Part 29

Ja hän painoi kannukset hevosen kylkiin ja läksi ajamaan kovaa kyytiä.

Cecil seurasi uskollisesti.

Päivän koittaessa pysähdyttiin pienen, matalan majan eteen. Hevoset olivat hiestyneet läpimäriksi.

-- Tässä me lepäämme, sanoi kansleri hypähtäen hevosen selästä.

Cecil horjahti, kun hänen piti astua maahan. Sanaa lausumatta nosti Peder Grym hänet alas. Vanha eukko avasi samassa tuvan oven.

-- Olen koko yön odottanut teidän armoanne, virkkoi hän.

-- Kuka pitää huolta hevosista?

-- Kyllä minä.

Kansleri viittasi Cecilille ja he astuivat molemmat tupaan. Siellä oli aika siistiä, takassa loimuili tuli ja toisella puolella oli suljettu ovi.

Grymin viittauksesta avasi Cecil sen. Huoneessa olisi ollut tilavaa, jollei heiniä ja olkia olisi mätetty miltei kattoon saakka. Toisella puolella kuuluivat hevoset pureskelevan; se oli siis jonkinlainen talli.

Suloista oli heittäytyä pitkäkseen heiniin ja muutaman hetken perästä hän nukkui sikeään uneen.

Omituisen epämiellyttävään tunteesen hän heräsi. Kun hän avasi silmänsä, istui Peder Grym kappaleen matkan päässä ja katseli häntä.

-- Olenko nukkunut liian kauvan? kysyi hän kiireesti ja nousi.

-- Ette, nyt syömme päivällistä.

-- Olen siis nukkunut niin kauvan.

-- Niin ihmisen pitääkin, kun on nuori, ja kansleri mittasi häntä silmillään.

Päästäkseen hänestä, läksi Cecil ulos. Seutu oli jylhää, vuoret tavoittelivat taivasta ja kaikkialla mihin silmä vaan kääntyi oli vuoria.

Hän kauhistui, tuntui melkein siltä kuin ne olisivat likenneet toisiaan sitte yhtaikaa langetakseen hänen päällensä.

Peder Grym tuli hänen perässään ja katseli häntä nauraen.

-- Tämä on kuin luola, josta ei kukaan pääse ulos tai sisälle ilman omistajan lupaa, sanoi hän. -- Hauska olisi viipyä täällä muutamia päiviä, mutta jääköön toiseen kertaan.

Turhaan etsi Cecil tietä; ei näkynyt sitä, jota he olivat tulleet enempää kuin sitäkään, jota heidän piti mennä. Peder Grym arvasi hänen ajatuksensa.

-- Ojentakaa minulle kätenne, niin näytän teille tien, sanoi hän.

Cecil ei uskaltanut kieltää ja Grym vei hänet kallionkielekkeelle ja näytti hänelle, että tie oli hakattu vuoreen. Sitte hän otti Cecilin käden, sivalsi sillä, niinkuin se olisi ollut vaate, kasvojaan ja hiuksiaan, pyyhkäisi sitä monta kertaa huuliaan vastaan ja päästi sen vihdoin, huolimatta siitä että Cecil useita kertoja oli koettanut vetää sitä pois.

-- Nyt syömme, virkkoi hän ja astui tupaan.

Pitikö Cecilin koettaa paeta... mutta minne, minne?... Pyhä Jumalan äiti!

-- No, tulkaa nyt! huusi Grym ovelta.

Hänen täytyi mennä. Ateria oli hyvä ja runsas. Grym tarjosi viiniä, mutta Cecil kieltäytyi.

-- Tehkää niinkuin tahdotte, huomautti kansleri, -- mutta muistakaa, että tämä matka tulee paljoa väsyttävämmäksi kuin eilinen.

Nainen talutti hevoset oven eteen. Grym antoi Cecilille suuren käärön.

-- Kiinnittäkää se satulaan, sanoi hän, -- se voi vielä olla tarpeen. Ja seuratkaa nyt minua.

Hevoset miltei liukuivat alas vuorenrinnettä, ne mahtoivat olla hyvin tottuneet, kun elävinä pääsivät alas. Pian tuli tie sileäksi ja niin leveäksi, että kaksi ratsastajaa helposti olisi mahtunut rinnan, mutta Cecil pysytteli takana, eikä kanslerikaan näyttänyt välittävän seurasta.

He eivät vaihtaneet sanaakaan ja ainoastaan kerran, kun tie vei kosken ylitse, otti Grym Cecilian ohjakset, mutta päästi ne heti, kun vaara oli ohitse.

Kiitollisuus ja pelko vaihtelivat lakkaamatta nuoren naisen mielessä. Ihmisiä ei juuri koskaan tullut vastaan, hän saattoi siis pelastuksetta joutua kadotuksen omaksi. Sentähden täytyi hänen vaieta ja kärsiä.

He olivat ajaneet suuren metsän läpi; illemmalla tulivat he lammin rannalle.

-- Tämän poikki meidän täytyy kahlata, sanoi Grym, kannustaen hevostaan.

Cecil pelkäsi, mutta muuta neuvoa ei ollut; vesi nousi hänen polviinsa asti ja kylmä pani hänet vapisemaan.

-- Tottelemattomuus rankaisee itsensä, sanoi Grym nauraen, -- miksette seurannut minua?

Hän oli päässyt veden yli miltei kuivin jaloin.

-- Kyllä ne pian kuivavat, virkkoi Cecil reippaasti.

-- Ei kiitoksia, ottakaa te käärö ja muuttakaa vaatteita. Saatte viisi minuuttia aikaa.

Cecil totteli ja rupesi uteliaasti avaamaan kääröä: siinä oli naisen puku.

Mitä tehdä? Ei muuta kuin tyytyä. Hän muutti kiireesti ylleen puvun, se oli mukava ja lämmin ja niin väljä, että hän hyvin saattoi käyttää sitä. Märät vaatteet sitoi hän kääröön ja riensi sitte takaisin.

Grym oli odottanut kärsivällisesti. Nähdessään Cecilin, lensi hänen kasvoilleen leveä hymy.

Cecil tunsi punan nousevan poskilleen. Hämillään lausui hän nöyrän kiitoksen.

-- Tuossa puvussa te olette hauskempi, sanoi kansleri, ottaen esiin leipää ja viiniä. -- Nyt syödään ja juodaan! ja hän ojensi Cecilille pullon. -- Te saatte alkaa, ottakaa syvä kulaus, sen neuvon teille annan.

Cecil otti muutamia kulauksia ja söi hyvällä ruokahalulla pehmeää leipää.

-- Kiittäkää nyt minua.

-- Sen teen, lausui Cecil ja ojensi hänelle ujosti kätensä. Grym suuteli sitä moneen kertaan.

-- Nyt olemme kuitit! samassa huomasi hän käärön ja heitti sen kauvas luotaan. -- Emme enään tarvitse sitä.

He ajoivat ravia. Grym ratsasti Cecilin rinnalla. Äkkiä kysyi hän eikö Cecilia hämmästyttänyt, että hän ilman saattojoukkoa oli lähtenyt linnasta.

Kyllä, sitä hän ei voinut kieltää.

-- Se tapahtui teidän tähtenne. Cecil loi häneen kysyvän katseen.

-- Oli tullut ilmi kuka Ingierd rouvan vieras oli ja tahdottiin ottaa kiinni hänet. Ainoa pelastuksenne oli pako ja sen saattoi välittää ainoastaan henkilö, joka teidän tähtenne tahtoi uskaltaa elämänsä.

-- Herrani on palkitseva teidät...

-- Hän, jonka madot aikoja sitte ovat syöneet.

-- Mistä te sen tiedätte?

-- Onhan se luonnollista; uskottomaksi hän ei ole voinut tulla, lisäsi hän säihkyvin silmin.

-- Jumala on suojeleva minua!

-- Sitähän minäkin olen tehnyt, vai kuinka?

-- En voi teitä palkita.

-- Voittepa kyllä.

-- Millä? kysyi hän pelästyneenä.

-- Itsellänne.

-- En ikinä! ja kauhistuen kääntyi hän pois.

-- Kuulkaa nyt tarkkaan mitä sanon. Minä vien teidät luostariin ja sanon teitä ylhäiseksi naiseksi, joka muutamia viikkoja tai ehkä kuukausia tahtoo olla poissa maailmasta. Sitte tulen itse ja noudan teidät... luokseni, ymmärrättehän.

-- Tuhat kertaa mieluummin kuolen.

-- Kuolema teitä odottaakin, jos te työnnätte minut luotanne, ja ajatelkaa kummoinen kuolema... teidät poltetaan roviolla! Onko teillä sydäntä tehdä sellainen julmuus, antaa kauniit kasvonne, hienoiset, pehmeät jäsenenne liekkien uhriksi?

-- _Se_ kärsimys loppuu.

-- Mutta se voi kestää kauvan. Te ette tiedä mitä hyljätyn rakkaus voi saada aikaan.

-- Minun täytyy siihen alistua.

-- Saatte kaksi kuukautta ajatusaikaa; sitte mielenne kyllä muuttuu.

Cecilia huomasi, ettei hän vastauksilla parantaisi asiaa; hän oli vihollisensa käsissä; yksin Jumala saattoi hänet pelastaa.

-- Tuossa näette luostarin, joka on oleva asuntonne, sanoi Grym hetken perästä.

-- Ettekö te voi armahtaa minua?

-- Armahdatteko te sitte minua?

Cecil kääntyi pois. Luostarista hän oli paennut ja nyt häntä rikollisena, maailman silmissä syyllisenä kuljetettiin toiseen luostariin.

Se oli suurenpuoleinen karmeliittiläisluostari aivan rajalla. Abbedissa oli ylhäinen norjatar. Cecilia vietiin refektorioon odottamaan sillaikaa kuin kansleri piti pitkän keskustelun johtajattaren kanssa. Sitte he yhdessä tulivat vangin luo, joka ikkunapieleen nojauneena itki tuskan ja epätoivon katkeria kyyneliä.

Kansleri tahtoi ojentaa hänelle kätensä jäähyväisiksi, mutta hän ei ottanut sitä.

Silloin Grym kumarsi ja läksi.

-- Mainio mies, ainoan autuaaksitekevän uskon arvokas puolustaja, lausui abbedissa kiihkeästi.

Kun ei uusi tulokas mitään vastannut, vei abbedissa hänet kammioon, joka oli hänelle määrätty, ja sinne me hänet jätämme.

Täyttä laukkaa, luostaripalvelijan seuraamana, ratsasti kansleri Isalaan.

Ensi työkseen läksi hän tervehtimään Aarent Pietarinpoikaa, joka kai parhaiten tunsi maan nykyisen tilan.

Tärkeitä tapahtumia oli sattunut yllinkyllin.

-- Huonosti ovat täällä asiat! huudahti ritari häntä vastaan. -- Te olette kuhnailleet liian kauvan.

-- Tuolta pohjoisesta ei koko talvena ole kuultu mitään, mutta me olemme varustelleet.

-- Tulkaa sitte ennenkuin on myöhäistä.

-- Onko paljonkin väkeä liikkeellä?

-- Kyllä kai. Kuningas on lähettänyt suuren joukon sotaväkeä ja siihen liittyi vapaaehtoisesti aika lauma nuoria miehiä, joten vihollistemme luku on melkoisesti kasvanut.

-- Mutta meikäläiset olivat luvanneet hengellä ja verellä taistella puolestamme, huudahti kansleri.

-- Sen he tekivätkin, huudahti ritari, -- jousineen, nuolineen ampuivat he suoraan joen poikki.

-- Joen poikkiko?

-- No niin. Kun kuninkaan miehet tulivat Båtstahan Tunassa, niin nähtiin rättvikiläisten rientävän heidän avukseen, tietysti. Sitte he lautalla laskivat joen poikki ja meikäläisten piti asettua vastaan... siinä oli monen liha ja veri kaupalla.

-- No miten kävi?

-- Ryhdyttiin keskusteluun. Pietari Sveninpoika Vibberbodasta ja Antero Pietarinpoika Rankhyttanista tulivat meidän puolellemme.

-- No, tehtiinkö päätöstä?

-- Ei, siinä se vielä heiluu, vaikka Niilo Maununpoika Asbosta sanoi, että hänet saa panna köysiin ja hakata kappaleiksi, jollei tuo Niilo Sture ole petturi, joka valheilla ja jutuilla villitsee kansaa.

-- Siitä en tiedä mitään, keskeytti kansleri. -- Kai meikäläiset nöyrtyivät?

-- Eivät vielä, mutta Asbon Maunu piti heille sellaisen puheen, että jolleivät he rukoile anteeksi oikealta herraltaan ja kuninkaaltaan, niin kyllä sekä sotamiehet että vuoristolaiset ja rättvikinmiehet heidät niin nutistavat, ettei edes kissa eikä koira enään voi elää Ylätaalaissa.

-- No vaikuttiko se?

Ylätaalalaiset kuuntelivat ja pyysivät kuninkaan miehiä hetkeksi väistymään, jotta he saisivat miettiä asiaa. Sitte he kirjoittivat kaksitoista valituspykälää, jotka päättivät lähettää kuninkaalle Upsalaan.

-- Tehtiinkö se myöskin?

-- Kyllä. Jeppe Hannunpoika ja Kopparbergin Eevertti läksivät niitä viemään.

-- Onko tullut vastausta?

-- On, näinä päivinä. Sanotaan että Kristina rouvalta niinikään on tullut taalainjunkkarille kirje, jota luetaan kaikissa pitäjissä ja seurakunnissa.

-- Senpä minä mielelläni lukisin.

-- Siihen ilmaantuu tilaisuus jo huomenna.

Peder Grym puhutteli sitte seudun talonpoikia ja huomasi, että he jo olivat melkoisesti kylmenneet. He odottivat vaan uteliaisuudella kuninkaan kirjoitusta ja seuraavana päivänä oli liki kaksituhatta miestä koolla kuulemassa sitä.

Vouti oli noussut oluttynnörille ollakseen korkeammalla kuin muut. Hän sanoi kuninkaan kyllä tietävän, etteivät taalalaiset itse olleet noita vehkeitä keksineet, vaan että puoluejohtajat ja muut yllyttäjät olivat ne heille opettaneet; sentähden hän tahtoikin heitä neuvoa eikä rangaista. Ensimäinen valituspykälä koski liian isoa rahayksikköä, mutta se oli lyöty sotaväen tarpeihin eikä kauppaa varten; tulee kyllä aika, jolloin lyödään pienempiä rahayksikköjä.

-- Sehän lupailee hyvää, virkkoi muuan vanha valkopäinen ukko.

-- Saamme kärsivällisesti odottaa, vastasi toinen.

-- Entä pykälä n:o 2? kysyi kolmas.

-- Se että Vesteråsin rahapaja pidetään suljettuna.

-- Niin, juuri se.

-- Miksi se niin on?

-- Niin, kun se kerran on, niin pitäisi sitä kai käyttää.

-- Kun kaivokset olivat kunnossa, luki vouti, -- ja antoivat paljon hopeaa, niin rakennettiin Vesteråsin rahapaja; mutta nyt eivät ne anna kuin niin paljon että Tukholman rahapaja hyvin ehtii sen valmistaa; kunhan hopeaa taas tulee, niin Vesterås heti saa työtä.

Talonpojat nauroivat.

-- Se on melkein päivänselvää, tuumi jokainen.

-- Kolmanneksi se, että kansaa verotetaan liiaksi ja vastoin lakia.

-- Niin, tahtoisin tietää, mikä siihen on syynä.

-- Jos kuningas voi selittää sen asian, niin... Vouti luki:

-- Kuningas ei koskaan ilman valtakunnanneuvoston suostumusta ole verottanut ketään ja silloin kun se on tapahtunut, on hätä ollut suurimmillaan. -- Tai mitä sanot, Matti, tahdotko päästää peltotilkkusi vieraihin käsiin?

Kukaan ei vastannut ja vouti jatkoi:

-- 4) Te ette tahdo että sotaväkeä majoitettaisiin luostareihin ja kauppakaupunkeihin.

-- Se ei ennen ole ollut tapana.

-- Miksi luostareille pantaisiin sellainen rasitus?

-- Mitä kuningas siihen vastaa?

-- Saattepa kuulla. Kuningas sanoo, että suuri sotaväki on ollut tarpeen maan puolustamiseksi; valtion linnat eivät ole riittäneet sille linnaleiriksi ja koskei kuningas ole tahtonut rasittaa talonpoikia, niin on hän majoittanut sotamiehet luostareihin, jokaiseen niin vähän kuin suinkin.

Kuului yleistä mutinaa.

-- 5) Tahdotte te halvemmasta hinnasta saada viljaa, karjaa ja suoloja.

-- Kyllä, sillä tähän saakka tuo tavara on ollut kohtuuttoman kallista.

-- Suolat ovat kaksinkertaisessa hinnassa.

-- Ja entä vilja?

-- Ja karja!

-- Kuningas arvelee, että teidän pitäisi käsittää, ettei hän ole syypää kalliisiin hintoihin; hän koettaa voimiensa mukaan alentaa niitä; mutta pääsyy on epärehellisessä kaupassa.

Talonpojat miettivät. Saksalaiset kulkijat ja merimiehet olivat aika veitikoita, sen he kyllä tiesivät, sillä monasti olivat he heitä puijanneet.

-- Mitä taas 6:nteen pykälään tulee, että kuningas olisi aikonut hävittää kirkkoja ja luostareja, niin ei se koskaan ole ollut hänen tarkoituksensa. Gripsholman hän otti takaisin siksi että se perintönä kuului hänelle ja siksi että se vastoin hänen isänsä tahtoa oli tehty luostariksi.

-- Sen hän olisi voinut jättää tekemättä.

-- Kirkon omaisuuteen ei saa kajota.

-- Hän tahtoi hätyyttää munkkeja.

-- Mutta sitä me emme salli.

Väkijoukossa oli useita munkkeja ja nämä kiihoittivat mieliä, joten kului hyvän aikaa ennenkuin vouti saattoi jatkaa lukemistaan.

-- 7) Valitatte te etteivät kuninkaan jalkamiehet ole saaneet palkkaansa. Jos niin on, niin tehtäköön asiasta ilmoitus ja se joka on laiminlyönyt palkan maksamisen, on saava ankaran rangaistuksen.

Tähän ei kansalla ollut mitään muistuttamista.

-- 8) Ette te tahdo sallia että rikkileikatuita vaatteita käytettäisiin hovissa enempää kuin muuallakaan.

-- Niin se tapahtuu paholaisen viettelyksestä.

-- Se on jokaisen silmissä innoittavaa.

-- Ja viettelee syntiin.

-- Mitä kuningas siihen vastaa?

-- Ettei hän ole kehoittanut ketään leikkaamaan rikki vaatteitaan, vastasi vouti. -- Se joka sen tekee, saa itse kärsiä vahingon ja jos kuninkaan palvelijat leikkaavat rikki ne vaatteet, jotka heille ovat annetut, niin ei kuningas lupaa antaa heille uusia.

Talonpojat kävivät hämilleen eikä kukaan enään virkkanut mitään asiasta.

-- 9) jatkoi vouti, -- arvelette te että piispa Trolle vielä on syypää siihen riitaan ja eripuraisuuteen, joka panee mielet kuohuksiin maassa; samaa mieltä on kuningas. Mutta Trolle ei ole yksin, vaan hänen kanssaan vehkeilee kuningas Kristian ja suuri joukko kierteleviä pappeja ja munkkeja, joiden kujeita teidän, taalainmiesten pitäisi varoa.

Sellaisia vehkeilijöitä ei Matti iässään ollut tavannut. Eikä Ollikaan.

-- Maunu taas -- pyhien kiitos! -- oli itse siksi viisas, ettei kukaan päässyt häntä petkuttamaan.

-- 10) Ette te tahdo että talonpojat tappelevat talonpoikia vastaan. Samaa mieltä on kuningas; hänen tahtonsa on, että te eläisitte rauhassa ja rakkaudessa keskenänne. Mutta jos nyt kävisi niin hullusti, että joku teistä rupeaisi kapinoimaan ja sotimaan, niin täytyyhän muiden puolustaa valtakuntaa ja koteja.

Taas kuului kansanjoukosta hiljaista hyminää.

-- 11:ta pykälä koskee kulkukauppaa ja sen on kuningas monta monituista kertaa ankarasti kieltänyt. Joka siitä saadaan kiinni, on rangaistava, olkoon hän sitte vouti tai talonpoika.

Seurasi hetken hiljaisuus.

-- Nyt tulee pykälä 12! huudahti joku.

-- Saa nähdä mitä hän siitä sanoo!

-- Siinä hän vaan taitaa joutua tappiolle.

-- 12 pykälä sisältää, että te tahdotte tietää mitä se oikein on se luterilaisuus, joka nyt on tullut niin suureen huutoon, varsinkin kun niin paljon kerrotaan niistä Tukholman saarnoista ja sanotaan, että siellä jumalanpalveluksessa veisataan ruotsalaisia lauluja ja virsiä.

-- Niin, selittäkää meille se.

Ja kansa tunkeutui vielä likemmä, jottei ainoakaan sana menisi hukkaan.

-- Kuningas sanoo: luterilaisuudesta emme mitään tiedä. Me emme anna saarnata muuta oppia kuin pyhää evankeliumia, joka on Jumalan omaa puhdasta sanaa. Mutta sitä eivät papit kärsi, sillä he tahtovat nylkeä kansaa ja valheilla ja jutuilla pettää talonpoikia ja valtansa alle alistaa valtakuntia ja ruhtinaita. Siitä syystä he huutavat, että täällä muka saarnattaisiin uutta oppia. Hyvä olisi, jos talonpojat tuumisivat näitä asioita.

-- Myöskin hämmästyttää meitä se seikka, että ruotsalaisten virsien veisaamista Tukholmassa olisi rangaistava, koska on tapana kaikissa kyläkirkoissa pitkin koko valtakuntaa veisata ja kiittää Jumalaa ruotsinkielellä. Hyvähän on että se tapahtuu omalla kielellämme, jonka me ymmärrämme, eikä latinaksi, jota me emme ymmärrä. Sitäpaitsi Tukholmassa veisataan latinaksi niinkuin ennenkin.

-- Kummalliselta meistä muuten tuntuu, että Taalain hyvät miehet puuttuvat tähän asiaan, jota eivät he laisinkaan ymmärrä, ja me luulemme varmaan huomaavamme, etteivät he tee sitä itsestään, vaan pappien ja munkkien yllytyksestä, jotka eivät tahdo, että heidän petoksensa tulisivat ilmi ja totuus pääsisi päivän valoon, jonkatähden hyvät maamiehet tekisivät viisaasti, jolleivät liiaksi luottaisi pappeihin. Me tahdomme valtakunnanneuvoston ja oppineiden miesten kanssa harkita asiaa, kunnes Jumalan avulla pääsemme selvyyteen.

Vouti hyppäsi alas tynnörin päältä ja katosi väkijoukkoon.

Siellä oli jouduttu kahdenvaiheille monessa suhteessa.

Peder Grym kulki miehestä mieheen vahvistamassa jokaista, joka rupesi epäilemään. Ponsi hänen puheessaan oli aina:

-- Rakkaan Sten Sturen vanhin poika!

Läsnä oli myöskin rehellinen Niilo Maununpoika Asbosta, joka oli erittäin kuningasmielinen. Nyt nousi hän vuorostaan oluttynnörille ja pyysi puheenvuoroa.

-- Kyösti kuningas on Upsalassa, sanoi hän. -- Olen itse puhunut hänen kanssaan.

-- Kai hän on meille suutuksissaan?

-- "He ovat kuin lapsia", sanoi hän.

-- Oli sitä toinen ääni kellossa, kun hänelle valtakunnan voitimme.

-- Sitä hän juuri sanoikin. Käsivoimia heillä on, mutta ne eivät koskaan mene päähän.

Talonpojat nauroivat.

-- Vaikkei ihminen olekkaan oppinut, niin voi hänellä silti olla järkeä, huomautti joku.

-- Oliko Eerikin juhlassa paljon väkeä? kysyi Eerikki Pietarinpoika Rankhyttanista.

-- Oli kyllä, ja kuningas puhui tästä taalalaisten kapinasta ja kysyi, oliko miehiin luottamista.

-- Kai hän tarkoitti Alataalaita?

-- Se kuului vastauksestakin, sillä miehet kirkuivat, jotta korviin koski, että kyllä he tahtovat pysyä kuninkaalle uskollisina, ja sitte valittiin kymmenen miestä, joista minäkin olen yksi, lähtemään tänne neuvomaan teitä, että luopuisitte pettureista ja varkaista, joihin te nyt luotatte.

Mutta silloin puhkesi meteli valloilleen.

-- Hän ei ole mikään varas! huudettiin.

-- Me tahdomme auttaa Sten Sturen poikaa!

-- Hän ei ole Sten Sturen poika!

-- On kyllä.

Maunu pysyi paikallaan ja katseli aaltoilevaa ihmisjoukkoa. Sitte otti hän suuresta taskukirjastaan paperin, jonka hän varovaisesti kääri auki. Siinä oli kirje. Taas katseli hän kansaan. Vähitellen hiljeni meteli.

-- Luen teille tämän kirjeen, virkkoi Maunu, katsellen ympärilleen.

-- Keneltä se on?

-- Rouva Kristina Gyllenstjernalta.

-- Kenelle?

-- Oikeastaan taalainjunkkarille, jota te kutsutte Niilo Stureksi. Mutta kuningas arveli, että tekisi hyvää, jos kaikki sen kuulisitte.

-- No, lue, lue!

Maunu luki: "Minä Kristina Gyllenstjerna julistan sinut täten valehtelijaksi ja petturiksi. En ole unohtanut kuinka monta lasta Jumala antoi minulle ja autuaasti nukkuneelle herralleni Stenille. Mutta sinua en tunnusta omakseni; oma omatuntosi on todistava, että Jumalan ja ihmisten edessä olet valehdellut."

Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kuni ukkosen lyömänä vaikeni suuri ihmisjoukko.

-- Jos joku epäilee, lisäsi Maunu, -- niin tässä on koskematon sinetti.

Mutta kukaan ei mennyt sitä katsomaan. Ei Peder Grymkään, johon isku sentään pahinten koski; hänkin jäi äänettömäksi, yksin aivot olivat kovassa työssä.

-- Mitä taalainjunkkari nyt sanoo? kysyi häneltä likeisin mies.

-- Tahdotteko kuulla?

-- Se ei hänen asiaansa auttane.

-- Hän sanoo, että Kristina rouva synnytti hänet ennen häitä, eikä sentähden uskalla tunnustaa häntä, virkkoi Grym julkealla äänellä.

Mutta se oli liikaa. Joukossa syntyi niin yleinen vastustus, että Peder Grym huomasi parhaaksi lähteä tiehensä.

Mutta talonpojat jäivät neuvottelemaan.

Useat olivat valmiit luopumaan taalainjunkkarista ja menemään kuninkaan puolelle, mutta toiset toivoivat etuja ajan levottomuuksista ja pitivät vireillä kapinallista liekkiä.

Pitkien keskustelujen perästä päätettiin vihdoin esittää kuninkaalle vielä muutamia pykäliä ja ehtoja pysyväisen rauhan aikaansaamiseksi:

1) että taalainjunkkari vapaasti saisi jättää valtakunnan ja lähteä minne tahtoi:

2) että koko taalalaisten liittolaisuus hänen kanssaan olisi unohdettava ja annettava anteeksi;

3) ettei uutta uskoa ja luterilaista oppia tuotaisi Ruotsiin;

4) että vieraat tavat ja rikkileikatut ja kirjavat vaatteet, joita oli ruvennut ilmestymään kuninkaan hoviin, poistettaisiin;

5) että jokainen, joka perjantaina tai lauvantaina söi lihaa oli poltettava tai muulla lailla tapettava.

Mainittakoon tämän yhteydessä myöskin kuninkaan vastaus.

Ensimäiseen ja toiseen pykälään hän suostui; kolmanteen ja viidenteen vastasi hän, ettei heidän pitänyt huolehtia oppineista asioista, joita eivät he ymmärtäneet, hän kyllä hoitaa ne; mitä taas tuli neljänteen pykälään, niin selitti hän, ettei heidän asiansa ollut ruveta mestaroimaan hänen hoviaan, hänen täytyi elää ylimysten, keisarien ja kuninkaiden tavoin, "sillä emmehän me ruotsalaiset ole sikoja emmekä pukkeja enemmän kuin hekään".

Tähän saivat taalalaiset tyytyä ja jokainen läksi kotiinsa.

Pyhäksi kolminaisuudensunnuntaiksi 15 p. kesäkuuta 1527 oli kuningas julistanut valtiopäivät Vesteråsiin ja talonpojat lupasivat lähettää sinne valtuutettunsa.

19.

VASARA LANKEAA.

Vesteråsin tulevat valtiopäivät aiottiin pitää suurempina kuin mitkään muut valtiopäivät Kustaan hallituksen aikana.

Mutta niissä pitikin keskusteltaman tärkeistä ja laajalle kantavista asioista: rahojen hankkimisen välttämättömyydestä, eripuraisuuden sovittamisesta ja uuden opin järjestämisestä.

Kaikki nämä kysymykset olivat niin toisistaan riippuvaiset, ettei niitä enään saattanut eroittaa.

Sitäpaitsi piti ryhdyttämän vakaviin toimenpiteisiin rauhan palauttamiseksi Taalainmaalla.

Salaa antoi kuningas ritaristolle ja aatelille käskyn miehissä ja aseilla varustettuna saapua valtiopäiville; hänen aiotut toimenpiteensä koskivat sekä yksityisten että koko valtakunnan parasta.

Joka kaupungista oli kutsuttu yksi pormestari ja yksi raatimies, joka lakikunnasta kuusi talonpoikaa ja joka tuomiokapitulista kaksi, kolme tai useita oppineempia miehiä; suuri joukko piispoja ja kaniikkeja, 15 valtakunnanneuvoston herraa, 129 rälssimiestä, Tukholman kaupungin valtuusmiehet, 14 vuoritilallista ja 105 talonpoikaa. Sitäpaitsi 70 porvaria muista kaupungeista.

Muiden valheiden lisäksi oli kuninkaasta liikkeellä sellainen huhu, että hän pitää Kristina Gyllenstjernaa vankeudessa. Kuningas pyysi häntä sentähden kokouksen aikana oleskelemaan muutamia päiviä Vesteråsissa hyvän ystävänsä luostarin abbedissan luona.

Herra Juhana Turenpoika ja hänen isänsä olivat myöskin matkustaneet sinne. Heidän välinsä ei ollut oikeastaan rikkoutunut, mutta herra Ture Jönsinpoika kyllä huomasi puolueestaan kadottaneensa sekä poikansa että Kristina rouvan. Muuta hyötyä hänellä ei heistä enään voinut olla kuin käyttää hyväkseen miniänsä nimen loistoa. Ja nyt läksi valtiohovimestari Ture Jönsinpoika ensi kerran eläessään purjehtimaan väärän lipun alla.

Olavi Pietarinpoika oli, niinkuin hän itse sanoi, valmis voittamaan tai sortumaan uskonsa puolesta.