Kustaa Vaasa ja hänen aikalaisensa I: Ruotsin vapauttaja Historiallis-romanttinen kuvaus

Part 31

Chapter 313,051 wordsPublic domain

-- Näistä asioista en voi puhua kuin kirkon miesten kanssa, sanoi hän.

-- Teidän armoanne ehkä hämmästyttää, että minä uskallan puhua näistä asioista, vastasi Kristina, -- mutta naisella, joka seitsemän kuukautta puolusti Ruotsin pääkaupunkia koko Kristianin voimaa vastaan, lienee toki oikeus lausua sananen, kun isänmaan onni tai perikato on kysymyksessä.

-- Jalo rouva, minua hämmästyttää vain yksi ainoa seikka. Ettekö te ajattele sitä, että teidän pojallanne on suurin oikeus kruunuun?

Kristina korotti päätään. Naisellinen ylpeys nosti punan hänen poskilleen ja otsalleen.

-- Teidän armonne muistaa ehkä, virkkoi hän, -- että minulla on ollut kunnia kantaa sekä nimeä Sture että Gyllenstjerna; minun tulee siis katsoa isänmaan parasta ennenkuin ajattelen itseäni.

Piispa kumarsi kunnioittaen.

-- Minä ihailen teitä, jalo rouva, ja olkaa varma, että minä kaikin voimin tahdon puolustaa Kustaa Eerikinpojan oikeuksia kruunuun, kunhan hän vaan luopuu kerettiläisistä ja Lutherin uskolaisista, jotka nyt puhaltavat myrkyllistä henkeään hänen korviinsa ja levittävät turmiollista oppiaan kuni ruttoa maahan ja kansaan.

-- En voi arvostella sitä mitä ainoastaan huhuna olen kuullut, vastasi Kristina, -- mutta Olavi Pietarinpoika tulee valtiokokoukselle tekemään selkoa uskostaan; saamme silloin kaikki kuulla.

-- Sitä en minä ole kuullut, huudahti piispa, -- nielköön hänet helvetti ennenkuin hän sen tekee! ja piispan silmät säihkyivät vihasta.

-- Mitä teidän armonne tarkoittaa?

Kristina ei käsittänyt mikä oli pistänyt tuon äsken niin miettiväisen miehen päähän.

-- Se olisi herjaus paavia, ainoaa autuaaksitekevää kirkkoa ja maan piispoja ja papistoa vastaan! Ettekö käsitä sitä?

-- Voivathan he kumota hänen väitteensä.

-- Joka ei asiaa epäile, se ei myöskään voi siitä väitellä. Meidän uskomme on liian pyhä joutuakseen yleisön tarkastuksen ja tuomion alaiseksi.

Mutta Kristina jatkoi naisellisella itsepintaisuudella:

-- Kuningaspa ei taida luopua päätöksestään vaan tahtoo saattaa uuden opin keskustelun alaiseksi.

Hän katui miltei paikalla sanojaan. Piispan pää oli vaipunut alas ja kaksi suurta kyyneltä valui uurtuneille poskille. Hiljaa, melkein kuin itsekseen, hän lausui:

-- Herran mahtava käsi varjelkoon pyhää kirkkoa ja seurakuntaa!

Hetken perästä hän nousi.

-- Kiitos, ja Jumala teitä suojelkoon! lausui hän. Hitaasti, juhlallisena läksi hän ruokasalista. Miksi hän oli tullut, sitä ei kukaan voinut käsittää.

* * * * *

Mutta Vesteråsin linnassa vietettiin hauskaa elämää. Kuningas oli pannut toimeen isot kemut ja leikkipuheilla koetti hän nyt karkoittaa mieliharmiansa ja suuttumustansa. Hän kehoitti vieraita syömään ja juomaan, sillä kuka tiesi, koska sitä tästälähin istuttaisiin kuningas Kustaan pöydässä. Ehkei hänellä sitte enään olisikaan mitään tarjoamista, vaikka vieraat aina olisivatkin yhtä tervetulleet.

Mutta ilo ei oikein tahtonut ilolta tuntua suuressa seurassa. Kuiskaeltiin, keskusteltiin.

Aterian lopulla pyysi Strängnäsin piispa kuninkaan luvalla saada lausua pari sanaa.

Hän oli varma siitä, että suuri osa papistoa ja useat piispat kuuluivat kuninkaan puolueeseen, mutta pahin vastustaja oli piispa Brask; hän seisoi kalliona meressä, hänen vakuutustaan oli mahdoton saada horjumaan.

-- Antakaamme kallion pysyä paikoillaan, sanoi kuningas. -- Jos minä olen laivaa johtamassa, niin purjehdimme sen ympäri ja silloin ei se voi saattaa meille mitään vahinkoa.

Keskustelu ei tahtonut oikein sujuta ja pian lausui kuningas vierailleen jäähyväiset; ainoa jonka hän pidätti luonaan, oli valtioneuvos Juhana Turenpoika.

Tämä kertoi hänelle piispan ja Kristina rouvan kohtauksesta.

-- Tiesinhän minä että tein viisaasti pyytäessäni häntä tulemaan tänne, huudahti Kustaa. -- Sellaisen naisen vaikutusvalta on suuri.

Hetkisen perästä lisäsi hän:

-- Onnellinen sinä, ystävä Juhana, joka olet löytänyt sellaisen aarteen, onnellisempi kuin kuninkaasi.

-- Teidän armonne!

-- En kiellä etten tuntisi tyhjyyttä; mies tarvitsee kodin.

-- Kuninkaan ei tarvitse kuin käskeä.

-- Kuinka voisin sen tehdä? Tällaisina levottomuuden ja sekasorron aikoina en minä saa enkä voi ajatella itseäni.

-- Mutta tuleehan rauhallisempiakin aikoja ja niitä varten ei teidän armonne vielä ole katsonut itselleen morsianta.

-- Katso, Juhana, minä en saa tehdä sitä itse ja sentähden minä epäilen. Onhan meidän maassamme paljon sorjia neitosia, mutta kotimaiset eivät kelpaa; pitää olla ulkomaalaista tavaraa; vaikka se olisikin huonompaa, niin ruotsalaiset siitä pitävät enemmän, ja sen mukaan pitää kuninkaan toimia.

-- Sanotaan että kuningas Sigismundin tytär...

-- Puhutaan paljonkin, mutta sen asian teki arkkipiispa Johannes tyhjäksi, ja parasta se lienee ollutkin, koskeivät säädyt vielä ole suostuneet antamaan elatusveroa. Ja ilman sitä en minä voi ottaa kuningatarta.

-- Asia pitäisi esittää, niin se kyllä vaikuttaisi.

-- Katsokaamme nyt ensin, aikovatko he pitää meitä kuninkaanaan ja suostummeko me pysymään siinä virassa, lausui Kustaa ylpeästi; -- minusta näyttää melkein siltä kuin he tarvitsisivat meitä paremmin kuin me heitä. Kruunussa on terävät okaat, ne pistävät syvälle... sen olen minä kokenut.

Samassa kuului ulkoa voimakkaita huutoja ja pian ilmoitettiin, että suunnattoman suuri lähetystö porvareita ja talonpoikia pyysi nähdä kuningasta ja puhutella häntä; he sanoivat ajavansa tuhansien ruotsalaisten asiaa.

-- Kuningas ei ota vastaan lähetystöjä eikä edusmiehiä ennenkuin valtiopäiväkysymys on ratkaistu, tuli vastaukseksi. Mutta hetkisen kuluttua alkoi ulkoa kuulua huutoja:

-- Eläköön Kustaa Eerikinpoika, Ruotsin kuningas!

-- He ovat ajaneet tahtonsa perille, sanoi Kustaa hymyillen. -- Jos he vaan yksimielisesti ovat puolellani, niin en minä pelkää paavin enkä koko papiston yhteisiä voimia.

-- Jos teidän armonne näyttäytyisi akkunassa.

-- Niin he huutaisivat kahta hullummin, mutta vastapuolue sanoisi, että minä olen pelästyttänyt heidät suostumaan. Myöhemmin kyllä vakaumus tai tieto omasta voimattomuudesta pakoittaa heidät suostumaan.

Syntyi hetken äänettömyys.

-- Teidän armonne, minulla olisi teille pyyntö.

-- No, sano pois, siihen kyllä ilolla suostun.

-- Se koskee henkilöä, joka on ollut kapteenina kuninkaallisessa linnavartiastossa.

-- Ja karannut?

-- Niin.

-- Kuuliaisuusrikos siis, eikä valtioa, vaan minua vastaan. Mitä puolustuksia hänellä on?

-- Kiihkeä rakkaus.

-- Se, se minua kohtaa kaikkialla, mutta minä itse en sitä koskaan... olenhan sentään!... hän sivalsi kädellä kasvojaan. -- Ymmärrän, että intohimo johtaa rikokseen, jollei sitä ajoissa voiteta. Mikä hänen nimensä on?

-- Olavi Tyste.

-- Tyste... eikö hän... ja Vadstenan nunna... yhdessä karanneet? Luultiin heidän hukkuneen.

-- Tämä on sama mies.

-- Mistä sinä sait hänet käsiisi?

-- Tunsin hänet ennen... nyt häntä tuskin voi tuntea.

-- Henkipatto tietysti? Missä hän on?

-- Kätkettynä täällä linnassa!

-- Rohkea teko, Juhana, sillä jos joku pappi olisi saanut hänet käsiinsä, niin hänet mieluummin olisi voinut pelastaa suden suusta... Meneppä paikalla ja nouda hänet tänne.

Juhana herra riensi pois ja palasi pian, seurassaan mies, joka oli kääritty munkin kaapuun.

Hän heitti sen yltään ja lankesi kuninkaan jalkojen juureen.

-- Armoa, herra kuningas!

Kustaa katseli häntä. Hänen kasvonsa olivat nuoret, kaunispiirteiset, mutta niissä oli sellaisen kärsimyksen ja syvän kurjuuden leima, että hän hämmästyi.

-- Mistä sinä tulet?

-- Moran fransiskaaniluostarista.

-- Oletko ollut vankeudessa?

-- Yksitoista kuukautta.

-- Mistä rikoksesta?

-- Luostariryöstöstä.

-- Mikseivät he tappaneet sinua?

-- Heidän piti ensin kiduttaa minua äärimmilleen asti.

-- Saakeli! mutisi kuningas ja lisäsi sitte: -- sinä tiesit jo edeltäkäsin, mikä rangaistus seuraa sellaista rikosta.

-- Me rakastimme toisiamme, puhui Tyste, -- ja olimme vannoneet toisillemme uskollista rakkautta; mutta hänet riistettiin käsistäni ja vastoin hänen tahtoaan vihittiin hänet nunnaksi. Minä olin menettämäisilläni järkeni; hän odotti minua, sen tiesin, ja vihdoin keksin keinon ryöstää hänet. Kaikki onnistui paremmin kuin olimme uskaltaneet toivoa... hurskas pappi vihki meidät ja minä pakenin Trondhjemiin, jossa minulla muinoin oli ollut koti ja hoito. Siellä vietimme muutamia onnellisia kuukausia. Ainoastaan vaimoni pelko tulevaisuutta ajatellessa häilyi paljastetun miekan lailla päämme päällä. En voi kuvata suruamme, kun erosimme, mutta täytyihän minun palata rukoilemaan kuninkaalta armoa ja apua. Noin puolen päivän matkan päässä Reenin luostarista hyökättiin päälleni ja minä jouduin vangiksi... ihmeen kautta pelastuin.

-- No annappa kuulla.

-- Vanginvartia oli ilkiö, joka aina kun hän tuli koppiini, kuvaili mitä kidutuksia ja kärsimyksiä minulla oli odotettavissa. Aluksi en kuunnellut häntä, sillä minä mietin vaan, millä keinoin pääsisin pois, mutta kun eivät yritykseni onnistuneet ja ruoka päivä päivältä kävi huonommaksi, rupesivat hänen sanansa tarttumaan mieleeni ja voin melkein sanoa, että mielikuvituksessani jo monta kertaa olen kärsinyt ne tuskat, jotka hänen kertomustensa mukaan minua odottivat... Kun hän viime kerralla tuli luokseni, istuutui hän tapansa mukaan sille ainoalle tuolille, joka oli kopissa; minä olin niin heikko, että vaan makasin; hän kertoi minulle, että pian olin tuleva valmiiksi ja että hän kaipaisi minua... Äkkiä hän vaikeni, kuulin vaan raskaan kolauksen: hän oli saanut halpauksen ja putosi suinpäin lattialle. Minä nousin kiireesti, ties Jumala mistä sain voimia; hetkessä sieppasin munkin kaapun ja tikarin. Ruumiin nostin sänkyyn, jottei pakoani heti huomattaisi, ja sitte avasin ja suljin oven ja hiivin alas portaita; pari veljeä kohtasin, mutta kumpikaan ei epäillyt mitään. Portti avautui viittauksestani ja niin olin vapaa!... Mistä sain voimia, sitä en tiedä. Kaikkialla minua kohdeltiin ystävällisesti, ruokaa ja juomaa sain yllin kyllin. Tulin sitte Upsalaan ja kuulin kuninkaan olevan Vesteråsissa. Tänään oli eräs luostarin lähetti saamaisillaan minut kiinni, sillä he eivät vielä ole lakanneet etsimästä minua; onneksi pääsin sentään pakoon ja valtioneuvos Juhana Turenpoika toi minut tänne.

-- Nouse! virkkoi kuningas vakavasti. -- Olet jo saanut kärsiä tarpeeksi rangaistusta.

Tyste jäi seisomaan kuninkaan eteen.

-- Muista, puhui kuningas ankarasti, -- että voimassa olevaa lakia aina täytyy noudattaa; mutta kuninkaallisen sanani voimalla, joka on suurempi kuin pappien, vapautan minä sinut pannakirouksesta. Ja suojellakseni sinua vihollisiltasi, nimitän sinut kapteeniksi henkivartiastooni. Mutta varo ettet toista kertaa koettele kärsivällisyyttäni.

Tyste suuteli kuninkaan kättä ja lupasi ehdotonta uskollisuutta.

-- Mitä taas vaimoosi tulee, lisäsi Kustaa, -- niin neuvoisin sinua antamaan hänen olla, missä hän nyt on. Luultavasti me piankin lähdemme pohjoiseen päin, niin saat itse noutaa hänet. Kirjoita siitä paikalla hänelle.

Mielenliikutuksissaan saattoi Tyste tuskin kiittääkään, ja kuningas, joka sen kyllä huomasi, kutsui paikalle hovimestarinsa ja käski häntä pitämään huolta nuoresta miehestä.

Heidän mentyään ojensi kuningas kätensä herra Juhanalle.

-- Kiitän sinua siitä, että annoit minulle tilaisuutta vääryyden sovittamiseen, lausui hän. -- Olisinpa melkein suonut että piispa Brask olisi ollut täällä.

-- Olisikohan hän myöntänyt kirkon syyllisyyden?

-- Olen varma, että hän olisi ollut valmis jättämään saaliin takaisin kirkon käsiin, nauroi kuningas.

-- Heissä ei ole ihmistunteita.

-- Se on uskonkiihkoa, ystäväni, ja kaikki todelliset katoliset ovat sokeita uskonkiihkoisia.

-- Heidän uskontonsa vaatii sitä.

-- Se on heidän uskontonsa ydin ja sentähden paras kätyri itsevaltiuden palveluksessa.

Tämän keskustelun aikana oli suurin osa yöstä kulunut ja Kustaan ajatukset olivat saaneet toisen suunnan.

Uteliaisuudella odotti koko kaupunki mitä seuraava päivä toisi myötänsä.

Pian oli luostarisali jo ahdinkoon saakka täynnä; odotettiin piispa Braskia, mutta turhaan.

Herra Ture Jönsinpoika nousi tuontuostakin paikaltaan ja katseli ympärilleen, mutta piispaa ei kuulunut ja Ture herra sai taaskin istuutua.

Keskusteluihin olisi jo aikoja sitte pitänyt ryhtyä ja alkaminen oli Ture herran asia, koska hän oli vanhin. Hän tosin nousikin ja sopersi pari sanaa, että ajat olivat vaikeat, mutta sitte hän istuutui eikä kukaan enään saanut häntä nousemaan.

Mutta keskenään juttelivat miehet sitä innokkaammin; kokoonnuttiin ryhmiin ja keskusteltiin aivan ääneen. Vähitellen syntyi sellainen sekasorto, ettei ääntä voinut eroittaa toisesta. Oli kuin Baabelin tornia rakennettaessa, sanoo Tegel.

Silloin nousi pitkä itägöötti puhumaan; hänen äänensä tunki kuin sahalla viiltäen läpi koko salin; hän pyysi että neuvoston hyvät herrat nyt sopisivat ja tekisivät jonkun päätöksen, jotta talonpojat tietäisivät, miten menettelisivät ja rauhassa saisivat lähteä kotiin maalle.

Samaa mieltä olivat useat muutkin. Talonpojan täytyi päästä kotiin, sillä elonkorjuun aika oli ovella ja se ei ottanut odottaakseen.

Muutamat aateliset koettivat saada aikaan keskustelua, mutta siitä ei tullut mitään.

Silloin kirkaisi muuan talonpoika, että jos asiaa oikein ajatteli, niin ei kuningas Kustaa ollut tehnyt vääryyttä heille enempää kuin muillekaan, ja jollei valtakunnanneuvosto pian tekisi päätöstä asiassa, niin he sen kyllä tekisivät. Tähän yhtyi useita muita ja melu kasvoi kasvamistaan. Nyt nousivat porvaritkin. Hekin ilmoittivat tahtovansa olla kuninkaan puolella.

Tukholman porvarit selittivät kuin yhdestä suusta olevansa valmiit uhraamaan verensä ja henkensä kuninkaan edestä.

-- Sitäpaitsi, lausuivat he, -- pidämme Tukholman kaupungin varustettuna kuninkaalle vähintäin kolme vuotta. Nyt tahtoi kansleri Lauri Antinpoikakin lausua sanansa. Mutta silloin karkasi Ture Jönsinpoika istuimeltaan ja selitti, ettei tämä asia laisinkaan koskenut kansleriin, hänen ei tarvinnut sanoa mitään, tulivat he toimeen ilman häntäkin. Hän istuutui siis.

Sensijaan nousi Strängnäsin piispa Maunu Sommar vaatimaan puheenvuoroa.

Sitä ei Ture herra voinut kieltää häneltä, mutta suuttuneelta hän näytti.

Ensinnä kääntyi piispa herra Ture Jönsinpojan puoleen ja kiitti häntä siitä, että hän ystävällisesti tahtoi puolustaa kirkon miehiä, mutta hän puolestaan pelkäsi, että heille siitä koituisi enemmän vahinkoa kuin hyötyä, jos valtakunta heidän tähtensä joutuisi turmioon.

Hullutusta olisi ruveta vastustamaan Kustaa kuningasta, sen käsitti lapsikin, saatikka sitte täysikasvaneet. Melkein mahdotonta oli ruveta maksamaan kuninkaalle hänen kiinteitä perintötilojaan ja kaikkea mitä hän valtakunnan tähden oli kuluttanut. Ruotsin vihamiehet, jotka yhä vielä halusivat valtakuntaa omiin käsiinsä, kyllä paikalla käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen, jos näkisivät kuninkaan poistuvan.

Lopuksi pyysi hän säätyjä miettimään näitä sanoja, jotka hän syvästä vakaumuksesta oli lausunut.

Sekä ritaristo että koko yleisö nousi nyt kiittämään häntä siitä, että hän niin maltillisesti oli ruvennut ajamaan tätä asiaa.

Piispan sanojen vaikutus osoitti selvään, että useat olivat samaa mieltä kuin hän, vaikkei kukaan ollut uskaltanut lausua ajatuksiaan.

Nyt ruvettiin myöskin tuumailemaan, miksi tässä oikeastaan oli riidelty.

Måns Bryntenpoika loi silloin katseen kansleriin ja huomautti, että koska riidan syynä oikeastaan oli vanha ja uusi oppi, niin kai oli paras kutsua paikalle muutamia uskonnonopettajia julkisesti tarkastamaan riidanalaisia kohtia.

Taaskin pääsi melu valloilleen, toiset tahtoivat, toiset eivät tahtoneet, mutta vihdoin voitti ensimainittu mielipide ja mestari Olavi ja tohtori Pietari Galle kutsuttiin tekemään selkoa uskostaan.

Tohtori Galle alkoi, mutta hän puhui latinaa ja ainoastaan harvat ymmärsivät hänet.

Sitte tuli mestari Olavin vuoro. Jokainen joka asui Tukholmassa tai oli siellä käynyt, tunsi hyvin hänen kauniin äänensä ja hänen pontevat saarnansa. Nyt hän tunnusti uskovansa tuohon korkeaan, yksinkertaiseen oppiin, jonka puolesta hän taisteli; hän sanoi, että rakkaus Jumalaan ja usko Jeesukseen Kristukseen, jonka hän lähetti, on kristinuskon ensimäinen ehdoton käsky, sekä sitte rakkaus lähimmäiseen, ja nämä molemmat ovat ytimenä ja elinvoimana kaikissa muissa uskonkappaleissa. Ja moni ymmärsi, että oppi oli sama, mutta että tämä oli paljon puhtaampi ja likempänä lähdettään.

Kun mestari Olavi oli lopettanut, huusi yleisö tahtovansa kuulla tohtori Gallea, mutta koskeivät läsnäolijat ymmärtäneet latinaa, pyydettiin tohtoria esiintymään ruotsiksi.

Mutta siihen ei oppinut herra, syystä tai toisesta, tahtonut suostua.

Ja riitaa jatkettiin.

Olavi koetti vastauksissaan tehdä selkoa vastustajansa mielipiteistä ja niin pysyi yleisön harrastus vireillä.

Mutta lieneekö tohtori Galle ollut tyytymätön selityksiin tai lieneekö vastustus käynyt hänelle vaikeaksi, koskei hän enään tahtonut jatkaa väittelyä, vaan jätti taistelukentän Olaville, joka jatkoi puhettaan myöhäiseen iltaan asti.

Sillä tavalla kului se päivä.

Kolmas näytti käyvän yhtä myrskyiseksi kuin edelliset.

Talonpojat ja kauppakaupunkilaiset huusivat ja kirkuivat, että jos herrat ja ritarit tahtovat olla syypäät valtakunnan turmioon, niin kyllä he kuninkaan avulla opettavat heidät.

Sitäpaitsi he kertoivat jo keskustelleensa asiasta kuningas Kustaan kanssa.

Nyt kävi papisto ja aatelistokin tarkkaavaiseksi.

Ture Jönsinpojan likeisimmät ystävät pyysivät häntä karttamaan vaaraa, jonka heidän eripuraisuutensa ehkä saattoi tuottaa, sekä käyttäytymään hiukan nöyremmin, kun tuli puhe kuninkaasta.

-- Olkaamme varoillamme, sanoivat he, -- muuten ehkei yksikään meistä pääse täältä elävin hengin.

Ture herra oli pitävinään välttämättömyyttä velvollisuutena ja lausui hetken epäiltyään:

-- Tällä kertaa, jalot herrat, tahdon teidän tähtenne mukautua kuninkaan tahtoon, mutta luterilaisuuteen ei hän tule minua taivuttamaan ja jollei hän tahdo kohdella meitä hyvin, niin kyllä kai tästä toiste keinot keksimme.

Seurasi sitte pitkä keskustelu, jonka jälkeen kansleri Lauri Antinpoika ja mestari Olavi lähetettiin säätyjen puolesta rukoilemaan armoa kuninkaalta.

Mutta hän pysyi taipumattomana ja käski viedä säädyille tiedon, että hän aikoo pysyä sanassaan.

Surumielin palasivat lähettiläät ja kertoivat retkensä onnettomat tulokset.

Syntyi yleinen hämmästys.

Kansleri ja Olavi kieltäytyivät menemästä toista kertaa; silloin valittiin valtioneuvos Knut Antinpoika (Lille) ja piispa Maunu Sommar esiinkantamaan kuninkaalle säätyjen nöyrää pyyntöä.

Mutta hekin palasivat tuoden saman vastauksen.

Yhä suuremmaksi kävi hämmästys; yleinen ihmettely oli vallannut valtiokokouksen.

Piispa Brask ja Ture Jönsinpoika eivät uskaltaneet lausua sanaakaan.

Nyt ei enään puhuttu lähetystöistä, vaan jokainen läksi erikseen pehmittämään kuninkaan mieltä ja vihdoin päästiin niin pitkälle että saatiin kuningas lupaamaan, että hän seuraavana päivänä tulisi luostarisaliin.

Kun hän vihdoin ankarana ja vakavana ilmestyi saliin, oli ilo ja riemastus rajaton; joukot olivat miltei -- niin kerrotaan -- suutelemaisillaan hänen jalkojaan. Vastahakoisuus oli poissa, kuninkaan taipumattomuus oli taivuttanut kaikki mielet. Astellessaan salin läpi, hän kyllä tunsi, että hän oli voittanut.

Rukouksia tulvi hänen ympärillään ja vihdoin hän suostui ottamaan takaisin kruunun. Ilolla jokainen nyt teki hänelle uuden kuuliaisuus- ja uskollisuusvalan. Kronikassa sanotaan: "He olivat nyt huomanneet, että he häntä tarvitsivat paremmin kuin ennen."

Samana eli juhannuspäivänä, kesäkuun 24:nä tehtiin seuraavat tärkeät päätökset:

1) että kaikkien valtakunnan asukkaitten yksimielisesti tulee koettaa tehdä loppu kapinoista, pahoista huhuista ja muusta epäjärjestyksestä, joka Taalaissa tai muualla valtakunnassa mahdollisesti syntyy.

2) että, koska silloiset herrat olivat vahvistaneet valtakunnan asukkailta otettaviksi verot piispoille, tuomiokirkoille, kaniikeille ja luostareille, niin kruunun veroa, joka nyt oli vähentynyt, oli lisättävä näillä veroilla.

Ja koska piispat tähän asti olivat olleet niin mahtavat, että he olivat nousseet vastustamaan maan herroja, jopa karkoittamaan heitä ja valtakunnan vahingoksi kutsumaan maahan vieraita herroja, niin tulee piispojen nyt jättää kuninkaalle linnansa ja linnoituksensa sekä tästälähin käyttää seurueenaan ainoastaan niin paljon miehiä kuin kuningas määrää.

Samoin pitää verojen käydä. Kun kuningas on harkinnut paljonko jokainen tarvitsee voidakseen rehellisesti elää, niin tulee lopun langeta kruunulle.

Koska luostareissa, joihin kuuluu veroja ja maatiloja, yleensä on huono komento, niin on kuningas päättänyt asettaa ritarismiehen valvomaan jokaista tällaista luostaria; hänen tulee pitää luostari kunnossa, toimittaa munkeille tarpeellinen elatus sekä jäännöksellä ylläpitää linnaleiriä, jos kuningas tahtoo.

3) Niiden talojen ja tiluksien, jotka aateliston esi-isät ovat lahjoittaneet, myyneet tai pantanneet luostareille, kirkoille tai papinpalkoiksi senjälkeen kuin kuningas Kaarle Knuutinpoika oli pitänyt tarkastuskäräjät, tulee joutua takaisin perillisille tai perikunnan lunastajille; kuitenkin ovat ne lunastettavat jollakin maksolla, koska tavara itse ei ole lunastanut itseänsä ajan kuluessa. Kukaan ei saa ottaa omaansa takaisin ennenkuin hän on käräjillä todistanut sukuoikeutensa. Perintömaa joutuu takaisin, olipa se miten kauvan tahansa ollut poissa.

4) Jumalan puhdasta sanaa pitää tästälähin saarnattaman kaikissa valtakunnan kirkoissa ja se joka siitä levittää vääriä, pahoja huhuja, on rangaistava.

Tätä päätöstä kutsutaan "_Vesteråsin resessiksi_".

Sitä seurasi "_Vesteråsin ordinantia_".

Viimemainittu sisälsi määräyksiä pappien ja piispojen velvollisuuksista sekä siitä, missä asioissa heidän oli oikeus tuomita.

Pastorin tulee kääntyä pyytämään neuvoja piispalta, joka on hänen päämiehensä; mutta jos piispa on asettanut virkaan papin, joka on juoppo tai joka ei osaa lukea Jumalan sanaa, niin on kuninkaalla oikeus eroittaa syyllinen virastaan.

Sakot rikoksista kirkkolakia vastaan ovat maksettavat kuninkaalle ja papit maksakoot sakkoa niinkuin muutkin ihmiset. Työntekoa elonaikana tai kalankudun kestäessä ei saa pitää sapatinrikoksena. "Ei myöskään saa pitää pyhäpäivän rikkomisena, jos joku ampuu linnun metsästä."

Kerjäläismunkit ovat asetettavat kuninkaan voutien valvonnan alaisiksi, koska he pitkin maata harjoittavat petosta ja valehtelevat.

Munkit, jotka kantavat veroa, eivät saa kerjätä.

Vaikka joku olisikin velkaa papille tai kirkolle, niin ei häneltä silti saa kieltää pyhää ehtoollista j.n.e.

Jokaisen säädyn täytyi erikseen antaa vastaus kuninkaan vaatimukseen.

Kun muut olivat ilmoittaneet suostumuksensa, tuli piispojen vuoro.

He sanoivat niinkuin muutkin säädyt tyytyvänsä kuninkaan tahtoon, varsinkin koska he siten saivat poistaa sen epäluulon, että he linnoineen ja linnoituksineen saattaisivat olla vaaralliset kuninkaalle ja valtakunnalle; lupasivat tyytyä sekä köyhyyteen että rikkauteen, aivan kuninkaan tahdon mukaan.

Tämä lupaa siis parempia aikoja.

Vesteråsin päätöksissä säädettiin, että Jumalan ilmoitettua sanaa tulee pitää ojennusnuorana kaikessa opetuksessa sekä että sitä puhtaasti ja selkeästi tulee saarnata. Vanhaa kirkkojärjestystä saa seurata.

(Augsburgin tunnustus ilmestyi kolme vuotta myöhemmin.)

Kun päätökset olivat allekirjoitetut ja sinetillä vahvistetut, kääntyi kuningas persoonallisesti piispojen puoleen ja vaati heiltä heidän linnojaan.

Kuningas alkoi Maunu Sommarista ja pyysi häntä paikalla luopumaan Tynnelsön linnasta.

Piispa vastasi mielellään suostuvansa sekä siihen että elämään niin rikkaana tai köyhänä kuin kuningas tahtoi. Kuningas suvaitsi tyytyä tähän vastaukseen.

Maunu Haraldinpoika Skarasta selitti myöskin suostuvansa luopumaan Lecköstä.

Nyt tuli piispa Braskin vuoro. Kun kuningas vaati häneltä Munkebodaa, jäi hän hämmästyneenä tuijottamaan eteensä eikä voinut kuin huokaella ja änköttää.