Part 2

Sellaista voi sattua hyvin usein. Mutta vähät niistä. Kaikista huolimatta oli kaartissa olo aikani ehdottomasti elämäni hauskimpia hetkiä. Jos kohta kasarmissa olikin kova kuri, niin vapaat lomahetket sen moninkerroin korvasivat. Jaa'a! Totisesti vesi suuhun tulee muistellessa monen monia kohtauksia kyökkipiikain kanssa. Minullakin oli niitä neljä ja viisikin samaan aikaan hoteissani. Sattuihan niitä väliin pieniä myrskyjäkin, mutta pianhan niistä selviytyi, jätti sen vanhan, otti uuden, siinä se juttu. Mutta kyllä ne olivat ne likatkin aika juupelia, tulinpa senkin huomaamaan. Sattumalta tulin tutuksi erään tuoreen tytön tyllykän kanssa — se oli muistaakseni senaattorin sopankeittäjä. Ensin kävelimme moniaana iltana Aleksanterilla ja Espiksellä. Saattelin hänet useita kertoja kotiportille ja jopa puolipimeässä käytävässä jonkun pusunkin loksautin, oikein täydellä suulla, jotta kaikuvassa holvissa sen tapainen ääni kuului kuin lehmä savisesta tiestä sorkkaansa olisi nostanut.

Erään kerran, kun niin ikään olin jonkun aikaa ihaillut Maijani — se oli hänen nimensä — pientä nenänykeröä, joka ei koskaan tuntunut olevan tiellä, ehdoitti hän: "Eikös sopisi tulla nyt visiitille. Herrasväki on Terva Irmanin konsertissa."

Minua ei tarvinnut kahdesti kehoittaa. Heti sieppasin kultani kainalooni ja kapusin taakkani kanssa kivirappuja toiseen kerrokseen. Ja siellä sisällä, siellä oli papin eloa. Siellä oli tarjolla kaikkia lajeja mitä vaan Olsonin kokkikirjassa keittämään käsketään. Useita paikkoja olin kyllä kokenut, mutta en tälle vertaista tiennyt. Ajattelin: paikka ei parane muuttamisesta. Sitten kautta rantain tiedustelin milloinka taasen sopisi.

"Jaa! sanoi Maijani. Ehkä ensi sunnuntai-iltana, jos se sopii sinulle, rakkaani. Herrasväki menee silloin oopperaan."

"Sopiihan se, vallan mainiosti. Missä tavataan?"

"Lönrotin patsaalla, kello 8, eikö niin?"

"Vaikka vaan!"

Kiitoksiksi puristin Maijaani vasten rintaani. Mitä lujempaa puristin sitä joustavammin ponnahtelivat rinnat kuin suuret gummipallot — sellaiset, joita potkupallopelissä käytetään.

"Hyvästi siksi, oma siirappikakkuni!" sain vaivoin tunnetulvaltani soperretuksi. "Hyvästi, hyvästi!" nyyhki Maijuni.

Tulipa sitten se toivottu sunnuntai-ilta. Kello oli viittätoista vailla kahdeksan, kun harppasin pitkin Espistä Lönnrotin patsaalle. Ne herkkupalat olivat mielessäni, miksi sitä salaisin. Maiju oli vaan sivuseikkana.

Kuten tavallista näin sunnuntaisin, oli nytkin pääkaduilla sellainen väen paljous, että töin tuskin pääsin pujottelemaan tungoksen läpi. Olisihan se muuten siinä mennyt sentään joten kuten, mutta eräällä penkillä lojui täältä kotipitäjästäni kotoisin oleva suutarin sälli. Hän — mokomakin pikikoura — vinkkasi minua tulemaan luokseen. Ja silläkös riitti puhetta. Hän oli hiljattain käynyt täälläpäin ja kaiken maailman akkojen juorut hän siinä lateli. Vihdoin viimein sain sen verran suun vuoroa, että ehdin sanoa: "Suo nyt anteeksi, mutta minulla on aivan välttämätöntä mentävää. Morjens nyt vaan!"

Lähdin taas harppaamaan. Kello oli jo seitsentä vailla. Mutta näytti siltä kuin kaikki kiusanhenget olisivat tielleni lähetetyt. Kun pääsin Heikinkadun kulmaan, tuli poliisi siinä vastaani. Hän oli kanssa oman pitäjän poikia, entinen kaartilainen — tavallaan taas hyvinkin läheinen. Hän vietävä kesken kaikkea alkoi loruamaan:

"Hei vaan! Mihinkäs Jussilla niin kova kiire. Tulehan pistämään tupakaksi." En ollut kuulevinani, aijoin astua ohi. Mutta hän seisoi jo aivan nenäni edessä ja kaivoi esille tupakkakojeitaan.

"Ei maar sitä niin vaan mennä. Emmehän ole tavanneet toisiamme moneen aikaan. Mitäs kuuluu?"

"Eipä erinomaisia, siinähän menee. Muuten tällä kerralla olisi vähän kiire, niin että..."

"Heh, he, he! Taitaa olla 'pisdälninki'. Ei sen asian ole niin kiirettä, joutavathan ne odottamaan."

Ja sitten hänkin juttuaa siinä yhtä ja toista vallan turhanpäiväistäkin. Minulla oli sydän kintaan peukalossa, että jos joku toinen pääsee niiden herkkupalain ääreen.

"Kuule, minun passi-vuoroni loppuu yhdeksältä. Eiköhän lähdetä vähän 'viftailemaan'?" ehdotti poliisi.

"Ei hyvä mies, ei nyt — ehkä joskus toiste. Hyvästi vaan!"

Pääsin kun pääsinkin siitä sitten lähtemään. Kello oli kolme minuuttia yli määräajasta. Puolta juoksua kiiruhdin loppumatkan. Voi kauhistus! Maijaa ei siellä näkynytkään. Siinä se nyt oli. Kynsäsin korvallistani ja katkismuksesta lainatuilla sanoilla toivotin niin suutarin sällin kuin poliisinkin sinne, missä tulta ja tulikiveä sataa.

Pettymykseni oli kuitenkin ennen aikainen. Tuskin olin siitä selvinnyt, kun Maija tulla töyssytti säteilevin naamoin luokseni.

"Suo nyt anteeksi, vaikka vähän myöhästyinkin."

"Ei se mitään. Mutta mennään nyt jo aika kyytiä, minulla on kova nälkä."

Ja sitten sitä mentiin oikein käsikoukkua.

Kun olin saanut ruumiini ruokituksi, aloimme taas vähän niinkuin kuherrella, ja lämpenimmekin jo hiukan, mutta samassa koputettiin ovelle. Maija säikähti.

"Voi, voi! kukahan sieltä tulee. Mene nyt pian tuonne uutimien taakse tuonne sänkysoppeen."

Mikäpä siinä muu auttoi. Sinne täytyi mennäkseni ja istua kyhjöttää kuin arestilainen konsanaan.

Maija aukasi oven. Minä tirkistin uutimen raosta nähdäkseni millainen pään etupuoli tulijalla on. Ja vie sun tuppes ja puukkos. Eikös sieltä väännäkin itseänsä sisälle se sama suutarin sälli, josta taannoin oli puhetta. Hän visertää kuin västäräkki: "Olithan sinä kultaseni sentään kotona."

"Onko sun nälkä?" kysyi Maiju jotenkin jurosti.

"Ei, ei, lintuseni. Tulin suoraan ruokapaikasta. Sinuahan minä vaan tulin katsomaan."

Ja katso. Maija heltyi ja kaulaan kapsahti. Kelpasi sitä sitten minun katsella, minun, joka olin tullut nälkääni sammuttamaan, kun he siinä kujertelivat. Sellaisia ne ovat ne tytöt. Minun mielestäni tuntui se jo liiankin imelältä, tahtoi ruveta oikein ylen antamaan. Mutta ahaa, saittekos! Taas koputettiin ovelle. Maija säpsähi.

"Voi, voi! Kukahan sieltä tulee. Mene pian tuonne puulaatikkoon", hätiköi hän.

Suutari-parka tuppautui laatikkoon. Tai oikeastaan oli se hänelle onneksi, että hän oli suutari; sillä kukaan muu ei olisi siellä niin monessa mutkassa minuuttiakaan jaksanut olla.

Taasen tarkasti tähystelin kenen Maija sisään laskee. Ja se oli se sama poliisi, joka minua viivytti siellä Heikinkadulla — kuten muistatte. Hänen taisi olla nälkä, sillä hän näkyi kääntävän silmänsä pöydän puoleen ja samalla nuuski ja vainusi ympäri huonetta.

"Täällä on käynyt joku!" sanoi hän hyvin virallisesti.

"Miten voit ajatellakaan minusta sellaista", sanoi Maija hyvin viattomana. Ja hän houkutteli poliisin viereensä istumaan ja siinä sitten lellitteli ja mairitteli häntä. Ja unohtui siinä kaikki epäilys ja katkeruus Poliisikin näkyi sen tietävän, ettei Maijan nenänipukka pussatessa pahasti tiellä ollut. Hyvän aikaa ne siinä sitten maiskuttelivat, jotta minua kohta taasen olisi ruvennut ylenantamaan, ellei eteisestä kuuluva kolina olisi heidän lystiään lopettanut. Maijalle hätä käteen.

"Voi, voi! Nyt herrasväki tulee jo kotiin. Mene pian tuonne vaatekaappiin, jos rouva sattuu tulemaan tänne."

Ja poliisi kapusi kaappiin. Tuskin oli Maija saanut oven suljetuksi hänen jälkeensä, kun rouva tulikin kyökkiin.

"Kuule Maija! Juokse pian apteekkiin hakemaan antipyriiniä. Herra rupesi voimaan pahoin, täytyi kesken lähteä pois oopperastakin. Tuossa on rahaa. Mene paraadirapusta sisälle, ellei apteekki enää ole auki."

Minulla oli turkasen paha nuha silloin. Vaikka kuinka koetin pidättää, pääsi minulta kuitenkin aivastus ja oikein aika räjäys pääsikin. Rouva kirkasi niin kamalasti, että korvani olivat haleta. Mutta ei hän siltä pökertynyt, kuten toivoin. Vielä mitä. Päinvastoin tuuppasi hän uutimet syrjään, polki jalkaa ja alkoi sellaisen sanatulvan, että on aivan mahdoton muistaa sitä ulkoa. Osansa sai siitä Maija, jos minäkin. Lieneekö hänellä ollut aikomus antaa minulle klapia päin naamaa, sitä en tiedä, mutta puulaatikolle hän ainakin askeleensa ohjasi, ja se oli minun pelastukseni. Kun hän laatikon kannen aukasi ja suutari-parka siellä selkäänsä oikasi, kuului taasen sydäntä vihlova kirkaus. Nyt rouva varmaankin muisti, että vaatekaapissa niitä on aseita, herran kävelykeppejä ja kentiesi revolvereitakin. Pahaa elämää hän vaan piti, sen muistan. Voi sitä miesriepua kellä sellainen eukko on. Poliisiakin hän avukseen huusi, reutoessaan auki vaatekaapin ovia. Mutta ei hänen hämmästyksensä suinkaan vähäinen ollut, kun poliisi sieltä — tasapainonsa menetettyään — hänelle syliksi kaatui. Kyllä moni muu rouva olisi siihen jo pökertynyt, mutta eipäs tämä sitä tehnyt.

Mahtoi siellä meteliä ja pauhua riittää, luulen kuitenkin niin. Minä en sitä enää osaa kertoa; sillä pauhun pahimmillaan ollessa pujahdin minä salavihkaa ovesta ulos — näin ikään.