Part 8

Neito: Hyvä sisko, rakas sisko, lunasta mua täältä!

Sisko: Millä mä sun lunastan, kun ei ole varaa?

Neito: Onhan sulla kolmet silkit: pane paraat pantiksi.

Sisko: Ennen mä luovun siskostani, ennen kuin parhaista silkeistäni.

Neito istuu kammiossa, itkee ja huokaa; näki setänsä kävelevän pitkin meren rantaa.

Neito: Hyvä setä, rakas setä, lunasta mua täältä!

Setä: Millä mä sun lunastan, kun ei ole varaa?

Neito: Onhan sulla kolme sikaa: pane paras pantiksi!

Setä: Ennen mä luovun veljeni tytöstä ennen kuin parhaasta siastani.

Neito istuu kammiossa, itkee ja huokaa; näki tätinsä kävelevän pitkin meren rantaa.

Neito: Hyvä täti, rakas täti, lunasta mua täältä!

Täti: Millä mä sun lunastan, kun ei ole varaa!

Neito: Onhan sulla kolme uuhta: pane paras pantiksi.

Täti: Ennen mä luovun neidostani, ennen kuin parhaasta uuhestani.

Neito istuu kammiossa, itkee ja huokaa; näki enonsa kävelevän pitkin meren rantaa.

Neito: Hyvä eno, rakas eno, lunasta mua täältä!

Eno: Millä mä sun lunastan, kun ei ole varaa?

Neito: Onhan sulla kolme laivaa: pane paras pantiksi.

Eno: Ennen mä luovun siskoni tytöstä, ennen kuin parhaasta laivastani.

Neito istuu kammiossa, itkee ja huokaa, näki sulhonsa kävelevän pitkin meren rantaa.

Neito: Hyvä sulho, rakas sulho, lunasta mua täältä!

Sulho: Kyllä mä sun lunastan, jos vaan onpi varaa.

Neito: Onhan sulla kolme kontua, pane paras pantiksi.

Sulho: Ennen mä luovun kaikesta muusta, ennen kuin armaasta neidostani.

Nyt sulho meni kammion ikkunan alle. Hänelle neito kertoi kovan kohtalonsa:

Kun minua käskettihin kaupuksille kaupunkihin, niin mä sousin suotuisasti venosella pienoisella, kuutilla kuparisella noilla vienoilla vesillä, lakkapäillä lainehilla, saavuttaa tämän sataman.

Tuli vouti vonkanokka, kierosilmä, kelkkavatsa, tahtoi mua taivutella, otti kiinni olkapäistä, kaappoi kainaloisistani. Minä huusin huikeasti kohti kurkkuuni kovasti, jotta kaiku kauas kuului itse linnan isännälle. Kohta juoksi jalo herra, saapui tuonne satamahan. Tälle vouti vänkänokka, valehteli vaivattava omin luvin ottaneeni ryytimaasta marjasia.

Minä puhuin puolestani sekä selvitin asiat, vaan ei uskottu minua, annettu ei oikeutta. Tänne minut teljettihin niin kuin varas, vangittihin.

Käi (kävi) isoni, käi emoni kävi kaikki mun sukuni katsomassa, kuulemassa minun kurjan kujerrusta, vajavaisen valitusta; vaan ei auttaneet minua, ei luvanneet lunnahia. Vasta sinä sulo sulho, oma armas Anttiseni kuulit kultas kujerruksen, vastaan otit valituksen ja lupasit lunnahaksi antaa kolme kontuasi.

Käy nyt linnan kartanohon itse isännän puheille: selittele seikat kaikki, lupaa lunnaat suoritella.

Kuules sulo sulhaseni, armas oma Anttiseni! Älä heitä herttaistasi, auttamatta armastasi, vaikka menkööt maat ja mannut, maat ja mannut, kodit, konnut: onhan meillä oiva kädet, terve ruumis työskennellä. Minä pyydän puolestani hyvyyttäsi hautaan asti aina palkita paraiten.

Tähän sulho vastasi vakuuttaen:

Älä kultani kujerra, älä mieltäni murenna! Sen mä tehnen, minkä voinen sinun pääsi päästimeksi, henkesi lunastimeksi. Jos ei ensin raha riitä, sitten vasta muu varasto. En mä heitä herttaistani enkä luovu linnustani, vaikka menis maat ja mannut, maat ja mannut, kodit, konnut.

Näillä sanoin läksi sulho linnan isännän pakinoille. Sillä aikaa neito toivotteli:

Kostonpäivä koitukohon, maksun aika auetkohon tuolta taivahan navalta, yliseltä ilman päältä isolleni, emolleni, veikolleni, siskolleni, sedälleni, tädilleni, enolleni, sulholleni. Iso heitti, emo heitti, heitti muu sukuni suuri: vaan ei heitä herttaseni, hylkää oma ystäväni.

Isän ruunat uupukoot parhaan touon aikana. Emon lehmät ehtykööt parhaan maidon aikana. Veikon miekat katketkoot parhaan sodan aikana. Siskon silkit revetkööt parhaan nainta-aikana. Sedän siat susi syököön parhaan tappoaikana. Tädin uuhet uhveltukoot (nääntykööt) parhaan villa-aikana. Enon laivat hukkukoot parhaan purjeaikana. Sulhon konnut kasvakoot täyden joka aikana. Sulhon toiveet toteutukoot, menestykööt mielin määrin aina joka aikana!

Heti kun neito oli puheensa päättänyt, tuli vouti, aukaisi kammion oven ja käski neidon tulla linnan isännän eteen. Täällä asia tutkittiin ja neito kertoi samat sanat kuin hän oli sulholleen kertonut. Linnan isäntä julisti neidon vapaaksi ja määräsi voudin vangittavaksi lausuen:

Tämän seikan selvillensä olen tullut tietämähän: syy on voudin Ventolaisen, kun hän kurja koetteli viekotella viatonta. Siksi hänet heitettäköön, tuonne kurja työnnettäköön kammottavaan kammiohon, jossa neittä kiusaeli, moisen miehen morsianta.

Kohta otettiin vouti kiinni ja vietiin kammioon. Sulho ja neito kiittelivät linnan isäntää, sanoivat jäähyväiset ja läksivät käsi kädessä kotiinsa. Siihen päättyivät tämän illan leikit.

Seuraavana aamuna, joka oli ensimmäinen arki, läksivät toiset vieraat kotiinsa Niemelästä. Heille emäntä pani tuomisiksi piirakoita, ohrasia ja voita. Vasta päivällisen jälkeen läksivät jouluvieraat kotiinsa. Niin kauan kuin vieraat olivat talossa, eivät miehet vielä mihinkään jokapäiväisiin tehtäviin ryhtyneet; ainoastaan naiset neuloivat ja nastasivat. Missä talossa ei jouluvieraita ollut, siellä ajettiin joulupahnat murkinan aikana ja alettiin joka-aikaisia askareita toimitella. Aattolohko varistettiin murkinaksi ja se syötiin jokapäiväisen (kauraisen) leivän kanssa. Joululeivät, jotka olivat koko joulupyhät olleet suurella pöydällä, vietiin viljasalvoon aittaan. Sieltä ne vasta touonalkajaisissa otettiin ja syötiin. Niemelässä alettiin vasta arkisia töitä toimitella vierasten pois lähdettyä, jolloin joulupahnat korjattiin ja "joulu ajettiin tuvasta ulos". Joulumurut korjasi emäntä pieneen pussiin, jonka pani omaan talteensa. -- Koko jouluna ei pöydältä viety leipämuruja minnekään, vaan ne pyyhittiin joululeipäin alle, josta ne vasta korjattiin silloin kun joululeivätkin. Näitä muruja annettiin eläimille touonalkajaisissa. -- Sillä tavoin tuli joulua kestämään Niemelässä sekä toisissakin taloissa lähes viisi päivää. "Ken kyllin kesällä kyntää, se jouten joulua pitää, päätäkauten pääsiäistä", ja niin sitä tehtiinkin.

Uusi joulu

Sisältö: Pienet pyhät. Uudenjoulunvieraat. Tinan valaminen. Uudenvuoden taikoja. Tyttöjen unet. Kirkossa käynti. Joululeikkejä. Hanhisilla olo. Rahanjuoksu. Läppäysrinki. Voutisilla olo.

Uutta joulua ja loppiaista kutsutaan Itä-Suomessa pieniksi pyhiksi. Vanhaa joulua vietettiin neljä vuorokautta, vaan jos viides päivä sattui olemaan sunnuntai, niin meni se yhtenä jouluna ja siis viidentenä joulupäivänä. Uutta joulua vietettiin vain tavallisesti yksi päivä, mutta jos sunnuntai sattui olemaan seuraavana päivänä, niin se meni yhdessä möysissä joulun jatkona. Loppiaista vietettiin myös yksi päivä pääpyhänä, ja sen jälkeinen päivä, Hiiva-Nuuti, oli jonkinlainen puolipyhä, jolloin ei tavallisimpiin kovempiin askareihin ryhdytty, toimiteltiin pienempiä käpellyksiä. Oikeastaan lapsista tuntui Hiiva-Nuuti surujuhlalta, kun se korjasi iloisen joulun; Sillä Hiiva-Nuutista alkoi sininen talven selkä, jolloin oli toimeen tultava kauraisella leivällä ja keitoksella; sillä ylellinen jouluelämä kulutti särpimet, ja mitä jäljelle jäi, ne nautittiin pyhä- ja juhlapäivinä kotona, sekä miehet talven pitkään rahdin vedossa. Siitä syystä olikin lapsilla ja nuorisolla mieli paha, olo apea. Siksi sanottiinkin:

Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuuti pois ajaapi.

Niinkuin tunnettua on, rakastivat esi-isämme pitkiä pyhiä ja muita juhlia. Tämä tapa näyttää olleen yleinen kaikilla Itämaan kansoilla. Häät ja muut pidot kestivät useampia päiviä. Häiden perästä käytiin jouluvieraina niillä sukulaisilla, jotka olivat häissä olleet. Kuinka monta henkeä oli kustakin talosta häissä, niin monta henkeä tuli häätalosta jouluvieraiksi. Uusille jouluille kutsuttiin talon tyttäret miehineen (vävyt). He viipyivät kaksi, useasti kolmekin vuorokautta, jos nim. pyhä sattui olemaan uudenvuoden huomenna. Kenellä ei ollut nuoria vävyjä tahi jos talonmiehen oli toiseen paikkaan mentävä uusille jouluille, niin kutsuttiin vävyt vasta loppiaisena uusille jouluille. Varsin vanhoja tyttäriä ei enää käytetty uusilla jouluilla kuin ani harvoin nuorempain keralla.

Pieniksi pyhiksi, samoin kuin vanhaksi jouluksikin, leivottiin ja paistettiin. Ainoastaan olutta ja viinaa varattiin jo joulun alla niin paljon, että niitä riitti pieniksi pyhiksikin. Oli myös monta muuta tointa ja varusta, niinkuin esim. kynttilän teko, tuvan pesu ym., joita ei enää pieniksi pyhiksi huolinut hommata, kun ne oli jo joulun edellä toimitettu.

Kun Niemelään oli kutsuttu uusille jouluille kolme talon vävyä, niin täytyi varata enemmän heiniä kotiin sekä paistaa ja leipoa enempi vierasten varalle. Iltahämärissä tulivat jo vieraat: Mauno-sedän vävyt Variksen Matti ja Mierolan Rusi molemmat vaimoineen sekä Mari-ämmän vävy Korjuksen Risto nuorikkonsa kanssa. Heitä otettiin vastaan, niin kuin jo olemme jouluvieraiden vastaanotosta kertoneet.

Kylvettyä toi ukko-Lauri valinkauhan ynnä koko joukon tinaromua tupaan. Pöydän vierestä nostettin rahi pankonpäähän ja Mauno-setä istausi rahille. Kapallinen vettä tuotiin rahille ja kolme pärettä sytytettiin palamaan. Valinkauhaan pantiin tinaa, joka sulatettiin pärevalkealla. Tinan sulaksi saatuaan heitti Mauno-setä sen vesikappaan mainiten heittäessään sen henkilön nimen, jolle tinaa sulattiin. Tavallisesti sulattiin ensiksi talon vanhimmalle henkilölle. Niinpä nytkin ensimmäiseksi sulattiin talon vanhalle emännälle, Kaisa-ämmälle. Tina muodostui aivan pitkulaiseksi. Kun emäntä otti sen vedestä, oli hän hyvin liikuttunut.

-- Nyt meidän äidillä ei enää ole pitkiä elonpäiviä, kun tina on noin pitkulaiseksi valahtanut; aivanhan tuo on kuin ruumisarkku, sanoi isäntä.

Samaa todistivat kaikki. Emäntä mietti vähän aikaa ja sitten hän lausui:

Käyköön Herra tahtos jälkeen: en pane tähän määrää päälle; tiedät tott kumman tarvinnen, elää, eli kuolla pois täältä; tott minull tapahtuu tahtos perään, elän eli käyn kuoleman erään: yksi kaikk, omas olen, Kriste. (Vvk. 309:8).

Sen jälkeen valettiin ukko-Laurille, Helka-ämmälle, Mari-ämmälle, Mauno-sedälle, isännälle jne. jokaiselle ikänsä jälkeen. Kun isännän tyttärelle Kaisalle valettiin ja tina muodostui räsäiseksi ja ikään kuin kruunun kaltaiseksi, niin ennustivat kaikki Kaisan joutuvan naimisiin. Kaisa punastui kuni leppälastu eikä virkkanut sanaakaan. Hänen sydämensä sykki niin kovasti, että hän luuli vieressään seisovan Anni-serkkunsa sen kuulevan. Siksi hän pani kätensä sydämensä päälle ja meni penkille istumaan. Hän tunsi hervotusta ruumiissaan ja muisti mitä hän oli Lippolan Juhanalle luvannut. Tinan valamista pitkitettiin niin kauan, että jokaiselle perheenjäsenelle tuli valetuksi. Sitten valettiin uusijouluvieraille. Kun valettu tina meni venheen muotoon, se ennusti hyvää kalavuotta, korren tahi tähkän muoto hyvää viljavuotta jne.

Kun tina oli valettu, tuottiin jouluoljet tupaan ja käytiin ilalliselle. Syödessään katsahti pieni Jaakko ikkunaan, parkaisi kovasti ja nousi äitinsä syliin.

-- Mikä sinulla on, lapseni, kun noin parut ja vapiset? kysyi Heti lapseltaan.

-- Mörkö on tuolla ikkunassa ja katsoo tänne, vastasi Jaakko.

Nyt kaikki kurkistivat ikkunaan katsomaan ja Jaakon isä sanoi:

-- Ei lapseni siellä mitään mörköä ole, se on vain joku toisen talon poika, joka katsoo meidän perettä niiden länkien lävitse, jotka ovat olleet kolme kertaa hevosen kaulassa ruumista hautaan viedessä. Jos hän huomaisi jonkun meistä olevan päätönnä illallista syödessä, niin se ihminen kuolisi ensi vuonna.

Sen kuultuaan Jaakko koetteli kädellään päätänsä ja sanoi:

-- Paikallaan minun pääni on; en minä suinkaan vielä kuole.

Kaikki rehahtivat nauramaan ja toisetkin lapset koettelivat kädellään, oliko pää paikallaan vai oliko se poissa. Tämä tietysti herätti naurua enemmän. Ukko-Lauri oli hyvin vakainen ja sanoi:

-- Käypäs sinä Simo Mattilassa suotta aikojaan tiedustamassa, kuka meidän ikkunasta kurkisteli, ja huomasiko hän kenenkään olevan päätönnä.

Simo teki käskyn mukaan. Tultuaan takaisin hän sanoi:

-- Mattilan Aatu sanoi katsoneensa meidän ikkunasta, vaan hänet huomattiin, ennen kuin hän ennätti tarkastaa joka henkeä, ja siksi ei hän kerennyt nähdä mitään, vaan hänen täytyi kiiruhtaa pois.

Kun illallinen oli syöty ja ruoka korjattu, tytöt ottivat pöydälle jääneet pienet luupalaset ja pistivät ne makuutilansa päänalusiin, että muka näkisivät unta tulevasta sulhostaan.

Kun vuoteet oli tehty ja kaikki päivän askareet toimitettu, menivät tytöt pihalle koiran haukuntaa kuuntelemaan. Vähän aikaa siellä oltuaan he kuulivat vihdoin koiran haukunnan Kukkurais-mäeltä päin. Kohta he riensivät jyväaitan seinähirsiä lukemaan. Ensimmäisen hirren nimi oli koppa, joka merkitsi köyhää sulhoa; toisen hirren nimi rasia, merkitsi toimeentulevaa, ja kolmannen nimi arkku, merkitsi rikasta sulhoa. Rasia sattuikin viimeisen hirren nimeksi, ja tytöt olivat siihen tyytyväiset.

Mutta ei ilo ilolle tuntuisikaan, jollei sitä saa lähimmäiselle ja varsinkin hyvälle ystävälle ilmoittaa. Niinpä nämäkin tytöt tiedot saatuaan riensivät kammariin, jonne Sohvi nouti sisarensa Korjuksen Marin, nuorikon, jolle he kertoivat kaiken. Mari naurahti ja sanoi:

-- Olispahan rikas tahi köyhä, kunhan vain muuten on mieluinen; mieheenhän vihitään, mutta ei rikkauteen; sillä

rikas ei ole aina rikas, eikä köyhä aina köyhä. Rakas on aina arvollaan.

Jätämme naiset kammariin puhelemaan lempiseikoistaan; me pistäymme tupaan kuuntelemaan miesten pakinaa, kun he illallisen syötyään istuvat suuren pöydän ympärillä ja niitä näitä keskenänsä juttelevat.

-- Ei sitä ennen vanhaan näin ristissä käsin istuttu uudenvuodenaattona, vaan tahdottiin taikatempuilla tiedustella tulevan vuoden tuloa, pakisi ukko-Lauri. Muistan hyvin, kun setävainajani ynnä muiden meidän ja toisen talon miesten kanssa meni Ristitierintaan, jossa kolme tienhaaraa erkanee toisistaan. Setävainajallani, joka oli talonisäntä ja vanhinta kantaa kylässämme, oli uuniluuta keralla. Sillä hän teki piirin tienristeyksille ja me kaikki kävimme piirin sisään. Tämän piirin sisään eivät pahat henget uskaltaneet tulla. Me heittäysimme pitkällemme kuuntelemaan, vaan setävainajani seisoi meidän keskellämme ja heilutti uuniluutaa neljälle ilmansuunnalle. Jos joku meistä kuuli jonkinlaista ratinaa, niin se merkitsi hyvää viljavuotta. Vaan jos ei mitään kuulunut, niin silloin oli katovuosi odotettavana. Joskus luulimme kuulevamme huokauksia ja voihkimisia. Silloin saatiin olla varmat, että joko sota, rutto tahi joku muu räähkävuosi oli tulossa.

-- Pitivätkö ne merkit aina paikkansa? kysyi Korjuksen Risto.

-- Tiettävästi ne pitivät. Jos joskus ei sattunut käymään luulomme mukaan, niin ei suinkaan ollut syy siihen merkeissä, vaan meissä jotka emme kylliksi tarkkaan ja hartaasti merkkejä ja ennustuksia kuulleet tahi kuunnelleet, vastasi ukko-Lauri.

-- Eikö tämmöiset taikatemput olleet teistä syntiä? kysyi Risto.

-- Eikö mitä, vastasi ukko-Lauri. Ovathan ennen vanhaankin rohveetat ja muut pyhät miehet tiedustelleet ja ennustelleet tulevaisia asioita.

Risto katsahti Anttiin ja naurahti. Tämän huomasi ukko-Lauri ja sanoi:

-- Kyllä minä tiedän, ettet sinä Risto etkä sinä meidän Antti enempää kuin Lippolan kirkonmiehen Juhanakaan usko taikatemppuja. Te kun olitte sen pappilan maisterin koulussa vähän aikaa, niin hän teille opetti sellaista uutta oppia, jota eivät meidän esi-isämme tunteneet emmekä mekään tahdo tuntea. Mutta elämä on todellinen koulu, se opettaa teidät ajan pitkään uskomaan mitä esi-isät ovat uskoneet; muuten ette tässä elämässä toimeen tule.

Risto ja Antti eivät näin juhla-aattona tahtoneet käydä kiistelemään vanhan miehen kanssa, semminkin, kun he kokemuksesta jo tiesivät, ettei peritystä luulosta niin hevillä luovuta, vaan moinen kiista saattaisi synnyttää eripuraisuutta vanhain ja nuorten välillä. Siksi he eivät puhuneet mitään, vaan vaikenivat ja kuuntelivat vanhain tarinoita. Kun iltaa oli jo kulunut pitkälle, niin tehtiin tilat ja käytiin makaamaan. Mauno-setä laittoi savivatiin yöksi kynttilän palamaan.

Uuden joulun aamuna ei tarvinnut nousta niin varhain kuin vanhan joulun aamuna, sillä uutena jouluna ei menty niin varhain kirkkoon kuin vanhana jouluna. Kukko jo lauloi kolmannen kerran, ja sitten vasta noustiin.

Kun aamutoimet oli tehty, alettiin tehdä kirkkoon lähtöä. Sillä välin menivät tytöt kammariin kertomaan näkemiänsä unia toisilleen. Sinne tuli Korjuksenkin nuorikko. Vanhemmat tytöt kertoivat unensa ja arvostelivat niiden merkitystä, mutta ne eivät näyttäneet mitään huomiota herättäneen. Sitten he kyselivät Kaisan unta. Kaisa ensin vähän episteli, mutta virkkoi viimein:

-- Lippolan Juhana vei meiltä karitsan ja minä itkin sitä.

-- Sinä itse oletkin se karitsa, jonka Juhana viepi, sanoivat toiset tytöt.

-- Eihän teilläkään entinen haittaa, jos hän vienee jommankumman teistä, virkkoi Kaisa.

-- Saapi nähdä, mitä merkitystä on Kaisan unella. Minä kun ensimmältä koettelin kertoa miehelleni untani, niin hän nauroi ja sanoi minulle: Älä rupea narriksi; sillä joka unia uskoo, hän ajaa tuulta takaa. En minä voi ihan sentään uskomatta olla, sanoi Korjuksen Mari.

-- Samanlainen uskomaton on Antti veljenikin, todisti Kaisa.

-- Ei taida Lippolan Juhanakaan sen uskovaisempi olla. Viime kesänä kun kerrottiin, että Lahtelan vasikka on metsän peitossa, niin Juhana ja meidän Antti tekivät pilkkaa koko asiasta, virkkoi Anni.

Juuri kun tyttöjen pakinat alkoivat päästä leveimmilleen, tultiin heitä käskemään laittautumaan, jos tahtoivat kirkkoon mennä. Tarinat saivat jäädä toiseen kertaan ja kirkkoon piti kiirehtiä.

Niemelästä lähdettiin kahdeksalla hevosella kirkkoon niin kuin vanhana joulunakin. Nuorilla oli kellot ja kalkalot, vaan vanhoilla ei niitä ollut. Hämärissä päästiin kirkolle.

Kirkonmäellä toivottelivat lukkari, silta- ja jahtivoudit, kirkon- ja lautamiehet sekä muut herraslehdellä olijat toisilleen hyvän huomenen ohessa onnellista uuttavuotta. Rahvas kokonaisuudessaan ei tästä tavasta mitään tiennyt.

Kun jahtivouti tapasi lukkarin, joka oli vanhapoika, niin hän sanoi:

-- Onnellista uuttavuotta, akkavuotta, lapsivuotta.

Tähän lukkari vastasi:

-- Ja minä toivotan sinulle: leskivuotta, läskivuotta, autuasta armovuotta!

Aamukellon soitua kokoontuivat kaikki pitäjän oltavimmat miehet sakastiin. Kun rovasti tuli myös sinne, niin kaikki yksituumaisesti kumarsivat hänelle ja sanoivat yhdestä suusta:

-- Onnellista uuttavuotta, rauhaa ja terveyttä!

Rovasti kumarsi vastaan ja sanoi:

-- Onnellista uuttavuotta teillekin, hyvät ystävät! ja kätteli heitä kaikkia.

Kirkonmenon aikana pojat tiedustelivat toisiltaan, missä olisi soveliain paikka illan leikeille. Kukin kyläkunnassaan kuului tietävän jonkun semmoisen. Varsin pienissä kylissä, joissa ei tyttöjä ollut kylliksi, ei päätetty pitää leikkejä, vaan pojat tuumivat tulla johonkin suurempaan kylään ja tuoda parhaat piiat mukanaan; rasimukset saivat jäädä kotiin makaamaan.

Kirkossa taasen ei mitään niin hartaasti kuunneltu kuin väkiluvun muutoksia viime vuonna. Varsinkin tytöt ja pojat panivat tarkoin mieleensä, kuinka monta paria vihittiin avioliittoon viime vuonna.

Kotiin mennessä ajettiin kilpaa samoin kuin vanhana joulunakin.

Päivällisen perästä vanhemmat ihmiset kävivät ruokalevolle, vaan nuoremmat lukivat kirjaa ja puhelivat päivän tapauksia.

Illan suussa kokoontui kylän nuoriso Niemelään. Tytöt keskustelivat hiljaa ja salaisuutenaan viime yönä näkemänsä unet, jotka antoivat aihetta milloin rehakkaan nauruun, milloin ihmettelemiseen ja milloin mihinkin mielenosoitukseen sen jälkeen millainen uni oli. Pojat taasen keskustelivat pääasiallisesti joululeikeistä ja missä talossa minkin kylän nuoriso leikkinsä piti ja minkä kylän pojat olivat aikoneet mihinkin kylään leikkiin mennä. Sitten he kävivät Mäkelästä kysymässä lupaa saada siellä pitää leikkejä. Sen saatuaan he kysyivät tyttöjen äideiltä luvan saada viedä tyttöjä leikkipaikkaan. Illallisen perästä kokoontui nuoriso leikkipaikkaan: likimmistä naapureista käveltiin jalkaisin, vaan pitempimatkaisia tyttöjä haettiin hevosella. Korjuksen Risto meni myös keralle nuorikkonsa kanssa.

Kun yhtä ja toista oli ensin leikitty, käytiin Toljan kehotuksesta hanhisille. Lippolan Juhana kävi seisomaan selin peräpenkkiä vasten. Hänen eteensä kävi Niemelän Kaisa, Kaisan eteen kävi Tolja ja Toljan eteen Mäkelän Vappu jne. niin että poika tuli tytön ja tyttö pojan eteen. Kun jono oli sillä tavoin muodostettu, kävi Korjuksen Risto nuorikkonsa kanssa rivin eteen ottaen toisiaan kädestä kiinni ja niin he muodostivat portin. Jonossa olijat olivat hanhia olevinansa ja porttina olijat joutsenia. Joutsenet kysyivät yhtaikaa molemmat ja hanhet taasen vastasivat yhtaikaa kaikki. Sekä kysymykset että vastaukset sanottiin laulamalla, joka tapahtui näin:

Joutsenet: Mistäs tulet, kustas tulet, hanhoseni valkea?

Hanhet: Meren rannalta, meren rannalta, joutseneni ylpeä.

Joutsenet: Mitä sieltä tekemästä, hanhoseni valkea?

Hanhet: Poikiani pesemästä, joutseneni ylpeä.

Joutsenet: Pesitkös minunkin pojat, hanhoseni valkea?

Hanhet: Olithan siellä itsekin, joutseneni ylpeä.

Joutsenet: Vai et pessyt poikiani, hanhoseni valkea?

Hanhet: Niin, en pessyt poikiasi, joutseneni ylpeä.

Joutsenet: Mä sun merehen upotan, hanhoseni valkea!

Hanhet levittäen kätensä, ikään kuin lintu siipensä:

Kyllä siipeni kannattavat, joutseneni ylpeä.

Joutsenet: Minä sun tulessa poltan, hanhoseni valkea!

Hanhet lyöden käsiään, niin kuin lintu siipiään:

Kyllä mä sammutan tulesi, joutseneni ylpeä.

Joutsenet: Mä sun hirtän hirsipuuhun, hanhoseni valkea!

Hanhet haaristaen sormensa niinkuin lintu kyntensä:

Kyllä kynteni ratkasevat, joutseneni ylpeä.

Joutsenet: Mä sun portista pujotan, hanhoseni valkea!

Hanhet: Jo oon siitä ennen käynyt, joutseneni ylpeä.

Samassa ryntäsi Lahtelan Jaakko, joka oli rivin etupäässä, porttia vasten. Portti supistettiin niin ettei ryntääjä ensi kerralla päässyt. Hän yritti toisella kerralla ja onnistui. Sitten tuli Niemelän Annin vuoro. Hän oli jonossa seisonut Jaakon takana. Kovan ponnistuksen perästä Anni pääsi vihdoin portin lävitse. Risto nuorikkonsa kanssa meni penkille istumaan ja Jaakko Annin kanssa kävi portiksi. Sitten he alkoivat laulun edellä kerrotulla tavalla. Kun taas Jaakkoa ja Annia seuraava pari oli portista päässyt, he kävivät portiksi ja Jaakko Annin kanssa pääsi penkille istumaan. Näin pitkitettiin leikkiä siksi, kunnes kaikki jonossa olijat saivat olla sekä joutsenena että hanhena tahi toisin sanoen jonossa ja portissa.