Part 13

Niilo Arvinpoika ei suinkaan ollut mikään erinomainen johtaja; mutta sensijaan teki nuori suomalainen aatelismies, Grafbackan herra Niilo Matinpoika Krabbe kaunista jälkeä. Aikansa suurimpana sissinä retkeili hän keveine, hyvin, varustettuine veneineen edestakaisin saaristossa, vakoili tanskalaisten vehkeitä, nousi maihin yöllä, karkasi nukkuvien vihollistensa kimppuun ja tappoi heidät armotta. Sitte hän kiiruhti takaisin saaristolaisveneihinsä ja piilottautui Tallinnan ja Liivinmaan saaristoon; kukaan ei tietänyt missä hän oli; turhaan lähetettiin miehiä etsimään häntä, häntä ei ollut missään; mutta siellä missä häntä vähinten odotettiin, siellä hän astui maihin; milloin hän ilmestyi Turun läheisyyteen, milloin Uudellemaalle, milloin minnekin; hän hyökkäsi äkkiarvaamatta nimismiesten kartanoihin, missä vihollinen paraikaa majaili, salpasi kivillä ja kannoilla ovet ja portit, sytytti talon tuleen ja poltti sinne koko joukon.

Hänen seurueeseensa kuului tavallisesti noin kaksi- tai viisitoista toveria, mutta heidän avullaan saattoi hän surmata sata vihollista, jopa enemmänkin.

Raseporin seuduilla, Kokemäen ja Porvoon kuninkaankartanoissa oli hänen urhoollisuutensa hyvin kuulu ja hänen nimensä tuotti tanskalaisille sellaista kauhua, että he häntä yksin pelkäsivät enemmän kuin koko Niilo Arvinpojan sotajoukkoa.

Jouluaatto v. 1521 oli tanskalaisille sangen surullinen. Kun Norrby elokuussa oli lähtenyt Stegeborgista, oli hän pannut Berendt von Melenin linnaan päälliköksi. Tämä oli joulukuun 18 päivänä jättänyt sen Arvid Vestgötelle.

Mutta sitä ei Severin Norrby tietänyt, vaan saapui joulun edellisinä päivinä tuomaan linnaan muonavaroja ja apujoukkoja.

Muuan karkulainen toi tästä tiedon Arvidille, joka silloin pienemmällä joukolla asettui samaan asentoon jossa hän oli linnaa piirittäessä.

Houkutellakseen tanskalaisia vielä varmempaan ansaan, teki hän Ettersundin luona kovaa vastarintaa; Norrbyn oli vaikea pitää puoliaan, mutta kun puolustautuminen vihdoin hänelle onnistui, lähetti hän heti linnaan tiedon, että hän on saapumassa apujoukkojen kanssa; merkiksi pisti lähettiläs peitsen nenään hatun, mutta muuan ruotsalaisesta linnaväestä ampui ajattelemattomuudessaan pois sen, siten tuoden ilmi koko juonen.

Norrby huomasi petoksen ja karkasi suinpäin takaisin.

Ettersundissa kohtasi häntä taas sama kova vastarinta ja mieshukka.

Mutta päästyään laivaansa kiitteli Norrby ruotsalaisia hyvistä joulukemuista ja kutsui heidät Kalmariin juomaan pääsiäisolutta. Berendt von Meleniä, joka oli heittänyt linnan ruotsalaisille, nimitti hän kavaltajaksi.

Tämä tapahtui Stegeborgissa; mutta samana päivänä kärsivät tanskalaiset yhtä suuren tappion Lofössa. Siellä oli Pietari Fredag 500 miehen suuruisen joukon etunenässä ja hän esti kaiken kuljetuksen Tukholmaan Mälarin puolelta; sentähden oli tärkeää saada hänet karkoitetuksi.

Se näyttikin käyvän varsin helposti ja 1,500 miestä lastattiin Tukholmassa 40 laivaan ja saaristoveneeseen; tiellä laskivat miehet leikkiä ja nauroivat, että he menevät Pietari Fredagin luo vieraisiin, tyhjentämään hänen oluttynnöriänsä; vahinko vain, ettei se ole tarpeeksi iso.

Mutta Pietari Fredag oli nuori, urhoollinen ja ennen kaikkea valpas mies; kuullessaan vieraita laivoja ilmestyneen salmeen, arvasi hän paikalla niiden aikeet ja ryhtyi varokeinoihin.

Hän asetti kuusitoista jahtitorvilla varustettua miestä seisomaan hyvän matkan päähän toisistaan, sinne tänne vuorille ja metsiin, ja antoi heille käskyn pitää silmät auki. Kun leirissä puhalletaan tappelumerkki, pitää heidän kunkin haarallaan toitottaa torveensa.

Iloisilla mielin nousivat tanskalaiset maihin Glian luona ja alkoivat marssia leiriä kohti; sen valloittaminen tuntui heistä leikinteolta vain.

Mutta samassa alkoi sieltä soida sotasäveliä ja iltahämärässä saattoi eroittaa pimeän ryhmän, joka liikkui. Tanskalaisten piti siis paikalla ryhtyä tappeluun. No niin, sitä paremmalta maistuu, sitte olut.

Mutta samassa rupesi kuulumaan sotatorvia oikealta ja vasemmalta, metsästä, kaikkialta. Ruotsalaiset ovat varmaankin saaneet lisäjoukkoja, ehkä koko metsä on miehiä täynnä; ottelua ei siis ole ajatteleminenkaan; ja äkkiä teki tanskalaisten joukko kokokäännöksen ja pakeni takaisin rantaan. Sillaikaa olivat nuo pimeät varjot ehtineet liketä ja hirveällä vauhdilla ryntäsi Pietari Fredag väkineen esiin, torvien yhä kaikuessa metsästä, tavalla joka edellytti että koko sinne kätketty joukko oli tulossa.

Tanskalaiset kärsivät suuren tappion, 200 miestä kaatui kentälle ja vielä useampia hukkui veteen, jonne he täysine aseineen suin päin olivat heittäytyneet. Jälelle jääneet karkasivat hirveässä sekamelskassa laivoihinsa ja veneihinsä, palatakseen Tukholmaan verissä ja haavoittuneina. He eivät olleet saaneet aikaan mitään ja nyt oli siis hävettävä sekä johtajia että miehistöä.

Tukholmassa oli jo ryhdytty toimenpiteisiin, jotka osoittavat, että Kustaan leiriä suuresti pelättiin.

Ne jalosukuiset naiset, jotka verilöylystä asti olivat olleet täällä vankeudessa, toimitettiin pois Ruotsista. Pelättiin nimittäin heidän vaikutustaan sekä porvaristoon että ruotsalaisiin herroihin. Sentähden heidät lähetettiin Tanskaan. Huomattavimmat heistä olivat Kristina rouva, Sturen leski nuorine tyttärineen, Cecilia rouva, Kustaan äiti ja hänen tyttärensä Emerentia ja Märta. Kaikki nämä vietiin Köpenhaminaan ja suljettiin torniin, jossa he myöskin kuolivat, paitsi Kristina rouva.

Kustaan kolmas sisar, Margareeta rouva, Joakim Brahen leski, vietiin vangittuna Nyköpingin linnaan.

Niin päättyi vuosi 1521 ja seuraavanakin vuonna suosi onni ruotsalaisten aseita.

Tammikuussa v. 1522 joutui Vesteråsin linna Kustaan käsiin ja pian senjälkeen Tynnelsö ja Engsö.

Smålannissa oli Pekka Hannunpoika koonnut väkeä ja rynnännyt Kalmaria vastaan.

Koskei Arvid Vestgöteä enään tarvittu Stegeborgissa, niin hän Kustaan käskystä liittyi Pekka Hannunpoikaan ja molemmat läksivät Kalmariin. Näytti siis siltä kuin urhea Arvid todellakin olisi noudattanut Severin Norrbyn kutsua ja lähtenyt juomaan pääsiäisolutta hänen luokseen.

Sen väen, jota ei välttämättömästi tarvittu etelässä, vei Kustaa Tukholmaan, lisätäkseen joukkojansa ja jouduttaakseen aikeitaan.

Tukholmassa vallitsi suuri hätä. Kristianin päälliköt olivat ryhtyneet kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin: puolustusneuvoja oli sekä korjattu että lisätty. Sekä gotlantilaisia että ahvenanmaalaisia kehoitettiin tuomaan Tukholmaan voita, kalaa, savustettua ja suolattua lihaa, lehmiä ja muuta, niinkuin heidän esi-isänsäkin olivat tehneet. Köpenhaminaan lähetettiin yhtämittaa kirjeitä, joissa kuninkaalle ilmoitettiin, että maistraatti, valtakunnan arvoisat isät ja raati olivat tehneet mitä ikinä olivat taitaneet kapinan rauhoittamiseksi, mutta kaikki oli ollut turhaa. Pyydettiin siis kuningasta itseään tulemaan avuksi, varsinkin koska hätä oli suuri.

Mutta ei kuulunut vastausta eikä apua. Muonavaroja Tukholmaan karttui aivan vähän, sillä talonpoikia ja kalastajia liikkui saaristossa ja he ottivat haltuunsa kaikki veneet, jotka olivat viemässä ruokatavaroita Tukholmaan. Talonpoikien viha ja ruotsalaisten leirit taas estivät tuonnin mannermaan puolelta. Palkkasoturit valittivat että palkat olivat jääneet maksamatta, että ruoka oli huonoa ja että sitä oli liian vähän. Taudit ja ainaiset kahakat vihollista vastaan olivat hävittäneet suuren osan miehistöä. Ruotsalaiset porvarit olivat paenneet kaupungista ja ne muutamat jotka olivat jääneet jälelle, istuivat melkein kaikki linnassa vankeina.

Sisällinen eripuraisuus teki sekasorron vieläkin suuremmaksi. Didrik Slagheck, kovasydäminen, alhainen ihminen, jonka toimesta Tukholman verilöyly oli pantu täytäntöön ja joka mainiosti ymmärsi sovittaa neuvonsa ja aikeensa Kristianin mielen ja oikkujen mukaan, oli määrätty ylimaaherraksi Ruotsiin. Mutta hän oli hirmuvallallaan tehnyt itsensä niin vihatuksi, että tanskalaiset itse kesällä v. 1521 kirjoittivat Köpenhaminaan ja moittivat häntä.

Omasta puolestaankin oli hän jo väsynyt kaikkeen kamaluuteen, jota hän joka päivä oli saanut nähdä. Sentähden hän kuninkaalta ja Tanskan neuvostolta pyysi päästä virastaan niin pian kuin suinkin.

Sillaikaa oli Kristian Flanderissa, joten kirje jäi vaille vastausta.

Mutta Slagheckin leppymätön vihamies Jöns Bellenacke, joka pelkäsi, että Slagheckin lähdettyä koko Ruotsin kapina pantaisiin hänen ja hänen toveriensa syyksi, kirjoitti tanskalaiselle neuvostolle ja selitti, että Didrikin välttämättömästi täytyy jäädä Ruotsiin, kunnes kuningas itse tulee ja saa nähdä, kuinka kurjassa tilassa valtionhoitoa on pidetty, joten ei Slagheckin epäkristillistä menettelyä pantaisi toisten syyksi.

Kristian näytti vallan unohtaneen Ruotsin ja sen hädän. Silloin kirjoitti arkkipiispa Kustaa Trolle ruotsalaiselle valtionhoitajalle ja ehdotteli että yhdyttäisiin jollakin sopivalla paikalla keskustelemaan molemminpuolisista asioista; hän toivoi voivansa sovittaa kuninkaan ja Kustaan välin ja arveli että kaikki valtakunnan kurjuudet ja onnettomuudet johtuivat heidän huonosta välistään.

Kustaa vastasi, ettei kukaan saata luottaa kuninkaaseen, jonka elämä on ollut pelkkää julmuutta ja petosta. Valtakunta on tarpeeksi kärsinyt vieraista hallitsijoista. Sentähden kehoitti hän arkkipiispaa liittymään synnyinmaahansa ja varjelemaan sen asukkaita.

"Tiedän, arvoisa isä", kirjoitti Kustaa, "millainen kuningas Kristianin ja Tanskan ja Norjan kaupunkien välinen suhde on. Kristianilla on tärkeämpiäkin toimia kuin olla Ruotsissa auttamassa ystäviään. Vai olisiko teidän armollenne parempi olla Ruotsissa herrana, niinkuin olette, tai paeta Tanskaan, jossa on tapana pilkata ja häväistä rehellisiä ruotsalaisia." Sitte Kustaa Jumalan ja kaikkien pyhien nimessä vakuutti, että sekä hän, valtionhoitaja, että koko Ruotsin rahvas antavat hänelle anteeksi kaikki mitä hän on rikkonut.

Mutta Kustaa Trollen uhkamielinen luonne kielsi tuollaisen hänen ylpeydelleen ja arvolleen sopimattoman sovinnon. Hänen varma vakaumuksensa oli, että unioni oli hyvä, ja mieluummin olisi hän seisonut isänmaansa raunioilla kuin nähnyt valtakunnan joutuvan voitollisen vertaisensa käsiin.

Kun Didrik Slagheck vihdoin sai käskyn lähteä Köpenhaminaan, katsoi Kustaa Trolle parhaaksi seurata häntä. Hän tahtoi kehoittaa Kristiania lähettämään kiireistä ja voimakasta apua, mutta ivalla ja nuhteilla hänet otettiin vastaan. Miehen, joka oli niin suurta sukua, olisi pitänyt jäädä maahan rohkaisemaan omiensa mieliä. Nyt oli hän syypää Ruotsin kapinaan ja kaikkeen onnettomuuteen.

Kristianin vahvin tuki tässä sodassa oli Severin Norrby; hän oli myöskin ainoa mies, joka uskalsi soimata kuningasta hänen julmuudestaan ja jonka nuhteet kuningas vaieten otti vastaan.

Hän oli ainoa joka kävi Ruotsin sotaa ja auttoi Kristiania, kun muut kaikki hänet hylkäsivät. Nyt kehoitti kuningas häntä rientämään Tukholman avuksi. Norrby kokosi väkeä ja muonavaroja, purjehti Gotlantiin, sai sieltä vielä miehiä avuksi ja kiirehti sitte Tukholmaan.

Saatuaan ruokaa ja uusia joukkoja tekivät tanskalaiset rohkean rynnäkön ruotsalaisten leiriä vastaan Jerfvan luona.

Kustaa ei ollut läsnä ja Tapani Sasse, Pentti Knuutinpoika Pieni sekä Pietari Fredag olivat johtajina; mutta he joutuivat riitaan keskenään ja ruotsalaiset kärsivät suuren tappion. Itse palmusunnuntaina tapahtui uusi rynnäkkö sellaisella kiihkolla, että leiri täytyi jättää vihollisten käsiin.

Seuraavana päivänä tehtiin Sätran leiriin samallainen rynnäkkö samalla seurauksella, joten Tukholma mannermaan puolelta nyt oli vapaa.

Mutta ei siinä kyllä, vaan Suomestakin tuli huonoja tietoja. Severin Norrby oli Tukholmasta purjehtinut meren poikki ja pakoittanut Niilo Arvinpojan luopumaan leiristään. Niilo oli ensin sytyttänyt ruutivarastonsa tuleen, jolloin suuri osa Turkua joutui liekkien uhriksi.

Arvinpoika itse, Eerik Fleming ja useat muut suomalaiset aatelismiehet pakenivat sisämaahan. Piispa, joka salaa oli auttanut ruotsalaisia, pakeni Raumalle, mukanaan joukko aatelisia vaimoineen, lapsineen, tavaroineen. Sieltä he läksivät Ruotsiin. Mutta Öregrundin luona nousi kamala myrsky ja piispa seuralaisineen hukkui.

Kaikki nämä vastoinkäymiset osoittivat selvästi, että Ruotsi välttämättömästi tarvitsi merivoimaa ja Kustaa sen kyllä huomasi. Mutta ennenkuin menemme eteenpäin, koetamme kuvata Kristian Tyrannia, joka tuli sekä Ruotsin että Tanskan kauhuksi; hänellä oli selvänäköisyyden lahja ja paljon muita ominaisuuksia, jotka kirkkaina säteinä tuontuostakin valaisivat sitä pimeyttä, jonka hillitön tahto oli kietonut hänen ympärilleen.

10.

KUNINGAS KRISTIAN.

Hän oli luonteeltaan kiivas ja taipumaton. Isä pani hänet erään porvarin luo Köpenhaminaan kasvatettavaksi ja opettajakseen sai hän kaniikki Jörgen Hintzen. Tämä, nähdessään mahdottomaksi pitää kurissa villiä poikaa, otti hänet mukaansa Fruekirkeen ja pakoitti hänet laulamaan muiden kuoripoikien joukossa.

Tämä oli Hannu kuninkaan mielestä liikaa ja niin uskottiin prinssi erään Markbrandenburgista olevan saksalaisen, mestari Konradin haltuun.

Hän oli oppinut herra, joka ajan tavan mukaan pääasiallisesti koetti mättää latinaa nuoren oppilaansa päähän.

Luultavasti prinssi, rangaistuksen välttämiseksi, johonkin määrin alistui opettajansa tahdon alle, mutta yöt olivat hänen omassa hallussaan ja silloin hän kierteli pitkin kaupunkia, ensin lahjottuaan linnanvahdin, jotta hän vapaasti pääsi liikkumaan.

Hän kulki porvaristalosta toiseen ja viipyi mieluinten siellä missä viini oli parasta ja kansa kauneinta.

Vihdoin kuningas sai tästä tiedon ja silloin seurasi sellainen nuhdesaarna ja selkäsauna, että prinssi lankesi polvilleen rukoilemaan armoa ja lupasi, ettei hän enään koskaan tee sillä tavalla.

Mutta tämä aika oli ehtinyt syvästi vaikuttaa häneen. Hän oli nähnyt kansan elävän kurjuudessa, aatelin ja pappien harjoittavan sortoa, ja huomannut, että kuninkaan asema monessa suhteessa oli rajoitettu.

Ruotsia hän vihasi ja ruotsalaisia valtionhoitajia kutsui hän kavaltajiksi.

Saksalaisuutta hän myöskin vihasi ja sen edustajana Gottorpin linnan herraa, joka hänen isälleen oli tuottanut niin paljon harmia.

Ulkomuodoltaan ei hän ollut epämiellyttävä, mutta hänen kasvoillaan oli aina heijastus siitä rajusta voimasta, joka asui hänen sisässään. Hän saattoi olla ystävällinen kun hän tahtoi, mutta hänen vihansa pani kaikki vapisemaan. Vuosikausia saattoi hän kantaa vihaa ihmistä vastaan, mutta mestarillisesti salata sen, kunnes ilmaantui tilaisuus, jolloin hän päästi vihansa mitä villeimpänä raivona puhkeamaan esiin.

Hän epäili siihen määrään ympäristöään, että -- niinkuin hänen itsensä oli tapana sanoa -- jos hänen lakkinsa olisi aavistanut, mitä hänen päässään liikkui, niin hän paikalla olisi heittänyt sen tuleen.

Kaksikymmenvuotiaana nuorukaisena lähetti isä hänet Norjaan tukahduttamaan ylhäisten herrojen kapinanhalua. Hän sen tekikin niin perinpohjaisesti, ettei Norjan aateli siitä saakka enään koskaan ole päässyt entiseen voimaansa tai mahtavuuteensa.

Kymmenvuotisen valtionhoitajatoimensa aikana kokosi hän muuten paljon tietoja eri maiden oloista; ja siihen saattoi hänet pääasiallisesti eräs nainen: kauniin Dyveken äiti, Sigbrit. Kerrottiin, että tämä synnyltään oli hollantilainen, joka, vietettyään kirjavaa seikkailuelämää, vihdoin oli asettunut Bergeniin ja avannut ravintolaliikkeen.

Sigbritillä oli paljon tietoja ja erinomainen järki. Kristian rakasti hänen tytärtään ja senkautta pääsi Sigbrit, joka sitäpaitsi vihasi Ruotsia yhtä paljon kuin Kristian, häneen vaikuttamaan.

Sigbrit kertoi hänelle kuinka kukoistavalla kannalla Alankomaiden kauppa oli ja kuinka talonpojat siellä tulivat hyvin toimeen, jopa rikastuivatkin.

Tanskalle oli luonto, sanoi hän, suonut samat edut: laivakululle ja kaupalle sopivan aseman, mutta aatelisto ja papisto oli imenyt kansasta kaiken voiman ja lannistanut sen; sentähden Hansakaupungit olivat saattaneet ottaa haltuunsa koko sen kaupan ja muut elinkeinot.

-- Tee siitä loppu! sanoi Sigbrit.

Kristian kuunteli hänen sanojaan mielihyvällä. Ne sisälsivät vastauksen kysymyksiin, joita hän jo kauvan oli miettinyt. Näkihän hän mitä sortoa norjalaiset kärsivät, kun koko heidän kauppansa oli vieraiden käsissä, ja hän tunsi vihaavansa Hansakaupunkeja aivan niinkuin unioonikuninkaat, joiden viha oli perinnöllinen.

Hänen mielessään liikkui suuria tuumia. Hän tahtoi uudistaa valtakuntiensa koko sisällisen tilan, hän tahtoi murtaa Hansan mahtavuuden, murtaa aatelin ja papiston ylivallan, vapauttaa sorretut talonpojat maaorjuuden ikeestä, sekä, auttaakseen porvaristoa ja kaupunkeja, tehdä kaupan vapaaksi ja itsenäiseksi.

Isänsä kuoltua oli hän pakoitettu tekemään kuninkaanvalan, jonka mukaan hän oli kokonaan riippuvainen valtakunnan neuvostosta, mutta sellaiset esteet raivasi hän tieltään, ja heti saatuaan käsiinsä ohjakset ja tuntiessaan jalkojensa alla varman maaperän, ryhtyi hän häikäilemättä parannustoimiin.

Hän kielsi herroja myymästä talonpoikia ja kristittyjä ihmisiä järjettömien luontokappalten lailla, ja jos vallasväet kohtelivat alustalaisiaan vääryydellä, niin olivat alustalaiset oikeutetut jättämään maan, millä olivat asuneet ja muuttamaan muualle. Talonpojat vapautettiin velvollisuudesta elonkorjuun aikana lähteä meluajoon tai vetotöihin; samaten heidät vapautettiin velvollisuudesta maksutta ruokkia herrojen härkiä.

Papeille ja luostariväelle annettiin ankara käsky, että heidän piti olla hyvänä esimerkkinä muille ihmisille eikä viettää huonoa elämää niinkuin tähän asti. Piispat ja ylhäiset papit saivat käskyn suurina juhlapäivinä itse toimittaa jumalanpalveluksen, eikä, niinkuin tähän asti matkustella pitkin maata pillien ja rumpujen soidessa; seuruenaan saivat he käyttää kaksitoista tai korkeintaan neljätoista miestä. Kirkkoherrojen velvollisuus oli asua seurakuntiensa keskuudessa eikä kaupungeissa, niinkuin nyt, jolloin sielunhoito laiminlyötiin ja pappilat joutuivat rappiolle.

Papit eivät saisi ostaa taloja ja tavaroita, jolleivät seuraisi apostoli Paavalin kehoitusta ja menisi oikeaan avioliittoon.

Piispat ja papit eivät saisi sekaantua oikeusjuttujen ratkaisemiseen; pappien keskinäisissä riidoissa ei ollut vedottava Roomaan, vaan kuninkaaseen. Talonpoikien lasten tuli saada opetusta uskonopin pääkappaleissa, sisäluvussa ja äidinkielen kirjoituksessa. Porvarien lasten tuli sitäpaitsi oppia joku ammatti. Hyviä sääntöjä laadittiin oppilaitoksissa tarvittavia parannuksia varten, mutta vanhemmat joilla ei ollut varaa loppuun asti kustantaa lastensa tietopuolista sivistystä, eivät alusta alkaen saaneet yllyttää heitä opin tielle, jottei kaupungeissa ja kaduilla kiertelisi kerjäläisiä. Papiksi ei saanut vihkiä ketään, joka ei osannut lukea evankeliumia ja epistoloita j.n.e.

Kristian perusti kamari- eli hovioikeuden ja erittäin tärkeät olivat hänen säädäntönsä kaupan ja kaupunkien kohottamiseksi.

Vieraiden kansallisuuksien laivat saivat vapaasti käydä Tanskan satamissa ja turmiollinen kylä- ja pikkukauppa kiellettiin hansalaisilta uhalla, että heidän tavaransa otetaan takavarikkoon; muutamissa tapauksissa saattoivat he saada korkeat sakot. Kaikkien talonpoikien, pappien ja aatelisten tuli viedä sekä omat että talonpoikiensa karjat kaupaksi kaupunkien kauppiaille, joilla oli oikeus harjoittaa kauppaa.

Öresundintulli muutettiin Helsingöristä Köpenhaminaan ja suuret oikeudet luvattiin vieraiden maiden rikkaille kauppiaille, jos he asettuisivat maahan. Amageriin perustettiin hollantilainen siirtola ja Alankomaita kehoitettiin kaikin tavoin kaupantekoon Tanskassa.

Lyypekkiläiset vimmastuivat sekä vientikiellosta että Öresundintullin muuttamisesta Köpenhaminaan; mutta varsinkin suututtivat heitä hollantilaisille luvatut edut. He olivat puolen vuosisataa työskennelleet saadakseen heidät suljetuiksi pois Itämereltä ja nyt tehtiin heidän ponnistuksensa tyhjiksi.

Pelättiin julkista riitaa ja Kristian koetti tehdä ystävällisiä sopimuksia, kunnes Ruotsi olisi hänen hallussaan.

Mutta niin suuri oli hansalaisten voitonhimo, että hän turhaan koetti saada heitä luopumaan Ruotsin kaupasta.

Silloin antoi Kristian ottaa takavarikkoon heidän laivansa ja uhkasi sulkea hansalaisilta kaikki Tanskan satamat.

Sopimus uudistettiin toukokuun 15 päivänä 1520.

Kun Kristian, saatuaan haltuunsa Tukholman ja Ruotsin valtaistuimen, oli päässyt kunniansa kukkulalle, oli hänen tarkoituksensa laskea koko ylpeä Lyypekki valtikkansa alle. Juhlallisesti tultuaan Tukholmaan lausui hän eräälle saksalaiselle kauppiaalle: "sano herroillesi, että jo olen voittanut toisen lyypekkiläisen portin ja että pian voitan toisen".

Toisen kerran, kun Kristian raatiherroineen oli Tukholman pormestarin Gorius Holstin luona, puhui hän:

-- En oikein saata iloita valtakunnistani ennenkuin taivutan Lyypekin tahtoni alle; siinä on paljon työtä ja vaivaa, ennenkuin saan sen irti vanhasta Ruotsista.

Hänen sanojaan seurasi teko; kaikki Tukholmassa oleskelevat saksalaiset vangittiin, heidän tavaransa otettiin takavarikkoon ja kaikki, joilla oli tavaroita takanaan määrättiin hengen uhalla antamaan ne pois.

Sitäpaitsi kutsuttiin Köpenhaminan ja Malmön pormestarit Tukholmaan keskustelemaan ja päättämään kauppaoikeuksista, joita kuningas armossa, "omaksi ja kolmen valtakunnan iäiseksi hyväksi" oli näille kaupungeille suonut.

Tarkoitus oli saada aikaan suuri kauppaliitto, joka kokonaan tekisi tyhjäksi Lyypekin vaikutuksen Skandinavian valtakunnissa. Kristian tahtoi valloittaa Hansan sen omilla aseilla ja Lyypekki heräsi ja huomasi kauhulla, kuinka likeisesti sen menestys riippui Ruotsista.

Heti Ruotsiin tehdyn verisen retken jälkeen järjestettiin komea seurue ja kolmen pohjoisen valtakunnan kuningas läksi suurella loistolla tervehtimään lankoaan Kaarle V Alankomaissa, vaatiakseen häneltä loput puolisonsa myötäjäisistä ja voittaakseen keisarin puolelleen niissä riidoissa, joita hänellä oli setänsä Holsteinin herttuan Fredrikin ja Hansakaupunkien kanssa.

Tällä retkellä hän lausui oppineelle Erasmukselle:

-- Miedoilla lääkkeillä ei saada aikaan mitään; ne keinot ovat tehokkaimmat, jotka tärisyttävät koko ruumiin.

Hänen ystävänsä saivat nyt hoitaa Ruotsia mielin määrin. Hänellä itsellään oli muuta tekemistä ja aikeitaan hän vuorotellen pani toimeen tai hylkäsi, kielsi tai otti takaisin armoihinsa sellaisella kiihkolla, että ne hänelle itselleen tuottivat sanomattoman paljon vahinkoa. Hän tahtoi murtaa aateliston ja sen vallan, korottaa porvarit ja talonpojat, lannistaa Hansakaupunkien kauppamahdin, saada haltuunsa Holsteinin ja valloittaa Ruotsin; ennenkaikkia tulla yksinvaltiaaksi.

Tämä kaikki piti saatanaan aikaan lakien, koulujen, murhien, petosten ja aseiden kautta yhtaikaa. Vuonna 1522 antoi hän koko Tanskalle uuden lakikirjan, jossa oli suuria muutoksia. Jokaisen piti olla oma herransa ja vapaasti saada toimia niinkuin tahtoi. Tämä tietysti nostatti ylhäisön vihan häntä vastaan. Hän vähensi papiston valtaa ja rikkauksia ja koetti tuoda maahan Lutherin oppia, vaikka katoliset papit tietysti olivat vimmoissaan. Hän tahtoi parantaa kauppaa ja elinkeinoja ja sentähden hän suosi hollantilaisia; seurauksena oli, että Lyypekki näki hänestä koituvan mitä vaarallisimman vihollisen.

Nämät muutokset olivat kaikki erittäin hyvät ja hyödylliset, mutta hän tahtoi ne panna toimeen väkisin ja kaikki yhtaikaa.

Kevytmielisyydessään hyppäsi hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Ruotsissa hän harjoitti julmuuksia muka erään paavin käskykirjeen nojalla ja Tanskasta kirjoitti hän Lutherille ja keskusteli uskonpuhdistuksen toimeenpanemisesta.

Kun Roomasta uhattiin tulla tutkimaan syytä Tukholman verilöylyyn, niin hän paikalla kääntyi paavin puoleen pyynnöllä, että tämä vahvistaisi kahden uuden pyhimyksen pyhäksi-julistamisen.