Part 27

— Mihin siitä pääset! Tämä pitäisi ihmisten ottaa lukuun. He ovat aivan täydelleen riippuvaisia toisistaan, mutta kuvittelevat voivansa tulla toimeen omin avuin. Yhteiset edut sitovat heitä toisiinsa köysin ja touvein. Länsi tarvitsee itää, pohjoinen etelää, kaikki toisiansa, kansat ja yksilöt. Tämä maailma on olevinaan suuri, mutta se on yksi ainoa huone — olin sanoa lastenkamari —, se pitäisi lasten muistaa.

— Kuka sitten vartioi tätä lastenkamaria? Onko se hyvä tahto vaiko paha?

— Lasten pitäisi tulla järkiinsä ja järjestää niin, että päästäisiin kauniisti läpi elämän... Heidän pitäisi muistaa, että on vain tämä yksi huone... Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta...

Tuunan tytär nosti päätään ja ponnisti pystyyn. Hänen olisi tehnyt mieli mennä sanomaan jotakin noille ihmisille. Oliko hän näin voimaton? Heidän puheensako häntä näin lamautti? Taasen hän lepäsi ja kuunteli. Kiuru lauloi ikäänkuin se olisi tietänyt, että se voi laulaa terveeksi sairaan maailman. Keitä olivat nuo vieraat? Ihmisiä, jotka kulkivat kaatuneiden joukossa ja kysyivät.

Taasen toi tuuli hänen luokseen ääniä. Hän ponnisti ja pääsi ylös. Silloin hän yhdellä silmäyksellä yli kirkkotarhan aidan näki pellon, kaatuneet lumella, säpäleiksi ammutut puut, kytevän kylän, kukkivat pajut ja muutamia miehiä, jotka likenivät tiellä. Hänen sydämensä liikahti pitkän tainnutuksen jälkeen: nämä olivat niitä odotettuja, nämä olivat valkoisia.

Heihin kuuluivat myöskin ne miehet, jotka olivat hänelle rakkaimmat maailmassa — olivatko he tulleet, olivatko he elossa?

Silmänräpäyksessä kokoontui Riikka Tuunan sieluun muisto siitä, mitä oli ollut, ja tietoisuus siitä mitä oli tapahtunut. Hän muisti häpeän, joka oli painanut kotia ja maata, synnit, jotka ihminen oli kasannut päälleen, valheen, jonka hän oli laillistuttanut. Sellainen pestään pois vain verellä ja tulella. Ihmisten Isä on oikeuden isä. Hän ei ole hyljännyt lapsiaan, hän antaa heille heidän Golgatansa jälkeen pääsiäisaamun.

Nuo, jotka tuossa lähestyvät, ovat panneet henkensä alttiiksi. Kuinka vahanpehmeäksi kävikään sydän, kun heitä ajatteli.

Harmaapukuisten keskellä käveli yksi, jonka yllä oli vihreät vaatteet ja päässä teräskypärä. Kaikkien maailman ihmisten joukosta olisi Riikka Tuuna hänet erottanut. Oliko siis mahdollista, että hän oli elossa? Sisimmässään hän oli uskonut, etteivät hänen rakkaimpansa palaisi, ei Arvo eikä Eino-Ilmari — miksi olisivat he säästyneet, kun niin monta kaatui. Ja tuossa tuli Arvo, niin tuttuna ja kuitenkin niin outona ja ikäänkuin korkeaksi kasvaneena. Häikäisi, kun häneen katsoi.

Tuunan tytär muisti äkkiä olevansa risaisessa pojan puvussa. Juhlavaatteissa hän nyt olisi tahtonut olla, jos koskaan. Kuin unessa ojensi hän kätensä Arvo Mäkimatkalle, kuin unessa kuuli hän hänen tutun äänensä. Hänestä tuntui, että elämän täytyy loppua tähän. Ääni oli sama kuin ennen, tuhannet muistot tulivat vastaan siinä äänessä, armaat kesäpäivät ja talvipäivät, koko lapsuus, koko nuoruus, koko elämä. Mitä saattoi tulevaisuus enää antaa tällaisen päivän jälkeen!

Sotilaat olivat tulleet katsomaan kirkkoa. He tahtoivat siellä pitää pääsiäisjumalanpalvelukset. Heidän joukossaan oli nuori pappi sotilaan puvussa. Heidän kasvoillaan paistoi jokin kumma kirkkaus, jotakin ylimaallista oli tänään tuulessa, ilmassa, auringonvalossa.

Ja ennen kaikkea tuntui epätodelliselta, että hän, Riikka Tuuna, asteli Arvo Mäkimatkan rinnalla, käsi hänen kädessään, vanhojen hautakumpujen keskellä.

Hetkeksi hän alkoi uskoa, että kaikki sittenkin oli totta. Silloin lausui armas ääni:

— Leikkitoveri, pidinkö sanani: toinko Kevään?

Siihen se loppuikin.

Samassa suhahti luoti. Arvo horjahti, kaatui maahan. Murtuva silmäys... henki oli poissa.

Tämän uskoi Riikka Tuuna. Tämä oli todellisuutta. Siinä oli hänen valkea lintunsa, pudonneena hänen jalkainsa juureen.

Hän ei huutanut apua, hän ei puhjennut valitukseen. Kaikki piti antaa. Siltä otettiin, jolla oli. Sillä hetkellä hän tunsi, ettei Eino-Ilmari palaisi. Rikas hän oli ollut, Riikka Tuuna. Tämän jälkeen ei hänellä ollut muuta kuin hänen oma halpa elämänsä. Uhriksi kelpaavat vain parhaimmat. Ne ovat isänmaan vapauden pantti. Nyt hän uskoi isänmaan vapauteen.

Hän nosti lapsuudenystävän pään syliinsä, nojasi hautakiveen ja piteli kylmenevää poskea poskeaan vasten.

Ja siinä sulavien keväthankien keskellä annettiin Riikka Tuunalle lahja, jota hän turhaan oli pyytänyt monena kovana hetkenä: kyynelten armolahja.

— Leikkitoveri, toinko Kevään?

Hän oli vielä kuulevinaan äänen, hän oli vielä näkevinään huulten liikkuvan.

Sydän tulvillaan alttiutta painoi hän päänsä kuolleen olkapäätä kohden ja teki siinä hiljaisen valan suojelevansa kallista kevättä koko halvalla elämällään.

Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.