Part 23

Kahta päivää myöhemmin löysi Tuunan Musti Johanssonnin, löysi ruumiina. Sydän luotien lävistämänä makasi hän hautausmaan aidan takana. Aitaa vasten hänet nähtävästi oli ammuttu. Hänen kellonsa, saappaansa ja rahansa olivat poissa.

Lahtari-raakalaiset tämän tietenkin olivat tehneet. Näin rohkeita he olivat: keskelle kylää tultiin, kaikkien vahtien uhalla. Salenjus toimitti lehteen kirjoituksen Johanssonnista, kunnon toverista, sekä kuvauksen lahtarien konnanteosta ja lesken ja turvattomien lasten surusta.

Kun uutinen tuli Riikka Tuunan näkyviin, hymähti hän ja virkkoi:

— Ne vieraat miehet, jotka meillä kävivät, ampuivat Johanssonnin.

Hän sanoi sen, seisoen keittiön lieden ääressä ja sen kuuli koko väki, joka paraikaa istui aterialla. Hänen sanansa tuli nopeasti kylän tietoon ja Karoliina riensi heti paikalla kuulemaan häneltä itseltään, miten hän niin saattoi sanoa. Riikka Tuuna kertoi hänelle kaikki mitä oli kuullut Johanssonnin ja vieraiden puhuvan keskenään.

Esikunnan valtuutetut tekivät nyt paperin, jossa oli Kankaan kirkonkylän punakaartin leima ja lähettivät kaksi miestä Tuunaan vaatimaan kirkon avaimia.

Tytär istui keittiön penkillä ja kutoi sukkaa. Hän ei noussut ylös, kun miehet kysyivät isäntää.

— Hän on hyvin vanha, mutta tuolta te hänet tapaatte ... toisesta rapusta.

Hän tiesi isän nykyään vastaavan kaikille, etteivät maailman asiat häneen kuulu, hän hoitaa vain tämän vaimonsa hautaan, kun veivät sisar Hultan sairaalaan. Ei kestänytkään kauan, kun miehet taasen seisoivat Riikan edessä.

— Tekö olette tämän talon tytär?

— Minä.

— Isäntä käski kääntyä teidän puoleenne. Meillä on tässä tämä paperi. Kirkon avaimia me vain. On paras, että annatte yksintein. Teille voi tulla vaarallisiakin seurauksia, jos...

— Mitäs te nyt sitten kirkolla?

— Se on meidän asia.

— On se hiukkasen minunkin asiani. Isälläni on kauan ollut kirkkoväärtin toimi ja minä autan häntä, hän kun on vanha ja sairas.

— Nyt on toinen aika. Kirkko tarvitaan toisiin tarkoituksiin...

— Minä olen kuullut, että tahtoisitte viiniä haavoittuneille.

— Niin kyllä... siellä on heikkojakin sairaita.

— Kuulkaas, minä noudan viiniä. Vien sitä sairaalaan. Ehdittehän te saada kirkon avaimen, jos tarvitsette. Se on täällä hyvässä tallessa. Voitte tarvita kirkkoa, uskon kyllä sen.

Tuolla ihmisellä oli saakelinmoiset silmät. Ne katsoivat itkettävästi ja samalla tunkien läpi sen, johon ne katsoivat.

— No, jos toimitatte viinin... Kaiken viinin...

— En ihan kaikkea. Täytyy jättää ehtoollista varten.

— Onko se niin tarpeellista?

‒ En jätä paljon, ja kirkon avaimet säilytän kunnes te tarvitsette kirkkoa. Jokaiselle ihmiselle tulee hetki, jolloin hän tarvitsee kirkkoa.

Laiha keltasilmäinen tyttö jäi saappaissaan ja toppatakissaan kutomaan sukkaansa penkille, missä hän oli istunut, kun miehet tulivat. He olivat seisoneet ovensuussa ja nyt he kiroillen ja naureskellen kulkivat takaisin esikuntaan kertomaan, että tyttö oli luvannut viedä osan kirkkoviinistä sairaalaan. Eivät viitsineet vielä häneen koskea. Kyllä tulee sekin aika.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin Eino-Ilmari oli jättänyt sisarensa korvaan säkeen eräästä uudesta laulusta, oli rauha vallannut Tuunan tyttären mielen. Arvo eli, Arvo palaa! Arvo ei hänelle, Riikalle, ole pahalla mielellä. Olli palaa, Toivo palaa, Eino-Ilmari elää! Totuuden sotajoukko saapuu. Jumala ei enää kärsi valhetta maan päällä. Hän lähettää valittunsa, valkoiset soturinsa.

»... kun vapaa on Suomen kansa!»

Pyörryttävä kiitollisuus täytti Riikka Tuunan olemuksen. Sanat seurasivat häntä hänen rukouksiinsa ja uneensa, ne antoivat hänen askelilleen siivet, ne kohottivat kodin kattoa niin että se oli kuin kirkon kupu. Oli vielä toinenkin säe, joka pyrki tutun säkeen edelle, mutta hän ei tietänyt, oliko hän kuullut sen oikein.

»Ei ennen uhmamme uupua voi, kun vapaa on Suomen kansa.»

Varmaan se kuitenkin oli oikein. Viimeiset päivät olivat valheella ja jumalanpilkkaajilla käsissä. Valkoinen sotajoukko saapuu. Minkä merkin antaa rakas pikkuveli? Koska kurjet tulevat?

Kurjet! Niin, kurjet! Kevättä ne menivät noutamaan ja kevään ne tuovat. Ehkä he tulevat pääsiäiseksi? Heidän tullessaan on ylösnousemuksen juhla. Näkeekö Riikka Tuunan silmä tämän onnen päivän? Näki tai oli näkemättä. Ei päästetty Moosestakaan luvattuun maahan. Saatikka sitten päästetään syntistä, kovaa Riikka Tuunaa. Eli, tai oli elämättä yli Suomen kansan pääsiäisen — hän tiesi, että kurjet olivat matkalla kotiin Hän oli ennen muita kuullut niiden huudon. Läpi häpeän ja valheen oli hän kuullut:

Ei... ennen... uhmamme... uupua... voi kun vapaa on Suomen kansa.

Häntä ei enää pelottanut mikään. Häntä ei hämmästyttänyt mikään: viimeiset ajat oli valheella käsissä. Kuin unessa hän toimitti arkiset työnsä. Hänen tehtävänään oli nyt rukoilla ja tarkata kevään merkkejä. Hänen sydämensä piti yöt päivät outoa pientä yksinpuhelua niinkuin ensimmäinen kevät, joka solisee hangen alla: Jumala, minä kiitän sinua, sinä et anna kansasi hukkua, sinä näit meidän hätämme, sinä annoit meidän vajota, mutta sinä et unohtanut meitä. Kun aika oli täytetty, valitsit sinä aseesi, kolkutit nuorten sydämiin. Sinä neuvoit heille tien, niinkuin sinä sanot kurjille: kevät on läsnä, nostakaa siipenne ja lentäkää pohjoiseen. Niin sanoit sinä valituillesi. Sinä tiesit heidän sydämensä ja uskonsa. Pimeään yöhön he menivät ja omaisten kiroukset seurasivat heitä. Mutta sinun kätesi johdatti heitä, he kasvoivat suureen työhönsä otollisiksi ja nyt he tulevat. Kiitetty olkoon Herra Sebaot, kiitetty ja ylistetty...! Tähän tapaan kuiski Riikka Tuunan sydän ja hänen kätensä kutoivat lämmintä villaa. Pojat tarvitsevat lämmintä villaa, kun he tulevat!

Kun ensimmäiset tykinlaukaukset illassa kuuluivat Kankaan kirkonkylään, tuntui Riikasta siltä kuin hän olisi kuullut Eino-Ilmarin huudon. Ja kun tulipalojen kumotus alkoi hehkua taivaalla, ajatteli hän: sen täytyy käydä kärsimysten tietä.

Hänelle kerrottiin, että Sydänmaan Miina oli tavattu pirtissään ilman päätä. Hänet oli murhattu niin kauhealla tavalla... Hänelle kerrottiin, että Lennartti Mäkimatka oli kuollut. Hänet oli murhattu! ajatteli hän heti ja silloin olisi hänen tehnyt mieli soittaa Almalle. Mutta kaksi punakaartilaista istui heidän puhelimensa ääressä yötä ja päivää. Jos pääsisi Alman luo käymään. Jos koettaisikin lähteä... Pitkäperjantain kai aina pitää käydä pääsiäisaamun edellä? Ketkä kaikki Herra on valinnut ristinpuuhun, kuolemaan kansan syntien takia?

Hänen ei kauan tarvinnut odottaa: ajomiehenä haavoittuneiden jonossa tuli Alma käymään entiseen kotiinsa. Siitä oli jo viikko, kun se kauhea oli tapahtunut... Ei hän tietänyt, että Lennartti olisi ollut missään mukana, tai mitenkään vastustanut punaisia järjestysmiehiä. He olivat, hän ja Lennartti koettaneet pysyä aivan erossa kaikesta. Sitten lauantai-aamuna tuli kaksi vierasta etsimään aseita ja vaikkeivät he mitään löytäneet, pyysivät he, että agronomi tulisi esikuntaan. Alma oli heti pelästynyt ja tahtonut lähteä mukaan. Jospa hän olisikin silloin lähtenyt, niin ehkä se olisi jäänyt tekemättä, tai olisivat ne ampuneet heidät molemmat. Mutta Lennartti ei ensinkään pelännyt ja pyysi vain vaimoaan pysymään tyynenä. Alma kysyi miehiltä, koska hänen miehensä tulee takaisin. »No, kyllä te hänet pian saatte!» Niin he sanoivat ja tarkoittivat asian jo silloin omalla tavallaan. Hän kuuli kyllä laukauksia, mutta niitähän kuului niin usein. Puolta tuntia myöhemmin, kun hän tuli portaille, huusi hänelle punakaartilainen alhaalta rannasta: »Korjatkaa pois tuo raato tuosta.» Sillä lailla hän sai tietää miehensä kuoleman... Mutta ne eivät sitten antaneetkaan pois ruumista, hän ei edes tietänyt missä se nyt oli. Hän oli tarjonnut siitä rahaa, hän oli itkenyt ja rukoillut. Sillä ainoa mitä hän enää pyysi, oli saada miehensä ruumis. Mutta sitä armoa ei ollut vielä kuulunut. Viikon hän oli juossut, rukoillut, valvonut. Hän ei enää jaksanut. Kuolemaa hän oli odottanut päästäjäksi tuskistaan. Hän kuitenkin yhä eli. Kotona ei hän voinut olla, kaikki muistutti siellä liiaksi heidän onneaan. Hän tarvitsi työtä ja unohdusta. Täällähän oli sairaala... haavoittuneita...

— Punaisia! pääsi Riikalta. — Etkö tiedä, että ne ovat pelkkiä punaisia.

Alma makasi vanhassa kapeassa vuoteessa, josta hän onnellisena morsiamena niin hiljan oli lähtenyt, ja tuijotti eteensä. Hänen silmistään kuvastui autius ikäänkuin hän olisi nähnyt koko vainajien valtakunnan, nuo miljoonan miljoonat ihmiset, jotka vuosituhansien kuluessa olivat haavoittaneet, haavoittuneet ja sitten nukkuneet pois.

— Kuolemassa ovat kaikki valkoisia, sanoi hän.

Hänellä oli kuumetta, mutta hän vain ikävöi uutta työtänsä. Koko maan piirin päällä ei hänellä ollut muuta pelastusta kuin tämä yksi: lieventää kärsimystä, yhdentekevää kenen. Hän ei tahtonut odottaa parantuvansa hän tunsi paranevänsä ainoastaan tässä rakkauden työssä.

— Sinä vietkin sitten haavoittuneille viinin, sanoi Riikka. — Olen luvannut toimittaa sen heille.

— Minä vien. Katsotaan samalla matkalla haudan paikka minulle ja Lennartille.

Riikka läksi esikuntaan pyytämään passia itselleen ja sisarelleen. Tuunan portilla astui nuori punakaartilainen keskelle tietä.

— Lupalappu? sanoi hän ottamatta paperossia hampaistaan.

— Menen juuri hakemaan.

— Ja mihin nyt sitten on asiaa?

— Sanon sen esikunnassa.

— Paras sanoa yksintein tässä.

— Ettehän te voi passia antaa.

— Mutta minä voin sanoa kannattaako sen asian vuoksi vaivata esikuntaa.

Suuttumus nousi kuin humala Tuunan tyttären päätä kohden, tuntuen koko ruumiissa. Silmänräpäyksen aikana hän päätteli, että kääntyy takaisin, ei hän rupea olemaan noiden armoilla.

— Minulla on asiaa kirkkoon.

— Helkkarissa, kirkkoon! Näin arkena. Minä lähdenkin mukaan...

Riikka meni hyvin kalpeaksi ja yritti astua pistimen ohitse. Nuoren punakaartilaisen sanat eivät olleet niin ärsyttävät kuin ääni, millä ne lausuttiin.

— Me pidämmekin helvetinmoiset hauskat.

Sydän jyskyttäen pääsi Riikka miesten ohitse. Hän kuuli, että naurettiin ja että kivääri paukahti. Hän näki myöskin, että lumi jonkin matkan päässä pöllähti. Nyt huudettiin hänen takanaan.

‒ Joko sanotte asian, tai lasketan lävitsenne.

Riikka pysähtyi.

‒ Minä noudan kirkkoviiniä teidän haavoittuneillenne.

Miehet vastasivat naurulla ja laukauksilla. Järven takana jysähti samassa hetkessä tykki. Riikka Tuunasta tuntui siltä kuin se olisi vastannut hänen puolestaan. Eino-Ilmarin äänen hän taasen oli kuulevinaan ja hymy puhkesi hänen kasvoilleen. Kummallista tämä oli. Siellä, missä tykki puhui, oli kaikki mitä hän maailmassa omisti. Sellainen oli aika, että ihmisen täytyi iloita, kun kuuli tykin jyrinän. Sellainen oli aika, että rakkaimmat ihmiset puhuivat surmanaseiden kautta. Jotakin rukouksen hartaudesta oli Riikan mielessä, kun hän siinä kiväärien ja tykkien paukkuessa asteli tuttujen vainioiden halki. Ampukoot läpi — ykskaikki. Totuuden sotajoukko likenee.

Ei ennen uhmamme uupua voi, kun vapaa on Suomen kansa.

Voima läksi noista säkeistä.

Mäkimatkan makasiinin portailta tulivat tielle molemmat vartijat.

— Minä vasta menen noutamaan passia, selitti Riikka Tuuna. — Olen luvannut toimittaa jotakin teidän haavoittuneittenne hyväksi. Puhun asian likemmin esikunnassa.

— Se on puhuttava tässä.

— Me ei kaikkien turhien tähden päästetä esikuntaan.

— Isäni on kirkkoväärti, mutta kun hän on vanha, niin minä... Me vastaamme kirkon tavaroista. Minä olen luvannut viedä viiniä haavoittuneille.

— Ohoo...

— Hiidessä, tuokaa meillekin ryyppy.

Tykin jyrähdys tuli taasen kuin tilattuna Riikan avuksi. Se kuului nyt likempää kuin äsken.

— Meikäläiset ne siellä vain harjoittelevat, sanoi toinen miehistä.

Riikka katsahti häneen. Mitä tuo puhui — punaistenko tykki.

He eivät enää estelleet.

Tienhaarassa seisoi kaksi poikasta punaisissa nauhoissa ja täysissä varustuksissa. Salenjuksen Mikko ja Ahvenainen taluttivat lehmää. Työväentalon edustalla seisoi paljon hevosia ja miehiä. Kaikki olivat outoja. Tupakansauhu tuli kauas tielle. Pojat tähtäsivät varikseen aidanseipäällä. Hevoset seisoivat päät riipuksissa märkinä raskaan ajon jälkeen. Niiden edessä ei ollut korttakaan. Heinäkuorma näkyi kuitenkin lähestyvän pappilan puukujan päässä. Keneltähän se oli tällä kertaa otettu. Pam! Varis lähti lentoon ja pojat ryhtyivät uusiin toimenpiteisiin. Riikka kävi miltei iloiseksi, kun näki Salenjuksen astuvan ovesta. Olipa hän oman kylän miehiä. Kitskin ilmestyi näköpiiriin. Hän oli taitanutkin tulla Riikan jäljessä. Salenjuksen vaimo näkyi komentavan ammuskelevia poikia. »Pankaakin pois, ammutte vielä ihmisiä... Kaikki tässä näyttävätkin mahtiansa. Taidattekin olla niitä, jotka kulkevat varastelemassa. Oletteko ottaneet meidän isän patiinit...» Riikka Tuuna puhui Salenjukselle asiansa ja läpi tupakoivan miesjoukon kulkivat he sisään. Portaat ja permannot olivat niin liukkaassa liassa, että täytyi varoa kaatumasta. Eteisessä, pitkällä vanhanaikaisella sohvalla, joka vielä hiljan oli ollut Paanasen salissa, makasi kummassakin päässä mies, käsi niskan alla, suu ammollaan. Juhlasalista juoksi koira, suuri luu hampaissa. Eteisen toisella kulmalla ikkunan ääressä pelattiin korttia. Oljilla makasi sielläkin miehiä. Tulitikku rupesi kytemään pahnoissa, joku polki risaisella kengällä sen sammuksiin. Juhlasalista tuli mies, käsi siteessä. Tultiin ja mentiin, ovet läiskivät, savu lainehti vedossa, kuorsattiin, puhuttiin puhelimessa, luettiin ääneen. Pam! kuului ulkoa. Pam-pam-pam!

— Vielä noita pannuja poorisee tuolla Suomen sydänmailla...!

Se, joka tätä lauloi, veti kaikella voimallaan alas uudinta juhlasalin ikkunasta. Mitä varten? Riikka ja Alma Tuuna olivat aikoinaan kutoneet ja lahjoittaneet nuo uutimet. Outoja kaupunkilaisnaisia makasi penkeillä, joita oli asetettu rinnakkain. Yksi kampasi hiuksiaan. Yksi haukotteli, venytteli itseään ja nousi sitten seisomaan, hänellä oli hyvin korkeat ja hienot kengät, ei käsittänyt, että ihmisen jalka sellaisiin mahtui. Tupakanhajuun tuoksahti yhtäkkiä makea lihakeiton lemu ja läpi voimakkaan vedon purjehti esiin suuria ruokavateja. Joku mies toi sylissään polttopuita ja kuului, latoessaan niitä uuniin, kehuvan naisten vaatteita. Mistä nuo tuollaiset turkit olivatkaan... nahka päälläpäin ja vuori silkkiä.

Vihdoin viimein seisoi Riikka esikunnassa ja Salenjus selitti hänen asiaansa. Sohva, joka ennen oli ollut Somerilla Toivon huoneessa, oli nyt täällä. Sylvin kaunis orvokkityyny pään alla makasi Kemppainen kuorsaten. Yhdessä kulmassa huonetta oli läjässä puhtaita liinavaatteita, uusia naisten kesähattuja, taulu, joka esitti kahta tappelevaa metsoa, hopeiset haarakynttilänjalat ja keittoastioita. Kemppaisen rinnalta kiilsivät kultavitjat. Missä Riikka oli ne nähnyt? Unessaankin pusersi humalainen kättään vitjojensa ympärille.

— ... rintamalla on asema meikäläisille mitä edullisin, luki joku keittiössä lujalla äänellä.

— Kyllä ne tarttee päästää, selitti Salenjus, seisoen pöydän edessä, jolle paperien ja karttojen päälle oli pantu suuri tarjotin voileipää ja kylmiä makkaroita. — Maahisten emäntähän aikoo tykkänään antautua hoitamaan haavoittuneita.

— Jaa-a. Pukin tekee mieli kaalimaahan.

— ... asema pääasiassa ennallaan, ellei oteta lukuun erinäisiä joukoillemme menestyksellisiä etulinjatoimia.

— Rouva Juuri siellä tuskittelee, ettei tule aikaan. Sehän on se laupeudensisar... se Lipponen... saattanut itsensä siihen tilaan, ettei kykene auttamaan.

— ... sellaisten joukkojen kuljettaminen Suomeen taktillisesti mahdottomuus. Niin ollen on huhu saksalaisten joukkojen tulosta kerrassa tuulesta temmattu ja levitetty yksinomaan provokatsionitarkoituksessa.

— Me otamme itse haltuumme kirkon ja noudamme itse, helvetissä, sairaillemme viinit. Mitä me siihen tarvitsemme porvareja.

— No, kun se on tälle neidille se kirkko niin kaikki kaikessa... Antaa hänen nyt pitää ne avaimet, saammehan me ne häneltä, kun tarvitsemme.

— Minä otan tytön vastuulleni, sanoi Kits röyhkeästi — Kyllä minä katson, että pysyvät tallella sekä avaimet että tyttö.

Mitä tiesi se katse, jonka otsatukkaiset vaihtoivat keskenään? Mies, joka istui pöydän ääressä, kävi toisella kädellään kiinni voileipään, toisella makkaraan. Keittiön ovi avattiin ja Elviira kantoi sisään savuttuneen kahvipannun. Riikka tunsi mummovainajansa kuparisen pitopannun, se veti viisikolmatta litraa. Keittiön nurkassa oli kaksi mahtavaa maitotonkkaa.

— ... ei mikään peto ole niin julma kuin porvari, kun sen kukkaroon kosketaan, kuului avonaisesta ovesta.

— Täällä on tällä kertaa niin paljon kulkevaa joukkoa, piti Salenjus yhä puoliaan pöydän ääressä, — että vaikka rupeaisivat rosvoamaan kirkkoa. Pietikkakin aina teroitti, ettei pidä päästää vallankumousta rosvoamiseen.

— ... tuomioistuimella istuu ihmisyyden ja oikeuden vartija — ei luokkaparpa-parpa-luokka-parparismin lohikäärme...

— Ei, kyllä sakki kurissa pysyy, kun pidetään. Kirkon avaimet on ehdottomasti tuotava. Ja mitä siihen sairaanhoitoon tulee, niin on meillä esimerkkejä, että porvarilliset ovat myrkyttäneet potilaita...

— Niin, mutta minä takaan nämä Tuunan tyttäret.

Nyt kuului pätkä puhelinkeskustelua.

— ... ne saatanan perkeleet eivät lähde... Ja tarvitaanhan täälläkin. Niin, eihän kukaan lahtarien jalkoihin tahdo jäädä... Jaa, naulaavat jäsenkirjan otsaan ... kyllä se täällä tiedetään... Täällä ei ole mitään... tarvitsee saada kaikkea... kuularuiskuja, miehiä, tykkejä... Se on saatanan valhe... Kuularuiskuja pitää saada...!

Koko humu työväentalolla oli yhtäkkiä hiljennyt ja kaikki kuuntelivat puhelinkeskustelua.

Se oli selvästi hätääntynyt ja hätääntyminen tarttui kuuntelijoihinkin. Riikka Tuuna sai passiliput käteensä ja tunkeutui Johan Kitsin johdattamana läpi väkijoukon. Kaikki olivat päässeet jalkeille ja puhuivat yhtaikaa. Savupilvien takaa näkyi kiihtyneitä kasvoja ja palavia silmiä. Naiset vetivät ylleen päällyskenkiä ja turkkeja. Kesken kaiken kannettiin sisään kopallinen kananmunia ja joukko miehenkouria ojentui niitä kohden ikäänkuin ne olisivat olleet omenia. Pam-pam! — Joko tuo Salenjuksen Mikkokin nyt ampui? Kuului kavionkapsetta... Tuunasta päin tulla hölkötti mies ratsain, minkä hevonen pääsi. Eläimen huohotus kuului kauas. Ahvenainen jakeli heiniä niille hevosille, jotka seisoivat talon edustalla. Hän jäi tuijottamaan tulijaan. Portaille lappoi kansaa sisältä. Sieraimet verissä, vaahtoa kupeilla juoksi hevonen, selässään kaartilainen, Riikan ja Kitsin ohitse. Järven takana jyrisi.

— Tuo on valkoisten, sanoi Kits. — Tuo on punaisten.

Kun vartijat nyt tulivat heitä kohden, selitti Kits, että hänet oli lähetetty vartioimaan tätä neitiä. Ääneti astelivat he tietä, joka illan tullen vetäytyi jäähän ja murskautui askelten alla ikäänkuin olisi poljettu lasihelmiä. Takaa kuului humu työväentalolta, edessä oli iltarusko, joka kuin tulipalo hohti yli Kankaan kirkonkylän. Hautausmaan päällä paloi iltatähti ja kun tarkemmin katseli taivasta, näki sinisessä paljon pieniä tähtiä. Riikka olisi tahtonut sanoa Kitsille jotakin ystävällistä, mutta hän ei löytänyt mitään sopivaa.

Kun he pääsivät Tuunan riihien kohdalle, hiljensi Kits askeliaan, Riikka pelästyi jo, että hän aikoo sanoa sitä mitä ei hän tahtonut kuulla ja loittoni, selkä suorana, toiselle puolelle tietä.

— Neiti, sanoi Kits, — älkää pelätkö. Niillä on rumat aikomukset. He ovat säästäneet teitä... te voitte arvata mitä ne aikoivat. Te olette ärsyttäneet heitä ylpeydellänne. He ovat riidelleet teistä. Niin kauan kuin oman kylän miehiä vielä on täällä, eivät _ne_ koske, mutta _ne_ pakotetaan rintamalle.

— Ettekö te voi toimittaa minulle asetta? kysyi Riikka.

— En. Mutta minä pysyn teidän likellänne ja ammun teidät, jos se on välttämätöntä.

— Se on hyvä.

Tuunan portilla virkkoi Kits jäykkänä:

— Te ette astu askeltakaan, paitsi minun valvontani alaisena. Katsokaa, pojat, ettei tämä neiti ja hänen sisarensa lähde minnekään ilman minua.

Punakaartilaiset tekivät kunniaa ja pistinten välitse astui Riikka kotiportistaan.

Ilta oli punertavan hämärä. Navetassa lypsettiin. Läpi hikisten lasien valaisivat kattolyhdyt mustia tauluja lehmännimineen ja laihtuneiden eläinten harvenneita rivejä. Ei ollut niille muuta antamista kuin olkia. Ne puhalsivat tuoksuttomia korsia kohti väsyneen henkäyksen ja ammuivat hoitajiaan kohti.

Mikä siellä jäällä taas ajaa kuin viimeistä päivää? Pakenivatko ihmiset? Etteihän vain olisi ollut paras lähteä pakoon täältäkin. Ja tulipalokin näkyi taas. Missähän tuo oli?

Vastenmielisesti tulivat tytöt nostamaan sairasta emäntää. Se kävi tänään helpommin, kun Maahisten emäntä oli auttamassa.

— Mitenkähän se teidän isäntä oli valmistettu lähtöön? sanoi kirkkoväärti tyttärelleen, istuen alusvaatteisillaan sänkynsä laidalla.

— Lennartti oli niin hyvä ihminen, sanoi Alma, istuen tuijottamassa eteensä.

— Mutta ei hän mikään kristitty ollut.

— Hän oli niin hyvä, toisti nuori leski ja hänen kyyneleensä alkoivat taasen vuotaa.

— Valmiina täytyy olla, sanoi vanhus. — Valmiina vaikka ristinkuolemaan. Senhän meidän Herrammekin kärsi.

Kaikki vaikenivat ja vanhuksen viime sanat jäivät soimaan huoneessa.

Kissa sai maitoa keittiössä ja koira seurasi kateellisena syöntiä. Palvelustytötkin söivät, istuen kukin ääneti paikallaan. Riikka ja Alma kuivasivat astioita. Kaikki oli kuin ennen ja kaikki oli kuitenkin niin toisin.

Sisarukset juoksivat pihan poikki katsomaan, vieläkö tulipalo loimotti. Se oli levinnyt laajalle pitkin taivaanrantaa. Koira rupesi haukkumaan. Järveltä kuului ajoa ja kylässäkin liikuttiin levottomasti. Kuului laukaus.

Niinkuin entisaikoina nukkuivat sisarukset kovissa, kapeissa vuoteissaan. Riikka näki alati edessään Arvon, Eino-Ilmarin ja Ollin... Milloin he seisoivat tähdäten, milloin he heittäytyivät maahan, milloin he makasivat hangella. Näkeekö hän heitä koskaan? Etteivät he vain joutuisi rääkättäviksi. Poltti ja pakotti, kun sitä ajatteli. Yhden kerran jos saisi nähdä Arvon ja kuulla, että hän on todella antanut anteeksi... Mutta jos hän palaa vahingoittumattomana ja jos hän vielä muistaa entisiä aikoja, niin silloin Riikka tahtoo tulla hänen omakseen. Ei mikään enää pidätä häntä. Mutta se onni olisi liian suuri. Alma ei saanut silmistään, miten Lennartti makasi rantatöyräällä rinta veressä, vaatteet ryöstettyinä. Miksei hän ollut mennyt mukaan, että olisivat ampuneet heidät molemmat? Hänen ei olisi pitänyt kuulla Lennartin kieltoa. Ja minne he nyt olivat hänet panneet? Olivatko he upottaneet hänet avantoon, vai viruiko hän jossakin kauheassa ruumisläjässä? Mikseivät he antaneet häntä pois? Alma oli tarjonnut heille rahaa — tahtoivatko he enemmän? Hän painoi käsivarren suutaan vasten, jottei huutaisi.

— Nukutko? sanoi Riikka.

— En. En saa silmistäni kuinka hän makasi siinä lumella. Hän oli vielä lämmin. Suuri verilätäkkö jäi siihen...

— Muistatko untasi. Sinähän näit valkoisen linnun putoavan lennosta.

— Se putosi sinun eteesi.

— Minun?

— Niin. Kukahan sinulta kaatuu?

— Koetetaan nukkua.

Mutta he eivät kumpikaan nukkuneet, vaan laskivat kellonlyöntejä. Etteihän vain Eino-Ilmari yrittäisi kotiin. Silloin häntä ei mikään pelastaisi punakaartilaisten käsistä. Eino-Ilmari oli niin uhkarohkea.

Toki kerran loppui yö.

* * * * *