Chapter 2

-- Ei, ei, keskeytti Ledenberg. -- Meidän maatilalla Savelassa on peruna nostamatta ja talvi näkyy kättä antavan. Täytyy joutua huomiseksi hankkimaan Savelaan ainakin kolme tusinaa perunan nostajia. Ja eihän se yö silmiä puhko.

-- Alkaahan nyt olla jo aikakin perunain nostoon, myönsi Mikkokin. -- Huomenna taitaa olla viimeinen päivä tätä syyskuuta. Sehän niillä on vanhoilla ihmisillä määränä, että Mikon-päivänä pitää olla nauriskin kuopassa, ja Mikon-päivä oli tänä päivänä.

-- Niin tosiaankin, huudahti Ledenberg. -- Onneksi olkoon! Toivotan teille nyt vaan menestystä!

* * * * *

Vieraat olivat menneet ja sysimustana näkyi ulkoa pilvinen syyskuun yö. Suuria märkiä lumenrentaleita aina silloin tällöin näkyi akkunan edessä viistoon sinne tai tänne putoilevan. Lampun valaiseman akkunan läpi ne vilahtelivat, mutta maahan pudottuaan ne kuitenkin sulivat, joten maa pysyi yhtä mustana kuin yökin. Mikko oli unohtanut vasunsa teon ja äänetönnä katseli akkunasta mustaan yöhön eikä tarkoin seurannut Jertan kertomusta, kun tämä teki Aunolle selkoa huutokaupan kulusta, miten pojat olivat tahallaan tuhranneet kasvonsa likaisiksi, pukeutuneet vanhoihin rikkinäisiin riihiryömiin ja jalkoihinsa panneet vanhoja satavuotisia kenkäresuja, jotka tuskin jalassa pysyivät, vaikka niillä joka mieheen pitkät saappaat, joita ne monta viikkoa olivat lähtöä varten voidelleet ja tervailleet. Huutokauppaväkeä he haukkuivat, etenkin niitä, joitten tuomioilla myytiin, ja se huutokauppa oli pääasiassa pojista mieleen, he kun nyt pääsivät siihen toivottuun tukkilaisten vapauteen. Talonpito oli heistä ollut paljasta orjuutta, palkatonta riekkumista, jossa saa maksaa veroja ja pappien palkkoja, mutta itse jää aivan palkattomaksi.

Jertan kertomuksista ei tuntunut ollenkaan tulevan loppua, kun Auno kuunteli niitä mielellään ja itsekin väliin kertoi tietojaan poikain käytöksestä jo isän ja äidin eläessä, mikä kaikki osoitti selvästi, ettei heistä tule talonpitäjää, kun isästä aika jättää. Kuunnellessaan Mikkokin ikäänkuin heräsi unelmistaan, otti loukosta konttikirjasen vasutekeleensä, rupesi sitä kutomaan ja sanoi:

-- Minkähän korkuinen tästä vasusta pitäisi tulla.

-- Sillä ei väliä, sanoi Auno. -- Siitä näkyy karttajaisvasuksi tulevan liian suuri, näkyy tulevan vasu, jossa minä voin pitää kasassa olevia villoja, ja silloin on sitä parempi, mitä korkeampi se on. Ja kun elettäneen, niin lienee toki kerran villoja korkeaankin vasuun, kun lampaat siinnevät kuten ennen minun hoitaessani.

Jertalta oli nyt kertomus katkennut. Aloittaakseen uuden alan kertomuksessaan velipojistaan hän sanoi hartaasti kuuntelevalle Aunolle:

-- Sivolan Pentti se sai Onnenkukan. Sen te saatte ostetuksi toiseksi lehmäksenne. Pentti sitä kuului kaupittelevan, kuului sanovan rehujaan vähiksi eikä navetassakaan kuulunut olevan tilaa. Kuului kertovan miehille, että hänellä ei ollut halua kauppaan, rupesi vain hintaa kohottamaan, mutta niinpä loivatkin hänelle.

-- Voi, Onnenkukka, minun sormijuottoni! huudahti Auno. -- Ihan huomenaamuna, kun silmäni aukeavat, lähden kysymään myyvätkö todellakin ja millä hinnalla.

-- Muutaman markan voitolla minä kuulin Pentin sitä kaupittelevan, sanoi Jertta.

-- En kahtakaan kieltäisi, kun saisimme Onnenkukan palautetuksi Mäkelän navettaan, sanoi Auno. -- Minä muistan, miten soma se oli vasikkanakin. Silloin minä aina sille maitoa juotin, ja se ikäänkuin kiitokseksi sen saatuaan karsinassaan ihan tasakäpälässä hyppi ja telkkusi, ja sen karva kiilteli kuin paras silkki. Mutta kuka se kuuluikaan saaneen ne toiset lehmät?

-- Omenan sai Heikkisen Esa, Kestikin sai Vehmaan Rekke ja Yötikin sai Karjalan Timo, ja siinähän ne neljä ovatkin. Tiistikin ja härän tappoivat ja kätkivät. Kerta pari niitten lihoista keitettiin.

Mikkokin kuuli, että Jertan ja Aunon keskustelut kulkeutuivat taas poikiin. Kuullakseen tarkemmin poikain aikeista hän sanoi:

-- Mutta jos ne pakanat kuitenkin varsin tahallaan asettuisivat meille vastuksiksi, niin niitten kanssa sitä joutuu päin taivasta.

-- Ei... Ei ole pelkoa, nyt varsinkaan, kun lautamies on kintereillä, sanoi Jertta varmasti. -- Ne olivat lähtönsä pohjolaan valmistaneet niin valmiiksi, että pistää vain pillit pussiin ja soittaa suolla mennessään. Jäivät vain piruuksissaan huutokauppaa häiritsemään. Sen uskon, että matkalla pohjolaan ovat miehet tai kissan linnassa, jossakin niittyladossa yötä. Taloon Harakkaniemellekään eivät ole uskaltaneet yöksi jäädä.

-- Viisainta onkin, että pakenevat tämän nimismiehen piiristä. Silloin ehkä nimismieskin jättää rauhaan, kun tietää, että niitten ajelusta saa vain vaivat palkakseen, sanoi Mikko tyytyväisesti ja katseli valmistunutta vasuaan kaikilta puolilta ja veitsellään leikkeli, jos missä näki pienintäkään päreen sälöä sirhottamassa. Viimein hän laski vasun penkille ja sanoi: -- Tuohon niitä sopii kolmisen kymmentä kiloa villoja, -- sattuneeko saamaan täyttään koskaan.

Nähtyään Mikolta puhdetyön loppuneen Auno nousi laittamaan illallista ja katsottuaan vasua huudahti:

-- Voi, voi, miten tuli komea vasu! Sitten kun meillä on kolmekymmentä lammasta, niin kyllä vasu saa täytensä, ja eipähän se ääriään itke, jos se ei aina ihan kukkurina olisikaan.

Kun illallinen oli syöty, vuoteet tehty ja seinällä riippuvan valkotauluisen kellon viisarit osoittivat yhtätoista, köllistyi Mikko vuoteelleen ja Mikon esimerkkiä seurasi Auno ja Jerttakin, vaikka uni ja väsymys tuntuivat olevan kaukana ja koko nukkumaanmeno tuntui olevan vain sen vuoksi, että on tapana joka ilta tehdä se sama temppu. Auno siinä yön pimeydessä alkoi vielä puhella:

-- Mitähän se lienee merkinnyt, kun menneenä yönä unissani äitivainaa laittoi minut leipomaan suurta leipätaikinusta ja ne leivät kohosivat niin suuriksi, että ei ne ilmisissä olisi sopineet minkäänmoiseen uuniin. Ne olivat suuren ammeen kokoisia, eikä se talokaan ollut Mäkelänlainen, se oli semmoinen muutamanlainen talo. Huoneita oli paljon ja ne sikin sokin, niin että minä niihin eksyin ja siten haihtui käsistäni sekin leivontahomma. Minusta oli paha, kun en enää löytänyt sitä leivontahuonetta. Siitä heräsin ja tuntui somalta, kun se oli unta.

-- Minäkin viimeyönä unissani rähmästin semmoisessa vanhassa talossa, jonka laista en ole ikinä nähnyt, sanoi Jertta. -- Semmoisia pyhäpukuisia ihmisiä siinä oli, ja niillä oli kiirettä tointa, mutta en minä saanut selville, mitä se oli, ja aurinkokin paistoi pohjoisesta.

-- Unikekkonen on vain kummitellut tämänpäiväistä huutokauppaa, sanoi Auno.

Kukaan ei jatkanut enää puhetta. Aunokin jäi äänettömäksi, vaikka unta ei kuulunut. Virkeinä vain silmät harreilivat mustaan yöhön ja ajatukset askartelivat huomisessa majanmuutossa ja siinä, että huomenillalla hän taas Onnenkukkaa illastaa ja hoitaa Mäkelän navetassa ja saa puuhailla omalla synnyintantereellaan. Tulipa kuitenkin mieleen ikäviäkin ajatuksia: veljien jumalattomuus. Hellän ja hurskaan äidin lapsista oli tullut tuollaisia sukunsa häpäisijöitä. Palanneeko heistä kukaan tuhlaajapoikana maailmalta?

Siinä selällään sängyssään maatessaan ja ajatellessaan veljiään ja heidän kohtaloaan Auno tunsi silmiensä nurkkien kostuvan. Mutta silloin tuli myös uni niin hiipien, ettei sitä huomannutkaan, ja hän nukkui tietämättään.

Toinen luku.

Vaaleanpunertavana, raukeakasvoisena nousi aurinko kaukaisen metsän latvojen välistä. Ruskealaitaiset pilvet hiljalleen vajuivat pohjoista kohti. Niistä tuiskahteli muutamia kuivia lumen hetaleita, jotka tyynessä ilmassa sinne tänne leijaillen laskeutuivat maahan, missä ruohon latva oli hieman jään kohmeessa ja rapakkojen pinnalla näkyi riitan hiutaleita. Tätä katseli Mikko Kivelän kartanolla ja navetasta tulevalle Aunolle sanoi:

-- Kylmä on ilmassa, lunta näkyy pilvissä olevan, mutta etelässä se kuitenkin näkyy tuuli olevan, kun pilvet ovat pohjoiseen matkassa. Jos rupeaa etelästä tuulemaan, niin lauhtuu ilma. Viisasta kuitenkin oli, että Lättenperi kiirehti perunoittensa ääreen.

-- Kyllähän on tämä Mikkelin-aika sellainen vuodenaika, että saa olla perunat kuopassa, sanoi Aunokin ja lähti maitokiuluaan kantaen pirttiin, jossa Jertta ja Matti ilakoivat ja nauraa rähisivät niin että kartanolle kuului.

Mikko katseli vielä hetken noita pohjoiseen lipuvia pilviä. Paksuimpien alla näkyi vaaleita usvamaisia juoluvia.

-- Saapa nähdä, syntyykö tuosta totinen tuisku vai sulavatko nuo ilman suurempaa sadetta, sanoi hän itsekseen. Korkealla nuo vielä ovat, mutta hetihän ne voivat laskeutuakin, kuten toissayönäkin. Toissapäivänä oli niin kaunis ilma, ettei elokuussakaan ole kauniimpaa, mutta kerkisipäs eiliseksi muuttua sellaiseksi räntäsateeksi. Niinhän sitä sanotaankin, että viitenä, kuutena syksyinen yö, seitsennä kesäinen päivä.

Mikko meni sitten aittaan, toi sieltä suuren kontin, katseli sen sisusta ja viilekkeitä, kopisteli sitä pirttiin kävellessään, jotta siitä karisisi joutavat roskat. Pirttiin tultuaan hän sanoi:

-- Mitähän sitä tähän konttiin saataisiin sopimaan semmoista, mitä ensiksi tarvitaan.

-- Tietysti ruokaneuvoja, sanoi Auno, -- mutta kunhan tässä saadaan aamiainen suuhun, niin kerjetäänpähän sittenkin yksi kontti saada täyteen. Ja mitäs me konttisillamme ruvettaisiin kantamaan, kun meillä on hevonen!

-- Hevonen on, mutta rekeä ei lastuakaan, sanoi Mikko. -- Ja jos olisi rekikin, niin häntäänkö sen sitoisi, kun ei ole länkiä eikä luokkia.

-- Niin tosiaankin! virkkoi Auno. -- Puussa on pohjat, petäjässä liisteet! Mutta kylläpähän tästä tilasta saadaan ensihätään kantamallakin. Hätä on hukassa, kun on mitä noutaa. Pannaan nyt vain siihen konttiin tuosta pari leipää, pari rieskaa, ja sitten kun on syöty, pannaan siihen pata ja tärkeimpiä ruoka-astioita. Niihin saatamme panna kaloja ja voita. Lihaa ota sieltä aitasta minkä verran haluat. Mitäpä senkään paljoudesta, kunhan siksi että päästään keittämään. Perunoita emme sinne saa, mutta saamme me keiton lihasta ilman perunoitakin.

-- Sopii tähän konttiin joku sangollinen perunoitakin, sanoi Mikko. Sen sanottuaan hän heitti konttinsa lattialle selälleen ja lähti kuopasta noutamaan perunoita.

Kun aamiainen oli syöty ja matkaan lähtevät laitteet saatu lähtökuntoon, sitoi Auno suuren vaatteilla täytetyn lakananyytin selkäänsä. Mikko taas otti selkäänsä raskaan kontin, ja kirveen käteensä. Jerttakin sitoi lakananyytin selkäänsä, otti Matin syliinsä, ja niin työnnyttiin ulos. Auno lähti viimeisenä. Ovea kiinni painaessaan hän sanoi:

-- Hyvästi nyt vaan, hyvä koti, ja kiitos kaikesta!

Sitten Auno otti navetasta lehmän, jota lähti taluttamaan Mäkelään päin. Jertta kantaen Mattia seurasi lehmän perässä ja Mikko taas kuurusissaan raatustaen raskasta konttiaan talutti ruunaa. Mutta kun ruunan sieraimiin tuoksahti kontista leivän ja rieskan haju, ei se tahtonut malttaa olla konttiin käymättä hampain käsiksi, joten Mikon piti myötään kirvesvarrellaan huitoa ruunaa pysymään erillään. Niin matkue astua julppasi Mäkelää kohti. Ääntä ei matkueesta juuri ollenkaan kuulunut, eilisen sateen synnyttämät rapakot vain elukkain jaloissa porskivat, ja kun Matti näki puitten oksissa auringon paisteessa kiiltäviä lumihiuteita, osoitteli hän niitä sormillaan ja virkkoi: »Oo, oo, oo».

Jertta koetti Matille selittää, että ne ovat pakkasen silmiä, pakkanen kun katselee tuhansin kirkkain silmin. Matti ei kuitenkaan Jertan selityksiä ymmärtänyt, vaan aina kun tuli näkyviin uusia kirkkaita tähtiä, hoki: »Oo, oo, oo».

Mäkelään tultua Jertta meni Matin kanssa suoraa päätä pirttiin, mutta Auno vei lehmänsä navettaan ja tuli sitten taakkoineen pirttiin, missä päästeli selästään raskaan kantamuksensa ja heitti sen pöydälle. Väsymyksestä huohottaen hän sitten istui penkille, missä kuumuutta hohtavista kasvoistaan pyyhki esiliinaansa hikeä ja hetken äänetönnä kädet helmassaan katseli lattialla tepastelevaa Mattia, jota Jertta varoi lattialla levällään oleviin roskiin kompastumasta, ja iloisesti naureskellen sanoi:

-- Tässä se on nyt Mäkelän isäntä. Tämä ei korkealta katsele, mutta ei se korkealta kaadukaan. Hei! Nythän se kupsahti, kun tuo risu tarttui kenkään. No, eipä muuta kuin saman verran ylös!

Mikko oli alangolta ladosta hakenut heiniä ruunalle ja lehmälle ja tuli sitten vasta pirttiin, kun elukat olivat saaneet syömistä. Ovesta tultuaan ei Mikko astunut montakaan askelta, kun jo seisahtui ja nähtyään pirtistä revityn kaikki orret oviseinästä, kahdesta hirrestä puolihirteen lohkotun puuta ja lattian täynnä kaikenlaista pärtöä, tunsi mielensä jäykistyvän. Hän muisti nyt toisenöisen unensa ja ajatteli, alkaako nyt todella se unissa nähty pitkä matka, kun häntä juuri samanlaisen raiskatun asumattoman huoneen läpi oli kuljetettu, ennenkuin hän joutui kammottavalle veriselle tantereelle. Auno nauroi hänelle: -- Mitä sinä nyt siihen jäit kuin Lootin emäntä suolapatsaaksi?

-- Enpähän erikoisesti mitään. Näyttää vain niin kummalta, sanoi Mikko alakuloisesti.

-- Kummalta tämä kyllä näyttää, mutta ei tässä muu auta, taloksi tässä on ruvettava. Nyt on meillä lauantai. Iltaan mennessä täytyy pirtti saada pyhäkuntoon, sanoi Auno.

Ovisopella oli vielä Jertan tekemä varpuluuta täydessä kunnossa. Sen otti Auno ja alkoi lakaista lattiaa, Jertan käski hakemaan puita uuniin, jos niitä on. Jertta toimittikin uunin lämpiämään, ja kun uunissa rupesivat puut ja Aunon lattialta keräämät roskat humisten palamaan, niin vertyi Mikonkin mieli. Oli sentään jotain hyvääkin jälellä, kun uuni oli hyvä.

Siinä Aunon lattiata lakaista humutessa tuli Kejosen Malla pirttiin ja iloisesti nauraen huudahti:

-- No herrainen aika! Johan täällä on ihmisiäkin! Minä läksin juuri katsomaan, kun illalla kävi sanoma, että autioksi on talo jätetty, minkä näköiseksi se nyt on mennyt.

-- No terve, hyvä ystävä! huudahti Auno. -- Sinähän tulit kuin käsketty meidän avuksemme. Etkö joudakin, että ruvetaan ja pestään tämä pirtti? Mutta mistä saadaan saavi, jolla saataisiin vettä?

-- Minä tiedän saavin, sanoi Jertta. Tuolla navetan päällä on talon paras saavi, sitä eivät näkyneet eilen löytäneen, enkä minäkään sanonut. Kesällä kun pesuja teimme, niin piika-Maikin kanssa nostimme sen sinne talteen.

-- No silloin on hätä hukassa! Joudanhan minä avuksenne, sanoi Malla, rupesi riisumaan nuttua päältään ruvetakseen asiaan ja sanoi:

-- No aivanko te olette tulleet ihan asumaan?

-- No aivan ja kotiin, sanoi Auno. -- Illalla ostimme kauppias Lättenperiltä, joka oli tämän huutokaupassa saanut.

-- No onneapa olkoon! No ei olisi uskonut, kun pyörähditte takaisin syntymämaallenne.

-- Olihan se todellakin pyöräys. En vielä eilen illalla illan pimetessä tätä uskonut, itkin koko eilisen päivän ja itkin vielä illallakin tämän syntymäkotini kohtaloa, kun velipojista ei tullut kalua eikä syntymämaansa asujaa. Mutta kun illalla se räntäsateinen ilta oli pimennyt pimeimmilleen, niin Lättenperi tuli konttoristeineen kuin tuulen tuomana. Ja kun kuulin, mikä vierailla on asiana, niin ilosta hyppäsi sydämeni. Sitä ei usko, jos ei ole kokenut, että niin voisi maallisesta onnesta riemastua. Aivan yhdessä hengenvedossa minä hyppäsin syvimmästä surusta ihan korkeimpaan iloisuuteen.

-- Eihän tuo mikään kumma, jos teillä on ollut surua velipojistanne, niitten elämä ei viimeaikoina enää ollut oikeitten ihmisten elämää: alituista kortinlyöntiä, juominkia, tappelua ja kaikenlaista roistoutta. Mutta kyllä heidätkin maailmanranta opettaa, jos ei ennen niin Kakolassa.

Jertta toi nyt sylyksensä kuusen oksia ja koivun varpuja, joista he kaikki kolme, Auno, Malla ja Jertta rupesivat kilpaa tekemään luutia. Malla se sai ensimäiseksi havu- ja varpusekaisen luutansa valmiiksi, pani sen pitkään varteen ja alkoi voimansa takaa kahdakäsin husata lakea ja sanoi ylpeästi:

-- Nyt kun on uudet asukkaat tulleet taloon, niin puhdistetaan kaikki vanhat liat laesta ja lattiasta, kerta keskiseiniltäkin.

-- Se on oikein, että luut koirille, sanoi Jertta ja alkoi luudallaan huhkia seiniä. Auno ripsui uunia ja uunin seutua. Jouduttuaan seinien luutimisessa oviseinälle sanoi Jertta nauraen:

-- Silloin ei velipojilla ollut puumetsä kovinkaan kaukana, kun tuosta hellapuuta ropottivat. Se tapahtui viime pyhänä parhaana kirkkoaikana. Orret ne polttivat jo silloin, kun nimismies tämän talon panttasi.

-- Riettaan orjat, mitä ovat tehneet, sanoi Malla.

-- No, ei olla milläänkään, puulla ne puut paikataan, vaskilla hevosten varsat, sanoi Auno reippaasti.

Mikko oli navetan päältä hakenut saavin, vanhasta aisasta tehnyt korennon ja kun Malla oli laen ripsumisesta joutunut, rupesi nyt Mallan kanssa kantamaan vettä, jolla roikuttivat lattian joka paikasta huleisilleen, jotta lika alkaisi liota puusta irti sillaikaa kun pestään akkunoita, pöytä, rahi ja penkit. Kun ne oli pesty, teki Malla viimeisistä luuta-aineista luudan Mikollekin, ja silloin kaikki neljä henkeä rupesivat luudillaan ihan voimainsa takaa lykkäämään lattiaa ja väliin aina kylvivät hiekkaa yli lattian. Matti se sillaikaa istui pöydällä ja käsiään räpittäen nauroi sille kummalle. Kun sen ensimäisen märkyyden ja hiekan avulla oli joka paikasta niin paljon lykätty, että puhdas puu alkoi luudan jälessä vilkkua, rupesivat Mikko ja Malla taas kantamaan vettä, ja nukuttelivat lattialle Aunon ja Jertan husatessa luudallaan. Hölisten meni likainen vesi sillan raosta sillan alla olevaan syvään hautaan, mutta siitä ei kukaan huolinut, vaikka tulisi vettä tulvilleen, kunhan vain puhdasta tuli. Ja puhdastapa tulikin! Ei ollut päivä vielä laskenut, kun pirtti oli niin puhdas, että ihmisten ääni rupesi helisemään kuin juhlasalissa. Malla oli vielä niin toimekas, että kävi metsästä katajan lehviä, pienenteli niitä ja ripotteli joka paikkaan lattialle ja hymyillen sanoi:

-- Laitetaan pirtti ihan kuin juhannukseksi tai helluntaiksi.

Mikonkin mieli tuntui lauhkealta, kun pirtti oli niin kodikkaan näköinen. Kaikki seinät, laki ja lattia näyttivät ilmaisevan: huomenna on pyhä! Juuri kuin sen muistutuksesta lähtivät kaikki ilta-askareille hoitamaan karjaa ja jouduttamaan saunaa kylvettäväksi aikanaan ja sitten aikanaan joutumaan lauantai-illan rauhaan.

Kun ensimäinen päivä Mäkelässä näin oli päästy iltaan, päivän touhu sammunut, illallinen syöty ja alettiin laittautua yöteloilleen, rupesi Malla kertoilemaan miten vanhat ihmiset ovat Mäkelän jättiläiskuusta pitäneet ihan jumalanaan. He eivät ole lähteneet kalalle, ei metsälle eikä millekään vesimatkoille käymättä kuuselta neuvoa kysymässä. Ihan totisena totena on kerrottu, ettei ole matkalla myötäkäymistä, jos lähtee vasten kuusen tahtoa.

Mikko köllötti jo vuoteellaan, veteli verkalleen pahsaisesta piipustaan sinisenharmaita tupakansavuja ja kuunteli Mallan tarinoita. Hän oli kuullut muiltakin samanlaisia kertomuksia.

Kaikki vähän hämmästyivät, kun Mikko hyppäsi vuoteeltaan ja sanoi:

-- Mutta minäpä lähden kuulemaan kuusen puhetta, virkkaako se minulle mitään, vai pitääkö se vielä vieraana.

Sen sanottuaan hän pisti kengät jalkoihinsa, takin ylleen ja melkein juosten meni ulos. Auno huusi hänen jälkeensä:

-- Muista vain ettet sen kuusen saarnoja kuuntele kauan! Kylpyihoosi tarttuu vilu ja saat taudin. Siinä on sitten kylliksi tarinaa.

Mikko ei kuunnellut Aunon varoituksia, vaan meni mustaan yöhön. Tuokion kuluttua hän jo palasi, kasvot mieluisessa hymyssä, kuin jotakin hyvää olisi saanut, ja sanoi:

-- Saa nähdä mitä tuo kuusi ennustaa. Kun sen kylkeen painaa korvansa, niin kuuluu hyvin kiinteätä tuulen tuhinata, ja kun kasvonsa painaa kuusen kylkeen, niin tuntee sen hieman värisevän, vaikka nyt muuten on aivan tyyni. Saunan savukin äsken nousi aivan pystyyn, korkeana kaarena meni tuolla alangolla ja siellä vasta laskeutui siniseksi vaipaksi alas, tuskin sylen korkeudelle. Kun savu tyynellä ilmalla laskeutuu sellaiseen lavaan, niin se tavallisesti merkitsee pikaista ilman muutosta, mutta mitä sitten kuusen tuhina ennustanee tai ennustaneeko mitään.

Sen sanottuaan Mikko otti pöydältä piippunsa, kaivoi siitä porot lieteen, täytti sen uusilla rouheilla ja sytytettyään laskeutui vuoteensa laidalle vetelemään savuja.

Nähtyään, että isäntää ei vielä nukuta, sanoi Malla:

-- Missähän nyt tämän talon entinen Esko viuluaan vingutellee! Viime lauantai-iltana se tässä vielä oli tanssittanut tämän kylän nuoria.

-- Soitolle sitä silloin tanssitaan, kun Eskon soitolle! Sama kuin porsasta hännästä vetäisi, sanoi Mikko.

-- Elähän sano! virkkoi Mallan vieressä makaava Jertta. -- Eskon viulusta kun pääsi aina: »Kaakkuri, kaakkuri, harmaja lintu, Hiltulan toopissa sininen sintu», niin silloin me Tuovilan tyttöjen ja poikain kanssa jouduttiin lattialle.

-- Sen »kaakkurin» tuo lienee jotenkuten osannut, sanoi Malla. -- Mutta sen minäkin sanon, että eri sävelet lähtevät Mustalais-Jannen viulusta, vaikka on mies musta ja vanha eikä ole viulukaan neljänkymmenen markan maksava, kuten Eskolla. Mutta mitenhän sen maksun lienee käynyt, velaksi se Esko oli sen Piiraalan Viljamilta saanut, viisi markkaa sitä oli kaupan aikana maksettu.

-- Kyllä se taisi sen maksaa, sanoi Jertta. -- Jyviä ja perunoita möi Esko varkain toisista, ja useinpahan se Viljami kävi täällä Eskoa opettamassa soittamaan. Esko viime aikoina harjoittelikin uskolla. Se lienee opetellut sitä taitoa pääelinkeinokseen, niin se kuulosti olevan aie.

-- Siellä savottapaikoissa kai sitä sellaista taitoa tarvitaan, sanoi Malla, -- jos tuota nykyaikana näkyy tarvittavan vaikka missäkin. Mutta kaikista viheliäisintä elinkeinoa se soitto kuitenkin on. Sen ympärille se kaikenlainen riettaus kokoontuu... Kun olisivat miehet olleet miehiä, niin jo kelpaisi tämmöisessä talossa asua. Kolme miestä kuin Viron sutta, ei kokoa eikä näköä vailla, ja juuri parhaassa iässä työtä tekemään. Heittäydytään rentuiksi ja ruvetaan uneksimaan puuveitsellä hopean vuolemista. Siinä on sentään ajatusta!

-- Eipä se ole maailma niin avara talossa-olijalle kuin savotassa, sanoi Jertta ja painoi päätään tyynyä vasten syvempään. Malla tunsi, että Jertta haluaa painautua nukkumaan, ja kun ei Mikon ja Aunon vuoteeltakaan päin virketty mitään, niin Mallakin painoi kasvonsa päänalusta vasten, vetäisi peitettä hartioilleen ja rupesi odottamaan unta.

Kello oli kaksi aamusella, kun Mikko heräsi. Ulkoa kuului tuulen jyrinää ja kuusi tohisi kuin koski. Mikko sytytti tulen lamppuun, sytytti piippunsakin ja katseli akkunoista ulos. Mallakin valveutui, hyppäsi kimpoamalla istualleen ja kysyi:

-- Mikä se on tuo jyrinä, tuuliko semmoinen?

-- Tuuli ja tuisku, ihan maankaato, sanoi Mikko ja piippuaan vedellen meni kartanonpuoleisestakin akkunasta katsomaan.

Sitä se kuusi illalla ennusti.

Sitä vilua se värisi, vaikka oli aivan tyyni eikä edes kovin kylmä ilmakaan.

-- Voi hyvänen sitä ilmaa! Kuusikin tohisee kuin Pankakoski ja nurkissa jyrisee kuin ukkonen.

-- Sen näki jo eilen aamulla, sanoi Mikko, -- että lunta on ilmassa, pilvet olivat valkean äljäkät ja lunta kasvoivat. Päivemmällä ne katosivat ja ilmakin lämpeni, kun tuuli lienee ollut etelässä, koskapa pilvet pohjoiseen pakenivat. Niinpä näkyy olevan kuin sanotaan: syksyinen hyvä ilma pahaa ajattelee. Ei sitä kuitenkaan eilen osannut uskoa, että nyt on tuommoinen ilma.

-- Ei olisi uskonut, mutta eihän sitä tiedä taivasta taata.

Mikon ja Mallan puheesta valveutui Aunokin. Säikähtäen kimposi hän istualleen ja puolihätäisesti kysyi:

-- Mitä on tapahtunut? Mikä on tuo jyrinä ja tohina?

-- Tuisku ihan ponneton, sanoi Mikko ja rauhallisena veteli piippuaan näyttääkseen Aunolle, jonka näki säikähtävän, ettei tässä ole mitään hätää.

-- Minä olen nukkunut ihan kuin porsas, etten ole koko yönä herännyt enkä kuullut mitään, ja kuinka pitkään olisin nukkunutkaan, jollen olisi tulta huomannut ja kuullut teidän puhettanne, sanoi Auno.

-- En minäkään olisi tiennyt, vaikka olisivat pirtin päältä purkaneet, sanoi Malla. -- Makeata unta tuntuvat vanhat asukkaat jättäneen tähän taloon.

-- Eiväthän nuo aivan kaikkea unta tunnu lopettaneen, vaikka kyllä kai ne sitä oman osansa viljelivät. Yhdeksän aikana aamusella on sanottu veljesten vielä heinäaikanakin olleen yölevolla.