Part 14

Paikallisen perimätiedon mukaan piti nyt tämän samaisen herra Gorbeaun olleen numeroilla 50-52 merkityn, Sairashuoneen puistokadun varrella sijaitsevan talorähjän omistaja. Hänpä se kuului laittaneen sen mahtavan akkunankin.

Siitä asti oli talo saanut kantaa Gorbeaun nimeä. Vastapäätä numeroa 50-52, puistokadun muiden istutusten joukossa, kohoaa suuri, melkein kokonaan kuivanut jalava. Sen kohdalta avautuu Gobeliini-tulliportin katu, jonka varrella ei vielä silloin ollut taloja, joka ei ollut kivetty, jonka puut kasvoivat miten sattui, joka aina vuodenajan mukaan oli joko vihreä tai lokainen ja joka päättyi suoraan Pariisin ympärysmuuriin. Vihtrillin hajua löyhähtelee läheisen tehtaan katto-aukoista.

Tulliportti oli aivan lähellä. Vuonna 1823 oli ympärysmuuri vielä pystyssä.

Tämä portti herätti mieliin synkkiä muistoja. Siitä mentiin Bicêtreen. Siitä kulkivat keisarikunnan ja sitä seuranneen kuningaskunnan aikana Pariisiin kuolemaan tuomitut mestauspäivänään. Siellä tehtiin myös 1829 tienoilla se salaperäinen murha, jota sanottiin "Fontaineblaun tulliportin murhaksi" ja jonka toimittajia ei oikeus saanut selville. Kamala ongelma, jota ei ole kyetty ratkaisemaan, kauhea arvoitus, johon ei ole saatu vastausta. Astukaa muutamia askeleita ja te löydätte surullisen kuuluisan Croulebarben kadun, missä Ulbach surmasi tikarilla ivryläisen vuohipaimenettaren ukkosen jyristessä kuin laulunäytelmässä ikään. Astukaa vielä muutamia askeleita ja te saavutte Pyhän Jaakon tulliportin inhottavain, typisteltyjen jalavain, näiden mestauslavaa peitteleväin ihmisystäväin avustajien lähettyville, myymälähajuisen, poroporvarillisen yhteiskunnan kurjalle häpeäpaikalle, yhteiskunnan, joka piileskeli kuolemanrangaistusta: ei uskaltanut sitä ratkaisevasti poistaa eikä taas rohkeasti, jyrkästi säilyttää.

Kolmekymmentäseitsemän vuotta takaperin, kun ei ottanut huomioon tätä Pyhän Jaakon toria, jonka kohtalo oli ikäänkuin ennalta määrätty ja joka on aina ollut kauhistava nähdä, oli ehkä koko tämän synkän puistokadun synkin kohta tuo numeroilla 50-52 merkityn talorähjän nykyäänkin niin vähän viehättävä seutu.

Parempia taloja alkoi sinne kohoilla vasta kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin. Paikka oli ylen vastenmielinen. Sen herättämäin synkkien ajatusten valtaamana tunsi olevansa ikäänkuin Naissairaalan, jonka kupukattoa hiukan häämötti, ja Bicêtren, jonne vievä portti oli aivan lähellä, puserruksissa: naisen hulluuden ja miehen järjettömyyden puserruksissa. Niin pitkälle kuin silmä kantoi eroitti vain teurastamoita, ympärysmuurin ja muutamia harvoja tehtaita, jotka olivat kuin kasarmeja tai luostareita. Kaikkialla näkyi kurjia kojuja ja törkyä, vanhoja muureja, mustia kuin käärinliinat, uusia muureja, valkoisia kuin hikiliinat, yhdensuuntaisia puurivejä, säännöllisiä taloja, matalia rakennuksia, pitkiä, kylmiä viivoja ja suorien kulmien väsyttävää yksitoikkoisuutta. Ei maa-alan vaihtelevaisuutta, ei ainuttakaan rakennuttajan oikkua, ei poimuakaan. Vain jäätävä, säännöllinen, kamala kokonaisuus. Ei mikään niin sydäntä kourista kuin jylhän yksitoikkoinen säännöllisyys. Säännöllinen on aina ikävää, ja ikävä on murheen äiti. Epätoivo haukottelee. Saattaa mielessään kuvitella vielä kamalamman helvetin kuin se, missä kärsimykset ja kidutukset vaivaavat: helvetin, missä on ikävä. Jos sellainen helvetti olisi olemassa, olisi tämä Sairashuoneen puistokadun kohta saattanut olla sen esikartano.

Mutta yön tullessa, jolloin valo häipyy, etenkin talvisin, hetkellä, jolloin viima tempoo jalavista niiden viimeisetkin punertavat lehdet, jolloin pimeys on synkkä ja tähdetön, tai jolloin kuu ja tuuli puhkovat aukkoja pilviin, muuttui tämä puistokatu äkkiä kauhistavaksi. Mustat viivat vaipuivat ja hävisivät pimeyteen kuin äärettömyyden jatkoina. Vaeltaja ei voinut olla muistelematta siihen paikkaan liittyviä lukemattomia hirsipuutarinoita. Koko tuo yksinäinen seutukunta, missä oli niin paljon rikoksia tehty, värisytti ja inhotti. Luuli tuntevansa kavalain ansojen ja sadinten odottavan viritettyinä pimeässä, kaikkialla oli näkyvinään jotakin epäilyttävää, ja puiden välissä ammottavat pitkuliaiset, nelikulmaiset syvennykset olivat kuin valmiita hautoja. Päivällä oli seutu ruma, illalla synkkä, yöllä kammottava.

Kesähämärissä näkyi siellä ja täällä vanhoja akkoja istumassa sateiden mädättämillä penkeillä jalavain juurella. Ne akat kerjäsivät mielellään.

Muuten pyrki koko tämä kaupunginosa, joka näytti pikemmin vanhentuneelta kuin vanhalta, muuttamaan muotoaan. Ken tahtoi sitä sittemmin nähdä, hänen tuli pitää kiirettä. Joka päivä hävisi joku tämän kokonaisuuden osa. Nykyään, ja jo kahdenkymmenen vuoden ajan, on Orleansin rautatien asema sijainnut aivan tämän vanhan etukaupungin vieressä ja lohkaissut siitä kappaleen toisensa jälkeen. Minne ikinä suurkaupungin laidoille rautatienasema laitetaankin, kaikkialla merkitsee se etukaupungin kuolemaa ja varsinaisen kaupungin syntymistä. Itujen peittämä maa näyttää vapisevan ja avautuvan nielemään ihmisten vanhat asumukset ja nostamaan ilmoille uusia näiden suurten liikekeskusten lähettyville, missä valtavat vaunujonot jyrisevät, ja missä sivistyksen hiiliä syövät, tulta suitsevat hepohirviöt puuskuttavat. Vanhat talot luhistuvat, uudet kohoavat entisiä verrattomasti upeampina.

Orleansin rautatien aseman vallattua Naissairaalan entiset alueet, tärisevät Pyhän Vihtorin kaivantojen ja kasvitarhan läheiset vanhat, kapeat kadut ankarasti, kun niitä kolme, neljä kertaa päivässä jyristävät postivaunut, pika-ajurit ja tavalliset matkustajavaunut, jotka kerran työntävät talot kauvemmaksi oikealle ja vasemmalle. Sillä hyvin merkillinen, mutta tosiperäinen havainto on, että samoin kuin aurinko suurissa kaupungeissa saa etelänpuoleisten talojen julkipuolet kasvamaan ja kehittymään, samoin leventää ajoneuvojen vilkas liike katuja. Uuden elämän oireet ovat silminnähtävät. Tämän vanhan, maaseutumaisen laitakaupungin etäisimpiinkin soppiin ilmestyy kivitys, katukäytäviä alkaa muodostua ja edetä sinnekin, missä ei ole vielä niiden astujoita. Eräänä muistettavana aamuna, heinäkuussa vuonna 1845, nähtiin siellä äkkiä mustien asfalttipatojen savuavan. Sinä päivänä saattoi sanoa sivistyksen ehtineen Ourdnen kadulle ja Pariisin valloittaneen Saint-Marceaun etukaupungin.

2.

Keltasirkku ja huuhkaja samassa pesässä.

Ylempänä kuvatun Gorbeaun talon edustalla pysähtyi Jean Valjean. Petolinnun tavoin oli hän valinnut tämän yksinäisen, aution paikan tyyssijakseen.

Liivintaskustaan penkoi hän pää-avaimen tapaisen, avasi oven, astui sisään, sulki sitten oven huolellisesti ja nousi portaat, yhä kantaen Cosettea.

Portaiden yläpäähän päästyään veti hän taskustaan toisen avaimen ja avasi sillä toisen oven, jonka hän myöskin heti lukitsi jälleen. Huone, minne hän astui, oli jonkunlainen tilava ullakkokamari, jonka ainoana kalustuksena olivat lattialle levitetty patja, pöytä ja pari tuolia. Nurkassa hehkui pieni rauta-uuni. Puistokadun lyhty valaisi heikosti tätä viheliäistä koppia. Perällä oli pieni syvennys ja siinä vyöpohjainen vuode. Jean Valjean kantoi Cosetten tälle vuoteelle ja laski lapsen siihen. Lapsi ei herännyt.

Hän iski tulta tuluksin ja sytytti kynttilän; nämä kojeet oli jo ennakolta varattu pöydälle. Ja kuten eilen illallakin, alkoi hän taas katsella Cosettea, kasvoilla ilme, jonka liikutus, sydämellisyys ja heltymys muistutti melkein hourailua. Pikku tyttö oli vaipunut uneen, tietämättä, kuka häntä kuljetti, ja jatkanut nukkumistaan, tietämättä, missä oli. Hänestä henki se rauhallinen luottamus, johon kykenee vain suuri väkevyys tai suuri heikkous.

Jean Valjean kumartui suutelemaan tämän lapsen kättä.

Yhdeksän kuukautta aikaisemmin oli hän samaten suudellut äidin kättä, äidin, joka oli myös vaipunut uneen.

Sama tuskaisa, syvä, ahdistava tunne täytti nytkin hänen sydämensä.

Hän polvistui Cosetten vuoteen ääreen.

Oli jo täysi päivä, mutta lapsi nukkui yhä. Joulukuisen auringon kalpea säde tunkeutui kurjan huoneen akkunasta sisään ja veteli kattoon pitkiä valo- ja varjosäikeitä. Äkkiä jyrisivät raskaat kivivankkurit puistokatua pitkin, täristivät talorähjää ukkosen tavoin ja panivat sen vapisemaan perustuksiaan myöten.

"Heti, rouva!" kiljaisi Cosette, pelästyneenä heräten, "heti! heti!"

Ja hän kavahti vuoteelta, silmäluomet vielä puoliksi sikeän unen sulkemina, ojentaen kättänsä huoneen nurkkaa kohti.

"Ai, ai, missä on luutani!" hätäili hän.

Hän avasi silmänsä täydelleen ja näki Jean Valjeanin hymyilevät kasvot.

"Ahaa, niin, sehän onkin totta!" huudahti lapsi. "Hyvää huomenta, herra."

Lapset ottavat ilman pitempiä ihmettelyjä, tutunomaisesti vastaan onnen ja ilon, koska he ovat luonnostaan pelkkää onnea ja iloa.

Cosette äkkäsi Katariinan vuoteensa jalkopäässä, otti sen syliinsä, ja sillä leikitellen teki hän satoja kysymyksiä Jean Valjeanille:

Missä oltiin? Oliko Pariisi iso? Oliko rouva Thénardier hyvin kaukana? Eikö hänen enää koskaan tarvitse mennä rouva Thénardierin luo? J.n.e. J.n.e.

Äkkiä hän huudahti:

"Miten täällä onkaan kaunista!"

Huone oli kehno ja kurja. Mutta hän tunsi itsensä vapaaksi.

"Lakaisenko minä tätä hiukan?" kysyi hän sitten.

"Leiki sinä vain!" vastasi Jean Valjean.

Näin kului päivä.

Mitään kohtalostaan ymmärtämättä ja pyrkimättäkään sitä ymmärtämään, oli Cosette sanomattoman onnellinen tämän nuken ja tämän ukon seurassa.

3.

Kaksi onnettomuutta tuottaa yhtyneenä onnea.

Seuraavankin päivän sarastaessa oli Jean Valjean Cosetten vuoteen ääressä. Liikahtamatta odotti hän siinä lapsen heräämistä.

Uusi tunne tunkeutui hänen sieluunsa.

Jean Valjean ei ollut koskaan rakastanut ketään. Kaksikymmentäviisi vuotta oli hän ollut yksinään maailmassa. Hän ei ollut koskaan ollut isä, rakastaja, aviopuoliso, ystävä. Vankilassa oli hän ollut ilkeä, synkkä, juro, tietämätön ja raaka. Tämän vanhan rangaistusvangin sydän oli vielä neitsyyden tilassa. Sisarestaan ja sisarensa lapsista oli hänellä ollut vain etäinen, hämärä muisto, joka oli lopulta haihtunut melkein kokonaan. Hän oli ponnistellut ankarasti heidät löytääkseen, mutta kun hän ei ollut siinä onnistunut, oli hän unohtanut heidät. Sellainen on ihmisluonto. Hänen nuoruutensa muut kiintymykset, mikäli niitä oli ollut, olivat myös vaipuneet unohduksen yöhön.

Kun hän näki Cosetten, kun hän kantoi tätä onnetonta lasta orjuudesta vapauteen, joutui koko hänen sisimpänsä hurjan liikutuksen valtaan. Kaikki, mitä hänessä oli hellää ja tunnekykyistä, heräsi ja pyrki kohdistumaan tähän lapseen. Hän astui Cosetten vuoteen ääreen ja hän vapisi riemusta. Hän tunsi puristuksia kuin äiti, eikä hän tiennyt, mitä se oli. Sillä hyvin salaperäinen, mutta hyvin ihana on tunteiden suuri, ihmeellinen nousu sydämessä, joka alkaa rakastaa.

Vanha, kokematon sydän parka!

Mutta koska hänellä oli ikää viisikymmentäviisi vuotta ja Cosettella vain kahdeksan, suli hänen elämänsä ensimäinen ja ainoa rakkaus kuvaamattomaksi hohteeksi.

Nyt kohtasi hän valkeuden enkelin toisen kerran. Piispa oli nostanut hänen taivaansa rannalle hyveen ruskotuksen. Cosette loihti sinne rakkauden loimon.

Ensimäiset päivät vierivät huomaamatta siinä hohteessa.

Cosettekin muuttui tietämättään toiseksi, hänkin, pikku raukka! Kun hänen äitinsä hänet jätti vieraiden huomaan, oli hän niin pieni, ettei hän muistanut siitä enää mitään. Kaikkien lasten tavoin, jotka nuorten viinipuunvesojen lailla pyrkivät kiintymään kaikkeen, oli hänkin pyrkinyt rakastamaan. Hän ei ollut siinä onnistunut. Kaikki olivat työntäneet hänet luotaan, Thénardier, heidän lapsensa, muiden lapset. Hän oli jo rakastanut talon koiraa, mutta sekin oli kuollut. Sen jälkeen olivat kaikki häntä hyljeksineet, sekä ihmiset että muut. Surullista on sitä sanoa -- me olemme siihen jo viitanneetkin -- tämän kahdeksanvuotiaan lapsen sydän oli pysynyt kylmää kylmempänä. Se ei ollut hänen vikansa, sillä rakastamisen kykyä ei häneltä puuttunut; häneltä puuttui rakastamisen tilaisuutta. Niinpä alkoikin heti ensimäisestä päivästä kaikki, mikä hänessä tunsi ja ajatteli, rakastaa tätä ukkoa. Hän tunsi, mitä hän ei ollut koskaan ennen tuntenut: hän tunsi koko olemuksensa avautuvan hellemmille vaikutuksille.

Ukko ei näyttänyt hänestä enää vanhalta eikä köyhältä. Jean Valjean oli hänestä kaunis, samoin kuin heidän kurja asuntonsa oli hänestä ollut kaunis.

Senlaisia ovat aamuruskon, lapsuuden, nuoruuden, ilon vaikutukset. Maailman ja elämän uutuudella on siinä osansa. Ei mikään ole ihanampaa kuin onnen helovärinen heijastus kurjaan asumukseen. Mutta meillä kaikilla on muistossamme tuollainen sinenhohtava ullakkokamari.

Viidenkymmenen vuoden ikä-eroituksen kautta oli luonto kaivannut syvän juovan Jean Valjeanin ja Cosetten välille. Mutta kohtalo täytti tämän juovan. Kohtalo saattoi äkkiä toistensa yhteyteen ja kihlasi voimassaan vastustamattomana toisilleen nämä kaksi harhailevaa, juuriltaan temmaistua olentoa, joita ikä eroitti, mutta joita onnettomuus yhdisti. Toinen täydensi toista. Cosette etsi vaistomaisesti isää, samaten kuin Jean Valjean etsi vaistomaisesti lasta. Kohtaaminen merkitsi siis tapaamista. Sillä salaperäisellä hetkellä, jolloin heidän kätensä yhtyivät, kiintyvät he toisiinsa iki-ajoiksi. Kun nämä kaksi sielua huomasivat toisensa, tunsivat he olevansa välttämättömiä toisilleen, ja he liittyivät lujasti yhteen.

Ymmärtäen sanat niiden avarimmassa, ehdottomimmassa merkityksessä, saattaisi sanoa, että haudan seinät eroittivat heidät kaikista muista ihmisistä ja että Jean Valjean oli leski, niinkuin Cosette oli orpo. Siitä johtui, että Jean Valjeanista tuli ikäänkuin jollakin taivaallisella tavalla Cosetten isä.

Eikä se salaperäinen vaikutus, jonka Cosetteen teki Chellesin metsän pimeydessä Jean Valjeanin käden tarttuminen hänen käteensä, ollut mitään kuvittelua, vaan todellisuutta. Tämän miehen astuminen tämän lapsen kohtalon piiriin merkitsi Jumalan tarttumista hänen elämänsä ohjaksiin.

Muuten oli Jean Valjean oivallisesti valinnut tyyssijansa. Hän oli siellä niin hyvässä turvassa, että se näytti häiriintymättömältä.

Makuukammiolla varustettu huone, missä hän Cosetten kanssa asui, oli juuri se huone, jonka akkuna oli puistokatua päin. Tämä akkuna oli ainoa koko talossa, eikä naapurien katseita tarvinnut peljätä ei sivuilta eikä edestä.

Numero 50-52:n alikerros, joka oli kuin mikäkin ränsistynyt vajarakennus, oli puutarhurien varastohuoneena, eikä se ollut missään yhteydessä ylemmän kerroksen kanssa. Niiden välillä oli permanto, jossa ei ollut ei aukkoa eikä portaita ja joka oli kuin talorähjän pallea. Ylemmässä kerroksessa oli, kuten olemme huomauttaneet, useampia huoneita ja ullakkokammioita, joista vain yhdessä asui Jean Valjeanin taloutta hoitava vanha eukko. Muut olivat tyhjillään.

Tämä eukko, jota kunnioitettiin tuolla komealla nimellä _päävuokralainen_, mutta jolla itse asiassa oli hoidettavinaan portinvartijattaren tehtävät, oli joulupäivänä luovuttanut hänelle tämän huoneen. Hän oli sanonut saavansa eläkettä valtiolta, mutta joutuneensa häviölle espanjalaisissa liike-yrityksissä ja siirtyvänsä nyt tänne tyttärentyttärineen. Hän oli maksanut kuusi kuukautta etukäteen ja antanut eukolle toimeksi kalustaa huone ja makuukammio. Tämän kalustamisen tuloksiin olemme jo tutustuneet. Samainen eukko oli heidän kotiutumisensa iltana sytyttänyt tulen rauta-uuniin ja varustanut kaikki valmiiksi.

Viikot vierivät. Tässä kurjassa hökkelissä viettivät he yksissä onnellista elämää.

Jo varhaisesta aamunkoitosta nauroi, puheli ja lauleli Cosette. Lapsilla on aamulaulunsa kuten linnuillakin.

Joskus tapahtui, että Jean Valjean tarttui hänen punertavaan, paleltumain sierottamaan kätöseensä ja suuteli sitä. Lapsi raukka, joka oli tottunut vain lyönteihin, ei ymmärtänyt siitä mitään ja poistui häpeissään.

Tuon tuostakin muuttui hänen ilmeensä vakavaksi, ja hän tarkasteli pientä mustaa pukuansa. Cosette ei käynyt enää ryysyissä, hän kävi surupuvussa. Hän oli päässyt kurjuudesta ja astunut elämään.

Jean Valjean oli ryhtynyt opettamaan hänelle aakkosia. Lasta tavuuttaessaan johtui hän väliin ajattelemaan, että hän oli rangaistusvankilassa opetellut lukemaan pahat aikomukset mielessä. Nämä aikomukset olivat nyt muuttuneet tykkänään toisiksi, nyt, kun hän opetti lasta lukemaan. Ja vanha kaleerivanki hymyili enkelten mietteliästä hymyä.

Hän tunsi siinä ylemmän johtoa, tahdon ohjausta, joka ei ollut ihmisten, ja hän vaipui mietiskelyihin. Hyvillä ajatuksilla on pyörryttävät syvyytensä kuten huonoillakin.

Opettaa Cosettea lukemaan ja toimittaa lasta leikkimään, siinä oli melkein Jean Valjeanin koko elämä. Ja sitten puheli hän lapselle tämän äidistä ja ohjasi häntä rukoukseen.

Lapsi sanoi häntä _isäksi_, eikä hänelle muuta nimeä tietänytkään.

Jean Valjean saattoi tuntikausia katsella hänen pukevan ja riisuvan nukkeaan ja kuunnella hänen haasteluaan. Elämällä oli nyt hänen mielestään tarkoituksensa, ihmiset olivat hänestä hyviä ja rehellisiä, hän havaitsi jaksavansa elää hyvin vanhaksi nyt, kun tämä lapsi häntä rakasti. Hän näki tulevaisuutensa kirkkaana ja säteilevänä, koska Cosette levitti siihen viehättävää valoaan. Parhaimmiltakaan ei joskus puutu itsekkäitä ajatuksia. Väliin oli hän tuntevinaan jonkunlaista tyytyväisyyttä siitä, että Cosettesta tulisi ruma.

Tämä on vain meidän yksityinen mielipiteemme. Mutta lausuaksemme ajatuksemme täydellisenä, ei meistä näytä mahdottomalta, että Jean Valjean olisi alkaessaan rakastaa Cosettea tarvinnut tätä kiihoketta hyvässä pysyäkseen. Hän oli uusilta puolilta tutustunut ihmisten ilkeyteen ja yhteiskunnan kurjuuteen, puolilta, jotka estivät näkemästä kokonaisuutta ja jotka paljastivat totuuden vain osaksi. Hän oli nähnyt naisen kohtalon Fantinen tarinassa, hän oli tutustunut virkavaltaan Javertin henkilössä. Hän oli uudelleen joutunut rangaistusvankilaan, tällä kertaa siksi, että oli menetellyt oikein. Uusia katkeria kokemuksia ei ollut suinkaan puuttunut. Inho ja kyllääntymys olivat valtaamaisillaan hänet jälleen. Piispan muistokin oli ehkä muutamin hetkin hyvin lähellä himmenemistään, vaikkapa vain sitten loistaakseen sitä kirkkaampana ja mahtavampana; mutta tämä pyhitetty muisto himmeni ehdottomasti. Kuka tietää, eikö Jean Valjean ollut menettämäisillään toivoaan ja vaipumaisillaan uudelleen liejuun?

Mutta nyt hän rakasti, ja nyt oli hän väkevä.

Ah! Hän ei tosiaankaan seisonut yhtään vakavammin kuin Cosettekaan. Hän suojeli lasta, ja lapsi tuki häntä. Hänen avullaan jaksoi lapsi kulkea eteenpäin elämässä. Lapsen avulla jaksoi hän kulkea eteenpäin hyveessä. Hän oli lapsen turva, ja lapsi oli hänen tukensa. Kohtalo! Miten tutkimattomat, jumalalliset ovatkaan sinun salaisuutesi, miten ihmeelliset sinun tiesi!

4.

Päävuokralainen tekee huomioita.

Varovaisuudessaan ei Jean Valjean koskaan poistunut talosta päivisin. Mutta hämärän tultua käveli hän tunnin, pari, joskus yksin, usein Cosette seuranaan, etsien puistokatujen yksinäisimpiä soppia ja astuen kirkkoihin yön saavuttua. Mieluiten kävi hän Saint-Médardin kirkossa, joka oli lähinnä. Milloin hän ei ottanut Cosetteä mukaansa, jäi lapsi eukon huomaan, mutta suuri oli hänen ilonsa päästessään kävelemään ukon kanssa. Hänen mielestään oli ukon seurassa vietetty hetki huvittavampi yksinpä Katariina-puuhailujakin. Ukko piti häntä kädestä ja kertoili hänelle hauskoja tarinoita.

Cosette olikin luonteeltaan hyvin iloinen.

Eukko siisti ja valmisti ruoan ja kävi ostoksilla.

He elivät hyvin säästeliäästi, pitäen tosin aina pientä tulta uunissa, mutta muuten esiintyen hyvin vaatimattomasti. Jean Valjean ei ollut millään tavoin muuttanut huoneen kalustusta. Hän oli vain laitattanut täydellisen oven entisen, lasilla varustetun sijalle Cosetten makuukammioon.

Hän piti yhä keltaista takkiaan, mustia kaatioitaan ja vanhaa hattuaan. Kadulla luultiin häntä rutiköyhäksi. Sattui joskus, että hyväsydämiset naiset kääntyivät antamaan hänelle rahaa. Jean Valjean otti rahan ja kiitti syvään kumartaen. Mutta joskus tapahtui myös, että hän tapasi jonkun kurjimuksen apua anomasta. Silloin vilkaisi hän ympärilleen, nähdäkseen, huomasiko häntä kukaan, läheni vaivihkaa ryysyläistä, painoi hänen kouraansa rahan, usein hopearahan, ja kaikkosi nopeasti. Siitä oli haittansa. Niillä paikoin alettiin häntä mainita nimellä _almuja jakeleva kerjäläinen_.

Vanha _päävuokralainen_, ilkeä olento, jonka kateelliset silmät olivat alituisesti tähdättyinä lähimäiseensä, vakoili uutterasti Jean Valjeania, vaikka tällä ei ollut siitä aavistustakaan. Eukko oli hiukan kuuro, mikä vain sai hänen kielensä sitäkin kerkeämmin liikkumaan. Nuoruutensa ajoilta oli hänellä jäljellä kaksi hammasta, yksi yläleuvassa, toinen alaleuvassa, joita hän alituiseen takoi vastakkain. Hän oli kokenut udella yhtä ja toista Cosettelta, mutta koska tämä ei mitään tiennyt, ei hän voinut mitään ilmaista, paitsi sen, että he tulivat Montfermeilistä. Aamuna muuanna huomasi tämä urkkija Jean Valjeanin menevän erääseen talon asumattomaan huoneeseen, kasvoilla ilme, joka tuntui eukosta kummalliselta. Hän seurasi Jean Valjeania hiljaa kuin vanha kissa ja saattoi seurata hänen toimiaan piilostaan vastapäisen oven takaa. Suuremmaksi varmuudeksi käänsi Jean Valjean selkänsä tätä ovea päin. Eukko näki hänen kaivelevan taskuansa ja ottavan sieltä pienen kotelon, sakset ja lankaa. Sitten ratkoi ukko hiukan takkinsa sisusta ja veti aukosta kellahtavan paperinpalasen, jonka kiehitti auki. Kauhistuen havaitsi eukko sen tuhannen frangin seteliksi. Tämä oli toinen tai kolmas tuhannen frangin seteli, jonka hän oli nähnyt eläessään. Hän puitti pakoon ylen pelästyneenä.

Hetkisen kuluttua tuli Jean Valjean hänen puheilleen ja pyysi häntä käymään särkemässä sen tuhannen frangin setelin, mainiten sitä eläkkeensä puolivuotismaksuksi, jonka hän oli muka nostanut eilen.

"Mistä?" ajatteli eukko. Hänhän poistui talosta vasta kuuden maissa illalla, eikä valtion maksutoimisto liene auki siihen aikaan.

Eukko kävi vaihtamassa setelin ja mietti ja aprikoi. Tämä tuhannen frangin seteli synnytti sopivalla tavalla selitettynä ja monistettuna kokonaisen kauhistuneen juorutulvan Vignes-Saint-Marcelin kadun akkojen keskuudessa.

Eräänä päivänä tapahtui, että Jean Valjean sahasi käytävässä puita paitahihasillaan. Eukko puuhaili parhaillaan jotakin huoneessa. Hän oli yksin, sillä Cosette seisoi ihailemassa puukasoja. Eukko näki takin naulassa ja päätti tutkia sitä lähemmin. Sisus oli jälleen neulottu kiinni. Eukko tunnusteli sitä huolellisesti ja oli huomaavinaan päällyksen ja sisuksen välissä paperia. Varmaankin toisia tuhannen frangin seteleitä!

Sitä paitsi löysi hän taskuista kaikenlaisia esineitä. Ei ainoastaan neuloja, saksia ja lankaa, jotka hän oli nähnyt, vaan myöskin tilavan kirjetaskun, hyvin suuren veitsen, ja, mikä epäilyttävintä, useampia erivärisiä tekotukkia. Tämän takin jokainen tasku näytti olevan erikoisesti varustettu jotakin odottamatonta tapausta varten.

Talon asukkaat ehtivät näin talven viime päiviin.

5.

Lattialle kilahtaoa viiden frangin raha pitää aika melua.

Saint-Médardin lähettyvillä oleili muuan kerjäläinen, joka tavallisesti istui kyyrysissään erään vanhan, täytetyn kaivon arkulla ja jolle Jean Valjean usein antoi almun. Hän ei juuri kulkenut tämän miehen ohi ojentamatta hänelle paria ropoa. Joskus hän häntä puhuttelikin. Kerjäläisen kadehtijat sanoivat Jean Valjeanin olevan _poliisin väkeä_. Tämä puutteenalainen oli jo seitsemänkymmenenviiden vanha, ollut ennen palvelijana jossakin kirkossa ja mumisi alituiseen rukouksia.