Part 2

Toisen kerran menin naimisiin 22.12.1868 talollisen tyttären Anna Häyhän kanssa (syntynyt 22.2.1851) Rautjärven Häyhästä. Tästä avioliitosta on meille syntynyt:

1. Poika Johannes Väinö, syntynyt 6.6.1870, kävi 9 vuotta koulua ja on nykyään käräjäkirjurina Äyräpään kihlakunnassa.

2. Tytär Naima Hiepra, syntynyt 12.10.1872, hän kävi koulua 13 vuotta, on opettajattarena Hollolan Paimelassa ja naimisissa kansakoulunopettaja Viktor Frimanin kanssa.

3. Poika Viljo Armas, syntynyt 14.6.1881, on nyt lyseon III luokalla.

4. Tytär Hilja Lyyli, syntynyt 13.8.1883, on kansakoulun viimeisellä luokalla.

5. Tytär Helmi Hiipi, syntynyt 24.3.1885, on kansakoulun kolmannella luokalla.

Vuonna 1870 2. päivänä helmikuuta kuoli isäni 56 vuoden vanhana ja vuonna 1894 heinäkuun 7. päivänä kuoli äitini 78 vuoden vanhana. Vuonna 1885 ostin maatilan Rautjärven Häyhästä 2500 markalla. Tila oli rappiolla, ja olen sitä korjatessani ja lapsia kouluttaessani velkaantunut.

Talvella 1856 pyysi Ilmeen hovin herra R. Tavast minua kirjoittamaan kertomusta täkäläisistä naimatavoista, jotka hänestä olivat outoja. Sen minä tein ja kyhäykseni painettiin Sananlennätin-nimisessä sanomalehdessä. Siitä otettiin jälkipainos nimellä Selitys millä tavalla naiminen tapahtuu Itä-Suomessa, jonka "Patu" (konrehtori A.G. Corander) evästi lyhyellä esipuheella. Se oli painettu Viipurissa Johannes Alftanin kirjapainossa v. 1856.

Se suosio, jonka tämä ensimmäinen yritykseni saavutti, kehotti minua jatkamaan työtäni. Kirjoitin joutohetkinäni paperille ne sadut, sananlaskut, arvoitukset, loitsut, runot, laulut ja kansan vanhat tavat ja kerrassaan kaikki, mitä vaan satuin muistamaan. Kun vihdoin omat tietovarani loppuivat, aloin tiedustella ensin naapureiltani, sittemmin muilta asiantuntevilta, etenkin vanhemmilta ihmisiltä. Näin saamiani tietoja aloin sitten sommitella yhteen. Tätä tehdessäni havaitsin, että eri paikkakunnilla käytettiin vähän erilaisia tapoja. Tämä kehotti minua tiedustelemaan asioita muiltakin paikkakunnilta. Tätä varten matkustelin opettajaksi päästyäni, kun jo vähän alkoi karttua varoja, omilla varoillani kesälupa-aikana naapuriseurakunnissa Ilmeellä, Hiitolassa, Kurkijoella, Parikkalassa, Joutsenossa, Ruokolahdella, Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa. Jo Tervajoella ollessani kokoelin tietoja Viipurin pitäjästä ynnä Säkkijärven rajakylistä. Useammat ihmiset kotiseudullani ynnä muuallakin kyllä nauroivat minun vähämielisyydelleni, kun menetin aikani ja rahani tyhjän "kaiken maailman lorotuksia ja lörpötyksiä" keräillessäni ja kirjoitellessani, mutta minä en niistä välittänyt. Äitinikin oli samaa mielipidettä toisten kanssa ja sanoi minulle: "Jos minä olisin tiennyt, että sinusta sellaisten lörpötysten kirjoittaja tulee, niin en olisi sinua kouluun laskenutkaan." Mutta minun intoni oli niin suuri, etten voinut sitä vastustaa.

Muutamat oppineet kehottivat minua näitä tietojani julkaisemaan kuivina tietoina, so. tieteellisinä teoksina vain; mutta minä olen ajatellut toisin asiaa. Vihdoin kysyin neuvoa arvosaita ystävältäni, professori Julius Krohn-vainajalta. Hänkin oli alussa samaa mieltä kuin tiedemiehet. Mutta kun minä tarkemmin selitin ajatukseni, niin hän täydellisesti hyväksyi mielipiteeni. Siitä pitäin olen saamani tiedot pukenut kertomuksen tavoin. Näin luulen voivani tarkemmin kuvailla, ei ainoastaan kansamme tapoja, vaan myös yleensä karjalaisen luonnetta. Ja paitsi sitä, kun tieteelliseen tapaan kirjoitettu teos ei voi miellyttää muita kun tiedemiehiä, josta kansa kokonaisuudessaan ei olisi paljon nauttinut, niin päätin laatia teokseni kertomustapaan, jolloin sitä voivat lukea koko suomalainen yleisö, pitäen tarkalla silmällä, ettei tieteellisyys tulisi siitä mitään kärsimään.

Kansanvalistusseuran kustannuksella ovat ilmestyneet: Joulunvietto, Maahanpaniaiset, Kylänluvut, Talvitoimet, Kesäaskareet, Naimistavat. Näiden perästä tuli vielä "Suottamuori sekä Mauno-sedän kertomuksia" useampi vihko.

Aineksien keräilemistä varten näihin teoksiin en ole saanut enkä pyytänytkään penniäkään rahoja, vaan olen omilla varoillani matkustellut, paitsi tänä keväänä Hänen Ylhäisyytensä Vapaaherra ja Senaattori Herra Y.S. Yrjö-Koskinen antoi minulle 100 mk, joilla kävin Itä-Karjalassa, Sortavalan ja Impilahden pitäjässä keräilemässä pääasiassa itkuvirsiä kreikanuskoisilta kansalaisiltamme. Saalis oli kyllä hyvä, mutta runot olivat niin outoa vertauksellista kieltä, että ne täytyi sommitella kirjakielelle, ennen kuin muut suomalaiset niitä ymmärtävät.

Miten lienen työssäni onnistunut, ei ole minun tuomittavani. Sen vain voin varmasti vakuuttaa, ettei hyvää tahtoa suinkaan ole puuttunut; kyvyn ja voiman puute on taasen anteeksi annettava. Minä olen varma siitä, että niin kauan kun Suomen kansa on pitävä esi-isäinsä muistoa arvossa, niin kauan on sille vähäpätöisinkin teos, joka kansamme entisyyttä valaisee, tervetullut. Minun toivoni olisi tyydytetty, jos näillä lähteillä voisin olla avullinen vauraimmille kirjailijoille, jotka työskentelevät historiamme, kielitieteen, kauno- ja kansallisnäytelmäkirjallisuuden aloilla.

Ottakoon siis armas Suomen kansa suosiollisesti vastaan vähäpätöisen poikansa yksinkertaisen ja koruttoman kyhäyksen esivanhempaimme tavoista. Elähyttäköön nykyistä sukupolvea se yksimielisyys ja hellyys, joka on esivanhemmillamme ollut!

Silloin voimme ominaisena kansana pysyä mahtavain rinnalla suuressa sivistyksen työssä!

"Soisin Suomeni hyväksi, Karjalani kaunihiksi, Hyvin ain' elettäväksi, Kunnialla kuoltavaksi, Laiskat Lappihin menevän, Muut veltot Viron vesille."

Johdatus

Siinä niemimaassa, jota Aitjärvi ja Luorikko rajoittavat, oli vielä tämän yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella kylä nimeltä Niemelä, jossa oli viisi taloa, nimittäin Lahtela, Mäkelä, Mattila ja Perätalo. Vaikka koko kylän nimi oli Niemelä, kutsuttiin kuitenkin varsinaisesti Niemeläksi sitä taloa, joka oli niemen kärjessä, ja niin mekin kertomuksessamme sitä nimitämme.

Niemelä oli koko kylässä ja ehkäpä koko niillä seuduin isoin ja rikkain talo, jossa oli perhettä viidettäkymmentä henkeä. Vanhinta kantaa oli talon isäntä, kihlakunnan lautamies Mikko Niemelä. Hänen vaimonsa nimi oli Riitta. Heidän lapsensa olivat Antti, Kaisa, Eerikka ja Mikko. Isännän veli oli Yrjö, Yrjön vaimon nimi oli Liisa. Heillä oli tytär Anni ja viisi pienempää lasta. Isännän ja Yrjön setä oli Mauno, jota koko perhe tavallisesti kutsui Mauno-sedäksi. Hän oli leskimies, eikä hänellä ollut yhtään poikaa, ainoastaan pari tytärtä, jotka olivat kylässä naimisissa. Talossa eli myös isännän sisar Mari, jota kutsuttiin Mari-tädiksi. Isännän vanha äiti Kaisa-ämmä oli pääemäntänä talossa.

Nuorempaa kantaa oli ukko-Lauri, jonka vaimo Helka-ämmä oli leipäemäntänä. Heillä oli kaksi poikaa, Matti ja Tuomas, joiden vaimot olivat Elli ja Heti. Näillä oli useampia lapsia. Talossa oli myös Mari-ämmä, ukko-Laurin veljen leski, jolla oli kuusi poikaa ja kolme tytärtä.

Kun siihen aikaan enemmiten viljeltiin kaskea, niin karja perheeseen nähden oli pieni. Niemelässäkin oli ainoastaan viisikolmatta nautaa, härät ja hiehot siihen luettuina, saman verran lampaita, viisi hevosta, kaksi isoa koiraa sekä pari emäsikaa ja puolikymmentä tallukkaa ynnä joukko kanoja ja kukko.

Asuintupa oli iso: puolikuudetta syltä pitkä ja viisi syltä leveä, varustettuna viidellä ikkunalla, joista toiset olivat neliruutuiset, vaan pöydänpään ja pöydänlatvaikkuna olivat kuusiruutuiset. Tuvan iso pöytä oli yhdestä ainoasta kuusesta, joka oli juurineen muodostettu pöydäksi. Tyvipuoli oli ympyräinen ja kahta kyynärää leveä; latvapuoli oli yhden kyynärän levyinen; koko pöydän pituus oli neljä kyynärää.

Atrian aikana istui isäntä pöydän päässä ja hänen vieressään Mauno-setä ja sitten Yrjö. Pöydän takana istui ukko-Lauri ja hänen alapuolellaan nuoremmat miehet ikänsä jälkeen. Naiset söivät eri pöydillä omin joukkoinensa kukin. Naisten kanssa söivät myös alaikäiset pojat. Suurelta pöydältä noudettiin leipäpalaset pienille pöydille. Pidoissa ja juhlatilaisuuksissa istuivat vieraat naiset pöydän päässä ja miesvieraat alempana. Talonväki, jos ei mahtunut yhtä aikaa vierasten kanssa, söi perästäpäin.

Paitsi pöytiä oli tuvassa leveät, honkapuusta tehdyt vankat penkit ympäri tupaa seinäin vieressä sekä iso pöytäjakku eli pöytärahi. Sänkyjä ei tuvassa muita ollut kuin isännän, Mauno-sedän ja ukko-Laurin sängyt. Nuoremmat ihmiset makasivat joko penkillä tahi lattialla, olkien taikka lisujen päällä. Joka naisella oli myös oma jakkunsa (rahinsa). Ovensuussa pihtipielisessä oli ruokakaappi ja toisessa pihtipielisessä oli astiahylly.

Asuntotuvan edessä oleva tupanen oli saman levyinen kun tupakin, vaan vähän lyhempi. Siinä ei ollut alkusiaan yhtään lasi-ikkunaa, vaan ikkunarei'issä oli juoksulaudat. Nyt oli juoksulautoihin pantu pari pientä lasiruutua, joista himmeä valo levisi tupaseen. Reppana oli oven päällä liki lakea. Tämä oli ennen aikaan ollut asuintupana. Lattian alla oli syöntäomenakuoppa (potaattikuoppa). Ovensuun nurkassa oli käsijauhinkivi lautasineen. Muuten tupasessa pidettiin sellaisia ruoka-aineita, jotka kylmämistä pelkäsivät, sekä kaikenlaista puuastiarojua, niin kuin olutpuolikoita, kaljatortoja (suuria tiinuja), huhmareita, viinankeittokapineita ym.

Asuintuvan ja tupasen välillä oli porstua, jossa oli kaksi ovea. Toinen oli karjapihan ja toinen tanhuan puoleisella sivulla, josta mentiin huoneisiin, aittoihin ja muihin kylmiin suojiin. Porstuan perässä, tupasenpuolimmaisessa nurkassa oli kammari vallasvieraita varten. Siinä oli nikkarin tekemät huonekalut, kaikki punaisiksi maalatut. Pöytä oli ikkunan alla, sen molemmissa päissä olivat tuolit. Sänky makuuvaatteineen oli toisella sivuseinällä ja sängyn päässä tuoli. Toisella sivuseinällä oli kaappi, jossa talon kalleimmat kalut säilytettiin. Kaapin vieressä oli tuoli. Ovensuun nurkassa oli pieni tiilistä tehty pystyuuni. Myös oli ovensuuseinällä vaatenaulat. Ikkunan pielessä seinällä oli peili, jonka alapuolella naulassa riippui puhdas, valkoinen silmäpyyhe, jonka molemmat päät oli punaisella ja ruohonpäisellä langalla kirjaeltu. Kaisa, isännän tytär, piti puhtaana ja lämpimänä kammarin. Muuten tämä oli se huone, jossa vain isännällä ja hänen joukollaan oli asiaa käydä, muu talonväki ei koskaan kutsumatta tänne tullut.

Pihan puolella oli karjakartano. Kaksi isoa lehmäläävää oli vastakkain ja niiden välillä kuja, kaikki yhdessä katossa. Toisen lehmäläävän sivun vastassa oli myöskin iso läävä, joka väliseinän jakamana oli kahdessa osassa: toinen hieho- ja toinen lammasläävä. Lammas- ja lehmäläävien välillä oli myöskin kuja, jonka perässä oli sikopahna. Hieholäävän takana oli talli, jonka toisella sivulla oli iso olkilato ja toisella sivulla rekikatos. Rekikatoksen sivulla oli rouhekölsä, jossa säilytettiin rouheita: omenan (potaatin) varsia, nauriin ja lantun naatteja, kitkentäheiniä ym. keittoheiniä. Se oli jaettu useampaan karsinaan, niin että eri ruohot olivat eri karsinoissa.

Tanhuan puolella oli iso makuu- ja vaatehuonerivi. Siinä oli kymmenkunta eri huonetta, joka parikunnalla oma huoneensa. Jos poika joutui naintaikään, niin hän rakensi uuden huoneen omin käsin. Kuka ei kyennyt sitä tekemään, sai teettää vieraalla ja maksaa omasta puolestaan saamatta taloudesta muuta kuin rakennustarpeet. Tavallisesti suorittivat he työllään huoneen tekopalkan, jos kellä ei sattunut erinomaista rahaa olemaan. Sitä poikaa, joka ei itse kyennyt huonetta rakentamaan, pidettiin typeränä, ja se joutui hänelle naimakontiksi.

Makuuhuone oli sisustettu siten, että peränurkassa oli hyvin leveöistä laudoista tehty syvä rovatti (sänky), jonka pää ja kuve olivat laudoista ja toisena kupeena ja alapäänä olivat huoneen seinät. Päänpuolimmaisessa kulmassa oli koristeltu patsas, josta oli laitettu päälauta seinään. Päälaudalla säilytettiin kaikenlaisia pieniä kapineita. Peräseinällä oli seinän pituinen parvilauta ja oven yläpuolella samanlainen lauta. Huoneen sivuseinillä kummallakin puolella olivat vaateorret, erikseen miehille ja naisille. Laessa olivat pienet orret, joissa virsukahat, tuohitohvelit, kengät, sukat, kalsut, pohjalliset ynnä muut jalkineet säilytettiin. Parvilla säilytettiin kaikenlaisia kangaskapineita niin kuin pirtoja, niisiä, reikuloita, kiinnitysvaajoja, sukkulaisia, sydänvarpasia, päällys- ja tiuhtapuikkoja, hiulia, kaiteita ym. kuin myöskin keloja, käpyjä, kalvosia, koirasia, rihma- ja tuohikeriä ja käähkäröitä ja muuta pientä rihkamaa. Sivuorsilla säilytettiin pitovaatteita, niin kuin paitoja, housuja, liivejä, takkeja, ristlappeja, turkkeja, viittoja, vöitä ym. Vaatetiinussa naiset säilyttivät huntunsa, liinaviittansa, esiliinansa, pääpyyhkeensä, kintaansa, lapasensa, sormikkaansa, hienot ompeluvyyhtinsä, keskentekoiset nypläystyönsä niin kuin nyytingit, teko- ja makkarakaulukset, viipulavyöt, tertut, sukkanauhat ym. Lippaassa säilytettiin nastat, tinavyöt, palmikot, liikaset, tuohisykeröt, yliset, hienot hunnut, soljet, sormukset, kirkkovöyliset ynnä muut pienet rihkamat. Miehillä oli lukolliset kirstut, joissa he säilyttivät omia pieniä tavaroitaan.

Huonerivin päässä oli jauhoaitta. Ulompana oli kaksi vilja-aittaa. Loitompana mäen törmällä oli riihi ja kylkiäinen, jossa säilytettiin ruumenia. Järven rannalla oli sauna ja kota. Kun vielä mainitsemme romuhuoneen, jossa kangaspuut, kerinlaudat, seinänaulat, kehät, syrjät, sukset, vokit (rukit), lipsut, loukut ym. puukolittimet säilytettiin, sekä lehtikölsän, jossa lehtiä ja tukkuja säilytettiin, niin olemme kartanon luetelleet. Ulompana rannassa olivat merta- ja nuottalavat.

Toisissa taloissa oli pienemmät tuvat ja neliruutuiset pienet ikkunat. Myös oli niissä pienempi perhe ja sen mukaan muukin talous pienempi. -- Luorikon toisella puolella sijaitsi Tinnon kylä, jossa oli kaksi isoa taloa. Ne kuuluivat Niemeläisten kanssa yhteen nuottakuntaan.

Joulun vietto

Joulunalus

Sisältö: Viljain lesettäminen. Kaupungissa käynti. Räätäli. Suutari. Joulupuut. Riistan teko. Viinan keitto. Lasten toivo.

Koska "Anterus pyhät aloittaa, hyvä Tuomas joulut tuopi", niin aloitamme mekin kertomuksemme Anteruksesta seuraten Niemeläisten toimia joulutarpeita varustaessa.

"Antti käypi avain kädessä, Tuomas tuoppi kainalossa", sanoo sananlasku. Niinpä Niemelän lautamieskin otti Antin päivänä avaimet, meni aittaan ja mittasi kolme säkkiä (tynnyriä) otria, joista kaksi säkkiä vietiin järveen likoon; niistä laitettiin maltaita jouluviinoiksi ja olueksi. Kolmas säkki lesetettiin kotona ja jauhatettiin myllyssä joululeiväksi; sillä jouluna piti olla "leipä lesty, tupa pesty".

Lesettäminen kävi siten, että otrat pantiin astioihin uuniin kuivamaan yöajaksi ja aamupuhteella otettiin sieltä, kaadettiin osa huhmareeseen ja osa saiveihin. Miehet sotkivat huhmareissa petkeleillä ja naiset ken korennolla, ken otinlapion varrella ja mikä mitäkin asetta tapasi. Toiset naiset sikäli puohtivat. Puohdetut tököteltiin sitten vielä uudestaan erikseen. Kun kaikki oli lesetetty, jauhatettiin ne myllyssä hyvin hienoiksi ja näin saatiin otralestyä. Ruislesty valmistettiin samalla tavalla.

Kun "Simo siltoja teki, Martti maita vahvisteli", niin "Antti jo aisoilla (reellä) ajeli". Siksipä kelin hyvänä ollessa läksi Niemelän lautamies kyselemään naapureiltansa, eikö ketä haluttaisi matkakumppaliksi Viipuriin. Kaikki, sekä Niemelän että Tinnon isännät lupasivatkin lähteä joulutarpeiden ostoon ja suolan saantiin. Kun matkaeväät oli paistettu, pantiin reki reilaan jo iltasilla. Reen pohjalle pantiin kaksi säkkiä kauroja ja pytty voita myytäväksi, eväsheinät ja matkakaurat pantiin päällepäin ja sidottiin nuoralla kiinni.

Aamulla sangen varhain, kun kukko vasta oli kaksi kertaa laulanut, valmistausi lautamies matkalle. Yrjö laittoi eväskontin ja retukan reen päälle ja levitti hevosloimen niiden yli. Antti valjasti hevosen sillä aikaa kun isänsä pukeutui. Kun kaikki oli saatu valmiiksi, nousi lautamies kuormansa päälle, otti ohjakset, kohotti hattuaan jäähyväisiksi, alkoi ajaa ja rukoilla:

Tepposeni tiejumala ainoa avittajani! Kun minä kotoa kuljen isäni ilopihoilta, maammoni makuusijoilta: käyös kanssani keralla kuleksimaan kujasilla, maan on tietä matkustamaan vierahilla veräjillä, oudoilla tuvanovilla, jottei keksis kierosilmä, kadesilmä sinkahuttais! Pidä tiellä tervehenä, matkan päässä mairehena. Saata kauniisti kotihin omille olo majoille, isän tuomille tuville, emon saunan lämpimille.

Neljän päivän perästä palausi matkaseurue kotiin. Tienpuolesta pellonpäästä taittoi lautamies kolme lepänoksaa, jotka kotiin tultuaan viskasi tantereelle ja lausui:

Terveytän tienottani, maireutan mannertani! Terve maa, terve manner, terve tervehyttäjälle! Akka mantereen alainen, manun eukko, maan emäntä! Älä visko vihojasi, älä pura puhkujasi kohti miestä meikäläistä, emon lasta laadullista, eikä herttaista hevosta, Luojan luontokappaletta!

Nuoret miehet huomattuaan isännän kartanolla riensivät heti vastaanottamaan häntä. He riisuivat hevosen, kantoivat suolasäkit ja raudat aittaan ja muut pienemmät rihkamat tupaan. Isännän tultua tupaan meni hänen tyttärensä Kaisa riisumaan häntä. Vanha emäntä otti eväskontista kaksi vehnäleipää, jotka hän leikkeli palasiksi ja jakoi kaikille talon lapsille, naisille ja nuorille pojille. Kahvipussin, sokurikäärön ja siirappiputelin antoi lautamies vaimolleen, joka ne korjasi kammarin kaappiin. Rukkaset antoi hän Tuomaalle ja kalmuukkisen pussakon (vyön) Eerikka-pojalleen. Sitten istausi hän penkille tupakoimaan. Mauno-setä hiihennäisiin lautamiehen luo ja kysyi kuulumiset. Isäntä kertoi tarkoin, mitä matkalla oli tapahtunut ja kuinka kauppias oli häntä pettää sukaista pumakan (punaisten pumpulilankain) kaupassa, mutta hän huomasi sen, joten ei yritys onnistunut. Naisille hän ilmoitti sen uutisen, että kaikki naapurin isännät olivat ostaneet itselleen kahvipannun ja kupit, joita ei heillä tähän asti ollut, mutta Perätalon isäntä jätti ne vielä ostamatta tällä kertaa.

Seuraavana päivänä tuli ompelija-Yrjö taloon, jossa häntä ensin syötettiin ja juotettiin. Sitten kantoi talonisäntä suuren joukon tehtyjä lammasnahkoja, joista Yrjö teki turkkeja sekä miehille että naisille. Muu turkki tehtiin harmaista nahkoista, vaan miesten turkkien kaulukseksi pantiin mustaa nahkaa ja naisten pitkiin turkkeihin laitettiin revonkoipiset ja lyhyviin turkkeihin jäniksennahkaiset puuhkot. Turkit valmiiksi saatuaan ompeli räätäli lyhyitä ja pitkiä viittoja sekä miehille että naisille. Puolikasvuisille pojille tehtiin sarssista vaatteet. Kun iltanen oli syöty ja vanhemmat ihmiset menivät maata, kokoontuivat nuorukaiset pöydän ympärille kuuntelemaan räätälin kaskuja, joita hänellä oli yllin kyllin kerrottavana. Väliin laulettiin runoja ja oltiin arvoituksilla. Täten kului aika rattoisasti liki puolta yötä. Kun Mikolle, isännän nuorimmalle pojalle, räätäli ompeli uutta sarssista katsaveikkaa (päällystakkia), niin ei Mikko malttanut olla muualla kun räätälin luona. Hän valvoi räätälin kanssa illasta myöhään ja aamusta varhain. Yöllä maatessaankin sanoi hän uneksineensa uudesta harmaasta katsaveikastaan. Joka kerta kun räätäli sai uuden nutun valmiiksi, käski hän sen omistajan koettaa sitä. Räätäli oli itse ensimmäinen mies kiittämään työtään. Tavallisesti sanoi hän aina:

-- No se käypi niinkuin valettu. Jos olisi vielä parempi tullut, niin olisi ihan pilalla. Sinä näytät puolta kauniimmalta tuossa uudessa nutussasi; katso vain, jos ei sinua luultaisi herraksi.

Tällaiset lauseet tiettävästi ilahduttivat nuoria ja ehkäpä kevytmielisiä vanhempiakin ihmisiä.

Kahta viikkoa ennen joulua tuli suutari-Jaakko Niemelään, jossa hän teki nuorille miehille saappaita, vanhemmille naisille ruohinkenkiä, nuoremmille naisille ummiskenkiä ja tytöille lipokkaita. Uilot (lapikkaat) ja kurpposet (paulakengät) osasivat talon miehet itsekin tehdä. Tyttöjen lipokkaiden suupäärmeeksi ommeltiin punaista sahviaania ja päällisille laitettiin ruohonpäisestä ja punaisesta sahviaanista erityiset pykäläreunaiset koristukset. Saatuaan lipokkaat valmiiksi sanoi Jaakko-suutari:

-- Jos ei näiden kenkäin aikana teitä naitane, niin sitten tulen minä uudelleen ja teen kahta komeammat kengät.

Jota likemmä joulu läheni, sitä kiirumpi tuli jokaiselle. Otrat nostettiin järvestä, tuotiin tupaan ja pantiin koreihin imeloitumaan penkkien alle. Naiset hämmentelivät niitä illoin aamuin ja panivat lunta sekaan, kun ne rupesivat lämpenemään.

Antti valmisteli uutta kirkkorekeä. Toiset nuoret miehet läksivät niin varhain aamusilla salosta kaskipuita hakemaan, että ennättivät murkinalle kotiin, ja päivällä kävivät he vielä toisen kerran. Ukko-Lauri ja Mauno-setä hakkasivat ison pinon tupa-, toisen kota-, kolmannen sauna- ja neljännen riihihalkoja sekä pirottelivat pärehalkoja, jotka toivat tuvan päreorsille sulamaan ja joista sitten yöaikoina kiskoivat suuret röykyt päreitä, jotka sitoivat olkisiteillä miehenpaksuisiin vihkoihin, ja ne vietiin tupaseen joulun varaksi. -- Naiset sotkivat poukkunsa ja hajoittivat (levittivät) hienommat vaatteet tuvan lakalle ja paksummat pellon aidalle kuivamaan ja liinastumaan.

Kun maltaat olivat kylliksi imeloituneet ja tulleet itusuulle, irroiteltiin itämisestä tulleet läntit toisistaan ja vietiin saunaan mallaslautasille kuivamaan. Mallassauna lämmitettiin hyvin variksi kuivilla koivuisilla kaskipuilla. Mallasten kuivaksi tultua vietiin ne myllyyn ja jauhatettiin. Sitten teki Mauno-setä saunankodassa riistan suureen tortoon (tiinuun). Sen valmiiksi saatuaan hän otti riistaa pyttyyn, johon hän hämmensi hiivaa sekaan, ja vei sen tuvan uunin leualle käymään. Kun käyte rupesi käymään, vei Mauno-setä sen kotaan ja Mikko seurasi häntä näyttäen valkeata. Kaataessaan käytettä riistatortoon hän lausui:

Käyös käyte käskemättä, nouse neste nostamatta, liiku liikuttelematta, ja kihaja kiehuttamatta, hievahtele hierimettä, pyörähtele pyörtämättä! Kohise kuin Kaarran koski, kellitä kuin Kerman koski, vangu niinkuin Vuoksen virta iki kuuluisa Imatra!

Sitten hän paiskasi käyteastian alassuin riistatortoon ja kiljaisi niin kovasti "iu", että Mikko pelästyi ja pudotti päreet kädestään lattialle.

Riistan kyllin käytyä pani Mauno-setä, jolla ukko-Lauri oli apuna, vaskisen viinapannun tulelle. He mättivät kapalla riistaa pannuun, jonka hatussa olevat torvet he yhdistivät piipputiinun lävitse juokseviin torviin, ja liitokset tahastettiin tiiviisti. Piipputiinuun pantiin kylmää vettä ja jäätä. Kun riista pannussa varistui, se nousi pienoisina pisaroina pannun hattuun ja sieltä torvia myöten se juosta liritteli torvien alla olevaan pyttyyn. Aika välistä lisäilivät ukot jäitä piipputiinuun sikäli kun entiset sulivat, mättäen joskus lämminneen veden tiinusta pois. Arvaten riistan kyllin juosseen he koettelivat tuon tuostakin harakkaa (juoksevaa nestettä) kynnellään polttaa, ja kun se ei enää palanut, he lakkauttivat juoksun, ottivat hatun pannun päästä, kaasivat pannussa olevat ruvat (rankin) eri tiinuun ja mättivät uutta riistaa pannuun. Näin riistan kaikki juoksutettuaan käänsivät he niskat nurin, so. puhdistivat pannun, johon panivat ennen juosseen harakan, ja juoksuttivat sen samalla tavalla kuin riistankin.

Kun kylänukot kuulivat lautamiehen talossa olevan niskat kaksin kerroin, he tulivat sinne paniaisille. Mauno-setä otti savivadista niveräisellä kauhalla viinaa ja antoi ukkomiehille paniaisia. Oman talon väelle, so. vanhemmille, sekä miehille että naisille, annettiin tuvassa paniaisia. Ryypätessään sanoi vanha emäntä:

-- Jumala siunatkoon viinaviljaa edeskinpäin ja antakoon onnea ja menestystä.

Sikäli kuin viina oli valmistunut, mittasi lautamies sen, pani lekkereihin ja rakkoihin (suuriin puteleihin) jotka vei huoneeseensa joulua odottamaan. Yhteen rakkoon hän sekoitti siirappia viinan sekaan, josta sitten tuli makeaa tahi niin kuin sitä toisin kutsuttiin punaista viinaa.