Part 18

Kun huimapään puuha sitte onnistui, niin hänen mieleensä muistui David ja Goliat ja hänen myötätuntonsa kasvoi.

Nuori sankari suureni äkkiä hänen silmissään. Olihan Davidkin kuningas. Yhtäläisyys tuli yhä huomattavammaksi ja vähitellen rupesi hän rakastamaan uutta kuningasta ja auttamaan häntä hyvillä neuvoilla.

Mutta sattui vielä muitakin syitä.

Jos verenhimoinen Kristian Tyranni, jota Hans herra koko sydämestään inhosi, olikin ruvennut suosimaan kerettiläisen Lutherin kirjoituksia, niin se ei merkinnyt mitään. Vaan että Ruotsin nuori kuningas oli eksynyt samaan villitykseen, se oli vaara, joka koski sekä maan sisällistä hallitusta että koko katolista kirkkoa.

Piispa oli itse, tietysti salaa, lukenut enimmät petturin kirjoituksista ja ne olivat hänessä synnyttäneet kaikellaisia uusia ajatuksia, joita vastaan hänen kaikin voimin täytyi taistella, sillä ne tulivat tietysti valheen isältä, saatanalta.

Hän kyllä näki, että maan tila oli huolestuttava ja että kuningas tarvitsi paljon rahaa, mutta sen ryöstäminen kirkoista, luostareista ja piispoilta olisi ollut suorastaan pyhyyden loukkaamista.

Hän oli antanut melkoiset summat onnettomaan Gottlannin sotaan ja jos valtakunta, vastoin hänen neuvojaan, oli heittäytynyt Lyypekin käsiin, niin mitä hän sille mahtoi; hankkikoot apua mistä saavat.

Paavillista yliherruutta tuli kunnioittaa ja piispojen valtaa ja mahtia pitää arvossa. Kirkon uskollisena palvelijana päätti hän taistella niiden puolesta viimeiseen asti.

Mutta nyt tuli kova isku.

Jokaisen kirkon ja luostarin täytyi varojensa mukaan antaa niin paljon kuin suinkin.

Silloin nousi koko maassa haikea valitus, joka alkoi papistosta ja herätti kansassa vastakaikua.

Melun ollessa pahimmillaan tuli eräänä päivänä vanha porvari Vadstenasta pyytämään, että hänet armosta heti päästettäisiin piispan puheille.

Hänen pyyntöönsä suostuttiin ja mies kertoi, että hänellä oli ainoa tytär, jonka hän vaimonsa kuolinvuoteella oli luvannut antaa vihkiä nunnaksi. Mutta tyttö oli rakastunut nuorukaiseen nimeltä Olavi Tyste ja tämä oli luvannut ryöstää hänet, vaikka hänet suljettaisiin mihin luostariin tahansa.

Piispa rypisti kulmakarvojaan.

-- Mihin olette hänet kätkeneet?

-- Vadstenan luostariin, vastasi mies; -- hän on jo suorittanut koevuotensa, mutta niskoittelee nyt eikä tahdo ruveta nunnaksi.

Piispan kasvot synkistyivät yhä enemmän.

-- Minä kirjoitan itse abbedissalle, sanoi hän, -- ja viikon päästä tulen itse Vadstenaan ja toimitan vihkimisen.

Miten paljon lapsiraukkaa kidutettiin, sitä ei tiedetä, mutta määräpäivänä saapui piispa täydessä virkapuvussa ja loistavan saaton seuraamana luostariin, ja laululla ja messulla siellä vihittiin nunnaksi nuori, kuolonkalpea tyttö. Kerrottiin että piispa itse säälien oli katsellut häntä sekä ettei kukaan ollut kuullut hänen huuliltaan vastauksia, mutta kirkon kunnia oli pelastettu ja rikkaan porvarin koko omaisuus määrätty luostarille.

Juhlallisuuden loputtua kertoi abbedissa salaisessa keskustelussa piispalle aikovansa lähettää uuden sisaren Lurön luostariin, josta ei kukaan saattaisi löytää häntä.

Piispa suostui siihen, sillä ajat olivat vaaralliset ja varovaisuus tarpeellinen.

Keskellä Veneriä, Leckön ja Vermlandsnäsin välillä oli lehtevällä saarella pieni luostari.

Puurakennus -- sillä parempaa ei ollut -- oli miltei aivan kätkössä lahden pohjukassa. Muureina olivat laajat selät ja rautaristikkona kaikista asutuista seuduista eroittava etäisyys. Pari kertaa vuodessa vietiin luostariin tarvittavat ruokavarat Leckösta, muuten elivät köyhät nunnat erossa koko maailmasta, kuluttaen aikansa paastoissa ja rukouksissa tai ommellen kallisarvoisia käsitöitä, alttariliinoja ja muita pyhiä esineitä.

Mutta siirtykäämme hetkiseksi sinne.

Kova länsituuli liikutteli Dalbojärven laineita ja Lurön kallioita huuhtelivat vaahtopäät aallot. Heikosti kuului nunnien juhlallinen veisuu tuulen ulvonnan ja rautaisen tuuliviirin vikinän seasta. Kirkuvat vesilinnut lentelivät milloin ylös ilmaan, milloin taas alas aaltoihin, ikäänkuin nekin olisivat tahtoneet ottaa osaa luonnonvoimien rajuun leikkiin. Silloin näkyi lounaassa purjehtiva laiva.

Kauniista rakenteesta ja korkeasta mastosta saattoi heti nähdä, että se oli Skaran piispan laivoja. Nyt oli kuitenkin purje reivattu ja pieni keulapurje nostettu. Vaikka myrsky raivosi, niin laiva hyvää kyytiä laski pientä luostarilahtea kohti.

Abbedissa, vanha rouva Ingrid Puke huomasi ensinnä laivan. Hän hämmästyi niin, että hän paikalla keskeytti hurskaiden sisarten veisuun.

-- Pyhä Jumalan äiti, mikä nyt on, kun piispan laiva tällaisessa ilmassa on lähtenyt liikkeelle! Tulkaa sisaret, lähtekäämme niemelle katselemaan, mitä Herra tekee purjehtijaraukoille. Veisatkaamme sitte _de profundis_ heidän kurjille sieluilleen.

Hurskaat sisaret keräytyivät paikalla vanhan abbedissansa ympärille. He kietoivat vaatteet lujemmin ympärilleen, sitoivat huntujaan ja riensivät ulos.

Mutta myrsky kävi heihin kiinni ikäänkuin oikein heitä pudistaakseen, ja pelästyneiden pääskysten lailla pakenivat he kalliolohkareen suojaan, sieltä tähyilläkseen aaltoilevalle järvelle.

Onneksi laiva samassa purjehti lahden suojaan ja kääntyi vastatuuleen. Vauhti hiljeni ja ankkuri laskettiin.

Juosten riensivät nunnat takaisin, heidän poskilleen oli noussut punaa ja toisten huulilla leikki hymyn vivahdus. Viidakon läpi he takatietä astuivat luostariin ja rupesivat paikalla veisaamaan _ave Mariaa_.

Tuskin oli veisuu lopussa, kun ikkunaan ilmestyi sileäksi ajettu pää ja sen viereen nuoret naisen kasvot.

Varsinkin herättivät viimemainitut nunnien hämmästyksen; he saivat sentään veisatuksi messunsa loppuun ja sitte astui munkki yksin rukouskamariin.

-- Pax vobiscum! alkoi munkki; -- mitä teille kuuluu, rakkaat sisaret, tässä surullisessa yksinäisyydessä?

-- Kiitos olkoon pyhälle neitsyelle, arvoisa isä; ruumiillisessa suhteessa ei meiltä puutu mitään, vastasi abbedissa, -- ja se joka on kääntänyt ajatuksensa ja mielensä syntisestä maailmasta, ei koskaan tunne murhetta.

-- Ette siis taida tietää, rakas sisar, jatkoi munkki, -- että uusi kuningas, josta me toivoimme kirkon suojelijaa, sensijaan on käynyt sen kiivaimmaksi viholliseksi. Mutta tänne ei hänen mahtinsa tule ulottumaan.

-- Sanctissima Maria ora pro nobis! huudahtivat nunnat ja tekivät ristinmerkkejä.

-- Minut on lähetetty tuomaan teidän haltuunne erästä sisarta, jota, vaikka hän jo on kirkon palvelijatar, maailma vielä houkuttelee, ja hänkin sitä valitettavasti rakastaa. Teidän täytyy ruveta hänen ankaraksi ja valppaaksi äidikseen, rakas sisar!

Abbedissa nyökäytti päätään ja munkki avasi oven.

-- Astukaa sisään, sisar Cecilia, sanoi hän, -- te tulette näiden hurskaiden sisarten seurassa löytämään rauhaa ja tyytyväisyyttä, jos olette nöyrä ja tottelevainen.

Sekä abbedissa että nunnat hämmästyivät nähdessään tuon nuoren tytön, joka kevyin askelin astui huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kauniit, vaikka hyvin kalpeat, ja katseessa oli sellainen uhka, että hänestä, vaikka hän pysyi äänetönnä, saattoi nähdä, että hän tekee mitä tahtoo.

Hän loi läsnäoleviin lyhyen katseen, sitte hän silmät maassa tervehti abbedissaa, nöyrästi suudellen hänen kättään.

-- Arvoisa äiti, alkoi hän selvällä äänellä, -- olen vastoin tahtoani nunna ja väkisin minut on tänne tuotu, mutta koska nyt olen teidän vallassanne, niin alistun käskyjenne alaiseksi ja sulkeudun suosioonne ja hyväntahtoiseen huomaanne.

Abbedissa loi häneen terävän katseen.

-- Tulemme kohtelemaan sinua ansion mukaan, vastasi hän.

-- Pyhä neitsyt suojelkoon ja varjelkoon teitä, virkkoi munkki; -- minulla ei ole aikaa kuunnella rippiänne, mutta palaan pian takaisin.

Nunnat lankesivat polvilleen ja Cecilia seurasi heidän esimerkkiään. Munkki siunasi heitä, lausui "Pax vobiscum" ja riensi pois.

Abbedissa käski nunnia uudestaan alkamaan _ave_'a, mutta veisatessa kurkistivat he kaikki ulos ikkunasta ja näkivät laivan purjehtivan lahdesta, onnellisesti kiertävän niemen ja sitte myrskyn siivillä kiitävän itäänpäin.

Veisuu lakkasi samassa ja huokaus nousi nunnien rinnasta.

Alussa vartioitiin uutta sisarta hyvin ankarasti, mutta hän ei koskaan antanut aihetta muistutuksiin; hän oli huomaavampi kuin kaikki muut ja toimitti tehtävänsä erittäin huolellisesti, mutta hän jatkoi itsepintaisesti vaitioloaan eikä koskaan vastannut kysymykseen muuta kuin lyhyesti myöntäen tai kieltäen. Turhaan koettivat sisaret voittaa hänen luottamustaan, mutta harvoin loi hän heihin katseensa, vaikka hän aina oli niin valmis palvelemaan jokainoaa heistä, että tuntui siltä kuin hän alaspainettujen silmäluomiensa alta olisi osannut nähdä heidän toivomuksensa. Abbedissa kysyi, eikö hän tahtonut käydä ripillä, mutta hän vastasi että hän oli tehnyt sen jo ennenkuin hänet vihittiin nunnaksi.

-- Kyllä sen siltä voi tehdä luostarissakin, vastasi ankara rouva, luoden häneen tutkivan katseen.

-- Täällä ihminen kuolee pois maailmalta.

Ja kuolleelta koko ympäristö näytti hänestä tuntuvan; hän ei juuri koskaan katsahtanut edes järvelle, hän silmäili vain käsityötä, jota ahkerat kädet pitelivät ja jonka hän ainoastaan silloin heitti, kun rukoiltiin tai veisattiin.

Muuan nunnista rupesi Cecilian asemasta kutsumaan häntä Tysta'ksi. ["Tysta" merkitsee "äänetön", "vaitelias".]

Silloin nousi ensi kerran väriä hänen poskilleen ja silmät kyyneltyivät, kun hän mielenliikutuksissaan katsahti ympärilleen ja lausui:

-- Niin, se on nimeni!

Hän pysyi yhä toveriensa ihmettelyn esineenä, mutta syksymmällä rupesi hänen käytöksensä käymään hiukan levottomaksi. Hänen käsityönsä likeni jo loppuaan ja hän malttoi tuontuostakin luoda katseensa järvelle, jolla myrsky raivosi.

Oli jo myöhäinen syksy, kun eräänä päivänä Veneri alkoi asettua. Jää peitti koko Kinnelahden ja heikko länsituuli liikutteli hiljaa harmaata, jäistä vettä. Ikkunasta silmäilivät nunnat talvista maisemaa. Heistä tuntui tavallista kolkommalta.

Äkkiä huomasivat he järvellä liikkuvan esineen. Se oli melkein kuin aave, joka hiljaa, mutta varmasti, likeri.

Sisar Sofia väitti sitä harmaaksi hevoseksi. Sisar Anna taas luuli sitä harmaaksi veljeksi, joka ehkä oli eksynyt ja nyt oli hukkumaisillaan.

-- Se on susien kuningas! huusi sisar Ingrid.

-- Ei, puhkesi sisar Elsa vallan haltioissaan puhumaan, -- se on jättiläissusi, joka on tunturisusien päällikkö!

Abbedissan mielestä tuntui niin synkältä, että hän paikalla käski nunnia ryhtymään juhlalliseen hartauden pitoon.

Cecilia neiti oli hänkin tarkastanut ihmettä, mutta hän vaikeni tavalliseen tapaansa, vetäen ainoastaan huntua kireämmälle ympärilleen. Veisuu alkoi.

Mutta Cecilian ääni ei koskaan vielä ollut kaikunut niin kauniina, se soitti iloa ja ylistystä ja nunnat katselivat hämmästyneinä toisiaan ja arvelivat, että kylläpä tuo osasi laulaa, vaikkei hän osannut puhua.

Hartaushetken loputtua riensivät nunnat taas ikkunaan ja nyt he huomasivat että kummitus olikin vaan kalastaja, joka juuri laski kurjan veneensä maihin niemen kärkeen; maston virkaa hoiti vanha airo ja purjeena oli vanha sudennahkainen turkki. Tuulen avulla pääsi vene ohuen jääpeitteen läpi, kalastajan pitäessä perää toisella airolla.

Maallenousu Lurön rantaan oli ankarasti kielletty, mutta jos kalastaja oli hengenvaarassa, niin hänelle täytyi suoda anteeksi.

Ingrid rouva joutui pahaan pulaan; eihän hän voinut ajaa häntä pois, ja liikaa olisi ollut avata vieraalle luostariportit.

Luostarisisaret lähetettiin saliin ja abbedissa meni itse tutkimaan miestä.

Kun portti avautui, seisoi hän jo valmiina ulkopuolella.

-- Kuinka te uskallatte nousta maihin täällä? kysyi abbedissa uhkaavasti.

-- Ankara äiti ja rouva, vastasi kalastaja, kumartaen maahan asti, -- armahtakaa köyhää kalastajaa, jonka on vilu ja nälkä.

-- Ruokaa saatte, mutta yösijaa en voi antaa teille.

-- Antakaa minun maata täällä oven ulkopuolella, jotten paleltuisi kuoliaaksi. Minä vannon huomenna päivän koittaessa lähteväni pois.

-- Mitä te ajattelette? Luostarin sisäpuolella?

-- Ankara äiti, minä olen vanha mies, vastasi kalastaja ja hänen äänensä vapisi. Kun Ingrid rouva sitte loi katseensa hänen harmaaseen partaansa ja polviin, jotka tutisivat, niin hänen sydämensä heltyi ja hän antoi kalastajalle luvan tuoda tukon heiniä ja siitä valmistaa sijan porstuaan; sitte hän läksi saliin.

Sisaret olivat kokoontuneet huoneen kaukaisimpaan kulmaan, jossa he puhelivat ja kuiskailivat keskenään.

Cecilia yksin istui penkillä ovensuussa; hänen kätensä olivat ristissä ja hän näkyi vaipuneen palavaan rukoukseen.

Abbedissa tarkasti häntä hetkisen ja lausui sitte hänen nimensä.

Cecilia säpsähti ja nousi paikalla.

-- Saat sitte jatkaa rukoustasi, virkkoi abbedissa lempeästi, -- nyt tulee sinun tehdä laupeudentyö.

Suuresti hän hämmästyi, kun Cecilia suudellessaan hänen kättään, kostutti sen kyynelillä.

-- Mikä sinua vaivaa, lapsi, oletko kipeä?

-- En, arvoisa äiti! Mitä käskette minua tekemään? kysyi hän, alaspainetuin silmin, kasvot yhtä kankeina ja käsittämättöminä kuin tavallisesti.

Hän sai käskyn viedä kalastajalle ruokaa ja viiniä ja antaa patjan hänen päänsä alle.

-- Onhan minulla patja, sanoi hän epävarmasti.

-- Täällä on huonompi.

-- Mutta onhan tämä laupeudentyö!

-- No, tee kuinka tahdot.

Hän läksi, mutta abbedissa jäi miettimään, mahtoiko hän olla terve; hän oli niin kummallinen.

Myöhemmin, kun iltarukouksen päätyttyä nunnien piti lähteä kammioihinsa, huomautti lempeä äiti, että sisar Cecilia oli sairas, vaikkei hän itse sitä tietänyt; hänen piti sentähden nukkua kauvemmin eikä tulla huomenmessuun.

Cecilia kiitti, alaspainetuin silmin niinkuin tavallisesti, mutta hyvää yötä toivottaessaan, lankesi hän polvilleen ja pyysi abbedissalta siunausta.

Tämä siunasi hänet ja syleili häntä sydämellisesti, mutta Cecilian mentyä lausui hän muille nunnille toivovansa että he kaikki olisivat sisar Cecilian kaltaiset.

Seuraavana aamuna kokoontuivat kaikki messuun, paitsi Cecilia.

Sekä messun aikana että ennen ja jälkeen sitä kuiskailivat nunnat keskenään; he olivat yöllä kuulleet hiljaisia askeleita ja pientä pauketta; ehkei pyhä Agneta, jolle luostari oli pyhitetty, ollut pitänyt siitä, että mieshenkilö oli ollut luostarissa.

Suuri hämmästys syntyi, kun huomattiin, että Cecilia oli poissa. Pöydällä hänen kammiossaan oli hänen pieni luostarityönsä valmiina, muuten ei löytynyt mitään, joka olisi edes muistuttanut hänestä.

Etsittiin, etsittiin. Missä hän saattoi olla? Joku meni rantaan... mitä kummaa? Siellä oli harmaa valeparta ja vanhat kalastajan vaatteet. Abbedissalle vietiin tieto: hän tunsi sekä vaatteet että parran... Taskusta pisti esiin liinanen, jossa oli nimi: Olavi Tyste! Cecilian rakastaja!

He olivat karanneet yhdessä!

Luostariryöstö oli tapahtunut.

Syntyi hirveä hälinä... Abbedissa oli vallan raivoissaan, että hän sillä lailla oli antanut pettää itsensä. Se viekas, tekopyhä Cecilia! Kovin rangaistus oli hänelle liian helppo.

Nunnat kirkuivat vielä pahemmin. Oliko hän poltettava roviolla vai elävältä muurattava seinään, kyselivät he toisiltaan. Onneksi eivät he voineet nähdä toistensa salaisia ajatuksia.

Kului kuukausia ennenkuin mannermaalta tuli sanansaattaja, jonka kanssa abbedissa saattoi lähettää tiedon tuosta kauheasta tapahtumasta.

Piispa Brask suuttui suuresti ja pani toimeen mitä ankarimman etsinnän, mutta pakolaiset olivat kadonneet, luultiin melkein että he olivat hukkuneet aaltoihin. Mutta tuo otaksuminen herätti sääliä, ja jos he toisten mielestä olivat saaneet ansaitun rangaistuksen, niin toiset väittivät heidän joutuneen väkivallan ja viekkauden uhreiksi, ja näitä viimeksimainittuja tuki voimakkaasti Cecilian isä, joka epätoivoissaan oli sanonut, että ahneet munkit olivat viekoitelleet hänet tekemään tyttärensä nunnaksi.

Ensi kerran kuunteli piispa kansan ääntä, mutta ei suinkaan tahtonut että se tulisi kuninkaan korviin... parasta oli että syylliset olivat poissa tieltä; hänen olisi täytynyt rangaista heitä perinpohjaisesti, ja silloin olisi ehkä kuningas sekaantunut asiaan.

Vanhalla piispalla oli paljon huolia ja suuria huolia; hän tunsi olevansa kuin jäännös muinaisilta ajoilta, jonka täytyi vastustaa kaikkea uutta; _hänen_ voimansa kyllä riittivät, mutta hänen vaikutuspiirinsä oli tullut liian suureksi ja pahinta kaikesta oli -- ettei hän enään ollut aivan varma itsestään; varsinkin anekauppa pani hänet miettimään ja jollei se ollut oikeutettu, niin oli koko oppi horjuvalla perustuksella, sillä jos se siinä suhteessa valehteli, niin se oli valhetta kaikki tyynni. Tuo kirottu Luther, hänen väitelmänsä ja selityksensä tulivat yhtämittaa hänen mieleensä... joskus tapasi hän itsensä aivan vaistomaisesti niitä ääntelemässä.

Ei, se oli kiusausta, saatanan juonia! Ainakaan ei hänestä tulisi uskonluopio. Hän kääräisi piispankaapun lujemmalle ympärilleen ja teki itselleen lupauksen, että hän elää ja kuolee uskonsa edestä.

Mutta hänen lukuisa seurueensa -- piispa eli nimittäin kuin ruhtinas -- oli sitä mieltä, että heidän herransa vanheni. Tuntikausiksi hän saattoi vaipua syviin mietteisiin ja aniharvoin, tuskin koskaan, lensi hymy hänen synkille kasvoilleen.

Piispa Brask saarnasi siveyttä ja vietti itse täysin siveellistä elämää. Hänellä ei ollut muita sydämen siteitä kuin sisar, joka oli joutunut leskeksi ja hänen välityksestään päässyt P. Klaaran ursilinilaisluostarin abbedissaksi Tukholmaan.

Veli oli kaikissa toimissaan tyyni ja maltillinen, sisar sitävastoin kiivas ja intomielinen.

Epäillä jotakin katoliseen oppiin kuuluvaa asiaa oli hänen mielestään inhoittavaa, synnillistä. Sitä ei kyllin ankarasti voinut rangaista. Hän hallitsikin luostariaan äärimmäisellä ankaruudella ja kun piispa saarnasi lempeyttä, niin hän lausui:

-- Anna pirulle sormi, niin se vie koko käden! Lurössä tapahtunut nunnanryöstö pani hänet vihan vimmoihin.

-- Olisinpa minä ollut rouva Ingrid Puken sijassa, niin olisin antanut ruoskia kaikki nunnat, siksi etteivät he paremmin pitäneet silmällä toisiaan.

Hän mietti yhtämittaa, mitä rangaistusta tässä olisi käytettävä. Mitä kovempi rangaistus, sitä parempi.

Toisissa asioissa näki Hans herra ilolla sisarensa lujan, horjumattoman uskon. Hän tiesi että siinä oli koko hänen voimansa, hänen mielensä rauha.

Siksi ei hän uskaltanut sisarelle uskoa epäilyksiään, eihän hän olisi voinut häntä auttaa; miksi hän siis olisi tehnyt hänet levottomaksi?

Kerran kun hän tuli piispaa tervehtimään, tapasi hän hänen pöydällään erään Lutherin kirjan. Hän heitti sen paikalla tuleen ja virkkoi:

-- Anna saatanalle, mikä saatanalle kuuluu.

Vanhus oli siis yksin maailmassa; hänellä ei ollut ystävää eikä uskottua. Jota enemmän epäilys yritti kasvaa, sitä kiihkeämmin koetti hän pysytellä vanhoillaan. Hän kävi luostareissa, toimitti nunnan vihkiäisiä, piti messuja pyhien kunniaksi ja osottautui kaikessa uskolliseksi kirkon ystäväksi ja uuden opin kiivaaksi vastustajaksi.

16.

VAIKEAA TYÖTÄ.

Sillaikaa oli Kustaa jatkanut vaellustaan sillä tiellä, joka hänelle oli avautunut.

Maa oli uponnut velkoihin ja maan täytyi ne maksaa, mutta ei siten, että köyhältä ryöstettäisiin hänen viimeisensä, vaan siten, että kullat ja hopeat kerättäisiin ja niitä oli juuri luostareilla.

Paitsi sotaväen palkkaamiseen tarvittavia varoja, oli valtion velka tavattoman suuri.

Tammikuussa 1525 pidettiin Tukholmassa valtiokokous, jossa päätettiin, että koko maan kirkonkymmenykset siltä vuodelta lankeisivat kuninkaalle. Päätös herätti suurta tyytymättömyyttä, mutta Vesteråsin ja Strängnäsin uudet piispat lupasivat tehdä parastaan.

Luonnollista on, että Kustaa näinä vaikeina aikoina kiinnitti huomionsa kirkon suuriin tiluksiin, kultiin, hopeihin ja kallisarvoisiin koristuksiin. Pitikö näiden aarteiden ainoana tarkoituksena olla laiskojen munkkien nautinnonhimon tyydyttäminen? Olivathan ne itse asiassa ryöstetyt Ruotsin kansalta, pitihän niitä siis käyttää sen hädän lieventämiseksi.

Samaan aikaan, v. 1524, päätti kuningas asettaa sotaväkensä linnaleiriin. Piispa Hansille tuotiin Linköpingiin tieto, että kuningas oli lähettänyt kauppakaupunkeihin ja luostareihin sotaväkeä sekä itse piispan luo 30 kruunun matruusia, jotta piispan papisto elättäisi heitä oluella ja ruualla talven yli.

Pian pakoittivat rasittavat raha-asiat kuninkaan ottamaan haltuunsa kirkon tiluksia. Granön kylä Vestmanlannissa oli kuulunut Vesteråsin piispanistuimelle, mutta vapautussodassa valloitti Kustaa sen, ja senjälkeen jäi se hänen haltuunsa sillä perustuksella, että se ennen oli kuulunut kruunulle ja tuomiokirkko jo oli pitänyt sitä niin kauvan, että se oli saanut täyden korvauksen ostosummastaan.

Vanhan Gripsholman linnan, johon Sten Sture vanhempi oli perustanut Mariefredin luostarin, katsoi kuningas perintönä lankeavaksi itselleen, koska Sten herra oli kuollut lapsettomana ja Kustaan isä, herra Eerik Juhananpoika oli Sten herran perillinen.

Kuningas läksi itse puhuttelemaan karthusianineuvostoa, joka oli koolla Gripsholmassa ja kysyi munkeilta, tahtoivatko he vapaehtoisesti luovuttaa hänelle Gripsholman kaikkine siihen kuuluvine tiluksineen ja korkoineen.

Tämä loukkasi suuresti munkkeja ja he rukoilivat nöyrimmästi, että heidän annettaisiin pitää, mitä he olivat saaneet.

Kuningas vastasi, että se kävi mahdottomaksi ja lupasi valtion neuvostolta, piispoilta ja karthusilaisveljeskunnalta hankkia suostumuksen tiluksen luovuttamiseen.

Silloin luopuivat munkit vapaasta tahdosta koko siitä lahjasta, jonka he Sten herralta olivat saaneet.

Kysymys otettiin Vadstenan kokouksessa keskustelun alaiseksi ja kuninkaan vaatimukseen suostuttiin. Irtaimiston saisivat munkit sopimuksen mukaan pitää, mutta luostarin hoitaja sai kuninkaalta käskyn lähettää Tukholmaan sen hopeakirstun, jota luostarissa säilytettiin, "kuitenkin salaa, jotteivät veljet saisi siitä mitään vihiä".

Asia herätti tavatonta huomiota ja kuninkaan täytyi kirjoittaa eri osiin maata ja selittää, että maan hätä pakoitti hänet ryhtymään kaikkiin laillisiin keinoihin, varsinkin kun niin monet laiminlöivät sovitun veron maksamisen.

Suuttumus oli suuri, mutta hätä ei ollut pienempi; piispat ottivat ensin osansa ja julistivat sitte kansalle kuninkaan kirjeen sisällön, salaa kehoittaen ihmisiä pyytämään, että he rahalla saisivat lunastaa kymmenyksensä niiden puolesta arvosta, ja sanomaan, etteivät he muutoin voisi kylvää peltojaan. Kronikka kertoo, että piispat ja papit käyttivät viekkaita ja salaisia keinoja.

Vouteja oli käsketty tarkasti pitämään silmällä talonpoikia, etteivät he saisi mitään salata, mutta siitä huolimatta löytyi useita, jotka suorastaan kieltäytyivät maksamasta kymmenyksiään, ja munkit ja talonpojat liittyivät yksimielisesti ryöstämään kruunulta sen laillisia saatavia.

Kuningas vihastui ja luostarit saivat sen maksaa. Vadstenan luostarin täytyi luovuttaa P. Katarinan kallisarvoinen hopealipas ja Nydalan luostarin täytyi antaa pois eräs kallis astiansa. Kaikki piilotettu hopea kaivettiin esiin kätköstään niin pian kuin kuningas sai tietää että sitä löytyi.

* * * * *

Aina siitä asti kuin Kustaata oli pidetty vankina Kallön linnassa, oli hän inholla ajatellut luostareja ja munkkielämää; hän oli jo silloin saanut käsityksen, kuinka läpeensä mätää se oli, kuinka se syöpänä tarttui kansaan ja maahan, imien itseensä kaikki elinvoimat.

Kotiin tultuaan oli hän huomannut, etteivät asiat Ruotsissakaan olleet paremmalla kannalla ja voimakkaana nousi hänen rinnassaan kysymys: "onko tämä Kristuksen oppia? Kuinka uskaltavat nuo papit ja munkit pitää itseään hänen jälkeläisinään?"

Hän oli lukenut useita Lutherin teoksia ja hänen kanslerinsa Lauri Antinpoika, joka suuresti ihaili saksalaista uskonpuhdistajaa, selitti hänelle uuden opin periaatteet ja totuudet ja lausui suoraan, että kirkon maallinen valta ja rikkaus olivat mitä räikeimmässä ristiriidassa Kristuksen opin ja käskyjen kanssa.

Sydämessään tunnusti Kustaa hänen sanansa oikeiksi, mutta hän ei koskaan antautunut tunteidensa johdettavaksi. Tutki ensin, arveli hän, ja tuomitse sitte.

Pian hän saikin tilaisuutta tutkimiseen.