Part 2

"Siitä on parisenkymmentä vuotta", alotti hän. "Vuokrasin tupani ankaralta isännältämme. Sain sen säkkipillini tähden, sillä kukaan ei osannut sitä puhaltaa yhtä hyvin kuin minä. Mutta hiton tarkka hän oli siitä, että vuokra tuli maksetuksi päivälleen. Ken ei sitä tehnyt, sai heti lähteä kiluineen, kaluineen.

"Vuonna muutamana kaikki oli mennyt päin mäntyyn, enkä minä tiennyt mistä saisin kolikoita. Lainailemalla sentään sieltä ja täältä sain vihdoin satasen täyteen. Aloin laukata linnaan, sillä hevoskaakkini olin pantannut. Ensimäinen, jonka tapasin, sanoi minulle, että vanhaa hänen armoaan vaivasi kovasti luuvalo, mutta jos toin rahaa, pääsisin kyllä sisään. Menin sinne. Kreivi istui tavallisessa suuressa nojatuolissaan pöydän ääressä, eikä hänen luonaan ollut ketään muita kuin suuri ruma apina, joka aina juoksi hänen jälestään, ja jota he sanoivat 'majuriksi' poppamiehen mukaan, jonka oma se muinoin oli ollut, mutta joka äskettäin oli poltettu. Kylmät väreet karsivat selkäpiitäni, kun kamaripalvelija poistui huoneesta ja sulki oven, niin että jäin yksin heidän kanssaan. Kreivillä oli suuri samettitakkinsa päällään, ja jalkojaan hän piti tuolilla. Vastapäätä häntä istui 'majuri' punaisessa nutussa ja valkoisin punoksin pyntättynä; päässään oli sillä kreivin yömyssy, ja joka kerta kun kreivi irvisti kipujensa vuoksi, irvisti 'majuri' vastaan. Inhottavaa oli sitä nähdä. Kreivi rypisti silmäkulmiaan nähtyään minut.

"'Jos tulet tyhjin käsin, niin piru perii sinut', huusi hän vastaani.

"Minä tietysti kumarsin ja panin rahat hänen eteensä pöydälle. Hän katsoa tirkisteli minuun ja veti rahat puoleensa. Sitten hän soitti. Kamaripalvelija tuli sisään niin äkkiä, että hänen varmaan täytyi kärkkyä ja odottaa aivan oven edessä. 'Kuules, Sten', käski kreivi, 'anna tälle miehelle lasi olutta, sillaikaa kun minä lasken rahat ja kirjoitan kuitin'.

"Minä lähdin kamaripalvelijan mukaan. Mutta tuskin olimme ehtineet huoneesta, ennenkuin kreivi päästi ulvonnan, joka pani muurit täräjämään. Kun palasimme sisään, huusi hän vettä ja sitten viiniä, ja hampaittensa raosta hän tiuskui jotakin helvetistä. Silloinkos palvelusväki sai jalat alleen. Hän tahtoi kylmää vettä kipeälle jalalleen, mutta kun hän pisti sen vesiastiaan, sanoivat näkijät, että se poreili ja kiehui kuin kattila tulella. Viinipikarin hän heitti kamaripalvelijan päähän ja huusi, että siinä oli verta. Heti sen jälkeen hän heitti henkensä. Koko ajan puikkelehti 'majuri' huoneessa ympärinsä ja venkoili niinkuin olisi tehnyt pilaa herrastaan.

"Minä pelästyin niin, että juoksin tieheni", jatkoi talonpoika. "Mielestäni saatoin olla tyyni, sillä olihan kamaripalvelija nähnyt minun antavan rahat. Muutamien päivien perästä menin sentään linnaan jälleen, sillä tiesin nuoren herran kotiutuneen Roomasta, jossa hän oleskeli. Arvelin, että häneltä kai saan kuitin. Mutta kun tulin linnaan ja näin kamaripalvelijan, niin tuskin tunsin häntä enää, niin kurjalta hän näytti. Kun ilmaisin kauhistukseni siitä, kertoi hän salavihkaan, että hän kuuli jokikinen yö kellon soivan, niinkuin vainaja soitti eläessään, kun tahtoi jotakin. 'En ole tähän asti ollut kuulevinani sitä', sanoi hän. 'Mutta jos hän soittaa taas tänä yönä, niin menen sisään tunnonrauhani tähden. Mutta voit kai sinä jäädä yöksi luokseni.' Minä suostuin hänen pyyntöönsä, vaikka hampaat kalisivat suussani, ja me istuimme kukin viinilasimme ääressä aina kahdentoista lyöntiin. Heti sen jälkeen kuului kiukkuinen kellonsoitto. Minä koetin nousta, mutta jalkani eivät kannattaneet, ja minä putosin tuolilleni takaisin. Kamaripalvelija nousi kiihkeästi ja sanoi: 'Se on isäntäni soitto, minä lähden, vaikka sinä jänistätkin'. Minusta se oli häpeällistä, ja niin lähdin mukaan. Mutta kun ovi avattiin ja minä näin koreasti valaistun huoneen ja itse pirun, joka istui ruumiskirstun ääressä, niin maailma musteni silmissäni ja minä kaaduin lattialle. Kun tulin tuntoihini jälleen, kuulin, että kamaripalvelija oli tavattu kuoliaana aivan kirstun äärestä."

"Oletko varma, että se oli itse piru?" kysyi muuan sotamiehistä.

"On mahdollista, että se oli 'majuri'. Mutta kuulkaahan edelleen. Muutamien päivien perästä menin taas linnaan ja kerroin nuorelle kreiville, kuinka kaikki oli käynyt, ja pyysin kuittia. Mutta jos vanhus oli häijy, niin nuori oli paljon pahempi. Hän haukkui minua lurjukseksi ja petkuttajaksi ja sanoi, että jollen voinut näyttää kuittia eikä minulla ollut rahaa maksaa, sain laputtaa tieheni! Raskain mielin lähdin kotimatkalle, ja kun taivallukseni kävi hitaasti, yllätti minut yö, ja metsässä oli melkein sysimustaa. Mutta minä haparoin eteenpäin tuttua tietä. Kuinka olikaan, huomasin ykskaks, että joku käveli rinnallani. Mutta kuulin vain askeleet, en voinut nähdä mitään. Lopulta rohkaisin mieleni ja kysyin: 'Kuka se on!?'

"'Vaeltaja niinkuin sinäkin', vastasi ääni. 'Jos kuljemme yhtä matkaa, käy matka hupaisemmin.'

"Niin se alkoi. Ei kestänyt kauan, ennenkuin olin kertonut hänelle koko onnettomuuteni, ja lopuksi kysäsin, eikö hän voinut lainata minulle sataa guldenia.

"'Voisin kyllä', vastasi vieras. 'Mutta minä vaadin niin suuren koron, että tuskin suostut sitä maksamaan. Tahdon auttaa sinua toisella tavoin. Vanhalla isännälläsi ei ole rauhaa haudassaan sinun valitustesi ja sadatustesi tähden. Jos sinulla on uskallusta lähteä hänen luokseen, niin luulen, että hän antaa sinulle kuitin'.

"Varmaankin hiukset nousivat päässäni pystyyn, niin kovasti pelästyin. Mutta minä ajattelin vaimoani ja lapsiani ja niin jätin sieluni Jumalan haltuun ja vastasin, että olin ennenkin nähnyt helvetin. Jos siis vain sain kuitin, olin valmis näkemään sen kerran vieläkin.

"'Tule sitten tätä tietä', sanoi hän. Me kuljimme muutamia askelia ja pysähdyimme suuren talon portille. Jollen olisi tiennyt, että kreivin linna oli monien peninkulmien päässä, olisin vannonut, että olimme tulleet sinne. Muukalainen kehoitti minua astumaan taloon, ja sen voin hyvin tehdä, sillä portit olivat avoinna, ja pihalle tultuamme näin, että kaikki huoneet olivat valaistut, ja sisältä kuului säkkipillien soittoa ja tanssin töminää ja naurua ja hälinää, aivan kuin linnassa joulun aikoina ja muissa juhlissa. Minä mietin mielessäni: Kenties ei vanha kreivi olekaan kuollut, kenties olen vain nähnyt unta. Ja niin menin ovelle ja kolkutin, välittämättä sen enempää matkatoveristani. Kukas muu olisi avannut oven, jollei tuttu kamaripalvelija, 'Täällähän tuleekin säkkipillin soittaja', sanoi hän. 'Kreivi on kysellyt teitä.'

"Minä en pelästynyt, sillä kaikki oli aivan kuin unta, sanoinhan vain: 'Kuinka kamaripalvelija voi vielä olla elossa, hänhän oli kuollut.'

"'Älä välitä minusta, vaan hoida omat asiasi', sanoi hän minulle. 'Mutta tottele neuvoani äläkä ota vastaan mitään mitä tarjotaan, yhtä vähän ruokaa tai juomaa kuin rahaakaan, vaan ainoastaan kuitti, joka oikeuden mukaan kuuluu sinulle'. Niin hän viittasi minua seuraamaan, ja me kulimme läpi eteisten ja käytäväin, kunnes lopulta tulimme suureen vierassaliin.

"Siellä laulettiin mitä sopimattomimpia lauluja, siivottomimpia ja jumalattomimpia mitä olin kuunaan kuullut. Mutta, niinkuin ennen linnassa, virtasi viini pitkin lattiaa.

"Suuressa pöydässä istui vieraita yltympärinsä, mutta kaikki olivat kalmankalpeat ja silmäreijät olivat ontot. Kaikki sangen ylhäistä väkeä. Pöydän yläpäässä istuivat paavi ja keisari. He koettivat voimainsa takaa tyrkkiä toisiaan tuolilta pois. Sitten he syleilivät ja suutelivat toisiaan ja alkoivat jälleen tuupiskella. Siellä oli myös piispoja ja ministereitä, mutta minä en heitä tuntenut. Väliin he lauloivat ja nauroivat, niin että huone kajahteli. Silloin he saattoivat irvistellä niin kaameasti, että minä melkein jähmetyin kauhusta", lisäsi mies.

Sotamiehet olivat keräytyneet hänen ympärilleen. "Jatka, jatka!" huusivat he yhdestä suusta.

Mies kuivasi hikeä otsaltaan ja jatkoi: "Ne, jotka palvelivat pöydässä, olivat samaa jumalatonta joukkuetta, jota kreivillä oli ollut palveluksessaan, vaikka täällä palvelusväkeä oli paljon enemmän. Niitä, jotka palvelivat piispoja, sanottiin pirun romutaskuiksi, ja muita herroja palvelivat jumalattomat kaartilaiset kaluunatakeissaan, kaataen verta pikareihin ja juosten ympärinsä. Ja monet röyhkeät ja kopeat herrasmiehet, jotka eläessään olivat ryömineet suurmiesten edessä, saivat nyt jatkaa liehakoimistaan heidän renkeinään.

"Hirveän hälinän keskeltä kuulin selvään isäntäni äänen ja näin kamaripalvelijan menevän pöydän yläpäähän, jossa korkea herra istui jalat sojossa ja rapikkokankaaseen käärittynä. Pistoolit hänellä oli kuten tavallisesti vierellään, ja suuri kalpa oli tuolia vasten nojallaan, aivan kuin olin nähnyt hänet viimeisen kerran elävänä. Yksin apinan tyynykin oli hänen takanaan, apinaa itseään ei vain näkynyt.

"'Eikö majuri ole vielä tullut', kysyi korkea herra. 'Ei, mutta häntä odotetaan pikimmiten tulevaksi', vastasi muuan ääni.

"Silloin", jatkoi mies, "sai kreivi minut tähtäimeensä ja sanoi äkkiä: 'No, säkkipillin soittaja, oletko sopinut vuokrasta poikani kanssa.' Minä saatoin töin tuskin vastata, ettei nuori kreivi uskonut minua, ennenkuin sai isänsä kuitin. 'Minä annan sen', huusi haamu, 'mutta ensin sinun täytyy soittaa säkkipillillä se kappale, josta tiedät minun niin paljon pitävän'.

"Sen laulun olin oppinut eräältä noidalta, joka oli sanonut sitä laulettavan, kun perkele omassa persoonassaan oli mukana heidän kokouksissaan. Olin soittanut sitä muutamia kertoja juomingeissa linnassa, mutta aina vastahakoisesti, ja nyt pelästyin kuullessani puhuttavan siitä ja puolustauduin sillä, ettei minulla ollut säkkipilliä mukanani.

"'Kuules, Belzebubin poika siellä nurkassa', huusi entinen isäntäni. 'Juoksuta tänne säkkipilli, jonka olen pitänyt tämän miehen varalta.'

"Se oli koko kummitus ja hyppiä loikki yhdellä jalalla ja ojensi minulle oivallisen säkkipillin. Mutta samassa hän kuiskasi: 'Katso kuhnus!' Ja kun minä katsoin, niin näin, että suutin oli terästä ja kuumennettu tulipunaiseksi. Varoin koskettamasta sitä käpälilläni ja puolustauduin sillä, etten jaksanut puhaltaa säkkiä ilmaa täyteen.

"'No, syökäämme ja juokaamme sitten, sillä täällä meillä on vatsamme jumalanamme', vastasi hänen armonsa ja viittasi minua tulemaan lähemmäksi. En käsitä, mistä silloin sain rohkeutta, mutta minä sanoin suoraan, etten ollut tullut syömään ja juomaan enkä soittamaan, vaan kysymään mihin maksamani rahat ja kuitti niistä olivat joutuneet. Kreivin oli oman tunnonrauhansa tähden jätettävä sikseen uusien paulojen virittäminen ja annettava kullekin mikä hänelle oikeudella oli tuleva.

"Kummitus irvisti ilkeästi ja otti kuitin povikirjastaan. Hän ojensi sen minulle ja sanoi: 'Tässä on kuitti, senkin hylkiö! Mitä rahoihin tulee, niin poikani, senkin susi, saa etsiä niitä kissan kehdosta.'

"Minä sieppasin paperin, sanoin suuret kiitokset ja aioin juuri rientää pois, kun kreivi huusi minulle tuomiopasuunan äänellä: 'Vielä eivät välimme ole lopussa, tästä päivästä vuoden kuluttua sinun täytyy tulla tänne jälleen kunniatervehdykselle!'

"Niin piru kuin hän olikin, meni se minusta liian pitkälle ja minä huusin: 'En sinua, vaan suurta ja kaikkivaltiasta taivaan Jumalaa olen minä kunnioittava, ja palveleva!'

"Olin tuskin saanut sanat suustani, kun ympärilläni oli pilkkosen pimeää, ja minä syöksyin maahan niin rajusti, että vaivuin tainnoksiin. Kuinka kauan niin makasin, sitä en tiedä itsekään, mutta tultuani tuntoihin näin makaavani vanhassa kirkkotarhassamme juuri kreivillisen perhehaudan oven edessä, ja vaakunakilpi riippui pääni yllä. Olisin luullut kaiken uneksi, jollei rypistynyt kuitti olisi ollut kädessäni. Avasin sen varovaisesti, lukea en voinut, mutta näin kyllä, että kaikki mitä siihen oli raapustettu, oli vanhan kreivin käsialaa. Ja niin palasin jälleen linnaan, ja koska oli täysi päivä, pidin Jumalan silmieni edessä ja pyysin puhutella nuorta kreiviä.

"'Mitä tahdot?' karjaisi hän minua vastaan.

"'Tuoda kuitin', vastasin antaen hänelle paperin. Hän tirkisteli minua ja avasi paperin. Mutta hän kävi valkoiseksi kuin palttina lukiessaan kuuluvalla äänellä:

"'Paavo Pietarinpoika on sadalla guldenilla maksanut vuokran talosta, joka hänellä on hallussaan, ja se tapahtui lokakuun 10 päivänä. _Uudessa kodissani_ marraskuun 25 päivänä...' Hän hypähti pystyyn tuoliltaan ja huusi: 'Se on päivätty eilen, oletko käynyt sen helvetistä noutamassa?'

"'Olen saanut sen hänen armoltaan', vastasin minä, 'ja minusta on sama sainko sen taivaassa vai helvetissä'.

"Mutta hän oli itsepäinen, ja niin kerroin kaiken. 'Jos rahat löydän, en tiedä mitä minun on uskottava', sanoi hän. 'En ole koskaan ennen kuullut puhuttavan kissankehdosta. Kissoja meillä kyllä on ylenpalttisesti tässä vanhassa pesässä, mutta luullakseni ne tekevät pentunsa ilman vuoteita ja kehtoja.'

"Minä neuvoin häntä kysymään joltakin vanhalta palvelijaltaan. Niiden joukossa oli muuan vanha nainen, joka sanoi, että vanhaa tornia, joka oli kellotapulin vieressä, oli vanhastaan nimitetty 'kissankehdoksi.'

"'Tule mukaan, lähden sinne heti', sanoi ritari ja otti isänsä pistoolin, joka hänen kuolemansakin jälkeen oli ollut paikoillaan pöydällä. Minä otin tikapuut, ja me lähdimme tiehemme.

"Oli vaarallista nousta sinne, sillä tikapuut olivat vanhat ja lahot, ja pari porrasta puuttui niistä tykkönään. Mutta kreivi kapusi ylös sittenkin ja ryömi torninovesta sisään. Samassa jotakin syöksyi häntä vastaan, niin että hän oli keikahtamaisillaan selinpäin alas. Mutta samassa pamahti pistooli, ja siinä pilkkosen pimeässä seistessäni kuulin kimakan parkaisun. Kohta heitti kreivi alas 'majurin' raadon ja huusi minulle, että hän oli löytänyt rahat ja paljon muuta mitä oli kaivannut. Kun hän heti sen jälkeen tuli alas, sanoi hän, ettei meidän ollut enää koskaan puhuttava asiasta, ja vuokraa ei minun tarvinnut maksaa ikänäni. Mutta kohta sen jälkeen hän matkusti tiehensä, ja nyt kerrotaan, että hän on ruvennut munkiksi isänsä syntejä sovittaakseen."

"Onko pirusta sen jälkeen kuulunut mitään?" kysyivät sotamiehet, joita asia näytti kovin kiinnittävän.

"Vuosi ei ole vielä kulunut umpeen, mutta luullaan, että hän silloin tulee vetämään suuren apajan. Merkkejä siitä onkin jo näkynyt."

"Mitä merkkejä?" kysyttiin kaikilta tahoilta.

"Pöllöjen on kuultu laulavan. Kukot kiekuvat ajattomaan aikaan, on syntynyt kaksipäisiä vasikoita, ja lapset kuolevat äitinsä kohdussa. Mitä minuun tulee, myyn kaiken minkä voin ja lähetän rahat vaimolleni ja lapsilleni, jotka ovat kaukana täältä. Itse jään tänne, sillä kukaan ei voi välttää kohtaloaan, mutta minä aavistan, että monet tulevat minua seuraamaan."

Sellainen oli kertomus, joka kulovalkean tavoin levisi leiriin ja kaikkialla herätti pelästystä ja kauhua. He eivät pelänneet ilmieläviä vihollisia, nämä materialistiset soturit, mutta heistä näytti vallan kamalalta tuollainen hornanmatka, ja se herätti levottomuutta ja nurinaa.

Siitä kerrottiin kuninkaalle, ja eräänä kauniina sunnuntaiaamuna hänen nähtiin käyvän läpi leirin suomalaisten osastoon. Kustaa Aadolf ei suinkaan ollut vapaa ajan taikauskosta, mutta näillä juttelijoilla hän huomasi olevan ketunhännän kainalossaan ja hän katsoi parhaaksi heittää sen pois, ennenkuin se rupesi kovin pahoin löyhkämään.

Ei ollut lainkaan harvinaista nähdä kuninkaan yksin leirissä liikuskelevan. Tavallisesti hän istuutui jonkun sotavanhuksen viereen, joka istui telttansa edessä, ja keskustelu kääntyi nykyään useimmiten tämän vieraan maan olosuhteihin. Valitukset vaikenivat kuninkaan edessä, ja sijaan saattoi kuulla lausuttavan: "Vaikeaa se kyllä on, mutta täytyy kestää."

Tänään väki seisoi suurissa parvissa ja keskusteli innokkaasti. Kaikki kasvot kuvastuivat jännitettyä odotusta, mutta kaikki väistyivät kunnioittavasti syrjään, kun kuningas tuli tapansa mukaan iloisesti ja ystävällisesti tervehtien. "Tulkoon kaksi miestä joka rykmentistä jäljestäni; tapaamme toisemme suomalaisten luona." Näin sanoen hän jatkoi käyntiään.

"Kaksi miestä joka rykmentistä", levisi salaman nopeudella suusta suuhun, ja ennenkuin Kustaa ehti sinne, mihin aikoi, oli hänellä koko parvi jäljessään. Näki heti, että suomalaisten keskuudessa oli mieliala synkempi kuin muiden. Pohjanmaan kansa luuli aina olevansa yliluonnollisten voimien ympäröimä, useimmiten pahojen. Synkät, miettivät kasvot olivat täällä kuningasta vastassa. Hän käski heti, että suomalaiset joukot oli komennettava riviin, hänellä oli heille jotakin sanottavaa.

Määräystä noudatettiin heti. Oli kuin ukkosta ilmassa. Hänen viittauksestaan viritettiin Lutherin mahtava virsi: "Jumala ompi linnamme", ja virsi kohosi tuhansista rinnoista kohden kirkasta suvitaivasta. Mutta yli muiden kuului kuninkaan ääni, niin että kaikki sen kuulivat. Kaikki neljä värssyä veisattiin, ja kaikuna kuuluivat samat sävelet koko leiristä.

Kustaa Aadolf seisoi hattu kädessä kunnioittavasti kuunnelien, kunnes kaikki oli taasen hiljaa; ja auringon säteet kimmelsivät hänen vaaleissa kiharoissaan melkein kuin pyhimyskehä. Varmaankin siitä sinkosi säde jokaiseen synkkään sydämeen, sillä ainoakaan silmä ei pysynyt kuivana, ja tuntui kuin olisi päässyt raskaasta taakasta.

Kuningas pani jälleen hatun päähänsä. "Rakkaat ystävät", sanoi hän. "Me tiedämme, että pimeyden ruhtinas meitä vaivaa ja kiukkuisena uhkaa ja että tämä vanha vainooja on kamala ja kauhia. Mutta me tiedämme myös, ettei hän voi taittaa päästämme hiuskarvaakaan, sillä Kristus on meidän turvamme! Kuten hän voitti kiusaukset, niin voimme mekin voittaa ne hänen avullaan. Tämä ajatus oli minun ankkurini ja lohdutukseni, kun kuulin sen kummallisen kertomuksen, jonka te kaikki tunnette."

Sotamiehet tunkeutuivat kuninkaan ympärille niin lähelle kuin kunnioitus salli. Hän jatkoi: "Tosin voidaan sanoa: 'Mitä on meillä tekemistä sen taikauskon kanssa, joka täällä vieraassa maassa vallitsee.' Mutta paha on kotiutunut kaikkialla ja löytää meidät mihin menemmekin. Meidän ainoa varma turvamme on rukous ja luja luottamus Jumalaan. Mutta meidän on muistettava, että perkele viettelee monissa muodoissa eikä ainoastaan munkkikaavussa. Erinäiset seikat kertomuksessa tuntuvat minusta sangen kummallisilta. Sanoiko mies, mikä kreivi ja kummituslinna oli nimeltään?"

Ei, sitä ei kukaan voinut muistaa.

"Eikö sitäkään, missä se sijaitsi?"

Usedomin läheisyydessä, siinä kaikki.

"Voimme huomenna kuulustella niillä tienoin. No, mutta sanoi kai mies ainakin nimensä ja asuntonsa?"

Miehet katselivat noloina toisiaan. Muuan, joka oli toisia hieman rohkeampi, puuskahti kiihkeästi: "Mitä hyötyä hänellä olisi ollut valehtelemisesta?"

"Minä sanon sen sinulle", vastasi kuningas. "Hän tahtoi tehdä teidät pelkureiksi ja aroiksi kuin tiaiset, tahtoi saada teidät unhoittamaan isänmaanne, kunniakkaan nimenne ja itsennekin peikkojen ja pirujen tähden."

Silloinkos nousi surina ja hälinä. Kaikki miehet kuohuivat.

"Enhän tiedä, onko niin", jatkoi kuningas. "Niillä tienoin kuulustellen voi sen saada tietoonsa varmemmin. Mutta sen tiedän, että paavilaisuus panee liikkeelle kaikki voimansa ajaakseen pois ne kutsumattomat vieraat, jotka ovat tulleet tulella ja miekalla avaamaan tietä totuudelle ja valolle, omantunnon rauhalle ja kansalaisvapaudelle, ja jesuiitat tulevat käyttämään kaikkia keinoja, jotka voivat edistää heidän menestystään."

Oli kuin suomukset olisivat pudonneet heidän silmistään. Pelon voitti harmi siitä, että he kenties olivat antaneet itseään puijata munkkivehkein. Ja miehet utelivat toisiltaan, oliko kukaan nähnyt miestä hatuttomin päin. Kenties hatun alla oli ajeltu munkinpää.

Mutta yhtä vähän kuningas, päällystö kuin miehistökään pani merkille henkilöä, joka poistui leiristä ja uskottomalla nopeudella loittoni Stettiniä kohden.

Lähetettiin muutamia miehiä ottamaan selkoa miehen kertomuksesta, ja he palasivat kolmen päivän perästä. Kukaan ei tiennyt mitään kummituslinnasta, ja pian oltiin selvillä, että tekeillä oli ollut petos, joka onneksi oli ehkäisty.

Yleisessä mielipiteessä tapahtui täydellinen muutos. Tietämättömäin ihmisten itserakkauden haavoittaminen on heistä mitä katkerin häväistys, ja niin ruotsalaisen kuin suomalaisenkin miehistön ajatustavassa tapahtui muutos, joka ilmeni mitä halveksivimmissa lausunnoissa munkkien juonista ja taikuudesta.

Luottamus kuninkaaseen oli jos mahdollista lisääntynyt, ja kun samaan aikaan saapui melkoisia lisäjoukkoja, kasvoi samaan aikaan myös rohkeus ja luottamus omaan voimaan.

Monia Wallensteinin entisistä sotamiehistä meni uusiin rykmentteihin, joita järjestettiin Pommerissa. Preussista Oxenstjerna lähetti osaksi vanhoja, osaksi äskenvärvättyjä joukkoja. 700 skotlantilaista sai käskyn saapua eversti Monroen johdolla meritse kuninkaan luo. He nousivat laivaan Pillovassa, mutta kärsivät haaksirikon Rügenwaldin luona ja menettivät sekä kuormastonsa että ampumavaransa. Miehistö kuitenkin pelastui keihäineen, miekkoineen ja muutamine kastuneine musketteineen. Sen paikan läheisyydessä, missä skotlantilaiset olivat nousseet maihin, oli keisarillista sotaväkeä, ja kuningas oli kuudentoista peninkulman päässä sieltä.

Sittenkään ei Monroe menettänyt rohkeuttaan. Hän oli Rügenwalden pommerilaisen linnanpäällikön persoonallinen tuttu ja tiesi, että tämä oli salainen protestantti.

Hän lähetti pikalähetin, joka pajasi tuoden tiedon, että pieni portti kaupunginmuurissa jätettäisiin auki seuraavana yönä. Skotlantilaiset ryömivät siitä läpi kuin oravat, hyökkäsivät vihollistensa kimppuun ja ottivat kaupungin valtaansa. Monroe sai tosin hänkin kestää ympäristön linnueiden hyökkäyksiä, mutta hän pysyi paikoillaan Rügenwaldissa, kunnes kuningas ehti lähettää apuväkeä, jonka jälkeen hän saattoi itse hyökätä.

Stettinin läheisyydessäkin onni suosi ruotsalaisia. Lähellä sijaitseva Dammin pikku kaupunki vallattiin ja muutamia päiviä myöhemmin Stargard, joka oli kolmen peninkulman päässä Stettinistä. Siellä oli keisarillisilla makasiininsa ja melkoiset varastot viljaa, jauhoja, ruutia ja luoteja sekä useita tykkejä, jotka kaikki joutuivat ruotsalaisten käsiin. Keisarillinen leiri, joka oli aivan lähellä Garzissa, tuli siten melkoisesti estetyksi yhteydestään Hinterpommerin ja Kolbergin linnaväen kanssa.

Kustaa Aadolf päätti kuitenkin tehdä hyökkäyksen Garzin leiriin. Hän oli useita kertoja koetellut houkutella Torquato Contia vallitustensa suojasta, mutta tämä oli varovainen herra ja pysyi paikoillaan. Kuninkaan päähän pisti ottaa lähemmin selkoa keisarillisesta leiristä, ja muuan italialainen, nimeltään Quint, joka kuului armeijaan, pyysi päästä mukaan antaakseen tarpeellisia selityksiä.

Roisto lähetti sanan vihollisleiriin, vähää ennen kuin Kustaa Aadolf ainoastaan seitsemänkymmenen rakuunan seuraamana lähti liikkeelle. Mutta juuri hänen lähdettyään teltastaan eversti Stålhandske tuli häntä vastaan ja antoi hänelle erään paperin. "Sain tämän eräältä lapselta", sanoi hän.

Kuningas otti nopeasti paperin, jossa luki: "Pelastakaa kuningas, hänen henkensä on vaarassa!" Hän pisti mietteissään paperin taskuunsa ja nousi ratsaille. Mutta juuri kun hänen piti tarttua ohjaksiin, virkkoi Stålhandske kysyvästi: "Teidän majesteettinne?"

Kustaa Aadolf epäröi tuokion. "Kaksisataa miestä suomalaista ratsuväkeäni hätätilassa suojaamaan paluumatkaa", vastasi hän ja riensi pois, ikäänkuin häveten omaa heikkouttaan.