Part 8

Muiden muassa tutustui Kustaa Lyypekissä vanhaan juutalaiseen Herman Israeliin ja hän oli oikein kelpo miehen perikuva; vaikka hän oli äärettömän rikas, harjoitti hän suurta armeliaisuutta, varsinkin uskonheimolaistensa keskuudessa. Oman uskonsa ankarana noudattajana kunnioitti hän toisten mielipiteitä ja seurasi innokkaasti poliittisia selkkauksia, varsinkin pohjoismaissa.

Niinkuin monet muut oli hän ansainnut osan omaisuuttaan Ruotsissa ja itse monasti käynyt siellä. Hän oli siellä tehnyt paljon hauskoja tuttavuuksia, mutta eniten oli häntä miellyttänyt kansan terve reippaus.

Kustaa Eerikinpojan vaatimaton käytös ja jalot kasvot vaikuttivat häneen ja Herman Israelin ja Kord Königin kanssa seurusteli hän jokseenkin paljon.

Heille hän puhui epäilyksistään ja toiveistaan; oli niin paljon tekemistä, ensin maan vapautus tanskalaisten ikeestä ja sitte sisäisten asiain järjestäminen.

-- Sten Sture ei siinä suhteessa tule onnistumaan paremmin kuin hänen edeltäjänsäkään, sanoi Herman.

-- Eikö hän teistä kykene siihen?

-- Kyllä, mutta valtakunnassa on monta valtionhoitajaa.

-- Jotka tahtovat jakaa hänen valtaansa, tarkoitatte?

-- Jotka itse asiassa sen tekevät; eikö jokaisella valtion suurella miehellä omasta mielestään ole yhtä paljon sanomista?

-- Miksei hän ota kruunua? kysyi Kord.

-- Sturet eivät ole turhamaisia; he eivät tahdo iskeä ketään päähän.

-- Saadaanpa nähdä, eikö Kristian vielä katkoilekin päitä, kunhan hän nyt saa valtakunnan haltuunsa, huomautti Israel. -- Korkeat herrat eivät taivu ennenkuin he tuntevat miehen kantapään polkevan niskojaan.

-- Olisipa surullista, jos olisitte oikeassa.

* * * * *

Marraskuun alussa tuli neuvoskunnalle kirje kuningas Kristianilta, jossa tämä vaati Kustaan luovuttamista, mutta asia lykättiin toistaiseksi.

Eräänä päivänä tuli Herman Israel Kord Königin luo ja pyysi puhutella häntä kahdenkesken.

-- Anna ruotsalainen ritari minun haltuuni, sanoi hän. -- Sinun luonasi ei hän enää ole turvissa.

-- Mikä sitte on?

-- Lääniherra Eerik Banér saapuu huomenna ja vaikkei hän ilman raadin lupaa uskalla viedä häntä pois kaupungista, niin hän ehkä edeltäkäsin voi käydä käsiksi hänen persoonaansa.

-- En neuvo häntä tulemaan tänne, vastasi Kord, poskillaan vihan puna.

-- Ajattele nyt. Kaikki tietävät että hän on täällä; sinun taloasi tullaan öin päivin vartioimaan.

-- Olisihan se ikävää... mutta kuullaanpa mitä emäntäni Barbara sanoo.

-- Ei ikinä! huudahti tämä. -- Minä vastaan ritarin persoonasta, ja, lisäsi hän ylpeästi, -- jos herrani Isossa Beltissä osasi ottaa 40 tanskalaista laivaa, niin totta minä nyt omassa talossani täällä Lyypekissä osaan puolustaa yhtä ruotsalaista ritaria kuningas Kristiania ja hänen joukkoaan vastaan.

-- Punnitaan tarkkaan!

-- En punnitse mitään, sillä tiedän mitä voin ja mitä tahdon.

-- Syyttäkää sitte itseänne.

-- Sen teenkin, mutta kuulkaas, Herman Israel, tahdotteko joksikin aikaa antaa asunnon ja ruuan pojalleni? Hänen silmänsä ovat, niinkuin tiedätte, olleet kipeät ja hänen täytyy sentähden olla pimeässä huoneessa.

-- Onhan meillä pihan puolella vapaa huone.

-- Hyvä on. Mutta hänen luonaan ei saa käydä vieraita.

-- Vaimonihan on hänen kumminsa.

-- Niin, hän saa käydä hänen luonaan, mutta ei kukaan muu.

Herman Israel nauroi.

-- Naisviekkautta! sanoi hän. -- Minä suostun, mutta tulen sensijaan tuontuostakin tervehtimään Kustaa herraa.

-- Hän muuttaa tänä päivänä Danielin huoneeseen ja minä järjestän itse hänen huoneensa; ethän käy mustasukkaiseksi? kysyi hän mieheltään.

-- En, vastasi tämä hymyillen, -- mutta toivon että hän kerran saa yhtä hyvän emännän kuin minä.

-- Rouvan, korjasi Barbara. -- Sitä hän saanee odottaa!

* * * * *

Seuraavana päivänä, marraskuun kahdentenakymmenentenä, saapui Eerik Banér Lyypekkiin suurine saattueineen; hän kävi heti pormestarin luona ja pyysi saada panna toimeen tarkastuksen kaupungissa.

-- Mitä te ajattelette, jalo herra? vastasi pormestari. -- Täällä meidän vapaassa kaupungissamme!

-- Mutta kuningas on käskenyt!

-- Olemme vapaita porvareita. Meillä ei ole kuningasta.

-- Saatte sen kalliisti maksaa.

-- Olemme ennenkin olleet sodassa Tanskaa vastaan.

-- Mutta tällä kertaa tulisi Ruotsi lisää.

-- Se asia ei vielä ole ratkaistu.

Vihoissaan läksi lääniherra; vakoilijoidensa kautta hän sai tietää, että Kustaa oli asunut Kord Königin luona, mutta että nyt luultiin hänen muuttaneen rikkaan juutalaisen Herman Israelin tykö.

Eräänä päivänä, kun Herman oli poissa kotoa, piiritettiin äkkiä koko talo ja joukko vieraita ihmisiä tunki sisään vaatimaan tarkastusta. Onneksi oli Barbara König juuri siellä tervehtimässä poikaansa. Hän astui uhkaavana, kädet vyötäisillä heitä vastaan ja sanoi:

-- Tulkaa vaan sisään, te tanskalaiset palkkasoturit, tulkaa vaan. Jokaisessa huoneessa seisoo neljä palvelijaa, käsissä oivalliset pähkinäpuiset patukat, ja kyllä he teidät kurittavat niin että tulette punaisiksi, jos nyt olette kalpeat. Tanskalaiset katselivat epäillen toisiinsa; heitä ei ollut kuin kymmenen ja melkein kaikki olivat aseettomat. He vetäytyivät yhä kauvemmaksi.

-- Kuinka te vieraat ihmiset uskallatte tunkeutua tänne? huusi eukko ärtyisästi. -- Pian tänne, palvelijani, ajamaan pois heidät!

Samassa hetkessä syöksyivät tanskalaiset alas portaita.

-- Luulenpa etteivät he enää koeta tulla, sanoi Barbara tyytyväisenä Herman Israelin pienelle, kalpealle, pelästyneelle vaimolle.

-- Olisipa minulla sinun rohkeutesi! sanoi hän.

Mutta Herman Israel nosti ensi tilaisuudessa kanteen herra Eerik Banéria vastaan sentähden että hänen palvelijansa olivat tunkeutuneet Lyypekin vapaan porvarin taloon.

Eerik Banér vastasi sen tapahtuneen vastoin hänen tahtoaan ja tietoaan, mutta Herman Israelin pyynnöstä karkoitettiin palvelijat paikalla kaupungista.

Silloin pyysi lääniherra pormestaria ja raatia ratkaisemaan hänen ja herra Kustaa Eerikinpoika Vaasan välisen asian.

Sellaiseen pyyntöön täytyi suostua ja suuri kokous pidettiin raatihuoneella.

Sitä ennen oli Eerik Banér yksityisesti puhutellut useimpia raatimiehistä ja koettanut saada heitä puolustamaan asiaansa. Kord Königille ja rikkaalle juutalaiselle ei kannattanut puhua, sen hän tiesi, mutta muihin luuli hän vaikuttaneensa.

Nyt hän tuomarien pöydän edessä esiintyi täydessä juhlapuvussa kaikkine nauhoineen, tähtineen; komeaan samettikaapuun oli runsaasti kirjaeltu kultakoristeita, hatussa kimalteli jalokiviä ja höyhentöyhdössä loistivat tanskalaiset värit.

Hän alkoi lausumalla kiitoksensa siitä että hänen suotiin niin luotettaville miehille esiintuoda kohtuulliset ja täysin oikeutetut kanteensa herra Kustaa Eerikinpoika Vaasaa vastaan.

Sitte hän raadille kertoi, että Kustaa oli uskottu hänen haltuunsa; hän oli sitoutunut kuninkaalle maksamaan suuren sakon, jos vanki pääsisi karkuun. Sukulaisena hän oli suonut hänelle enemmän vapautta kuin olisi pitänyt. Nyt oli ehkä hänen oma henkensä vaarassa.

-- Pidättekö kohtuullisena ja oikeana, hyvät herrat, huudahti hän, -- että minun hyvyyteni palkitaan sellaisella petollisuudella ja kavaluudella?

Raatimiehet katselivat epäillen toisiaan, tietämättä mitä vastaisivat.

Lääniherra käytti sanojensa tekemää edullista vaikutusta hyväkseen ja lisäsi, että, jos vastaus tulisi kieltävä, kuninkaan viha kohtaisi Lyypekkiä; sen kauppa ja merenkulku tulisivat kärsimään paljon, jos kaupunki ilmeisesti loukkaisi Tanskan ja Lyypekin välisiä sitoumuksia, sillä niihin kuului muunmuassa, ettei kumpikaan saisi suojella toisen vihollisia tai karkulaisia.

Salissa nousi yleinen puheen sorina.

-- Hän on oikeassa, sanoi muuan.

-- Kaupungin täytyy pitää sanansa, arveli toinen.

-- Mitä herra Kustaa Eerikinpoika Vaasa meihin kuuluu? huomautti kolmas; -- emme me tahdo hankkia niskaamme vihollisia hänen tähtensä.

Mutta suuresti arvossa pidetty pormestari Niilo Brömse ei vielä ollut lausunut mielipidettään; hän kuunteli tarkasti toisten sanoja ja säästi omat ajatuksensa viimeiseksi.

Silloin nousi Kord König ja kuiskasi hänelle muutamia sanoja. Hänen totiset kasvonsa kirkastuivat hetkeksi ja ääneen hän lausui:

-- Minusta olisi paras, että nuori herra itse puhuisi puolestaan.

Tätä pitivät kaikki oikeana ja päätettiin, että Kustaa Eerikinpoika varman turvan takeella kutsuttaisiin Lyypekin pormestarin ja raadin eteen.

Kord König lupasi viedä hänelle sanan.

Suurella ilolla Kustaa otti vastaan kutsumuksen. Nyt hän julkisesti saisi pestä pois tahran, jota tahdottiin syytää hänen silmilleen.

Seuraavana päivänä hän saapui raatihuoneelle tyynenä ja pelottomana.

Eerik Banér ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan katseli synkkänä, äänetönnä eteensä.

Kustaa teki koko raatiin mitä parhaimman vaikutuksen. Jalot, kauniit, vakavat kasvot, vaatimaton käytös, äänen kirkas, miellyttävä sointu, kaikki vaikutti suuresti hänen edukseen.

Pormestari selitti hänelle, mistä häntä syytettiin, ja kysyi oliko hänellä mitään sanottavaa puolustuksekseen. Siihen hän vastasi:

-- Kukaan rehellinen ihminen ei voi todistaa, että minä olisin vanki, vaan pantti. Tanskan kuningas teki meille, minulle ja tovereilleni, valan ja antoi vakuutukset ja lupakirjat siitä, että me esteettömästi pääsisimme herramme, herra Stenin luo. Ja niillä ehdoilla me astuimme kuninkaan laivaan, mutta siellä meidät vangittiin ja vietiin pois. Jos ilmestyisi joku, joka oikeudenmukaisesti voisi todistaa missä kahakassa eli missä paikassa meidät, minut ja nuo muut ruotsalaiset herrat, jotka kavaluudella kuljetettiin pois, otettiin kiinni, tahi kutka ne olivat jotka meidät vangitsivat. Mutta koska ei kukaan voi sitä vahvistaa tai näyttää toteen, niin älköön kukaan sanoko meitä vangeiksi, vaan ryöstetyiksi, kavalletuiksi, petetyiksi miehiksi! Te rehelliset miehet, voiko se olla vanki, joka ei koskaan ole ansainnut vankeutta tai jota ei laki eikä oikeus ole tuominnut vankeuteen?

-- Ei, ei! huudettiin monelta taholta.

-- Häntä on kohdeltu hävyttömästi!

-- Hän on kuninkaani vanki ja minä olen kovan sakon uhalla velvollinen pitämään häntä lukon takana, huusi Eerik Banér vimmoissaan.

-- Palatessani Ruotsiin sitoudun täyteen arvoon korvaamaan sukulaiselleni tuon kysymyksessä olevan sakon, virkkoi Kustaa, -- varmasti luottaen siihen, ettei vapaa valtiokaupunki riko sitä turvan ja vakuuden lupausta, jonka se minulle on antanut.

Yleinen mielipide oli nyt niin kokonaan Kustaan puolella, että pormestari nousi ylös ja julisti herra Kustaa Eerikinpoika Vaasan olevan vapaan valtiokaupunki Lyypekin suojeluksen alaisena.

Banér oli kalpeana vihasta ja selitti kiivaasti, että tätä tekoa vielä kaduttaisiin. Sitte hän läksi salista.

Kustaa palasi Herman Israelin luo, joka pani toimeen juhlat hänen kunniakseen.

* * * * *

Jokainen Ruotsista tuleva laiva toi uutisia, jotka olivat omiaan Kustaassa herättämään levottomuutta ja raadissa epäilystä siitä, eikö vankia sittenkin täytyisi jättää vaatijain käsiin. Kristianin yhäti nouseva valta saattoi käydä vaaralliseksi Lyypekille, jota vastoin hänen lupauksensa sille joka totteli hänen tahtoaan olivat kerrassaan loistavat.

Mutta pormestari oli koko raatia vastaan; Kord König ja Herman Israel tahtoivat päästää nuoren herran matkustamaan Ruotsiin, mutta siihen ei pormestari uskaltanut suostua. Hän ehkäisi Kustaan luovuttamisen Kristianin käsiin muistuttamalla raadille, ettei kuningas koskaan ollut pitänyt antamiaan lupauksia.

-- Vielä ei hän ole vaarallinen, sanoi hän, -- mutta onnetonta olisi, jos hän tulisi kaikkivaltiaaksi pohjoisessa. Silloin hollantilaiset saisivat käsiinsä kaupan ja Hansakaupunkien vaikutus olisi mennyttä.

Pormestarin viisaus ja valta vaikuttivat sen, että asia lykättiin tuonnemmaksi.

Kustaa sai osakseen paljon ystävällisyyttä ja myötätuntoa; hän keskusteli usein molempien isäntiensä kanssa opettavaisista asioista, jotka hänelle selittivät monta tähän asti tuntematonta seikkaa. Mutta siitä huolimatta häntä vaivasi levottomuus ja miltei sietämätön ikävä rakkaaseen isänmaahan. Kotiin hänen täytyi päästä, maksoi mitä maksoi.

Viisi pitkää kuukautta hän oli viettänyt Lyypekissä, kun tieto tuli, että Ruotsin valtionhoitaja oli kuollut ja että koko maa, paitsi Tukholma ja Kalmar, oli joutunut tanskalaisten käsiin.

Lyypekissä syntyi suuri hämmästys, luvattu turva tahdottiin peruuttaa; mutta Kustaa puhutteli raatia ja pormestaria ja hänen sanansa olivat niin kauniit ja hänen tietonsa niin hyvät, että sääli voitti ja vähitellen yhtyi jokainen Niilo Brömsen sanoihin: "kuka tietää, mitä hän vielä saa aikaan maailmassa!"

Kustaa oli jo edeltäkäsin sopinut erään rohkean laivurin, Henrik Möllerin kanssa, että tämä laivallaan veisi hänet Ruotsiin.

Hän lausui lämpimät, sydämelliset jäähyväiset uusille, rakkaille ystävilleen, Barbara König syleili häntä ja suuteli molemmille poskille, ja Herman Israelin vaimo itki sanoessaan hänelle hyvästi. Mutta kevein mielin kiirehti Kustaa laivaan, joka oli vievä hänet uusia, tuntemattomia vaiheita kohti.

Huomiota välttääkseen läksi laiva myöhään yöllä; Kustaan molemmat uskolliset ystävät, jotka olivat maksaneet matkan, saattoivat hänet rantaan. Hyvästi jättäessä toivottivat he hänelle onnea ja hän vastasi heille:

-- Jos Jumala on aikonut onnea minulle, niin antakoon hän sen Ruotsille!

7.

KOTIINTULO.

Tukholma ja Kalmar olivat ainoat linnat koko valtakunnassa, jotka eivät olleet avanneet porttejaan Kristianille. Kustaan hartain toivo oli päästä Tukholmaan auttamaan Kristina Gyllenstjernaa, mutta meren puolella oli vastassa tanskalainen laivasto ja maan puolella Kristianin sotajoukko. Eikä Kalmariinkaan ollut helpompi päästä; siellä oli Norrby laivastoineen ja Itämeressä risteili tanskalaisia kaappareita, jotka tekivät purjehtimisen vaaralliseksi hansalaisille laivoille.

Henrik Möller oli sekä rohkea että onnellinen purjehtija; hänen varnemündeläinen laivansa vältti kaikki vaarat ja toukokuun 31 p:nä 1520 laskettiin Kustaa Eerikinpoika maalle Stensön niemelle Kalmarin edustalla.

Mitä tunteita sinä hetkenä liikkui hänen mielessään? Nöyrin, vapisevin sydämin hän varmaankin astui isäinsä maalle. Hänellä on ollut niin paljon rohkeita toiveita, toiveita joita ei hän ole lausunut julki... Uskaltaako hän uskoa että ne toteutuvat, että Jumala hänet on määrännyt isänmaan pelastajaksi?

Kiirein askelin riensi Kustaa kaupunkiin ja linnaan. Tiedämme että Anna Bjelke miehensä Juhana Maununpojan kuoltua oli siellä linnanpäällikkönä. Hän otti Kustaan vastaan ystävänä ja sukulaisena ja sanoi koettavansa tehdä mitä ikinä taitaa hänen hyväkseen; mutta kuultuaan hänen tuumansa osoitti hän vihollisten lukuisia laivoja ulkopuolella ja kertoi miehistön epäluotettavaisuudesta ja kaupungin väestössä vallitsevasta alakuloisuudesta.

-- Ruotsi on kadotettu, lausui hän syvällä surulla, -- emmekä me taida tehdä mitään sen pelastukseksi.

Kustaa koetti rohkaista hänen mieltään ja lupasi lähteä kaupunkiin puhuttelemaan porvareita. Hän ei kieltänyt eikä käskenyt, sanoi vain, ettei hän luule sen vaikuttavan mitään.

Kaupanteko ja työ olivat kokonaan seisahtuneet; eihän, kannattanut mitään tehdä, kun kaupunki minä päivänä tahansa saattoi joutua ryöstettäväksi tai poltettavaksi. Jokainen eli vain kuin viimeistä päivää.

Kustaa tapasi porvarit koolla torilla. Oli kerrottu että Norrby samana päivänä tekisi hyökkäyksen ja varmana pidettiin että linnoitus antautuisi.

Hän koetti rohkaista heidän mieliään ja kysyi, eivätkö he itse tahtoneet ottaa osaa taisteluun.

Synkin, epäluuloisin silmin he katselivat Kustaata eivätkä huolineet antaa hänelle edes vastausta. Hän kiirehti takaisin linnoitukseen, toivoen että ehkä miehistö ottaisi korviinsa hänen sanansa; mutta miehistönä oli pääasiallisesti saksalaisia sotamiehiä, joiden hartain halu oli antautua. Kun hän selitti, että heidän velvollisuutensa on uhrata veri ja henki sen asian eteen, jota he ovat sitoutuneet puolustamaan, niin häntä katseltiin uhkaavin silmin ja Anna Bjelke, joka murtunein voimin näki kapinan nousevan, kehoitti häntä vihdoin jättämään linnoituksen ja lähtemään takaisin kaupunkiin.

Sielläkin Kustaa tapasi samanmielisiä saksalaisia, jotka tahtoivat ottaa hänet vangiksi.

Mutta muuan ruotsalainen smålantilaistyttö otti käteensä palavan kekäleen, heitti sillä erästä reuhaavaa saksalaista päähän ja sanoi:

-- Sinä et ole mikään komentaja tässä kaupungissa. Saksalaiset tahtoivat silloin käydä häneen käsiksi, mutta tyttö sai käsiinsä kirveen ja huitoi sillä sekä oikeaan että vasempaan. Tuo oli jo porvarien mielestä liikaa, joten he tulivat väliin.

Sillaikaa oli Kustaa urhoollisesti puolustautunut päällekarkaajiansa vastaan, mutta heidän lukunsa kasvoi lakkaamatta ja ratkaisu oli jo melkein varma, kun muutamat ruotsalaiset sotamiehet sekaantuivat asiaan ja vapauttivat Kustaan.

Porvarit, jotka olivat yllyttäneet kapinaan, kävivät nyt kohteliaammiksi, mutta kehoittivat häntä heti lähtemään kaupungista, sillä he eivät voi vastata hänen turvallisuudestaan.

Niin onnistui hänen ensimäinen kokeensa!

Raskaalla mielellä läksi hän nyt kuljeksimaan Smålannin metsiin; siellä oli hänen isänsä alustalaisia, jotka hän toivoi voittavansa hyvän asiansa puolelle, mutta he olivat kaikki "niin hullut ja sokaistut, että he monessa suhteessa vain auttoivat vihollisiaan ja sortajiaan panettelemalla, viettelemällä ja vahingoittamalla toisiaan". Hämmästyneenä Kustaa kuunteli heidän puheitaan.

-- Kuningas Kristian on meidän armollinen kuninkaamme, sanoivat he; -- hän on luvannut ettei silliä ja leipää pidä meiltä puuttuman niin kauvan kuin pysymme hänelle kuuliaisina.

-- Oletteko unohtaneet, kuinka Engelbrektin aikana kävi? kysyi Kustaa.

-- Emme tahdo kärsiä sitä mitä esi-isämme, parempi on ajoissa antautua.

Ja sitte he panettelivat toisiaan ja arvelivat että kuningas yksin saattaa järjestää heidän asiansa.

-- Tavallisesti ei ole lampaille hyväksi, että sudet tulevat sovittamaan heidän suhdettaan, vastasi Kustaa. -- Jos te tietäisitte, Ruotsin miehet, mitä minä tiedän, niin menettelisitte toisin.

Kustaa läksi pois. Kuningas Kristianin lähetit levittelivät herransa vakuutuskirjeitä pitkin maata ja varsinkin eteläisissä maakunnissa olivat ne saavuttaneet suurta luottamusta. Kustaa huomasi sen yhä selvemmin, jota syvemmä Smålantiin hän pääsi.

Ei, Taalainmaalle hänen täytyy lähteä, sinne on tanskalaisten vaikutus ulottunut vähinten, siellä oli Engelbrekt alkanut suuren elämäntyönsä, Taalainmaan hänkin ottaa lähtökohdaksi.

Mutta tieto Kustaan tulosta Ruotsiin oli jo ennättänyt Tanskaan. Palkinto määrättiin sille joka elävänä tai kuolleena saattaa hänet hallituksen käsiin ja tanskalaisia sotamiehiä ja vouteja kierteli pitkin maata häntä etsimässä.

Yhtenä yönä oli hän pannut maata lukottomaan latoon. Äkkiä heräsi hän siitä, että joku töytäisi häntä kylkeen. Se oli nuori mies, joka uteliaana jäi häneen töllöttämään:

-- Mistä hitosta te olettekaan? huusi hän vihdoin.

-- Sieltä mistä et sinä tahtoisi olla, vastasi ritari ja hypähti kiireesti ylös.

-- Olettepa te hienon näköinen.

-- Ehkä tahtoisit vaihtaa vaatteita kanssani?

-- Mutta siihen ei teillä lie halua.

-- On kyllä, jos annat muutaman leivän väliä.

-- Niitä tosin ei ole liikaa, mutta olkoon menneeksi, jos oikein todella tahdotte.

-- Tietysti. Anna vaan tänne! Ja Kustaa riisui takkinsa ja hattunsa sillaikaa kun mies haki leivät. Sitte mies vuorostaan kiireesti riisui vaatimattoman takkinsa, jonka Kustaa paikalla puki ylleen. Pian kiirehti hän tiehensä, jättäen miehen ihmettelemään ja hämillään kääntelemään hienoja vaatteitaan.

Varovaisesti hän kierteli metsäpolkuja ja raivaamattomia teitä; välistä hän sentään uskalsi kirkkovalleille ja otti aina silloin puheeksi mieliasiansa, mutta kaikkialla hän kohtasi epäluuloa ja ynseyttä; muutamien raivo meni niin pitkälle, että he ampuivat nuolia hänen jälkeensä. Eräänä päivänä, kun hän astui muutamaan pirttiin, istui siellä sotamiehiä; onneksi he eivät sentään häntä nähneet ja hän kiirehti tiehensä, vaikka nälkä ja jano kalvoivat.

Monet vaarat vältettyään pääsi hän vihdoin Kolmordenin yli Södermanlantiin ja läksi Tärnan taloon Sten-salmen rannalla.

Täällä asui herra Joakim Pietarinpoika (Brahe), joka oli naimisissa hänen sisarensa Margareetan kanssa.

Kustaan päästä oli luvattu palkinto, sentähden ei hän uskaltanut suoraa päätä mennä sisään, vaan uskoutui vanhalle palvelijalle, joka taas vuorostaan kiireesti riensi kertomaan asian hänen langolleen ja sisarelleen.

Nuori ritari seisoi yksinkertaisessa puvussaan renkien huoneessa odottamassa vastausta.

-- Missä, missä hän on? kuuli hän rakkaan äänen.

-- Margareeta!

Hetkeksi sisar väistyi taaksepäin, sitte hän tunsi hänet ja heittäysi hänen syliinsä.

-- Kustaa, oma Kustaani! huudahti hän ilon valtaamana.

Kaikista sisaristaan rakasti Kustaa eninten Margareetaa. Hän oli aina parhaiten ymmärtänyt hänet ja hän oli ainoa, jonka kanssa hän oli ollut kirjevaihdossa.

-- Rakas Kustaa, tule paikalla ja vaihda vaatteet; nämät eivät sovi sinulle.

Hetkisen perästä he kaikki istuivat salakammiossa juttelemassa siitä, mitä oli tapahtunut, urhoollisesta Kristina Gyllenstjernasta ja Hemming Gaddista, joka oli tullut Ruotsille uskottomaksi.

-- Minä en sitä usko, vaikka hän itse sen minulle sanoisi, huomautti Kustaa kiihkeästi.

-- Hän mukautui olosuhteisiin, vastasi herra Joakim. -- Ja se se meillekin on viisainta.

-- Mitä te tarkoitatte, lankoni?

-- Voi olla eri mieliä siitä että sinä pakenit Tanskasta; minä puolestani luulen, että kuningas pian olisi antanut takaisin vapautesi, ottanut sinut hoviinsa ja kehoittanut sinua valitsemaan morsiamen hovin kaunotarten joukosta.

Tumma puna painui Kustaan kasvoille ja Margareeta, joka luuli hänen loukkaantuneen, kiirehti paikalla sanomaan:

-- Kustaa valitsee varmaan mieluummin jonkun jalosukuisen ruotsalaisen immen.

-- En ajattele sellaisia. Synnyinmaa on morsiameni ja sen pelastamiseen palaa haluni.

-- Mutta kuningas on luvannut.

-- En luota hänen lupauksiinsa.

-- Rakas veli, jos hän nyt onkin sinulle vihoissaan, niin ajattele että olet ollut hänen vankinsa -- vaikkapa se olikin väärin. Minä uskon että hän tuhansin kerroin tulee korvaamaan sen sinulle.

-- Kunhan hän nyt ensin on ottanut minulta hengen.

-- Älä puhu niin julmia!

-- Mitä sinä oikeastaan nyt aiot?

-- Mennä Taalainmaahan ja koettaa nostaa kansan aseisiin, niinkuin Engelbrekt.

-- Tahdot siis tehdä meidät kaikki onnettomiksi! huudahti Margareeta.

-- Tahdon pelastaa maan.

-- Ollenkaan ajattelematta meitä.

-- Onko se teille yhdentekevää, että maa on täynnä vihollisia, että Sturein suuri elämäntyö tehdään turhaksi ja että tuo inhoittava unioni taas pannaan toimeen, jollei kuningas Kristian mieluummin tee Ruotsia Tanskan alavaltioksi?

-- Hm! sanoi herra Joakim, -- sinun iälläsi veri helposti kuohuu laitainsa yli. Jokainen luulee voivansa murtaa vuoria... Kuulehan nyt, mikä ehdotus minulla on; siitä ei nouse suurta melua, mutta sillä on se etu, että sen käytännössä voi toteuttaa. Kuningas on lähettänyt minulle kutsumuskortin kruunausjuhlaansa. Olisi ehkä varomatonta jos sinä tulisit mukaan sinne, mutta minä hankin sinulle kuninkaalta turvakirjan, niin voit tulla perässä.

-- Tekisitte paremmin, herra Joakim, jos liittyisitte minuun, kokoisitte väkenne ja innostuttaisitte heitä puolustamaan valtakuntaa.

-- Minä en tahdo synnyttää riitaa.

-- No, älkää ainakaan lähtekö Tukholmaan.

-- Lähden; muuten ehkä vaimoni ja vanhempasi saisivat tähteni kärsiä.

-- Enkä minä saisi näyttää kauniita pukujani, sanoi Margareeta nauraen.

-- Surisitko sitä?

-- Suren kuitenkin nyt ajatellessani sinua ja kaikkea pahaa, mikä tulee meitä kohtaamaan.

-- Niin, vastasi Kustaa, -- jokainen menee sinne minne halu vie.

Pian sanoivat he toisilleen jäähyväiset, Margareeta katkerasti itkien, Kustaa surumielin aavistaen, että jotakin tapahtuisi.

Brahelaiset läksivät Tukholmaan olemaan läsnä kruunausjuhlassa ja Kustaa meni sukutilalleen Räfsnäsiin.

Siellä hän viipyi koko lokakuun ja osan marraskuuta.