Kustaa Vaasa ja hänen aikalaisensa I: Ruotsin vapauttaja Historiallis-romanttinen kuvaus
Part 25
Nyt astui Knut muutamia askelia häntä likemmä, piti kiitosrukouksen hänen ihmeellisen pelastuksensa johdosta ja selitti lyhyin, selvin sanoin kokoontuneille, kuinka suuri vaara oli uhannut Ruotsin jaloimman ja vanhimman suvun jälkeläistä, sekä kehoitti kansaa puolustamaan häntä ja tarttumaan aseisiin Kustaa kuningasta, kerettiläistä, salamurhaajaa ja kansansortajaa vastaan, jonka syyksi piispa selitti mitä mahdottomimmat valheet.
Olisi saattanut odottaa, että Taalaissa, Kustaan oman kansan seassa, edes joku olisi noussut vastustamaan syytöksiä, mutta ainoana jyrynä kaikui kostonhuutoja, aseiden helinää ja kirouksia.
Papin voitonvarma katse osoitti suurta tyytyväisyyttä, mutta vain hetkeksi; liikutetuin mielin katseli hän sitte polvistuvaa nuorukaista ja virkkoi tekopyhästi:
-- Rohkaise mieltäsi, poikani! Taalain uskollinen, uhkarohkea kansa on puolustava Sturein jälkeläistä, ja juhlallisesti minä kolmiyhteisen Jumalan nimessä jätän sinut tämän kansan haltuun. Kirkon arkkipiispallisen arvoni nojalla vihin sinut johtajaksi tälle kansalle, joka suurine muistoineen aina on omistava loistavan sijan isänmaan historiassa.
Nyt astui pappi takaisin alttarille ja kääntyneenä kokoontuneiden puoleen, nosti hän käsivartensa ja huusi, luoden eteensä leimuavan katseen, jymisevällä äänellä:
-- Joka on hirmuvaltiaan ja kerettiläisen vihollinen, joka pelkää Jumalaa ja hänen pyhiään, joka rakastaa isänmaansa oikeutta ja vapautta, se vannokoon uskollisuutta vainotulle soturille, jonka Jumala itse on valinnut ja joka urhon lailla on johtava teidät maaliin. -- Veri ja henki Niilo Sturen puolesta! kaikui kirkosta ja sitte tuuppautui jokainen esiin tekemään uskollisuudenvalaa.
Sven Elfinpoika ja muutamat muut, jotka eivät olleet niin kokonaan innoissaan, arvelivat, että tässä kyllä oli hiukan tyyntymisen varaa. Elsa muorin sanat olivat sentään vaikuttaneet jotakin ja Sven Elfinpojan mielestä oli paras olla hätiköimättä.
Nuori Sture oli noussut ja muutamin hyvin opituin sanoin kiittänyt kokoontunutta kansaa. Mutta koko hänen olennossaan oli tapahtunut huomattava muutos: kasvot olivat kalpeat ja pelästyneet ja katse harhaili epävarmana sinne tänne.
Taitavasti rakennettu puuha oli jo hajoamaisillaan, mutta Knut, joka ei hetkeksikään heittänyt nuorukaista silmistään, näki vaaran ja riensi paikalla avuksi.
-- Muista pysyä lujana, kuiskasi hän ja lausui valan, jonka sanat Niilo vapisevin äänin toisti. Sitte kutsuttiin mahtimiehet joka pitäjästä esiin ja kaikki läsnäolevat aatelismiehet ja Knut osasivat niin viisaasti panna sanansa Sturen suuhun, että tämä sai sekä mielensä rohkaistuksi että teki läsnäoleviin, niin herroihin kuin talonpoikiinkin, sangen edullisen vaikutuksen.
Päätettiin lähettää sanakapula kaukaisimmillekin seuduille ja jokaiselle, joka toimi asian hyväksi, lupasi Knut paavin nimessä siunauksensa.
Silloin astui muuan rättvikiläinen talonpoika esiin, suuteli piispan hameen lievettä ja virkkoi:
-- Emmehän me ole kuin köyhää kansaa, mutta käsivoimia meiltä ei puutu; hevonen ja mies ovat yhtä huimapäiset ja jos suitsia vedetään liika kireälle, niin hevonen tietysti rupeaa potkimaan, teidän armonne.
Piispa nyökäytti myöntävästi päätään.
-- Voitte olla varma siitä, armollinen herra, että Rättvikissä kyllä syntyy elämää ja puuhaa. Tosin velikullat nyt vetelevät talviuntaan, mutta pian tulee toinen ääni kelloon: minäpä lähden heitä herättämään, niinkuin sinun unilukkarisi, ja sitte he vielä tulevat tuottamaan sinulle iloa, sen lupaa Pietari Grun.
Hänen armonsa lausui julki hyväksymisensä ja suuri meluava ja riitelevä joukko hajosi.
Seurue palasi Ornäsista yhtä lukuisana kuin se oli sinne mennytkin, ottamaan osaa juhla-ateriaan, jonka ritari Pietarinpoika oli valmistanut korkeiden vieraittensa kunniaksi.
Mutta heti linnaan päästyä täytyi piispa Sunnanväderin panna vuoteen omaksi ja kun Knut myöhemmin tuli hänen huoneeseensa, pyysi hän hartaasti, että Tukholman matka jätettäisiin sikseen.
-- Me olemme suorastaan maankavaltajia, sanoi hän; -- meille ei ole armoa. Yhtä hyvin voisimme mennä mestauslavalle kuin tahallamme tiikerin luolaan.
-- Puolellamme on koko Ruotsin kansa, joka riemulla on tervehtivä tuloamme, huudahti Knut, -- ja takanamme ja ympärillämme seisoo pyhä kirkko ja koko kristikunta, joka ilolla tulee ottamaan meidät vastaan oikean uskon marttyreina.
-- Entä kuningas?
-- Hänet valtaa kauhu.
-- Sinä et tunne häntä.
-- Ole varma että persoonallinen läsnäoloni ja rohkea puheeni paikalla tulee tekemään hänet aivan aseettomaksi. Tiedät että arkkipiispa Magnus on lähtenyt, arkkipiispanistuin on vapaa, minä tulen vaatimaan sitä itselleni ja sitä ei minulta kukaan uskalla kieltää. Olenhan minä saanut kirjeitä kaikilta ystäviltämme; he tervehtivät tuloamme ilolla, ja Sture-juttu on tekevä voittomme täydelliseksi.
-- Mutta jos saadaan ilmi...
-- Mahdotonta, hän näyttelee osaansa erinomaisesti. Äiti olisi ainoa, mutta hän on Ture Jönsinpojan miniä ja siten hänkin on vallassamme.
Silläkin kertaa onnistui hänen rohkaista sairaan ystävänsä mieltä, mutta seuraavana päivänä, ennen Knutin lähtöä, huudahti Sunnanväder:
-- Näemmekö koskaan toisemme?
-- Tietysti, naurahti Knut. -- Lupaan olla vastassasi Tukholman portilla.
Hän ei aavistanut että lausui ennustuksen, jonka täyttyminen oli sangen likellä.
Niilo Sture sai ankarat kehoitukset kaikessa totella Sunnanväderiä, jotapaitsi Knut antoi hänelle suosituskirjeen Trondhjemin arkkipiispalle sen varalta, ettei hänen asemansa Taalaissa olisi aivan varma. Likempiä ohjeita saisi hän kirjeissä.
Kuninkaan turvakirjeen nojalla pyysi Knut voudilta kuuden miehen kuljetusvartiastoa, jonka hän heti saikin. Sitte hän paikalla läksi matkaan, ensin Upsalaan.
Siellä häntä tervehdittiin erittäin ystävällisesti, mutta hurskaat isät olivat omituisen levottomat ja kun hän kertoi ylösnousseesta Niilo Sturesta, niin asia otettiin vastaan suurella epäluulolla, jopa selittivät useat sen mahdottomaksi.
Sitäpaitsi näki Knut että häntä vakoiltiin; sen tekivät kuninkaan lähetit, jonkatähden hän huomasi parhaaksi olla varoillaan.
Hän kutsutti kirkonvartian salaa luokseen ja pakotti hänet, käsi raamatun päällä, vannomaan, ettei hän hiiskahda sanaakaan. Sitte Knut vielä kauvan keskusteli hänen kanssaan ja laski hyvästi jättäessä täyden kukkaron hänen käteensä.
Ja nyt hän läksi Tukholmaan.
Vanha ystävä Ture Jönsinpoika ilostui suuresti hänet nähdessään, mutta hänen käytöksensä ei ollut oikein vapaa, eikä Knut päässyt samaan iloiseen, toivorikkaaseen tunnelmaan kuin Taalaissa. Hän toivoi sentään, että olot paranisivat, sillä löytyihän useita, joille saattoi uskoa asiansa.
Suuresti hän sentähden hämmästyi, kun eräänä päivänä upseeri neljän henkivartian kanssa astui hänen huoneeseensa ja pyysi häntä heti seuraamaan.
Närkästyneenä hypähti pappi istualtaan:
-- Minulla on kuninkaalta turvakirje! huusi hän.
-- Minä toimin ainoastaan käskyn mukaan, vastasi upseeri, -- ja pyydän, ettei teidän armonne tekisi velvollisuuttani raskaammaksi kuin se jo on.
Knut huomasi olevansa tekemisissä uskovaisen kanssa ja virkkoi kuiskaten:
-- Mikä on syynä tähän?
-- On varmaan saatu uusia tietoja.
-- Tietoja Niilo Sturesta! Niin, se taisi olla tyhmää, mutta todistuksia ei löytynyt; kirkon herroja vastaan ei voida käyttää muita todistuksia kuin piispojen ja valtakunnanneuvoston antamia; hänen ei pidä kadottaa uskallustaan.
Ja jos hänet taas tahdottiin tehdä marttyriksi, niin hän kyllä tiesi tehtävänsä.
Hänet vietiin vankeuteen Harmaidenveljien luostariin, aivan samaan huoneeseen, jossa Johannes Magnus oli istunut. Siellä oli kaikin puolin mukavaa, paitsi ettei saanut ottaa vastaan vieraita, ja Knut ei pitänyt yksinäisyydestä.
Matka Taalaista oli kulunut hitaasti; sitäpaitsi viivyttiin Upsalassa kauvan ja Tukholmassa pitkitettiin asiaa niin että se vasta 9 p:nä elokuuta joutui tutkinnon alaiseksi Tukholman raatihuoneella.
Tutkintokuntaan kuului useita neuvoston herroja, piispa Hans Brask Linköpingistä, Strängnäsin ja Skaran piispat ja Tukholman kaupungin pormestarit ja neuvosto.
Ääretön ihmistulva täytti kadut, raatihuoneen sali oli aivan liian pieni kuulijoille: heistä mahtui sisään ainoastaan pieni osa.
Kuningas itse esiintyi syyttäjänä. Kuolonhiljaisuus vallitsi salissa, kuningaskin näytti synkältä ja vakavalta.
Hänen viittauksestaan tuotiin syytetty sisään. Tuomiorovasti Knut astui rivakasti huoneeseen, mutta nähdessään kuninkaan, kalpeni hän.
Kustaa näytti jäljennöksen turvakirjeestä ja kysyi, estikö se käräjien pitämistä.
Läsnäolijat, varsinkin piispa Brask, tarkastivat sitä huolellisesti ja kaikkien yhteinen päätös oli, ettei se estänyt. Tuomiorovasti Knutinkin täytyi myöntää se. Silloin esiintoi kuningas kanteensa ja vahvisti ne syytetyn omilla kirjeillä.
Hyminä kulki koko salin läpi ja Knut tunsi rohkeutensa horjuvan.
Kun kirjeet olivat luetut, kysyi kuningas tuomioistuimelta, voisiko se vapauttaa mestari Knutin ilmeisestä maankavalluksesta ja siitä rangaistuksesta, jolla Ruotsin lain mukaan sellaisia rikoksia rangaistiin. Sitte jätti hän huoneen.
Nyt piti tutkinnon tapahtua. Trondhjemin arkkipiispa oli tilaisuutta varten lähettänyt Tukholmaan edusmiehen, joka myöskin oli läsnä. Mestari Olavilla oli käsky herransa nimessä tehdä mitä ikinä taisi tuomiorovasti Knutin hyväksi, mutta syytökset olivat niin selvät ja vakuuttavat, että hänet tuomittiin kavaltajana kärsimään se rangaistus, jonka laki sellaisista rikoksista määräsi.
Yleinen mielipide oli, ettei niin selvään todistetusta rikoksesta ollut pelastusta paitsi Jumalan armon, arkkipiispa Olavin kirjoituksen tai kuninkaan erityisen suosion kautta.
Kaikki läsnäolevat piispat ja neuvosto pyysivät kuningasta käyttämään armoa oikeuden asemasta, mutta hän vastasi, että "sellaisia asioita ei ollut helppo jättää". Enempää he eivät saaneet tietää.
Mutta keskenään he väittivät, että armoa täytyi antaa; jos niin korkeaa herraa piti rangaista halpa-arvoisen talonpojan lailla, niin johan kunnioitus ylhäisöä kohtaan hajoisi kuin tuhka tuuleen. Totta kyllä, että lain tuli kohdella kaikkia samalla tavalla, mutta täytyi siinä sentään tehdä jonkinlaisia tasoituksia.
Tuomiorovasti Knut oli samassa luulossa kuin muutkin; häntä suututti että hän oli voinut toimia niin tyhmästi ja ajattelemattomasti; ensi kerralla päätti hän olla viisaampi.
Arkkipiispa Olavin asiamies palasi Trondhjemiin tuoden kuninkaalta kirjeitä ja kirjoituksia, joissa todistettiin Knutin epärehellinen menettely. Sitäpaitsi lähetettiin hänelle kopio Knutin tuomiosta ja vaadittiin että hän paikalla luovuttaisi Sunnanväderin suojeluksestaan.
Mutta näihin aikoihin taisteli Kustaa kovaa taistelua omaa vakaumustaan ja kanslerinsa vaikuttavia väitteitä vastaan.
Kuningas olisi tahtonut ajaa Knutin maanpakoon ja jättää asian sikseen.
Mutta Lauri Antinpoika oli toista mieltä.
-- Jos te annatte armoa ylhäiselle henkilölle, sanoi hän, -- niin millä oikeudella te rikoksesta rankaisette halvempaa ihmistä, joka ei kuitenkaan ole velvollinen tietämään oikeasta ja väärästä yhtä paljon kuin oppinut herra ja Jumalan palvelija?
-- Mutta esimerkki, Lauriseni.
-- Juuri esimerkin vuoksi; jollei rikosta rangaista rikoksena, niin se kadottaa peloittavan vaikutuksensa, olkoon syyllinen kuka tahansa; ja sitte ei enään peljätä tekoa, vaan koetetaan päästä vapaaksi rangaistuksesta.
-- Olet oikeassa, mutta jos olemme johdonmukaiset, niin meidän täytyy tunnustaa, että rikos on suurempi, jos se tapahtuu yhteiskunnan kukkuloilla kuin jos sen tekee talonpoika.
-- Se on oikein.
-- Nuo ylpeät papit, jotka eivät tahdo tunnustaa muuta herraa kuin paavin, imevät maasta mehun, mutta kieltävät kuninkaalta uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa. Koska kansa on antanut vallan minun käsiini, niin en minä erityisesti saa suosia ketään, vaan tulee saman lain koskea kaikkia.
Mutta kun kuninkaalta sitte kysyttiin, miten tuomiorovasti Knutin kävisi, niin hän otsa rypyssä vastasi:
-- Saamme nähdä.
Vihdoin tuli Trondhjemin arkkipiispalta kirje, että Pietari Sunnanväder oli ollut kadoksissa, mutta että hän nyt oli löydetty ja luovutettu kuninkaan miehille, jotka jo olivat matkalla Ruotsiin.
Tämä tapahtui syyskuussa.
Kustaa oli neuvotellut itsensä kanssa; hän päätti näyttää ettei papin kaapu suojele lain kouralta ja koska rikos oli tunkenut moniin kansankerroksiin, niin piti rangaistuksenkin tulla yleisesti tunnetuksi.
Kun Pietari Sunnanväder oli tullut Tukholman pohjoiselle portille, lähetettiin Knut häntä vastaan; molempien pappismiesten piti yhtaikaa marssia kaupunkiin. Tämä tapahtui sangen odottamattomalla tavalla, mutta kuninkaan omasta määräyksestä.
Molemmat papit olivat puetut vanhoihin, risaisiin kuorikaapuihin ja istuivat takaperin laihojen, nälkäisten hevoskonien selässä. Mestari Knutin päässä oli tuohesta tehty hiippa, Sunnanväderillä olkikruunu ja rikkinäinen puumiekka. Heitä seurasi suuri joukko naamioittuja, jotka kirkuivat ja kysyivät, "oliko täällä nähty Kustaa herraa, tai tiesikö kukaan, missä hän oli, sillä nyt oli tullut uusi kuningas, herra Pietari Sunnanväder". Kun seurue oli saapunut Suurtorille pantiin papit kaakinpuuhun ja saivat juoda pyövelin kanssa, sillaikaa kuin naamioittu joukko esitti lauluja, joissa viitattiin siihen, että nuo viisaat miehet mieluummin olivat ruvenneet pettureiksi, kuin palvelleet oikeaa kuningastaan ja isänmaataan.
Mestari Knut vietiin sitte entiseen vankilaansa ja Pietari Sunnanväder Upsalaan.
Tämä tapaus herätti ääretöntä huomiota; papisto joutui vihan vimmoihin ja katolisuuden innokkaat puolustajat ryhtyivät kiivaaseen vastustukseen. Joukottain läksi munkkeja Tukholman ja sen likiseutujen luostareista muka kokoamaan varoja hyväntekeväisiin tarkoituksiin, mutta itse asiassa he vaelsivat tiheästi asuttujen seutujen halki hankkimassa ystäviä katoliselle opille, vahvistamassa hurskaiden uskoa ja häpeällisillä valheilla ja uhkauksilla yllyttämässä kaikkia kuningasta vastaan.
Sekä kaupungeissa että kylissä oltiin levottomalla mielellä ja Kustaan ystävätkin katselivat pelolla nousevaa liikettä.
Sentähden piti kuningas miekkansa valmiina, mutta ei vielä iskenyt. Veltosti väistymään tai katumaan että ehkä oli mennyt liian pitkälle, ei hän koskaan, koskaan olisi ruvennut!
Tarkoin mietittyään oli kuningas osoittanut aikovansa rangaista kavalluksen; alku oli jo tehty, jatkon ja lopun päätti hän panna toimeen vasta sitte kun veren kiihko olisi jäähtynyt ja tahdon vakaumus tullut sijaan.
Kun kuningas disa-markkinoiden aikaan v. 1527 tuli Upsalaan, käski hän alkaa käräjänkäynnin herra Pietaria vastaan.
18 p. helmikuuta kokoontuivat arkkipiispankartanon suureen saliin kaikki saapuvilla olevat herrat neuvostosta, Strängnäsin ja Vesteråsin piispat, Upsalan tuomiokapituli sekä kolme Tukholman pormestaria ja useita vouteja.
Kun kaikki olivat kokoontuneet, tuotiin piispa sisään.
Sekä tuomarit että syylliset näyttivät yhtä levottomilta ja pelästyneiltä; kaikki he muistelivat entisiä aikoja ja entisiä tapoja.
Nytkin esiintyi kuningas syyttäjänä; hän näytti yli 60 petollista ja valheellista kirjettä, jotka herra Pietari oli kirjoittanut ja levitellyt kansan sekaan Taalaissa. Ja kysyttäessä ei hän voinut kieltää ainoatakaan.
Kuninkaan pyynnöstä ottivat maalliset herrat heti käsitelläkseen asiaa.
Hengellistenkin herrojen mielipidettä kysyttiin. He olisivat mieluinten lähteneet tiehensä; kokoontuessa ei kukaan ollut tietänyt, mitä asioita käsiteltäisiin... he pelkäsivät kuningasta eivätkä uskaltaneet lähteä, mutta liittäytyivät yhteen ja antoivat Upsalan tuomiorovastille Jöran Turenpojalle toimeksi puhua puolestaan kaikkea sitä vastaan, mitä siinä asiassa käsiteltäisiin, koska herra Pietari oli joutunut tuomioistuimen eteen, johon hänen ei olisi pitänyt joutua, koska sellainen tuomioistuin soti pyhän kirkon sääntöjä vastaan.
Tämä vastalause ei kuitenkaan estänyt maallisia herroja tuomitsemasta herra Pietaria maankavaltajana mestattavaksi, Ruotsin lain mukaan.
Samana päivänä, kello yhden ja kahden välillä mestattiin ja teilattiin piispa Pietari Sunnanväder korkeimmalla mäellä kaupungin ulkopuolella, suuren kansanjoukon läsnäollessa.
Papisto laati kirjallisen vastalauseen, mutta kuningas ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota ja kaksi päivää senjälkeen 21 päivänä tammikuuta mestattiin mestari Knut Tukholmassa ja teilattiin hänkin kaupungin ulkopuolella.
Liike oli nyt, niin suuri kuin se olikin ollut, miltei tukahutettu. Oli huomattu, että kuningas saattoi ajaa perille mitä hän piti oikeana ja varsinkin ettei hän katsonut henkilöön.
Piispa Brask kehoitti kansaa levollisuuteen, vaikka hänen omaa sieluansa kalvoi levottomuus. "Kirkolle on omituista", kirjoitti hän ystävilleen, "että se usein viettää voitonriemun juhlaa, vaikka se näyttääkin olevan lamassa. Helvetin porttein ei pidä sitä voittaman."
* * * * *
Nyt palaamme Taalaihin.
Olisi saattanut odottaa, että aiottu kapina Knutin lähdettyä vähitellen olisi kitunut kuoliaaksi oman elinvoimansa puutteessa, mutta niin ei käynyt. Sture-nimellä oli kumminkin kaiku taalalaisten korvissa ja se, joka sitä nyt kantoi, ymmärsi voittaa kansan rakkauden ja luottamuksen.
Hän kykeni ihmeellisen nopeasti käsittämään ja pani tarkasti mieleensä kaikki herra Pietarin neuvot. Yöt päivät vietti hän hänen huoneessaan muka sentähden, ettei hän tahtonut jättää vanhaa herraa yksin, mutta silloin he keskustelivat opettavaisista asioista, jotka nuorukainen sittemmin osasi käyttää hyväkseen.
Mutta heidän seurustelunsa ei tullut pitkäikäiseksi; piispa sai kirjeen, jossa häntä kehoitettiin lähtemään Norjaan ja sen hän tekikin, sanottuaan aivan kiireiset jäähyväiset.
Niilo Sture tiesi käyttää hyväkseen saatuja opetuksia; niinkuin Kustaa Vaasakin, läksi hän Leksandiin, Moraan ja Orsaan.
"Hän tiesi", sanoi hän, "että taalalaiset aina ovat rakastaneet Sture-nimeä ja nyt hän oli tullut kertomaan, miten hirveästi Kustaa Eerikinpoika oli heidät pettänyt; hän oli kirkon kiukkuisin vastustaja eikä pitänyt rikoksena sen aarteiden ryöstämistä". Hän kertoi heille seikkailuistaan, kuinka kuningas oli uhannut ottaa hänen henkensä ja kuinka hän oli pelastunut sillä tavalla että oli tekeytynyt kuolleeksi.
Hän kertoi komeista hautajaisista ja äitinsä surusta. Valepuvussa oli hän nähnyt kaikki tyyni, mutta ei ollut uskaltanut ilmoittaa itseään. Nyt hän pyysi kansalta apua, ei saadakseen kruunua, sillä siitä ei hän välittänyt, vaan pelastaakseen isänmaan, joka oli hänelle elämää rakkaampi.
Tätä puhetta pitäessä vierivät kyyneleet alas hänen poskiaan ja hän heittäysi polvilleen ja pyysi läsnäolevia rukoilemaan Ruotsin vapauden ja hänen rakkaan isävainajansa iäisen autuuden puolesta.
Herkkäuskoiset talonpojat seisoivat hänen ympärillään liikutuksen ja myötätuntoisuuden valtaamina; vihdoin lankesivat hekin polvilleen ja rukoilivat hänen kanssaan voimaa kukistamaan hirmuvaltiasta.
Mutta sitte rupesivat he neuvottelemaan; he olivat sotaisella mielellä ja päättivät hankkia oikeutta valtakuntaan.
Nuori petturi oli voittanut heidän luottamuksensa. Pian se osottautui teossa, sillä, osaksi varjellakseen häntä vaaroista, osaksi ehkä matkimishalusta, valittiin hänelle paikalla henkivartiasto -- yhtä suuri kuin Kustaalla oli ollut; siinä oli nuoria, rotevia miehiä ja heidät asetettiin Niilo herran komennon alaisiksi, seuraamaan ja varjelemaan häntä kaikkialla.
Hän oli jo ennen käynyt muissa pitäjissä, nyt hän tuli Orsaan.
Niin laajalle oli piispojen huolenpito ulottunut, että he edeltäkäsin olivat kirjoittaneet hänelle puheita eri tilaisuuksia varten, ja ne hän suurimmaksi osaksi oli oppinut ulkoa.
Hän esitti ne epäilemättä siinä hengessä ja sillä tiedolla, että hänen kohtalonsa oli hänen omissa käsissään; sitä paitsi hän jo itsekin rupesi uskomaan kutsumukseensa. Ties, vaikka hän sittenkin olisi ollut Niilo Sture; kun hän niinkuin nytkin näki kansan seisovan ympärillään ja ulkoaopituin, tulisin sanoin kiitti miehiä heidän uskollisesta rakkaudestaan ja lupasi vahvasti pitää valansa ja uhrata henkensä ja verensä isänmaan edestä, niin hän todellakin tunsi olevansa se, joksi he häntä luulivat; ja kun he suutelivat hänen käsiään ja toivottivat onnea hänen pyrinnöilleen, hajosivat kaikki epäilykset: hän oli Niilo Sture, valtionhoitajan poika.
Samassa kuului ääni tiheän ihmisjoukon takaa:
-- Missä hän on, missä hän on? Antakaa minun heittäytyä hänen jalkainsa juureen!
Ääni oli kimeä ja läpitunkeva; Niilo ja monet muut sen kuulivat.
Väkijoukossa syntyi liikettä ja esiin tuuppautui keski-ikäinen mies, vanhassa, kuluneessa pappispuvussa. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kalpeat, mutta niitä valaisi kiiluva silmäpari, joka tähystellen kierteli pitkin ällistynyttä joukkoa.
Nähdessään vale-Sturen, jäi hän hämmästyksen valtaamana häneen tuijottamaan, mutta korotti samassa käsivartensa taivasta kohti, heittäytyi hänen jalkainsa juureen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä, kyyneleitä vuodattaen.
-- Rakkaan herrani poika! huudahti hän; -- pyhä neitsyt on siis kuullut rukoukseni, hän elää, minä saan kädessäni pitää hänen kättään. Oi te valtakunnan hyvät suojeluspyhät, minä kiitän teitä!
Ensi kertaa tunsi Taalain junkkari seisovansa syvyyden partaalla, veri katosi hänen kasvoiltaan... hän tunsi, että tuo mies tiesi hänen salaisuutensa... Mitä nyt tapahtuisikaan?
Mutta vieras nousi äkkiä.
-- Te kalpenette minut nähdessänne, rakas junkkari, sanoi hän; -- pidätte minua ehkä kuninkaan vakoilijana? Katsokaa minua tarkemmin, isänne uskollista palvelijaa! Minuun voitte luottaa, sydämeni, henkeni on teidän!
Sitte kääntyi hän kansan puoleen, joka kummastuneena oli seurannut kohtausta.
-- Minä olen Pietari Grym, sanoi hän, -- ja palvelin monta vuotta korkeastiautuasta valtionhoitajaa herra Sten Sturea. Te tiedätte kaikki kuinka sitte kävi; koditonna olen kierrellyt maailmaa, vailla palveluspaikkaa -- kerettiläiskuninkaan palveluksessa olisi ollut vielä pahempi; -- minä pysyn lujana uskossani ja rakkaudessani ja Jumalanäiti on ollut minulle armollinen, kun hän on johdattanut minut sen luo, jota tahdon rakastaa ja palvella elämäni loppuun asti!
Kansanjoukossa kuului tyytyväinen hyminä; Grymin ei enään tarvitsisi jättää herraansa. Molemmat saatettiin rikkaimpaan talonpoikaistaloon; ja koska Grym ilmoitti, että hänellä oli paljon kahdenkeskeistä sanottavaa herra Sturelle, niin heidät jätettiin yksin.
Molemmat tuijottivat ensin pitkän aikaa toisiinsa, mutta koska vanha petturi oli kokeneempi kuin nuori, niin tämä ensinnä loi silmänsä maahan, peitti kasvot käsillään ja purskahti itkuun.
Tätä kesti hetkisen, mutta silloin nosti hän silmänsä ja näki että Grym seisoi liikkumattomana, aivan samassa asennossa.
-- Ymmärrätkö, että olet minun vallassani?
-- Kyllä! ja nuorukainen purskahti uudestaan itkuun.
-- Oletpa sinä aika raukka!
Mutta silloin hypähti junkkari istualtaan.
-- Kuka te olette ja mitä te minusta tahdotte? huusi hän kiivaasti.
-- Sen selittäminen veisi liian paljon aikaa, sinä senkin Björkestan Jönssi!
Nuorukainen lankesi maahan.
-- Älkää syöskö minua perikatoon! rukoili hän, kädet ristissä.
-- Kas vaan, sopiiko noin korkean herran langeta polvilleen palvelijan eteen... sillä katso, minä olen todellakin Sturein palvelija enkä kulje valhematkoilla.
Nuorukainen oli noussut.
-- Mitä te tahdotte, että minun pitää tehdä? kysyi hän nöyrästi.
-- Jatkaa entiseen tapaasi; sinä näyt hyvin osaavan pettää talonpoikia, mutta asianhaarat vaativat vielä muutakin, ja siihen sinä tarvitset minua.
-- Siis niin, että kysyn teiltä, kun en itse tiedä?
-- Ei, sinä et saa astua askeltakaan ilman minun lupaani; sinä menet sinne minne minä viittaan, ymmärrätkö?
-- Saan minä toki tehdä niinkuin itsekin tahdon?
-- Et suinkaan; sinä olet kilpi, jota minä kannan ja kääntelen; sitte kun se ei enään ole mieleiseni, rikon sen.
Se oli liikaa. Taalain junkkari vaipui maahan aivan epätoivoissaan.