto. Minne puu kaatuu, siinä se makaa eikä liiku minnekään, jos ei sitä kukaan liikuttele. Koko jutut kuolleiden kävelemisestä ovat turhia loruja, joilla ei ole päätä eikä perää.

-- Sen minä arvasin, että niinhän sinä sanot, joka et usko taikoja etkä haltioita, sanoi Elli.

-- Mutta mistäpä sellaiset jutut olisivat saaneet alkunsa, jos ei kenkään olisi kummituksia nähnyt? kysäisi Mierolan Rusi.

-- Tiettävästi siitä, että joku on ollut valekuolleena ja on tavalla tai toisella vironnut eloon ja kävellyt. Sitä on sitten kerrottu ja lisäilty ja tultu vihdoin siihen päätökseen, että kaikki tai jotkut ainakin kävelevät. Näitä kertovat täysinä tosina vanhemmat ihmiset lasten kuullen ja ne taas puolestaan uskovat kaikki, niin todet kuin valeetkin. Siitä he jo pienuudesta pitäin saavat pelkuriluonnon, joka seuraa heitä hamaan hautaan asti. Vähitellen kuitenkin tämä pelko katoaa, jos kuka rupeaa järjellisesti asiaa miettimään ja totutteleikse vähän kerrallaan rohkeaksi, selitti Korjuksen Risto.

-- Minä olen kuullut, että jos kuollutta koskettaa vasemmalla kädellä, niin se ei pelota, virkkoi Anni.

-- Minä taas olen kuullut, että jos harppaa kolme kertaa kuolleen jalkojen päällitse, niin pelko katoaa, tiesi Rusi.

-- Se voipi kyllä antaa rohkeutta, kun kuollutta koskettelee ja oleksii kuolleen kanssa, niin vähitellen tottuu juremmaksi eikä turhia hepsahtele, sanoi Korjuksen Risto.

Näitä pakinoidessa taajeni kukonlaulu ja kanojen kaakerrus ilmoitti päivän tulon olevan läsnä. Nyt havautettiin kaikki väki valveille. Kun vuoteet oli korjattu ja silmät pesty, pidettiin aamurukous. Sitten juotiin kahvi, syötiin murkina ja alettiin hommata kirkolle lähtöä. Emäntä toisten talon naisten avulla laittoi eväät suuriin tuohikontteihin ja isäntä pani korissa olevan rakkoputelin, joka oli täynnä omaa keittoa paloviinaa, yhteen konttiin. Kontit kannettiin rekiin. Sitten pistäytyi isäntä naapuritaloissa pyytämässä "koulunkantajoita". Mäkelän ja Mattilan mustat ruunat oli jo ennen tilattu ruumista vetämään, ja niiden isännät samaten kuin kaikki naapurin isännät ja emännät olivat illalla tulleet maahanpaniaisiin.

Ennen kuin hevoset valjastettiin, sidottiin aisakello sen hevosen vempeleeseen, joka ruumiin eteen valjastettiin. Toinen hevonen valjastettiin rinnalle.

Kun väki oli pukeutunut ja kaikki hevoset olivat valjaissa, keräytyi saattojoukko ruumiskirstun ympärille, ja Holttolan kirkonmies sepän kanssa veisasi:

Siis siunaa Herra aina mun rakkaat omaisen ja älä salli painaa heit syvään murheeseen! Kyll pian yhteen tulemm juur suurest riemuiten ja ynnä kunniaan kuljemm sitt iloon iäiseen. (Vvk. 391:9)

Ennen kuin kirstun kansi pantiin kiinni, ratkoi Riitta rihmat ruumiin lakanasta.

Sitten nostettiin ruumiskirstun kansi paikalleen ja seppä naulasi sen kiinni. Kun kantajat olivat asettautuneet paikoilleen, veisasivat edellä nimitetyt:

Yhteisest teidän Jumalan käsiin annan ja rauhaan, veljen, lankon ja sukun oman, en täällä viivy kauan. Minä täss tiess olen matkamies, Herra Jesu minua auta, sieluni pääst kaikest hädäst, veres ja piinas kautta. (Vvk. 392:14)

Seuraavaa värssyä veisattaissa kannettiin ruumis rekeen, jossa levitettiin vaippa kirstun yli. Mattilan isäntä kävi hevosia ajamaan ja seppä, Mäkelän Risto sekä Rokkasen Jussi kävivät laulajina kirstun kannelle istumaan. Hautaristi asetettiin reen perään.

Kun kaikki saattoväki oli rekeen istautunut, heittivät laulajat hatut päästään ja Rokkanen toisten kanssa veisasi:

Nyt rohkiast täältä lähden, suo kasvos minun nähdä, Jesu lunastajan, kun minun tahdoit auttaa, katkeran piinas kautta lapseksi Jumalan. (Vvk. 389:4)

Seuraavaa värssyä alkaissa nykäisi Mattila hevosia ja niin lähdettiin ajamaan. Ruumiin perässä ajoi hänen vanhin poikansa Niemelän isäntä, sitten tyttärensä Saarelan emäntä miehineen, toinen tytär Kalpiin emäntä miehineen, toinen poika Yrjö vaimoineen ja kolmas tytär Kesselin emäntä miehineen sekä neljäs tytär Mari-täti Mauno-sedän kanssa. Muut sukulaiset seurasivat siinä järjestyksessä kuin kukin oli vainajalle sukua. Kylän läpi ajaessa pitkitettiin laulua yhtä mittaa.

Ennen kuin maantielle päästiin, hevoset seisotettiin ja laulajat sekä muut vanhat miehet maistelivat taskumateistaan. -- Muutamissa paikoin, esimerkiksi Viipurin pitäjässä, on tapana naulata pieni lautapalanen petäjän kupeeseen kylän tiehaarassa. Sellaista muistopalasilla varustettua puuta kutsutaan ristimännyksi. Ristimännystä kotiinpäin ei vainajan haltia uskalla tulla! -- Sitten jatkettiin taas matkaa hyvällä vauhdilla ja joka talon kohdalla laulettiin. Ajaessa läpi kylän, jossa oli useampia taloja, veisattiin niin kauan kuin kylää piisasi ja sitten vasta laulu lakkasi, kun oltiin kylän ohitse. Suuren mäen alla pysäytettiin hevoset ja maisteltiin taskumatista.

Kirkolle päästyä pysäytettiin ruumis pappilan kujan suuhun, vaan muu saattoväki ajoi kirkon luokse. Niemelän isäntä meni rovastin puheille ja palasi sieltä, kun ruumiskelloja alettiin soittaa. Soittoa odottaessa ryypiskelivät ruumiinvetäjät. Läpättyä ja aamukellon soitua alettiin ensin pienellä ja sitten suurella kellolla soittaa sielukelloja. -- Soittaminen ja koulunkanto kävi vainajain iän mukaan: vanhin ensin ja sitten nuoremmat. Miehille alettiin soittaa suurella, vaan naisille pienellä kellolla, johon myös toinenkin kello yhtyi. -- Silloin ruumis vietiin pappilan perheentuvan kupeelle, jossa seisatettiin hevoset ja ruumis nostettiin paarille ja kirstun yli levitettiin paariverka. Toiset ruumiit tuotiin samassa järjestyksessä. Niemelän isäntä toimitti äitivainajalleen kaksitoista kantajaa, jotka varustausivat paarin ympärille, kuusi kumpaisellekin puolelle, ja ristin kantaja paarin perään.

Kohta tulikin rovasti kappalaisen, lukkarin ja koulumestarin keralla. Kaikkien päät paljastuivat, kun herrat astuivat esille. Lukkari asettausi edemmäksi, vaan papit jäivät paarien eteen. Lukkarille apulaiseksi ilmestyivät koulumestari ynnä ne kolme laulajaa, jotka ruumiin kanssa tulivat, sekä eräs kirkon- ja toinen lautamies. Muutamia lehtiä virsikirjasta käännettyään kuiskasi lukkari apulaisilleen virren numeron ja alkoi veisata:

Meilt ystävämm lankee nähden, meill esimerkiks surkiast. Samaa tiet täytyy käydä meidän, maistamaan kuolemaa karkiaa, kuin ikäns köyhä, niin rikas: tänn täytyy kaikkien pyrkiä. Herra armahda päällemm! Kriste armahda päällemm, miks emme ajattel sen pääll, keskell kuolemaa seisomm tääll. Herra armahda päällemm! (Vvk. 397:3)

Seuraavaa värssyä alettaessa läksi saattojoukko liikkeelle ja heti alkoivat kirkonkellot soida. Vainajan likeiset sukulaiset astuivat paljain päin paarien perästä, vaan muu rahvas pani hatut päähänsä ruumissaaton liikkeelle lähteissä. Haudalle päästyä heittivät taas kaikki hattunsa pois ja olivat paljain päin niin kauan kuin laulua kesti. Laulun loputtua kellot lakkasivat soimasta ja rahvas pani hatut pähänsä. Haudankaivajan avuksi hautaan ruumista vastaanottamaan meni pari ensimmäistä kantajaa; toiset kantajat laskivat ruumiin hautaan.

Kun Niemelän ruumis oli hautaan laskettu, menivät kirkkoherra ja lukkari ottamaan toisia ruumiita, jotka saatettiin hautaan samalla tavalla. Kappalainen ja koulumestari menivät pappilaan. Sitten kun kaikki ruumiit olivat haudassa, kirkkoherra siunasi ne ja lukkari veisasi multavärssyn, jota toimittaessa kelloja soitettiin. Sitten mättivät vainajain sukulaiset kolme kertaa kukin "kepiöitä multia" vainajain kirstun kannelle. Kantajat hauturin kanssa täyttivät haudan mullalla ja asettivat ristit vainajain haudalle pääpuolelle.