Part 36

-- Hän luottaa häneen rajattomasti.

-- Nainen on heikko astia.

-- Mies on välistä vielä heikompi.

-- Myönnän kyllä, jos mies on rakastunut.

-- Ajatteleppas, jos hunnun takaa olisit keksinyt kaunottaren!

-- Silloin olisin hänet ryöstänyt; teidän armoanne on tosin kiittäminen siitä, ettei se enään ole niin vaarallista, mutta panenpa miekkani pantiksi, ettei siellä ollut kaunottaria.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Hän olisi varmaan sattumalta nostanut huntuaan; siksi lähden nyt täältä ehein sydämin.

-- Minä luulin sen jääneen Cecilia rouvan luo.

-- Nyt hän saa sen kokonaan.

Pitkin pitäjiä oli kierrellyt tieto, että kuningas tahtoo puhutella kansaa ja että sen määrättynä päivänä on kokoontuminen suurelle tasangolle Jotnisteenin edustalla.

Ja kansaa tuli kaikilta tahoilta; oltiin vasta maaliskuun alulla ja ilma oli kylmä ja kolea, mutta se ei vaikuttanut väkeviin, roteviin miehiin.

Kuningas ei ainoallakaan sanalla ollut maininnut Aarent Pietarinpoikaa; arveltiin hänen unohtaneen hänet tai tahallaan lykänneen hänen asiansa tuonnemmaksi.

Ceciliaa taas pidettiin siksi heikkona, ettei hänen ehkä vielä pitänyt pyytää kuninkaalta armoa. Sitäpaitsi ei ole hyvä ruveta herättämään nukkuvaa karhua.

Mutta joka päivä hiipi Cecilia pieneen huoneeseen, johon ritari oli muutettu; hän vietti siellä tuntikausia ja jos joku häntä kysyi, niin vastattiin, että hän nukkuu huoneessaan.

Måns Bryntenpoika oli liian syvään katsellut hänen ihmeellisen kauniisiin silmiinsä. Tyste silminnähtävästi nautti siitä, että hänen vaimoaan ihailtiin, ja Måns herra ylpeili, niinkuin tiedämme, suuresta menestyksestään naismaailmassa. Hänellä ei ollut oikeastaan mitään tekemistä, jopa hän kuninkaalle oli uskonut rakkausjuttunsa, ja nyt Cecilia rupesi välttämään häntä! Ehkä se oli pelkkää keikailemista... siinä tapauksessa aivan turhaa, sillä Måns oli korviin saakka rakastunut.

Hän rupesi vakoilemaan. Eräänä päivänä sattui hän suljetun oven taakse ja kuuli tällaista puhetta: "rakastan sinua päivä päivältä enemmän... sinun edestäsi tahtoisin elämäni antaa... emme koskaan eroa..." ja sitte seurasi suudelmia.

Måns Bryntenpoika hikoili... hän kuuli miehen äänen, mutta se oli sangen harvapuheinen... Sellainen jörö, kun vaikenee!... Olisinpa minä, niin...

Aivan haltioissaan riensi hän kuninkaan luo.

Kuningas oli sattumalta yksin.

-- Hän pettää minua! huusi Måns vihan vimmoissa ja tulipunaisena.

-- Kuka? mikä?

-- Tai oikeastaan hän pettää kapteeni Olavi Tystea, mutta aika jörön tähden?

-- Cecilia rouvastako sinä puhut?

-- Niin, teidän armonne.

-- Ja sinä tarkoitat...

-- Että hänellä on rakastaja, siitä panen pääni pantiksi.

-- Sinä olet sekä kuullut että nähnyt väärin.

-- En, teidän armonne, olen asiastani varma, ja jos minä olisin hänen miehensä, niin...

-- Ehkä se oli juuri hän.

-- Ei, olkaa hyvä ja katsokaa, tuossa hän seisoo pihassa keskellä sotamiesjoukkoa, tyynenä kuin viilipytty, ja minä...! Hän iski nyrkillä otsaansa, polki jalkaa maahan, ähki ja puhki ja käyttäytyi kuin hullu.

-- Myönnän, että tämä asia suuresti loukkaa turhamaisuuttasi, nauroi kuningas.

-- Onhan toki liikaa että aviomies ja kaksi rakastajaa yhtaikaa ovat samojen muurien sisäpuolella, ja kyllä minä siltä kavaltajalta naamarin riistän, kyllä minä näytän, että...

-- Tässä piilee joitakin salajuonia, sanoi kuningas. -- Kutsu Olavi Olavinpoika tänne, mutta älä selitä mitään.

-- Teidän armonne voi luottaa minuun.

Olavi Olavinpoika seisoi kumartaen kuninkaan edessä.

-- Seuratkaa minua! Mene sinä edellä!

Kaikki kolme läksivät astumaan, herra Måns ensin.

-- Tässä, teidän armonne.

-- Ovi auki, käski kuningas.

-- Minulla... ei ole avainta, vastasi vouti kalveten.

-- Kenen käsiin te olette sen uskonut? kysyi kuningas ankarasti.

-- Cecilia rouvan käsiin.

Måns loi kuninkaaseen voittoisan katseen.

-- Mutta minä tahdon sisään!

-- Avatkaa, rouva Cecilia! huusi Olavi Olavinpoika.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi Cecilia.

-- Kuninkaan nimessä!

Syntyi hetkisen hiljaisuus, sitte avautui ovi ja Cecilia polvistui kuninkaan jalkain juuressa.

-- Armoa! pyysi hän, kädet ristissä.

Måns Bryntenpoika ei voinut katsoa kuin miestä, joka hänkin oli polvillaan.

Kuningas ojensi kätensä Cecilialle ja nosti hänet ylös.

-- Sanokaa minulle ensin rikoksenne, lausui hän lempeästi ja astui sitte likemmä miestä.

-- Mutta Cecilia oli ehtinyt ennen häntä ja kietonut käsivartensa miehen kaulaan.

-- Armoa, armoa! pyysivät nyt molemmat.

-- Aarent Pietarinpoika! huudahti kuningas hämmästyneenä.

-- Isäni!

Kuningas loi hetkeksi katseensa herra Månsiin ja kääntyi sitte polvistuvien puoleen.

-- Isänmaan kavaltaja! lausui hän ankarasti, kääntyi sitte ympäri ja läksi kiirein askelin huoneesta.

Måns Bryntenpoika seurasi häpeillään. Kuningas oli koko päivän harvapuheinen ja synkällä mielellä; hän puhutteli kääpiöä, mutta tämä oli viettänyt vain yhden yön Jotnisteenissa ennenkuin hän läksi kuningasta hakemaan, eikä siis tietänyt mitään Aarent Pietarinpojasta.

Päivällisaikaan tuli Ingiald. Hän oli kierrellyt pitkin pitäjiä kuninkaan asioissa ja toi nyt tiedon, että jokainen saapuu, mikäli terveys vaan sallii.

Nyt vasta kääntyi keskustelu Aarent Pietarinpoikaan, nimittäin kuningas kysyi ja Ingiald vastasi.

Seuraavana päivänä piti kokouksen olla ja jo edeltäkäsin näytti osanottajien luku tulevan suureksi.

Herroja ei tosin ollut paljon, sillä täällä ylämaassa oli vain harvoja herrastiluksia, mutta sitä suurempi oli talonpoikien joukko.

Viime hetkessä antoi kuningas käskyn, että Aarent Pietarinpoika vangittuna tuotaisiin ulos.

Tapansa mukaan puhui Kustaa kansalle ja tänään teki hän sen niin voimakkaasti, että kyyneleet heruivat kuulijain silmiin. Hän kysyi heiltä, luulivatko he todellakin hänen asemaansa niin kadehdittavaksi, ettei hänellä saattaisi olla parempia ja huolettomampia päiviä, jos hän eroaisi hallituksesta.

Epävarmoina katselivat he toisiinsa.

Sitte otti hän vertauksen perheenisästä, jolla on suuri perhe ja paljon palvelijoita, joista jokainen tahtoo kulkea omaa tietänsä, katsomatta yleistä parasta.

-- Miten sen isännän on meneteltävä? kysyi hän.

Nyt ymmärsi kansa ja jokainen myönsi kuninkaan olleen oikeassa ja lupasi tulevaisuudessa parantaa tapansa.

-- Mutta täällä on meidän joukossamme muuan kavaltaja, sanoi Kustaa, -- jonka rikos on sitä suurempi koska hänellä olisi pitänyt olla enemmän järkeä kuin teillä; ja nyt tahdon kuulla, mitä te hänestä arvelette.

Kaikkien silmät kääntyivät Aarent Pietarinpoikaan, joka seisoi kentällä, kädet kahleissa, harmaa pää kumarruksissa. Kaikki ylimielisyys oli poissa; kyyneleet valuivat alas kalpeita poskia.

Ihmisjoukossa vallitsi hiljaisuus.

-- Armoa! huusi muuan, ja pian yhtyivät tuhannet samaan huutoon.

-- Ansaitseeko hän sitä teidän mielestänne?

-- Ei, ei!

-- Tiedättekö te, hänen jalon puolisonsa muisto minun sydäntäni hellyttää. Hän pelasti kerran henkeni ja hänen lempeä tyttärensä on viattomasti saanut kärsiä niin paljon, että minä pidän rakkaana velvollisuutena koettaa antaa hänelle hyvitystä.

Kansanjoukossa syntyi iloinen hyminä: Aarent Pietarinpojan kahleet irroitettiin ja hän lankesi maahan kuninkaan eteen.

-- Nouskaa ylös, ritari, sanoi Kustaa, -- tyttärenne saa tästälähin vastata teistä.

Sitte tervehti hän vanhoja ystäviä, jotka olivat tulleet häntä katsomaan. Muitten muassa oli Jaakko Pietarinpoika Orsasta, joka sanoi että hän nyt mielellään kuolee, kun on saanut pudistaa _kuningas_ Kustaan kättä; sitte Sven Elfinpoika Isalasta ja Matti Laurinpoika Tomtgårdenista, ja Kustaa muistutti heille menneitä aikoja; kun hän sitte lausui jäähyväiset koko suurelle kansanjoukolle, niin sanoivat kaikki yksimielisesti, että Kustaa Eerikinpoika Vaasa sentään kaikista parhaiten sopi heidän kuninkaakseen.

Cecilian ei hän tälläkään kertaa sallinut langeta jalkainsa juureen; sensijaan painoi hän suudelman hänen otsalleen ja vapautti Tysten virastaan, määräten hänet kuninkaan varmaksi vartiaksi Ornäsiin.

Luostarin valvojaksi asetti hän Olavi Olavinpojan sijaan Tysten, koska tämä hyvin tunsi paikkakunnan olot. Sitte lausui hän sydämelliset jäähyväiset ja läksi Helsinglantiin.

Måns Bryntenpoika kysyi, Cecilia rouvan tähdenkö kapteeni Tysten piti jäädä Isalaan.

-- Sinun tähtesi myöskin.

-- Teidän armonne luulee siis...

-- Että sinä, niinkuin Jotnisteenissa, hänen tähtensä tekisit monta hullutusta ja monasti loukkaisit meidän arvoamme.

Gestriklannissa piti kuningas vielä maakäräjät, huhtikuussa hän Upsalan kautta tuli Tukholmaan. Silloin tutkittiin Peder Grymin asia; hänet tuomittiin mestattavaksi ja tuomio pantiin heti täytäntöön.

Sitte seurasi hiukan levollisempi aika, mutta pitkäikäiseksi se ei tullut.