Part 19

Ja samassa läjähtivät paperikääröt tiepuoleen. Takaa hänen omilta rattailtaan olikin tullut viinanhaju. Siellä oli viinaksia. Hän nosti senkin kantamuksen maantielle ja läjäytti hevosta ohjasperillä. Pitkästä aikaa tuli hänen mieleensä jokin poikamaisen kevyt olo. Sellaista hän oli tuntenut lapsena kiivetessään puihin. Häntä nauratti.

Johanssonni juoksi esiin metsästä, huusi ja hosui käsiään.

— Kuulkaas nyt, huusi Riikka vastaan, — minähän olen porvari, riistäjä ja jumalankumartaja. On paljon pyydetty, että minun pitää kuljettaa teidän kirjallisuuttanne!

Hän näki että Johanssonni seisoi ja pui nyrkkiä hänen perässään.

— Kyllä Riikka tämän vielä katuu! huusi Johanssonni. — En olisi uskonut, kun Riikka on aina paremmin ollut sellainen inhimillinen. Saatanan porvarit, kyllä te vielä näette...

Riikka Tuuna kääntyi taakseen.

— Johanssonni... kuulkaas: parannukset eivät tule vihan ja koston tietä. Viha synnyttää vihaa ja kosto kostoa. Se tie ei koskaan vie perille...

— Rakkaus on kattilassa, mutta viha palaa alla...

— Rakkaus palaa pohjaan... Paha ei voi palvella hyvää...

— Mene helvettiin! Kyllä sinä vielä kadut...

Riikka ajoi yksinään eteenpäin, korvissaan muonarengin viime sanat. Hänen mielensä keveys oli jo kokonaan ohitse. Kaamea alakuloisuus laskeutui hänen ylleen. Tiekin kävi yhä yksinäisemmäksi. Mitä tästä kaikesta tulee?

Kun hän illalla palasi kotiin, kuuli hän ensi kerran äänen, joka siitä puoleen kaikui kautta Kankaan pitäjän joka ilta ja pyhäpäivätkin umpeensa, äänen, joka sittemmin kävi varsin kohtalokkaaksi. Hän kuuli sanat: rasdvaa, ras — dvaa! tahdissa kuin ikinä jonkin komennussanan. Venättä olivat sanat ja kaiketi harjoittajatkin olivat venäläisiä. Ääni ei kuitenkaan kuulunut venäläisten harjoituskentältä, vaan niityltä hautausmaan takaa.

Ras-dvaa! ras-dvaa!

Kankaan kirkonkylä lepäsi yliluonnollisessa valaistuksessa. Aurinko laski lämpöisenä kuin kesällä ja sen rusotuksessa hehkuivat keltaiset metsät. Pitkin niittyä marssi omituinen joukko: parikymmentä työmiestä työvaatteissaan. Heidän käyntinsä oli raskas ja vaatteet riippuivat väsyneesti.

Ras — dvaa! Ras — dvaa!

Nehän olivat tuttuja jokikinen, samoja miehiä, jotka täällä olivat marssineet heinäntekoon ja viljankorjuuseen. Tämä oli tietysti kirkonkylän järjestyskaarti eli punakaarti, olihan hän kuullut, että sellainen piti perustettaman. Tässä se nyt oli. Ketä vastaan se menee? Venäläisiäkö? Mutta venäläinenhän sitä on johtamassa. Mitä epäjärjestystä se aikoo asettaa? Eihän täällä näy mitään epäjärjestystä.

Ras — dvaa! Ras — dvaa!

Jokin kaunis innostus nuo miehet kuitenkin oli koonnut, sillä he olivat työstään tulleet tänne ja marssivat nyt tuossa raskain, kömpelöin jaloin. Varmaan heidän sisimmässään kuitenkin oli tarve varustautua kaiken varalta suojelemaan kotia ja kotipaikkaa...

* * * * *

Pian senjälkeen saapui vanha Miina kaupungista. Häntä totisesti ei olisi saattanut tuntea. Kaupungin rouvat olivat lahjoittaneet hänelle hienoja vaatteitaan — hattu vain puuttui, ja häntä olisi luullut joksikin virkamiehen rouvaksi. Kyllähän ne hattujaankin tarjosivat, kertoi Miina punastuen, mutta eihän hän nyt toki sellaisia... Nytkin jo vallan hävetti tulla kotipuoleen tällaisissa pukimissa. Hänellä oli uudet kalossit, hänellä oli sateenvarjo, hänellä oli ruokatavaraa. Ja sairaanhoitajattaret olivat lahjoittaneet hänelle sormuksen. Musta risti siinä oli kannassa, kyllä se oli hyvin kaunis. Mutta outo se oli kädessä, kun ei ikinä ollut sellaista omistanut eikä uskonut sellaista saavansakaan. Miina oli niin nuortunut, hän oli niin kiitollinen, iloinen ja keveä, ja kertomista hänellä riitti loppumattomiin. Hän istuikin penkillä Tuunan keittiössä ja kertoi jokaiselle, joka halusi kuulla.

— Miina menee vielä naimisiin! sanoivat Tuunan palvelustytöt. — Kun soltut näkevät, niin koppaavat hevosen selkään.

Miina nauroi. Ei nyt toki sellaisista sopinut puhua, mutta kyllä se elämä oli kuin silkkiä, kun oli terveytensä saanut. Sitä ei voinut kieltää. Jumalalle kiitos ja kunnia.

Miinan piti näyttää kalossejaan sisar Hultalle. Niitä ei löytynyt mistään. Ovensuuhun hän oli ne jättänyt, alas, ulkoeteiseen. Koko talo haki. Aivan varmaan ne olivat joutuneet vaihdoksiin. Kuka täällä oli käynyt? Oma väki vain. Kalosseja ei löytynyt. Miina istuutui vakavana penkille.

— No mihin panitte sateenvarjonne ja saalinne? kysyi Riikka. — Ei nykyään voi ulos jättää.

— Ulos minä jätin, penkille tuohon, kun aioin heti lähteä eteenpäin.

Mentiin katsomaan. Koko talo haki. No mutta Herra siunatkoon, mikä ihmisille oli tullut? Miina itkeä tihutti keittiön penkillä. Sormus oli toki vielä jäljellä. Mutta entä koppa ruokatavaroineen? Hän pelästyi jo kun tarttui sankaan: koppa oli keventynyt. Jestas siunatkoon: sokeri oli poissa! Jonka tohtorinna itse oli antanut. Hänenhän piti tarjota tuliaiskahvit kotona ja kutsua Kemppaisten veljeksetkin metsästä... Mikä ihmisille oli tullut?

— Lähtekää te pian sydänmaahanne, nauroi pitkä Milja astuessaan itkevän pienen naisen ohitse, — muuten olette puti puhdas.

Vanhus ei yöllä nukkunut yhtään silmällistä. Hänen sydämensä oli murheellinen, hän ei tuntenut maailmaa eikä ihmisiä. Niin kauan oli tauti pitänyt häntä heistä erossa. Hän oli vain nähnyt mökkinsä köyhät seinät ja tuntenut taudin lakkaamattomat kouristukset. Nyt oli hänellä kauniit vaatteet, sormus, terveys ja tavaraa — hän olisi voinut olla niin onnellinen, jolleivät ihmiset olisi näin muuttuneet. Jumalan, Jumalan he olivat hyljänneet. Varhain aamulla kyydittiin hänet Tuunan hevosella pois kirkonkylästä. Hän läksi mielellään. Sydänmaassa toki olivat kaikki ihmiset hyviä tuttuja.

Marraskuun lakko meni Kankaan pitäjässä varsin hiljaisesti. Ei juuri muuta tuntunut kuin että oli yleinen vapaaviikko. Osuuskauppa oli suljettu ja järjestyskaarti marssi joka päivä, punainen lippu etunenässä, kylän päästä päähän. Siinä oli nyt toistasataa miestä, vanhempia, nuorempia, jopa pikkupoikiakin. Salenjus oli käynyt vaatimassa kauppias Huoposelta säästöpankin avaimia, mutta kauppias ei antanut. Pikkupojat, niinhyvin porvarilliset kuin järjestyneidenkin lapset, juoksivat innoissaan kulkueen perässä, joka marssi tanhuaa läpi kylän, laulaen:

... on veljet keskenään.

Pitkä Milja oli jo jättänyt paikkansa Tuunassa, mutta hänen tavaransa olivat vielä talossa ja Riikka oli luvannut, että hän täällä saisi pukeutua niihin »punaisiin häihinsä», jotka vietettäisiin talolla ja joihin oli kutsuttu toistasataa henkeä, sekä suomalaisia että venäläisiä. Myöskin Pietikka oli luvannut tulla.

Oli lauantai-ilta ja talo loisti valkenevien vainioiden keskellä kuin lyhty, odottaen uudenaikaista ylkää ja morsianta. Ensi lumi lankesi maille. Silloin tultiin Riikalle huutamaan, että morsian on valmis. Suojellen viluisia käsiään esiliinan alla läksivät Riikka ja sisar Hulta juoksemaan pihan toiselle puolelle.

Samassa pienessä huoneessa, missä Milja ollessaan navettatyttönä Tuunassa, oli viettänyt niin monen yön iloisten solttujen seurassa, oli hänet nyt puettu morsiameksi suomalaista miestä varten. Käryävän lampun valossa hääri kolme naista, vielä ojennellen kaikkinaisia tavaroita Aliinalle, joka hikipäässä puki niitä morsiamen ylle. Milja oli valkoisissa. Sukat ja kengätkin olivat valkoiset. Tuli jo kiire. Sulhanen saattoi saapua minä hetkenä hyvänsä. Siinä viimeisiä valmistuksia tehtäessä kävi iloinen ja jännittynyt puheensorina.

— Missä on minun nenäliinani?

Pistithän sen juuri povellesi.

— Pankaa vielä neula, etteivät kukkaset putoa. Helkkarissa, älkää pistäkö!

Se tietää vain hyvää.

— Aijai, ottakaa vähän auki liivejä, pingoittaa niin hitosti...

— Niin, se on se pikkulintu, joka siellä pingoittaa... Mutta eihän hakasia voi auki jättää.

— Onhan nauha, silkkinauha. Pannaan se päälle.

— Sehän on punainen. Kyllä morsiamen pitää olla kokonaan valkoisissa.

— Ja vielä tässä! Se on uljas nauha...

— Ja sopii Miljalle erinomaisesti. Sehän peittää kaikki.

— Alalaatikossa se on...

— En minä panisi. Kyllä morsiamen pitää olla valkoisissa.

— Pane pian nyt, kuulethan että tarvitaan... No noin vaan, solmuun taakse!

— Kaunis tulee... Kaunis tulee!

— Se on uljas nauha.

— Ja sopii tällaisiin punaisiin häihin.

— Ja Miljan mustaan tukkaan.

Kun solmu oli köytetty ja morsian kääntyi, luki Riikka selvästi leveän punaisen silkkinauhan päistä:

»Viimeinen tervehdys... Autuaat ovat puhtaat sydämestään...»

Nauha oli värjätty, mutta paksut, painetut kirjaimet näkyivät selvästi. Se oli kankaan kunnan Parannan isännän haudalle laskeman seppeleen nauha.

Porraskivellä narisi lumi. Tömistettiin jalkoja. Sulhanen astui sisään.

Näissä punaisissa häissä sattui muuten pieni välikohtaus, josta myöhemmin oli kohtalokkaat seuraukset muutamille Kankaan pitäjän kansalaisille.

Kansanedustajat Pietikka ja Salenjus veivät sivuhuoneeseen Kemppaisen ja Johanssonnin ja keskustelivat heidän kanssaan punakaartin tilasta ja muustakin pitäjässä. Pietikalla oli kädessään taskukirja ja hän teki siihen muistiinpanoja.

— No miehet, sanoi hän, kynän pää hampaiden välissä, — kutka täältä nyt niinkuin ensinnä olisivat nypittävät, jos niinkuin tulisi puhdistus tarpeen? Toivotaan, etteivät porvarit pakota työväkeä epätoivon tekoihin. Mutta kaiken varalta: kutka ne nyt täällä olisivat, jotka siinä suuressa rytäkässä tulisivat kysymykseen?

Johanssonni joutui ymmälle ilosta, että toveri Pietikka oli valinnut hänetkin neuvonantajaksi tällaisessa tärkeässä asiassa. Kemppainen oli puheenjohtaja, oli siis selvää, että häneltä kysyttiin. Mutta hän, Johanssonni oli vain jäsen — hän mahtoi siis jotenkuten muuten tehdä luotettavan ja edullisen vaikutuksen. Oli siis vihdoinkin hänenkin hetkensä tullut, kyllä olikin ollut kovaa hänen elämänsä. Kun oli se muijakin tullut otettua sellainen saamaton. Nyt saisivat nähdä pomot ja porvarit, että hänessäkin, Johanssonnissa oli tiplomaattia ja käskijää. Sekin Tuunan tytär, joka kiireimpänä akitatsuuniaikana teki hänelle sellaiset kepposet. Salenjus oli jo ehtinyt luetella Lennartti Mäkimatkan, joka piti Maahisten kartanoa, kirkkoherra Nahisen ja kauppias Huoposen.

— Riikka Tuuna kumminkin on sellainen! huusi Johanssonni kiihtyneenä.

— Pitää välttää naisia, sanoi Pietikka. — Ovatko Mäkimatkan väet luotettavia?

— Kahdeksantuntinen meni Mäkimatkassa ensin läpi...

— Jaahah, jaahah... Hyvä on.

— Kelju mies on opettajakin! sanoi Johanssonni.

— Jaahah, jaahah...

— Mutta hiidessä: Sydänmaan Miina! huusi Kemppainen äkkiä.

— Se nyt on niin vanha kääkkä, että oli tuo missä oli, huomautti Salenjus hymyillen.

— Se ilmiantoi minun veljeni pappipirulle, kyllä se on toimitettava taivaaseen... hahhahhah...

‒ Pitää katsoa, ettei harjoiteta persoonallista kostoa, huomautti Pietikka vakavasti. — Tämä punainen liike on pyhä asia eikä sitä saa vetää alas ryöstön ja murhan tasalle...

Hetkeksi vaikenivat kaikki.

— Vain vastavallankumoukselliset voimat on toimitettava pois tieltä, selitti Pietikka.

‒ Ei, ei ryöstön eikä murhan tasalle, toisteli Johanssonni. — Mutta Tuunan Riikka kun paiskasi kaikki vaalijulistukset maantielle, alas rattailtaan. Niin kyllä se jo on vastavallankumouksellista toimintaa. Ja meidän lehteä hän oli kieltänyt tuomasta silmiensä eteen.

— Ja kyllä vaan viinaa on tarvittu kaikissa vallankumouksissa, kuiskasi Kemppainen viisaana ja vakavana. — Mikään vallankumous ei käy laatuun ilman viinaa.

— Pappi on yllyttänyt saarnatuolistakin, sanoi Salenjus, — eikä ole huolinut varoituksista eikä mistään. Kyllä häntä on varoitettu.

— Papilla on niin paksut kellonvitjat, sanoi Kemppainen, — että sellaiset olisi korjattava yhteiskunnan talteen.

— Pappilassa harjoittavat lapsetkin vastavallankumousta! huusi Johanssonni.

— Ahoselta meni puotipalvelijakin Saksaan.

— Jaahah, jaahah. Pannaan ylös. Ei siksi, että tätä luetteloa tarvittaisiin. Toivomme viimeiseen saakka, että herraskaiset tulevat järkiinsä. Varoitan vieläkin päästämästä asioita yksityisten koston ja ryöstön luisuvalle pinnalle. Ja tietenkin on sanomattakin selvää, että tämä asia pysyy meidän kesken.

— Se on selvää kuin Kemppaisen muorin kahvi! nauroi Johanssonni ja tarjosi kunnioittavasti kumartaen savukkeet kansanedustajille.

Salissa kajahtivat eläköön-huudot. Miehet, kaikki neljä, sekaantuivat kansan vilinään.

Eräänä pimeänä iltana jälkeen joulun ilmestyi Tuunan keittiöön vanha mies, joka pyysi yösijaa. Riikka Tuuna pesi astioita pienen lampun valossa, öljy kun oli kovin vähissä. Tytöt tulivat lypsyltä, hameet korkealla ja jäätyneinä kahisten. Kissa sai maitoa teevadille pöydän alle ja latki sitä hiljaa.

— Sopii vaan mennä pirtin puolelle, kehoitti Riikka vierasta.

— Jos voisi saada jotakin syötävän puolta, sanoi mies ääni vavisten.

— Sitä ei nyt paljon ole kenelläkään. Syökää jos tahdotte tuossa tyttöjen mukana. Totta kai vieraalla on paperinsa kunnossa, ettei tule ikävyyksiä taloon.

— Kunnossa pitäisi oleman.

Tytöt istuivat toisiaan vastapäätä, toinen ikkunan alla, toinen irtopenkillä, ja jyrsivät suurista reikäleivänpalasista. Ukko kastoi leipäpalaansa samaan suolakuppiin kuin hekin. Kukaan ei puhunut. Kello tikutti. Kissa makasi uuninkyljessä. Riikka päästi sisään koiran ja katosi.

Mutta koirapa karkasi ukkoa kohden ja alkoi iloisesti vinkua ja nuolla hänen käsiään.

— Onpa täällä ystävällinen koira, yritti vanhus pelästyneenä. — On kai penikka. Soh, soh... Eipä taida olla hyvä vahti, kun noin suostuu vieraaseen.

Tytöt katsoivat häneen pitkään ja sanoivat, että se on penikka ja nuo venäläiset sen ovat opettaneet sellaiseksi, että se on joka miehen ystävä. Vieras sanoi nopeasti hyvää yötä ja tytöt kuulivat hänen askeltensa kopisevan alas portaita.

Mitä? Tuliko hän takaisin?

Riikka Tuuna istui Eino-Ilmarin kiikkutuolissa silmät ummessa, kun hän salista kuuli askeleita.

— Kuka siellä on?

— Riikka... hsss! Minä se olen. Etkö tunne. Ole Jumalan tähden hiljaa.

— Kuka minä?

— Etkö nyt tunne? Eino-Ilmari minä olen. Lähdetään pian pakoon. Osaatko tyynenä mennä keittiöön ja lähettää tytöt nukkumaan... No mutta Riikka, hyvä ihminen...

Riikka oli vaipunut pikku-veljensä rintaa vasten. Hän nieli siinä jonkinlaista kuivaa naurua, koetellen käsillään pojan olkapäitä, käsivarsia, niskaa, kasvoja.

Niin, niin, minä se olen. Mutta minä olen julman vaarallinen. Jos ne koirat saavat tietää, että minä olen täällä, niin minä riipun hirressä ja sinä myös. Mene nyt siis keittiöön ja koeta lähettää tytöt nukkumaan. Tai lähetä heidät kysymään vieraan papereja... Tai vielä parempi: mene itse ja kun et löydä ukkoa tuvasta, niin ihmettele ja lausu arvelu, että hän kai on mennyt muualle. Katso, koira, se pakana, se teki minulle aika tepposet, sillä se tunsi minut. Mutta sisko — nyt sinun täytyy olla terästä niinkuin ennenkin olet ollut.

— Minä en voi valehdella, yritti Riikka tuskissaan.

— Mitä sinä puhut? Valehdella? Tahdotko minut hirteen? Onko nyt kysymys valehtelemisesta. Sinä olet paha ja tyhmä.

— Olin mikä olin. Mutta puhutaan jostakin tärkeämmästä. Oletko todella täällä? Kuinka olet tullut? Missä olet ollut.

Eino-Ilmari tuli surulliseksi.

— Minulla siis ei ole turvaa sinun luonasi. Jos minua tullaan etsimään täältä, niin sinä heti sanot, että olen täällä.

— Älä minua kiduta, poika, tiedäthän, että minun täytyy riippua kiinni totuudessa. Kuka sinua täältä etsisi.

— Ne tietävät asiat paremmin kuin yksikään meistä. Niillä on urkkijat joka paikassa. On hyvin mahdollista ... jopa luultavaa, että ne nytkin tietävät erään ukon tallustelleen kylään ja tulevat tarkastamaan, minne hän on joutunut. Tytöt kertovat, että koira tunsi minut. Silloin minä olen kiinni.

— Oi, Eino-Ilmari, että tulitkaan. Miten minä voin sinua suojella? En valehtele, tiedät sen. Mitä minulle sitten jää, jos luovun totuudesta?

— Minun kai ei olisi pitänyt tulla tänne. Mutta pelkäsin sinun menehtyvän epävarmuuteen. Me elämme kyllä kaikki, Toivo, Arvo, Olli... Onko varma, että kaikki täällä nukkuvat? Eihän täällä ole ketään? Toivo ja Arvo menivät väärillä passeilla rajan yli. Minä karkasin yöllä poliisivankilasta, josta minut piti lähetettämän Venäjälle. Eräs herra antoi minulle palttoonsa ja lakkinsa sekä silmälasinsa ja niiden turvissa pääsin läpi kaupungin. Olin sairashuoneella viikon. Sieltä sain lääkärintodistuksen, että minun täytyy lähteä Jämtlantiin parantamaan keuhkojani... Jonkun Armas Laakson passilla lähdin Jämtlantiin. Minua ei kukaan epäillyt, kävelin rinta sisäänpainuneena... No, mitä nyt? Riikka, et ole yhtään iloissasi tulostani.

— Tällaisten valheiden turvissa sinä olet säilynyt.

— Totuus olisi syössyt minut suoraan surman suuhun ymmärrät toki sen. Minä olen oppinut ovelaksi, oi, et aavista miten ovelaksi! Ja sinäkin vielä opit.

— En ikinä! En tahdo!

— Odota sinä vaan, kun hätä tulee.

— Teidän sananne olkoon jaa-jaa ja ei-ei.

— Olkaat viekkaat kuin käärmeet ja lempeät kuin kyyhkyset... Olli meni suksilla yli jään... Hän tappoi ainakin kolme santarmia. Kyllä he hänen nyrkkinsä muistavat. Yhdenkin kauhean inhottavan urkkijan hän löi tainnoksiin ja viskasi avantoon. Niin, niin, sillä muuten he olisivat tappaneet hänet. Se se juuri on sodassa: jollen minä tapa sinua, niin sinä tapat minut.

— Voi sielu-raukat, sielu-raukat!

— Älä sinä voihki, neuvokkuus on hyvä asia ja viekkaus on sodan parhaita apukeinoja. Ole terästä, sisko, niinkuin olet aina ollut. Äläkä sitä totuuttasi tuuppaa joka paikkaan, mihin se ei sovi. Suoraan sanoen: sinun saivarteleva totuutesi pitää sulkea sodan ajaksi johonkin alttarikaappiin ja ottaa sitten taas esiin...

— Poika... en tunne sinua, mikä sinulle on tullut?

— Olen kokenut totta ja satua, olen seikkaillut, elämäni on ollut täynnä vaaraa ja voittoa. Kaikki on ollut kuin satua ja runoa, miten vain tahdot... Tyttö, herää ja ymmärrä minua. Ymmärrä mikä on edessäsi, meidän suomalaisten edessä: sota.

Riikka vaikeni pettyneenä ja alakuloisena. Vihdoin hän kysyi Toivoa ja Ollia. Eino-Ilmari päästi tulemaan nopean sanojen pärskeen, joka vaikutti kuin sadekuuro.

— Hyvin he voivat. En ole nähnyt heitä, mutta he ovat vimmatusti harjoitelleet Lockstädter-Lagerilla ja odottavat nyt Libaussa Suomen vapautuksen hetkiä. Siellä se on Ollikin jääkärien joukossa. Poika pahus valehteli olevansa kahdeksantoista vuoden vanha. Ne nielivät valheen kuin hyvänkin herkun ja Olli hoitaa nyt tietääkseni konekivääriä... Siellä on paljon meikäläisiä, toista tuhatta kumminkin. Minä, minä olen hoitanut komerssia rajalla. On siinä ollut työtä siinäkin. Ja nyt on muutamia jääkärejä jo tullut kotimaahan harjoittamaan suojeluskuntia. Pohjanmaalla ne jo ovat... suurilla jäillä harjoitellaan joulunpyhinä että kaikaa. Tiedätkös, minä osaan sellaisen laulunkin, että tulee hulluksi ilosta, kun sen kuulee. Tule tänne, niin veisaan korvaasi. Mutta sinä et saa unissasikaan toistaa tätä, muista se. Kun minä nyt osaisin sen sinulle niin kuiskata, että ymmärtäisit. Minua itkettää aina, kun sen kuulen. No, korvasi tänne nyt, tyttö... Oletko oikein harras niinkuin olet kirkossa, oletko valmis? Kuule siis:

Syvä iskumme on, viha voittamaton, meill' armoa ei, kotimaata. Koko onnemme kalpamme kärjessä on, ei rintamme heltyä saata. Sotahuutomme hurmaten maalle soi, mi katkovi kahleitansa. Ei ennen uhmamme uupua voi, kun vapaa on Suomen kansa.

— Jumala! pääsi Riikalta ja hän pusersi tuskissaan pikkuveljen käsivarsia. — Vihaa ja kostoa... en ymmärrä...

— Et saa olla penseä, tyttö. Se on vapaan Suomen sotalaulu, etkö nyt kuule. Jääkärit ovat sen tehneet Libaussa... Minä voisin lentää Jumalaa kaulaan, kun sen kuulen. Katso, jääkärit ovat Jumalan lahja, ne ovat ne, jotka ovat uskaltaneet uskoa Suomen vapauteen, ne ovat ne, jotka ovat tunteneet kevään rinnassaan ennenkuin kukaan muu... Minun täytyy nähtävästi puhua sinulle aivan niinkuin olen puhunut käydessäni selittelemässä kansalle. Ei siksi, että se paljon tarvitsi. Siellä Pohjanmaalla ollaan valveilla. Mutta on kuitenkin täytynyt järjestellä. Olen käynyt puhumassa. Ja nyt puhun sinulle, sillä sinun täytyy herätä ja järjestää asiat täällä. Katso, sota on ovella... Älä keskeytä minua, minulla on niin lyhyt aika. Sinun täytyy ensinnäkin ymmärtää jääkäriliike. Se on jotakin hyvin ihmeellistä. Olen puhuessa verrannut jääkäreitä pajuihin... niin, niin pajuihin. Tiedät miten aina olen pitänyt pajuista. Ja nyt tiedän miksi: siksi että ne tuntevat kevään ennenkuin mikään muu luonnossa. Jollen kuole vapaussodassa, niin ehkä vielä runoilen, siltä minusta tuntuu. Mutta kuulehan: et suinkaan sinä voisi antaa minulle vähän ruokaa. Kauhean kovaa leipää sinä tarjoat meidän väille... Niin, katso, paju kasvaa vesiojain varsilla ja ennenkuin yksikään toinen kasvi meillä aavistaa kevään lähestyvän, kuulee paju veden solinan syvällä maan povessa. Kevät tulee! Ja ennen pitkää ovat hopeiset kukat ilmestyneet metsään. Muistatko Ummen saarta, siellä ne aina ensinnä puhkeavat... Sinä saat uskoa, että kun jääkärit tulevat kotiin, niin kaikki nuoret seuraavat heitä. Pohjanmaalla se alkaa, samana päivänä riisutaan venäläisiltä aseet. Mutta ole hiljaa, hiljaa... Meillä ei ole aseita, siinä se on. Muuten olisikin leikkiä, mutta käy nyt paljain käsin aseistettuja joukkoja vastaan. Ruotsi mokoma ei antanut. Mutta Saksa antaa. Hindenburgi ja Ville ovat meille suosiolliset — ajattelevat kai, että antaa lapsen yrittää. Ja ovathan ne nähneet Saksassa, että jääkäreissä on sisua. Hitosti minun on nälkä, olin riistämäisilläni kissalta kupin, kun sinä sitä äsken keittiössä syötit... Etkä ensinkään armahtanut ukko raukkaa, joka sinuun turvautui. En olisi uskonut, että sinä, jumalinen ihminen, olisit niin kova. No, kuules nyt, ala sinä nyt kutoa ja kehrätä ja neuloa valkokaartille. Ja mobilisoi kaikki luotettavat voimat. Mutta viisaasti ja taitavasti... Tuo nyt ruokaa, rakas lapsi. Ja sitten lähtee ukko Viljami Toivola taasen liikkeelle. Katso, minä olen lasinpuhaltaja Viljami Toivola ja lähden työasioille Riihimäelle. Mitä minä antaisinkaan, kun pääsisin saunaan.

— Sota, kuiskasi Riikka raskaasti, — pitääkö nyt ryhtyä siihen? Eikö nyt ole muuta keinoa...? Sotahan on meille toivoton.

‒ Ei ole! Und setzet ihr nicht das Leben ein... Mutta tuo jo ruokaa! Ja sitten takaisin taipaleelle.

Yö kului. Ennenkuin päivänsalo alkoi tuntua, täytyi Riikka Tuunan päästää pikkuveli ulos pimeyteen. Ei niin paljon valoa hän ollut uskaltanut sytyttää, että hän olisi nähnyt hänen kasvonsa. Ei portille hän saanut häntä saattaa. Ei mitään varmuutta hänelle jäänyt, pääsisikö edes läpi kylän. Mutta jokin häikäisevä valo tunki nyt vähitellen hänen sieluunsa ja hänen korvissaan alkoi soida se runo, jonka Eino-Ilmari oli lausunut ja joka hänestä ensi hetkessä oli tuntunut vihan ja koston julistukselta. Se oli sodanjulistus valhetta vastaan, sodanjulistus kansallista häpeää vastaan Suomenmaassa. Se oli Jumalan oma ääni, hänen kevätlähettiensä huuto kiusatulle kansalle. Se oli vapautuksen viesti syntiin vangituille sieluille.

Arvohan oli luvannut lähteä noutamaan kevättä! Hän tuo kevään!

Muutamana silmänräpäyksenä tuntui tämä kaikki ei ainoastaan uskottavalta, vaan luonnolliselta ja selvältä. Mutta jota enemmän vanha elämä paljastui talvipäivän harmaassa sarastuksessa, sitä kauemma häipyi öinen satu. Riikka Tuuna ajatteli kuulemiansa vuoteellaan, tarkaten sydämensä lyöntejä ja tuttua arkista liikettä kaivolla, portaissa ja pihamaalla. Mutta kun hän sitten, yllään saappaat ja vanha toppatakki kulki lumiröykkiöiden keskellä navetan ja keittiön välillä, oli hän varma, että oli nähnyt hullua, vaarallista unta, joka rangaistaan tyrmällä ja kuolemalla. Sielujen vankeus ei ole loppunut.

Oli kuitenkin yksi sävel, joka äännähti eikä ottanut vaietakseen. Runo, jonka Eino-Ilmari oli lausunut, ei ollut unta. Jääkärien runo oli totta.

Hän muisti, että jonkin sadun joutsen oli lapselle ilmoittanut unessa tärkeitä asioita. Mutta jotta lapsi herättyään uskoisi unen ilmoitukseen, pudotti lintu pois lentäessään valkean höyhenen ja jätti sen lapsen rinnalle.

Riikka Tuimallekin oli jäänyt valkea höyhen, runo josta ei hän muistanut muuta kuin

... kun vapaa on Suomen kansa.

KURJET