Part 6

-- Hän sanoi teidän tarvitsevanne minua.

Samassa avautui hiljaa ovi ja Dorotea astui sisään Kustaan suureksi hämmästykseksi. Torkel aikoi kiirehtiä pois, mutta neiti lausui:

-- Ole täällä ja vartioi ettei kukaan pääse sisään. Sitte hän likeni Kustaata ja puhui: -- laiva odottaa. Sinun pitää karata.

-- Minun! Ja sinäkö...

-- Niin, minä kehoitan sinua siihen. Voinko antaa sinulle suurempaa todistusta rakk... ystävyydestäni?

-- Oi Dorotea, huudahti Kustaa, -- jos tietäisit mikä ilo, mikä hurmaus minut valtaa! On kuin kaikki unelmat haihtuisivat ja taivaan valo ja ihanimmat toiveet taas hymyilisivät vastaani loistavin värin!

Häntä hän ei ajatellut. Dorotean sydäntä pusersi ikäänkuin kylmä koura.

-- Teen tämän vastoin isäni tahtoa, äänteli hän hiljaa, -- sinun tähtesi.

-- Oi Dorotea, miten voin sinua kiittää!

-- Lääniherra tulee tännepäin! kuiskasi Torkel.

-- Hyvästi! ja Dorotea riensi ulos toista tietä.

Mutta lääniherra ei tullut ja Torkel selitti tahtovansa seurata rakasta herraa vaikka iäisyyteen asti.

Sykkivin sydämin keräsi Kustaa ne vähäiset tavarat, jotka hän tarvitsi mukaansa; sitte hän läksi rannalle niinkuin tavallisesti ja tapasi tiellä Iivar Grynin. Tämä kertoi kaislikossa nähneensä veneen, jota ei ennen ollut siellä.

-- Sanon sen vain siksi ettet luulisi olevasi ensimäinen joka sen huomaat, lisäsi hän, painaen Kustaan kättä ja läksi pois.

-- Rehellinen ystävä! ajatteli ritari ja kiirehti rantaan. Siellä hän heti huomasi veneen, mutta hämmästyksekseen näki hän Aatamin sen pohjalla.

-- Mitä sinä täällä teet?

-- Pidän perää, rakas herra.

-- Kuka sinut lähetti?

-- Ei kukaan, sillä hän on kaikkialla.

-- Mene nyt tiehesi täältä.

-- Älkää ajako pois minua. Kadutte sitä vielä.

-- Ystävä vaiko vihollinen, Aatami?

-- Ystävä! vastasi kääpiö ja loi häneen kirkkaat, ystävälliset silmänsä. -- Teidän ja Ingialdin ystävä.

-- Silloin olen levollinen.

Samassa tuli Torkelkin paikalle ja Aatamin kanssa vetivät he veneen kaislikosta.

Tarkalla silmällä saattoi nähdä, että kaukaa likeni pieni vene, purjeet lerpallaan.

-- Pian on keskiyö, kiirehtikäämme, sanoi Kustaa herra.

-- Ei, herra, ei ennenkuin tuo vene on kadonnut näkyvistä, vastasi Aatami.

-- Mitä me siitä; Torkel, souda vene tänne, käski ritari.

Omituinen kamppaus alkoi. Torkel tahtoi laskea maalle ja Aatami järvelle. Torkel tahtoi tarttua peräsimeen, mutta kääpiö pani jalkansa vastaan, niin että Torkel miltei olisi pudonnut suinpäin veteen jollei Aatami olisi saanut hänestä kiinni.

Jo alkoi purje pullistua ja vene kiiti eteenpäin.

-- Petturiko sinä olet vai mitä tämä tietää? kysyi Torkel.

-- Jos sinä olet uskollinen palvelija, niin pian saat sen tietää, vastasi kääpiö. Tullakseen Helgenäsiin täytyi heidän purjehtia sen veneen ohi, jota kääpiö äsken oli osoittanut. -- Heitä hartioillesi herrasi takki, niin ei tuuli pääse läpi, lisäsi Aatami.

-- Ei se sovi, vastasi Torkel.

-- No, voithan sinä nyt kerran olla herrana; kiedo se hyvin ympärillesi, jottei vihuri pääse läpi.

-- Niin, nuolia minun ei tarvinne peljätä.

-- Ehkä, jos hatussasi olisi höyhentöyhtö.

-- Jos siten voin pelastaa herrani hengen, niin mielelläni otan päähäni höyhentöyhdön, vastasi poika ja otti veneen pohjalta hatun. Pian liehuivat sinikeltaiset höyhenet hiljaa tuulessa ikäänkuin sanoakseen: mitä pelkäämistä meillä on?

-- Nyt sinä näytät oikein herrasmieheltä, Torkel. Ihan minä ylpeilen siitä että saan olla perämiehenä venheessäsi.

-- Mutta sitte voit myöskin sanoa...

-- Niin, Torkel, sitte vasta. Koetetaan pysyä niin kaukana kuin suinkin tuosta veitikasta. Se näyttää kuljettavan merirosvoja.

Aatami oli nostanut molemmat purjeensa ja vene melkein lensi aalloilla.

-- Ristikö tuonne purjeeseen on neulottu? kysyi Torkel, nousten seisomaan.

Samassa sihahti ilmassa nuoli ja nuorukainen vaipui ääneti veneeseen, joka jatkoi nopeaa juoksuaan.

-- Miksei hän nyt osannut pysyä hiljaa? vaikeroi Aatami. -- Ja minä niin luulin että kaikki kävisi hyvin.

-- Nyt ymmärrän, lausui Torkel hiljaa.

-- Hänen käskystään, kuiskasi kääpiö.

-- Ingiald minut lähetti...

-- Ingiald tietää kaikki ja hän tahtoo pelastaa ruotsalaisen ritarin hengen.

-- Hän on niin hyvä... rakasta häntä...

-- Sen lupaan tehdä, vastasi kääpiö ja purskahti itkuun. -- Mutta siitä soimaan itseäni, että annoin tappaa sinut, ainoan ystäväni maailmassa.

-- Sinä... teit... oikein...

-- Jos voisin ottaa pois nuolen...

-- Ei... käsivarren alla... käännä vene...

Aatami laski alas purjeet ja alkoi soutaa kotiinpäin. Hän itki, hän valitti ja vaikeroi. On se sentään väärin, että köyhän pitää kuolla rikkaan puolesta.

-- Ei, ei... minä tein sen... rakkaudesta.

-- Niin, sinä; ymmärrän sen kyllä, mutta tahtoisin tietää uhraako rikas koskaan rakkaudesta elämänsä köyhän edestä?

-- Äiti... Kustaa herra...

Hän vaikeni. Kääpiö souti voimiensa takaa kotia kohti.

5.

TULESSA KULTA KIRKASTUU.

Vene ei vielä ollut ehtinyt kauvas ja Kustaa luuli sen palaavan itseänsä noutamaan, kun hän äkkiä kuuli vieressään lääniherran äänen tavattoman kovana ja ankarana:

-- Mikset sinä häntä seurannut niinkuin velvollisuutesi käskee?

-- Ankara herra, ritari Otto Krabbe lähetti minut tärkeälle asialle.

Kustaa oli vetäytynyt luolan suojaan, jossa hän toivoi saavansa olla huomaamatta.

-- Venekö tuolla on? kysyi taaskin lääniherran ääni.

-- Kalastaja varmaankin... en oikein näe, mutta luulen melkein, että se on kääpiö.

-- No hän ei ole vankia saattamassa. Tule tänne toiselle puolelle.

He menivät. Vene oli nyt niin kaukana, että se näytti vain pieneltä pilkulta, ja kaikki Kustaan kauniit unelmat haihtuivat kuin tuhka tuuleen.

Palatessaan linnaan näki hän tulta naisten luhdin ikkunasta, eikä, hän enää surrut onnistumatonta karkausyritystään niin suuresti kuin hänen olisi pitänyt. Ero oli ollut niin kiireellinen, hän ei ollut ehtinyt lausua ratkaisevaa sanaa. Miten alttiiksiantavan uhrin tyttö oli hänelle kantanut! Nyt hän siellä yksin itki häntä... Mutta hänpä suutelee kyyneleet noista kauniista silmistä ja kertoo, että hän tästälähin kuuluu yksin hänelle.

-- Dorotea, oma Doroteani, kuiskasi hän itsekseen, -- nämä laulan, minä soitan, niin sinä tiedät, että olen likeisyydessäsi.

-- Karta sinä Delilaa, kuului samassa ääni hänen korvansa juuressa.

Hän kääntyi kiireesti ja huomasi Ingialdin suurena, korkeana astelevan rinnallaan.

-- Ingiald, sinäkö täällä?

-- Teidän tähtenne, nuori herra.

-- Niin, se on totta, Torkel sanoi...

-- Torkel on lakannut palvelemasta.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Että jokaisella on tehtävänsä! Täyttäkää te omanne yhtä hyvin kuin hän.

-- Hän oli uskollinen palvelija. Olen häntä paljon kaivannut.

-- Olkaa tekin uskollinen palvelija, niin teitäkin kaivataan, kun lakkaatte palvelemasta.

-- Minä en ole palveluksessa!

-- Onko sitte tapana, että isäntä aina edeltäkäsin ilmoittaa palvelijalle, minkä työn hän hänelle aikoo uskoa?

-- Enkö minä ole vanki?

-- Katsokaa ettette ole omien himojenne vanki.

-- Mitä tarkoitatte, isä Ingiald?

-- Ettei palvelija saa katsella oikeaan eikä vasempaan, vaan rehellisesti seisoa vartioimassa, kunnes kutsu kajahtaa.

-- Minua ei kohtaa mikään kutsu.

-- Olen tähdistä lukenut, että te olette määrätty suuriin tehtäviin.

-- Joskus olen itsekin niin luullut, huudahti Kustaa kiihkeästi, -- mutta nyt...

-- Ovat silmänne olleet pimitetyt; jättiläinen Naurve teki teidät sokeaksi, jotta hänen mustasilmäinen tyttärensä saisi teidät pauloihinsa.

-- Niin, olen ollut kuin taikavoiman vallassa, nyt sen tunnen.

-- Juuri sentähden olen tullut tänne; olkaa varoillanne ettei teitä taas vietellä.

-- Osaatko lukea sieluni salaisuuksia?

-- Paremmin kuin luulet.

-- Me rakastamme toisiamme ja kuitenkin hän auttoi minua karkaamaan.

-- Älkää uskoko häntä, se on Ahdin tytär joka houkuttelee.

-- Minä rakastan ensi kerran.

-- Etkö ole kuullut kuinka Delila leikkasi Simsonin hiukset ja sitte heitti hänet filistealaisten käsiin; naissuosio teki hänet kavaltajaksi; kansalaisiaan ei hän enää voinut auttaa, vaan hän syöksyi surmaan siksi että elämä oli tullut hänelle rangaistukseksi.

Nuori ritari seisoi kalpeana ajatuksiinsa vaipuneena.

-- Kiitos, sanoi hän, ojentaen vanhukselle kätensä; -- tänä hetkenä lupaan, etten enää koskaan rakasta muuta kuin synnyinmaatani; olkoon se morsian, jolle pyhitän henkeni.

-- Amen, vastasi ukko. -- Jää hyvästi!

-- Minä tulen sinun luoksesi, isä Ingiald.

-- Et löydä minua.

-- Menetkö sitte pois mökistäsi?

-- Pitkäksi aikaa, ehkä ainiaaksi.

-- Emmekö enää tapaa?

-- Näyttää siltä kuin tähtemme joskus kohtaisivat toisensa.

-- Ehkä Ruotsissa? Vanhus hymyili.

-- Suojelkoon sinua hyvä henki! lausui hän ja läksi pois hiljaa, äänetönnä niinkuin oli tullutkin.

* * * * *

Kustaa oli arvannut oikein. Sanoma siitä että hän oli palannut linnaan pani Dorotean riemun raivoon. Se oli tietysti tapahtunut rakkaudesta häneen. Nyt varmaan seuraisi se selitys, joka ikipäiviksi vapauttaisi hänet Otto Krabbesta.

Hänen palatessaan oli kääpiö paikalla ottamassa häntä vastaan. Hän kertoi, ettei Kustaa herra laisinkaan tahtonut lähteä linnasta, vaan oli lähettänyt Torkelin viemään suullisia sanomia laivaan.

-- Mutta hän oli ritarin hatussa ja takissa.

-- Sentähden ettei häntä muuten olisi päästetty laivaan, vastasi Aatami.

Sekä Otto herra että Dorotea olivat tuolle velikullalle uskoneet salaiset tuumansa; he luottivat häneen järkähtämättä ja molemmat hän petti hyvällä omallatunnolla.

Kenen palvelija hän oikeastaan oli? Olemme nähneet että hän vilpittömästi rakasti Torkelia. Isä Ingiald oli myöskin saanut hänet vaikutusvaltansa alaiseksi; hän oli kuin pehmeä vaha, jota saattoi muovata eri muotoihin, kunnes se vihdoin kovettui viimeiseen.

Torkel oli siksi vähäpätöinen henkilö, ettei hänen kuolemansa herättänyt myötätuntoisuutta eikä hämmästystä. Ainoa joka häntä suri oli Kustaa. Hän tiesi, että nuorukainen hänen tähtensä oli heittänyt henkensä ja hän piti velvollisuutenaan koettaa lohduttaa ja auttaa vanhaa, yksinäistä äitiä.

Hän oli monta kertaa lähtenyt häntä tervehtimään, mutta hänen surunsa oli niin lohduton ja auttamaton, niin suljettu ja vaitelias, tai niin tylsä ja välinpitämätön, ettei inhimillinen myötätuntoisuus ollenkaan voinut siihen vaikuttaa. Hänessä ei enää näkynyt muuta elonmerkkiä kuin eläimellisyys, sillä hänen silmänsä välkkyivät, kun hänelle antoi ruokaa tai rahaa. Aatami näytti parhaiten ymmärtävän hoitaa häntä, jonkatähden Kustaa jätti hänen tehtäväkseen toimittaa hänelle niin paljon ruokaa kuin hän tarvitsi.

-- Se on ainoa minkä voin tehdä hänen hyväkseen, sanoi nuori ritari.

Otto Krabbe oli raivoissaan siitä ettei hän ollut päässyt vapaaksi kilpakosijastaan; mutta hän ei uskaltanut uudistaa yritystään, sillä varovaisuudestaan huolimatta oli häneen jo langennut varjo, joka teki kaikki vastaiset kokeet vaarallisiksi.

Varsinkin lausui Iivar Gryn kaikellaisia viittauksia siihen suuntaan. Lääniherra ei tahtonut kallistaa korvaansa sinnepäinkään, mutta hän ei voinut olla pelkäämättä. Jos hänen talossaan Kustaalle jotakin tapahtui, niin Banérien nimeen oli tullut tahra, jota ei millään voinut puhdistaa. Sitäpaitsi oli lääniherra levoton Doroteasta. Hän toivoi melkein, ettei ritari milloinkaan olisi tullut hänen taloonsa.

Kustaan muuttunut käytös hämmästytti neitoa suuresti. Hän ei enää jäänyt hänen kanssaan kahdenkesken ja antoi lyhyitä vastauksia, kun tyttö häntä puhutteli. Silminnähtävää oli, että hän mieluinten vietti aikansa yksin tai Iivar Grynin seurassa. Yhdessä he tekivät retkiä ja viipyivät niillä välistä kokonaisia päiviä.

Mitä oli tapahtunut, mikä oli riistänyt hänet Dorotealta? Pahat hengetkö siinä pitivät peliään ja eikö hän enää palaisikaan sen luokse, joka häntä niin sanomattomasti rakasti?

Kääpiö kertoi hänelle, että Kustaa noitakeinojen voimasta äkkiä veneessä oli muuttunut Torkeliksi. Eikä Doroteakaan toisin voinut selittää hänen kummallista pelastustaan. Hän kiitti siitä kaikkia pyhiä ja rukoili heitä antamaan takaisin hänen rakkautensa.

Eräänä päivänä oli hän hyvin huonolla tuulella ja löi palvelijattariaan pienimmästäkin erehdyksestä. Vihdoin hän kutsutti luokseen Aatamin ja kysyi kiivaasti, vieläkö hän vangin kamariin oli vienyt kukkia.

-- Joka päivä, vastasi kääpiö. Dorotea puristi kätensä nyrkiksi:

-- Kuinka sinä uskallat?

-- Olen sanonut, että ne tulevat Otto herralta.

-- Minkätähden?

-- Hän saa joka päivä tuoreita kukkia, mutta kuihtuneet vien Kustaa herralle.

-- Mitä hän siitä välittää?

-- Näkyypä paljonkin välittävän. Hän on vihoissaan.

-- Onko hän siitä vihoissaan?

-- Mustasukkainen tietysti.

-- Tyhmyyksiä! Mene tiehesi!

Kääpiö läksi, mutta tarkoitus oli saavutettu.

Kustaa oli mustasukkainen; nyt piti vain pakoittaa hänet näyttämään se.

Otto Krabbe vietti aikansa enimmäkseen metsästämässä. Hän ei saanut lähdetyksi Kallösta. Tekosyynä käytti hän kuninkaan käskyä vangin vartioimisesta; varsinainen syy oli tietysti se, ettei hän tahtonut jättää Doroteaa yksin Kustaan kanssa; kääpiö oli tosin sanonut, ettei hän pitänyt seurustelusta ja että hän ani harvoin puhutteli neitiä, mutta Otto oli varma, että tämän kaiken alla piili joku petos. Häntä kohtaan oli Dorotea kylmempi kuin koskaan ennen; siihen ei voinut olla muuta syytä kuin että hän rakasti toista. Sentähden täytyi hänen vakoilla; pahimmassa tapauksessa täytyi turvautua siihen keinoon joka ei ensi kerralla onnistunut; jokainen on oman onnensa seppä.

Näitä puheita hän kyllä lasketteli Aataminkin läsnäollessa ja Aatami, joka Kustaan käytyä Torkelin äidin luona oli ruvennut häntä rakastamaan, keksi hänen pelastuksekseen keinon, josta jo on kerrottu.

Seuraavana päivänä tuli Kallöhön vieraita. Kiireesti pantiin toimeen lintujahti ja Kustaakin otti siihen osaa vastoin tavallisuutta.

Kotiin palatessa odotti komea illallispöytä ja avoimesta ikkunasta tunki vasta niitetyn heinän ja kukkien tuoksu.

Dorotea tervehti vieraita kauneimmalla hymyllään ja lääniherra oli mainiolla tuulella. Naurettiin, laskettiin leikkiä, olut- ja viinikannut kiertelivät pitkin pöytää ja kaikki söivät nälkäisten innolla.

Dorotea oli niinkuin tavallisesti kaikkien ylistysten esineenä ja arvossapidetyin vieras lausui:

-- Ihana neiti, pyydämme kaikki saada juoda maljanne, mutta ensin täytyy teidän itsenne esittää sen onnellisen malja, jota te eniten suositte.

Dorotea olisi voinut kieltää tai mainita isänsä nimen, mutta hän kohotti ylpeästi päätään ja lausui selvällä äänellä:

-- Herra Otto Krabben.

Sekä tämä että lääniherra hämmästyivät suuresti; lääniherra sai tuskin nostetuksi lasiaan, jotavastoin onnitteluja sinkoili ritarin ympärillä.

-- Rakastan ja olen kauvan rakastanut häntä, virkkoi Otto herra intohimoisesti, -- mutta hän ei koskaan ole tahtonut antaa minulle vastausta; olen saanut tyytyä puolinaisiin lupauksiin ja suudelmaan, jonka ryöstin.

-- Ette tiedä, mitä sanotte, huudahti Dorotea vihasta punoittavin poskin.

-- Julmaa leikkiä sinä olet laskenut minusta, jatkoi rakastaja kiihkeästi, -- mutta minä suon sinulle kaikki anteeksi, sillä sinä olet kaunein naisten joukossa ja sen minkä huulesi nyt lausuivat olen jo monasti lukenut ilmehikkäistä silmistäsi.

Dorotea katsahti Kustaaseen ja näki hänen huulillaan kylmän, melkein ylenkatseellisen hymyn. Oi, jospa hän olisi saanut vaipua maan alle!... tai edes tukkia tuon kehuvan suun, jonka kielen hän mielellään olisi purrut poikki, jos olisi voinut.

Kun nauru ja melu hiukan hiljenivät, nousi muuan vieraista ja huusi:

-- Kihlattujen malja!

-- Ei, ei, kirkaisi Dorotea rajusti, -- en tahdo!

-- Siinä näette, huusi Otto herra, -- hän on huikentelevainen niinkuin taivaan tuulet; mutta saatte nähdä kuinka hän taipuu tahtoni alaiseksi!

Hiljaa hän laski kätensä uppiniskaisen tytön olkapäälle ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Hän on kuoleman oma, jos kiellät!

Tyttö kalpeni lumen karvaiseksi, mutta tahtonsa koko voimalla voitti hän mielenliikutuksensa ja sanoi päättäväisesti:

-- Isäni herra Eerik Banér se on, joka ratkaisee kohtaloni.

-- Hän on jo aikoja sitte ratkaissut sen minun edukseni, huudahti Otto herra.

-- Niin, sillä ehdolla että voittaisit hänen rakkautensa, vastasi lääniherra. -- Koska hän nyt itse sanoo sen tapahtuneen, niin vahvistan täten liittonne.

-- Hyvä, hyvä, huudettiin joka taholta. Ja juominen alkoi uudelleen.

Heti aterian loputtua läksi Kustaa, Dorotealle suureksi helpoitukseksi, huoneesta.

Mutta ensi hurmauksen tyynnyttyä kaivattiin "ruotsalaista". Hänen maassaan oli tapahtunut paljon uutta, jota tahdottiin hänelle kertoa.

-- Minkätähden raskauttaa kuormaa kivellä? sanoi lääniherra.

-- Hän on siis mielestänne jo tarpeeksi kärsinyt onnestani, puuttui Otto herra puheeseen. -- Älköön enää koettakokaan vilkaista tännepäin.

-- Mitä!... Todellako? kysyttiin suin, silmin.

-- Se ei ole totta, sanoi Dorotea.

-- Se _on_ totta, mustasukkaisuudella on terävä katse ja minulla on tuhat todistusta siitä että hän rakastaa sinua hulluuteen asti.

Kuinka nuo sanat samalla olivat sekä suloiset että katkerat ja kuinka ne vihloivat hänen sydäntään.

-- Sinä olet pitänyt häntä leikkikalunasi niinkuin minuakin, jatkoi Otto herra kietoen kätensä hänen ympärilleen. -- Mutta minä annan sen anteeksi siksi että sittenkin rakastit minua.

-- Päästä minut, en ole orjattaresi, sanoi tyttö vihan vimmassa.

-- En, ennenkuin olet suudellut minua kaikkien läsnäollessa.

-- Ennen saatte minut tappaa!

Toiset tahtoivat vapauttaa hänet, toiset väittivät sitä Otto herran oikeudeksi.

-- Ritarien tapoihin ei kuulu väkivallalla ottaa sitä mitä ei vapaaehtoisesti anneta, sanoi lääniherra, irroittaen tyttärensä Otto Krabben käsistä, -- mutta ritarin morsiamena on velvollisuutesi täyttää hänen pyyntönsä.

Tyttö oli käynyt kalman kalpeaksi. Hetkisen hän seisoi äänetönnä, mutta vähitellen palasi väri poskille ja tyynesti katsellen ympärilleen sanoi hän selvällä äänellä:

-- Tottelen isäni tahtoa, mutta sitte menen naisten luhtiin enkä ota vastaan vieraita kolmeenkymmeneen päivään. Sitäpaitsi tahdon aivan yksin päättää häitten vieton.

-- Olkoon niin! vastasi lääniherra.

-- Ei, ei, se on väärin. Eikö sulhasella ole yhtä paljon päätösvaltaa?

-- Tiedäthän että hän rakastaa sinua. Koeta nyt sovittaa mitä olet rikkonut.

Ritari lankesi hänen jalkainsa juureen ja aikoi kietoa kätensä hänen ympärilleen.

-- Ei, sanoi tyttö, -- minunhan piti antaa suudelma; ja samassa tunsi ritari hänen kylmien huultensa kevyen kosketuksen. Seuraavassa hetkessä hän oli kadonnut.

Mutta iloinen mieliala ei tahtonut palata. Lääniherra oli kohtelias isäntä niinkuin ainakin, mutta saattoi nähdä ettei hän ollut oikein tyytyväinen ja hänen mielentilansa tartutti muut.

Hevoset satuloitiin, jäähyväiset lausuttiin ja vieraat läksivät, kukin miettien mitä oli nähnyt ja kuullut.

Kun Iivar Gryn seuraavana päivänä tapasi Kustaan, ei hän ensinkään ollut huomaavinaan hänen kalpeita, surullisia kasvojaan, vaan virkkoi paikalla:

-- Etkö sinä ole hämmästellyt, että näin kauvan olen viipynyt Kallössa?

-- Sanoithan tahtovasi pitää munkkeja silmällä.

-- Olen väsynyt heihin ja muuttanut mieltä.

-- Aiotko siis lähteä täältä?

Hän ähki hetkisen ja virkkoi sitte, katsomatta Kustaaseen:

-- Minussa ei ole kuin yksi ainoa kunnollinen tunne; vikoja on legionittain, mutta yksi ainoa hyve, ja se on kiitollisuus.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Sitä etten koskaan ole unohtanut ketä minun on kiittäminen henkeni pelastuksesta; minä olen viipynyt täällä linnassa tutustuakseni sinuun ja nyt sanon sinulle suoraan, että aion auttaa sinua karkaamaan.

-- Se ei viime kerralla onnistunut.

-- Mitä kaksi tai kolme tietää sen tietää koko maailma, mutta tämä asia jää meidän kesken.

-- Mimmoinen suunnitelma sinulla on?

-- Et taida tietää että olen lehmänostaja; tarkoitukseni on nyt lähteä ostoksille ja paluumatkalla pysähdyn laumoineni Kallön laitumille. Se on jo vanha sopimus minun ja lääniherran välillä. Minulla on ainakin parikymmentä paimenta tai vartijaa ja Kallösta aion hankkia yhden lisää. Siksi otan sinut, ymmärrätkö? Minä en lähde mukaanne, mutta niin pian kuin te tulette meren rantaan, luikit sinä tiehesi ja otat hyyryn laivaan.

Kustaa painoi hänen kättään.

-- Vapaus on elämää kalliimpi, sanoi hän loistavin silmin, -- ja minä, minä tulen jäämään sinun velkamieheksesi.

-- Minä olen aina ollut sitä mieltä, että sinut kavaluudella tänne houkuttelivat, ja vähäpätöisenä tanskalaisena minä koettaisin sovittaa sen, mitä valtakunnan kuningas ja ylhäisö on rikkonut.

-- Jospa Torkel nyt eläisi, sanoi Kustaa miettiväisenä.

-- Onhan hänellä veli, kääpiö.

-- Onko Aatami Torkelin veli?

-- On, vaikka ani harvat sen tietävät. Kurja, surkastunut nainen, joka miehensä rinnalla veti auraa, synnytti maailmaan surkean olennon, jonka kaikki luulivat kuolevan. Sentähden he eivät huolineet antaa häntä kastaakkaan, eikä kukaan ymmärtänyt että hän saattaisi elää sillä vuohenmaidolla, jonka hän sai ravinnokseen. Äiti sanoi synnyttäneensä keskoiset ja läksi paikalla takaisin työhön. Lapsi makasi kilien joukossa, jakoi niiden kanssa maidon ja sai niiden ruumiista lämpöä. Äiti ei viikkokausiin käynyt häntä katsomassa, kuttu häntä hoiti ja hän kasvoi ja varttui. Karsinassa hän eli aina kolmanteen vuoteensa asti, silloin hän eräänä päivänä vedettiin päivän valoon, mutta hän oli vanhempien mielestä niin pieni ja muodoton, että he luulivat hänen olevan noidutun; sentähden eivät he tahtoneet tunnustaa häntä omakseen, mahtoi se, joka heidän lapsensa oli noitunut, myöskin pitää siitä huolta, ja lapsi kierteli maailmaa, ottaen ravintonsa enimmäkseen metsästä. Torkel oli ainoa joka hänestä välitti, hän se oli tuonut hänet linnaankin.

-- Kuinka hän heti saattoi tulla toimeen ihmisten parissa?

-- Sitä minäkin monasti olen ihmetellyt. Moista sukkeluutta en ole nähnyt, mutta hän on viettänyt viime vuotensa Ingialdin luona ja hän on mahtanut kasvattaa hänet oman päänsä mukaan.

-- Luuletko että hän tahtoo seurata minua?

-- Epäilen tosin; vaikkei äiti ole välittänyt hänestä, niin hän suuresti rakastaa äitiään. Hän olisi valmis kuolemaan hänen edestään, jos niin vaadittaisiin. Mutta hän rakastaa sinua sentähden että olet auttanut äitiä.

-- Uskallanko minä luottaa häneen?

-- Olen uskonut hänelle salaisuuden ja tiedän, että häneen voi luottaa; vaikeinta on saada pidetyksi asia salassa niin kauvan että karja on ehtinyt lähteä. Herra Otto Krabben päähän voisi pistää tarkastuttaa paimenet ja silloin sinä olisit hukassa.

-- Minun täytyy koettaa; elämä ja kuolema ovat Herran kädessä, enkä minä enää kestä tätä.

-- Onni on sentään potkaissut sinua. Kustaa punastui ja kääntyi poispäin.

-- Niin, tarkoitan sitä että niin eheänä pääsit leikistä; näytti jo aika pahalta.

-- En enää koskaan kiinnitä sydäntäni naiseen, puhkesi Kustaa puhumaan.

-- Älä lupaa sellaista, jota et saata pitää! Kaikki eivät ole Dorotean kaltaisia; hänen sisarensakin oli toista maata, lempeä ja hyvä. (Siinä hän purskahti nauruun.) -- Otto Krabbe ei tule kehumaan kauppojaan.

-- Koska sinä aiot palata? kysyi Kustaa, joka tahtoi vaihtaa puheainetta.

-- Elokuun lopulla tai syyskuun alussa; toimitan sanan Aatamille ja hän tuo tiedon sinulle... Me kai emme enää tapaa.

-- Jos kaikki nyt käy hyvin, niin etkö tahdo tulla Ruotsiin minua tervehtimään?

-- En, he sanoisivat minua isänmaan kavaltajaksi, ja sitä nimeä en huoli.

-- Etkö sitte mielestäsi tee väärin?

-- En suinkaan. Maksan velkani, vaikkei sitä kukaan minusta uskoisi.

-- Koska lähdet?

-- Muutaman tunnin päästä; niin pian kun olen sanonut hyvästi lääniherralle.

He syleilivät toisiaan lämpimästi, pusersivat toistensa käsiä ja erosivat -- ainiaaksi.

* * * * *