Part 6

"Niin, herra, kansa on jo kärsinyt kauan. Ja sitten, katsokaas, siinä ei ole vielä kaikki. Mitä tulette Te tänne utelemaan ja puhumaan Ludvig XVII:stä? Enhän edes Teitä tunne. Koko sinä aikana, jolloin olen asunut tällä seudulla, olen elänyt tässä hiirenloukussa, yksinäni, Poistumatta askeleenkaan vertaa, näkemättä ketään muita ihmisiä kuin tämän lapsen, joka minua auttaa. Teidän nimenne kaiku on tosin hämäränä saapunut aina tänne asti, ja minun täytyy myöntää, sen kaiku ei ole ollut varsin huono. Mutta sehän ei merkitse mitään. Taitavilla ihmisillä on niin monen monta keinoa uskotella itsestään yksinkertaiselle kansanmiehelle vaikka mitä tahansa. Sivumennen sanoen: en kuullut vaunujenne ratinaa; Te olette varmaankin jättänyt ne tuonne metsänreunaan maantien risteykseen. Minä en Teitä tunne, toistan vieläkin. Sanotte olevanne piispa, mutta tuo ei anna minulle hämärintäkään aavistusta Teidän siveellisestä olemuksestanne. Toistan siis äskeisen kysymykseni. Kuka Te olette? Te olette piispa, se tietää: Te olette kirkkoruhtinas, yksi noita kullassa kimaltelevia, koristeltuja, runsastuloisia miehiä, joilla on lihavat palkat -- Dignen hiippakunnassa viisitoista tuhatta frangia vakinaista palkkaa, kymmenen tuhatta frangia ylimääräistä, yhteensä kaksikymmentäviisi tuhatta frangia -- joilla on ylelliset keittiöt, joilla on korupukuiset palvelijat, jotka elävät komeasti, jotka syövät lintupaistia perjantaisin, jotka pöyhkeilevät hovipalvelija edessä, hovipalvelija takana loistovaunuissaan, joilla on ylpeät palatsit ja jotka ajaa jyryyttävät nelivaljakolla Jeesuksen Kristuksen nimeen. Hänen joka kulki paljain jaloin! Te olette ylhäinen kirkon palvelija: runsaat tulot, palatsit, hevoset, kamaripalvelijat, ylellinen ruoka, kaikki elämän nautinnot, Teillä on kaikki tuo kuten muillakin kaltaisillanne, ja kuten muut, pidätte Te sen hyvänänne. Kyllähän on hyvä niinkin, mutta siinä on liiaksi tai siinä ei ole tarpeeksi. Se ei luo minulle selvää käsitystä Teidän todellisesta sisäisestä arvostanne, Teidän, joka tulette ehkä tänne siinä korskeassa mielessä, että Te tuotte minulle itse viisauden aarteet. Kenelle minä puhun? Kuka Te olette?"

Piispan pää vaipui rinnoille ja hän vastasi: -- _Vermis sum_.[18]

"Maan matonen kuomuvaunuissa!" murisi entinen konventin jäsen.

Nyt oli konventin jäsenen vuoro olla korskea ja piispan vuoro nöyrtyä.

Piispa tarttui lempeästi puheeseen:

"Herra, ehkä olette oikeassa. Mutta selittäkäähän minulle, mitenkä vaununi, jotka odottavat tuolla parin askeleen päässä puiden takana, miten runsas pöytäni ja lintupaisti, jota syön perjantaisin, mitenkä minun kahdenkymmenenviiden tuhannen frangin tuloni, miten minun palatsini ja palvelijani todistavat, ett'ei sääli ole hyve, ett'ei lempeys ole velvollisuus sekä ett'ei vuosi 1793 ole ollut kauhistuttavan julma".

Entinen konventin jäsen pyyhkäisi kädellä otsaansa, aivan kuin puistaakseen siitä pilven.

"Ennen kuin Teille vastaan", sanoi hän, "pyydän Teiltä anteeksi muuatta seikkaa. Tein äsken väärin, herra. Te olette luonani, Te olette vieraani. Minun tulee olla huomaavainen Teitä kohtaan. Te väitätte ajatuksiani vastaan, minun tulee tyytyä ahdistamaan Teidän mietteitänne. Teidän rikkautenne ja nautintonne ovat etuja, joita minä voisin käyttää Teitä vastaan väittelyssämme, mutta hyvään tapaan kuuluu olla sitä tekemättä. Lupaan olla enää niihin vetoomatta".

"Kiitän", sanoi piispa.

G. jatkoi:

"Palatkaamme siis selitykseen, jota minulta vaaditte. Ettäkö vuosi 1793 on ollut kauhistuttavan julma?"

"Niin, kauhistuttavan, säälimättömän julma!" sanoi piispa. "Mitä ajattelette Te Maratista, joka paukutti käsiään mestauskoneen kunnioiksi?"

"Mitä ajattelette sitten Te Bossuetista,[19] joka lauloi _Te Deumia_[20] hurjain husaarien hirmutöistä protestanttien taloissa"?[21]

Vastaus oli järeä, mutta se iski maaliinsa pistämällä kuin terotettu tutkain. Piispa säpsähti eikä löytänyt sanaakaan vastineeksi; mutta häntä loukkasi tapa, millä Bossuetin nimeä mainittiin. Paraimmillakin ihmisillä on omat pienet epäjumalansa, ja heitä joskus hieman kiusaavat johdonmukaisen ajattelun armottomat lyönnit.

Entinen konventin jäsen alkoi huohottaa. Rinnansalpautuminen, joka kuoleman tullen yhtyy viimeisiin hengenvetoihin, katkaisi tuontuostakin hänen äänensä. Mutta hänen silmistään säteili vielä täydellinen sielun selkeys. Hän jatkoi:

"Sanokaamme vielä sananen yhdestä ja toisesta seikasta; se on minun mielikseni. Ulkopuolella vallankumouksen, joka kokonaisuudessaan katsottuna on äärettömän suuri myönnytys ihmisyydelle, muodostaa vuosi 1793, surkeata kyllä, pahan sora-äänen. Teistä se tuntuu säälimättömän julmalta, mutta mitenkähän oli koko yksinvaltiuden laita, herra? Carrier on rosvo; mutta minkä nimen annatte Montrevelille? Fouquier-Tinville on konna; mutta mikä on mielipiteenne Lamoignon-Bavillestä? Maillard on inhottava, mutta katsokaahan Saulx-Tavannesiakin, olkaa hyvä! Isä Duchêne on verenhimoinen, mutta minkä mainesanan suotte isä Letellierille? Jourdan-Miehentappaja on hirviö, mutta pienempi hirviö sentään kuin markiisi de Louvois. Herra, herra, minä valitan kyllä arkkiherttuatar ja kuningatar Marie-Antoinetten kohtaloa, mutta minä valitan myös sen kurjan hugenottivaimon kohtaloa, joka vuonna 1685 Ludvig Suuren hallitessa, herra, sidottiin -- hänellä oli juuri silloin lapsi imetettävänä -- yläruumis vyötäisiin asti paljastettuna paaluun, vähän matkan päähän lapsestaan; rinnat olivat pakahtua maidosta ja sydän tuskasta; tuo nälistynyt kalpea pienokainen näki rinnat, kärsi yhä enemmän ja huusi; ja pyöveli sanoi vaimolle, äidille ja imettäjälle: Kiroa uskosi! pakottaen hänet näin valitsemaan joko lapsensa kuoleman tai omantuntonsa kuoleman. Mitä sanotte tällaisista äidin kannettaviksi sälytetyistä Tantalon tuskista? Herra, painakaa tarkoin mieleenne tämä: Ranskan vallankumouksella on ollut omat syynsä. Sen raivoovan vihan on tulevaisuus sovittava. Sen tuloksena on ollut parempi maailma. Sen kauhistuttavimmatkin iskut sukeutuvat helläksi hyväilyksi ihmissuvulle. En puhu enää pitemmältä. Lopetan; olenkin liian hyvällä puolella. Muuten alkaa nyt minun kuolinkamppailuni".

Ja herjeten tähystelemästä piispaa, täydensi entinen konventin jäsen ajatuksensa seuraavin tyynin sanoin:

"Niinpä niin: edistyksen murtavia hyökkäyksiä kutsutaan vallankumouksiksi. Kun ne ovat päättyneet, tunnustetaan, että ihmiskuntaa on tosin rutosti ruoskittu, mutta että se sitten on kulkenutkin aika vauhtia".

Entinen konventin jäsen ei aavistanutkaan vallottaneensa kaikki piispan sisäiset linnotukset, toisen toisensa jälkeen. Yksi oli kuitenkin vielä pystyssä, ja tästä varustuksesta, tästä hänen ylhäisyytensä Bienvenun puolustautumisen viimeisestä tukikohdasta lähtivät seuraavat sanat, joissa ilmeni jälleen melkein entinen ankaruus:

"Edistyksen täytyy uskoa Jumalaan. Hyvä ei voi käyttää pahoja palvelijoita. Huono on jumalankieltäjä ihmiskunnan ohjaajaksi".

Vanha kansanedustaja ei vastannut. Hän vavahti. Hän katsahti kohti taivasta, ja kyynel kihosi hiljalleen tähän katseeseen. Kun silmäripset täyttyivät, vierähti kyynelpisara hänen kuolonkalpealle poskelleen, ja hän sanoi melkein änkyttäen, hiljaa ja ikäänkuin itsekseen puhuen, katse kadonneena avaruuden syvyyksiin:

"Oi Sinua kaiken perikuva! Sinä yksin olet olemassa!"

Piispan valtasi selittämätön, väkevä mielenliikutus.

Hetkisen hiljaisuuden jälkeen kohotti vanhus sormensa taivaaseen päin ja jatkoi:

"Äärettömyys on olemassa. Se on tuolla. Ell'ei äärettömyydellä olisi minuutta, olisi 'minä' sen rajapylväs; se ei olisikaan ääretön; toisin sanoen: sitä ei olisi olemassa. Mutta se on olemassa. Siis sillä on minuus. Tämä äärettömyyden minuus on Jumala".

Kuoleva lausui nämä sanat kaikuvalla äänellä ja korkean innostuksen värisyttämänä, aivan kuin näkisi hän jonkun. Kun hän oli puhunut, sulkeutuivat hänen silmänsä. Ponnistus oli hänet peräti uuvuttanut. Hän näytti tosiaankin eläneen yhdessä minuutissa ne muutamat tunnit, jotka hänellä olivat vielä elettävänä. Se, mitä hän oli juuri sanonut, näytti vieneen häntä lähemmäksi kuoleman salaperäistä valtijasta. Viimeinen hetki oli käsillä.

Piispa ymmärsi sen, aika kiiruhti: pappinahan hän oli tänne tullut. Äärimäisestä kylmyydestä oli hän asteittain kulkenut äärimäisen liikutuksen valtaan. Hän tarkasti noita sulkeutuneita silmiä, hän tarttui tähän vanhaan, ryppyiseen, jääkylmään käteen ja kumartui kuolevan puoleen:

"Tämä hetki kuuluu Jumalalle. Eikö Teistäkin tuntuisi ikävältä, jos me olisimme tavanneet toisemme turhaan?"

Entinen konventin jäsen aukaisi silmänsä. Juhlaisa vakavuus, jossa jo liitelivät kuoleman varjot, jäykistyi hänen kasvoilleen.

"Herra piispa", sanoi hän hitaalla äänellä, joka ehkä johtui pikemminkin sielun arvokkaasta ylevyydestä kuin voimien raukeamisesta, "minä olen viettänyt elämäni mietiskelyssä, tutkimisessa ja ajattelemisessa. Olin jo kuudenkymmenen vanha, kun isänmaani minua kutsui ja käski minua käymään käsiksi oloihinsa. Minä tottelin. Oli harhaluuloja ja väärinkäytöksiä: minä taistelin niitä vastaan. Oli vallassa hirmuhallitus: minä olin sitä hävittämässä. Oli olemassa oikeuksia ja totuuksia ja periaatteita: minä julistin niitä ja minä tunnustin ne omikseni. Isänmaamme alueelle hyökättiin: minä puolustin sitä. Uhattiin turmiolla Ranskaa: minä tarjosin rintani lävistettäväksi. En ollut silloin rikas ja köyhä olen nytkin. Minä olin yhtenä valtion hallitsijana muiden joukossa, ja valtion aarreaittojen holvit olivat täpösen täynnä rahaa, niin että oli pakko tukea seiniä, jotka olivat halkeamaisillaan kullan ja hopean painosta. Minä söin Arbe-Sec-kadun varrella kahdestakymmenestäkahdesta sousta[22] päivän. Minä autoin hädänalaisia, minä koetin lieventää kärsiväin kohtaloa. Minä revin tosin alttariliinan, sitä en kiellä; mutta se tapahtui isänmaan haavojen parantamiseksi. Minä olen aina kokenut avustaa ihmiskunnan kulkua kohti valkeutta, ja joskus olen minä asettunut armotta edistyksenkin tielle. Tilaisuuden sattuen suojelin omia vastustajianikin, teikäläisiä. Ja Peteghemissä Flanderissa, samaisella seudulla, missä merovinki-kuninkailla oli kesäpalatsinsa, on eräs urbanistain veljeskunnan luostari, Pyhän Klaaran apottiluostari Beaulieussä, jonka pelastin vuonna 1793. Minä olen tehnyt velvollisuuteni voimieni mukaan, ja minä olen voittanut sen hyvän, mihin olen kyennyt. Kuitenkin on minua ajettu, ahdistettu, hätyytetty, vainottu, mustattu, parjattu, pilkattu, kirottu, tuomittu. Jo monia vuosia, nytkin kun jo hapseni ovat harmaantuneet, tiedän minä monen ihmisen uskovan itsellään olevan oikeuden halveksia minua; minä olen tietämättömän rahvas-raukan silmissä ikuisesti tuomittu, ja minä suostun ketään vihaamatta elämään tässä vihan synnyttämässä yksinäisyydessä. Nyt olen minä kahdeksankymmenenkuuden vuoden vanha; minä kuolen kohta. Mitä Te minulta enää pyydätte?"

"Teidän siunaustanne", sanoi piispa.

Ja hän lankesi polvilleen.

Kun piispa kohotti päätään, oli entisen konventin jäsenen kasvoille levinnyt ylevä rauha. Hän oli kuollut.

Piispa palasi kotiinsa erinomaisiin ajatuksiin vaipuneena. Hän vietti koko yön rukouksissa. Seuraavana päivänä yrittivät muutamat rohkeat uteliaat puhua hänelle entisestä konventin jäsenestä G:stä. Mutta hän vain viittasi taivaaseen päin. Tästä hetkestä lähtien kohteli hän pieniä ja kärsiviä kaksinkertaisella hellyydellä ja veljeydellä. Pienimmätkin viittaukset tähän "vanhaan konnaan" saivat hänet vajoamaan kummallisiin mietiskelyihin. Kukaan ei voisi sanoa, ett'ei tämän hengen ilmestyminen hänen henkensä tielle ja tämän jalon omantunnon heijastuminen hänen omaantuntoonsa olisi merkinnyt ehkäpä suuriakin hänen pyrkimyksessään täydellisyyttä kohti.

Tämä "paimenkäynti" synnytti luonnollisesti aikamoisen kielenpieksännän paikallisissa pikkupiireissä:

"Onko piispan paikka tuollaisen kuolevan vuoteen ääressä? Kääntymistähän oli mahdoton odottaakaan. Kaikki nämä vallankumoukselliset ovat auttamattomia luopioita. Miksi siis sinne mennä? Mitä hän siellä luuli näkevänsä? Pitipä hänen olla kovin uteliaan pyrkiäkseen katsomaan, miten paholainen korjaa saaliinsa".

Eräänä päivänä lasketti hänelle muuan vallassäätyinen leskirouva tuolla hävyttömällä oikullisuudella, joka luulee olevansa henkevä, seuraavan sukkeluuden: "Teidän Ylhäisyytenne! Yleisesti halutaan tietää, milloin Teidän korkeutenne panee päähänsä punaisen lakin".[23] -- "Ohho! jopa nyt värin löysittekin!" vastasi piispa. "Onpa onni, että ne, jotka sitä väriä lakissa halveksivat, kunnioittavat sitä hatussa".[24]

11.

Varjoa.

Erehtyisipä suuresti se, joka kaikesta tästä päättäisi että hänen ylhäisyytensä Bienvenu oli jonkunlainen "filosofi-piispa" tai "isänmaallinen sielunpaimen". Hänen kohtauksensa tai paremminkin sanoen hänen yhtymyksensä entisen konventin jäsenen G:n kanssa jätti häneen voimakkaan hämmästyksen tunteen, joka teki vaan hänet entistäänkin helläsydämisemmäksi. Siinä kaikki.

Vaikka hänen ylhäisyytensä Bienvenu olikin kaikkea muuta kuin politikoija, niin lienee kuitenkin tässä paikallaan selvitellä kaikessa lyhykäisyydessä hänen suhdettaan sen ajan tapahtumiin, mikäli hänen ylhäisyytensä Bienvenun päähän milloinkaan pisti asettua niihin johonkin suhteeseen.

Palatkaamme siis joitakuita vuosia taaksepäin.

Jonkun aikaa herra Myrielin piispaksi ylentämisen jälkeen oli keisari tehnyt hänestä myös valtakunnan vapaaherran yhdessä useiden muiden piispojen kanssa. Paavin vangitseminen tapahtui, kuten tiedämme, yöllä heinäkuun 5:n ja 6:n päivän välillä v. 1809. Tämän johdosta kutsui Napoleon herra Myrielinkin ranskalaisten ja italialaisten piispojen kokoukseen Pariisiin. Tämä kokous istui Notre-Dame-kirkossa ja kokoontui ensi kerran 15 p. kesäkuuta 1811, kardinaali Feschin toimiessa puheenjohtajana. Herra Myriel oli niiden yhdeksänkymmenenviiden piispan joukossa, jotka olivat saapuneet. Mutta hän otti osaa vain yhteen ainoaan kokoukseen ja kolmeen, neljään pienempään istuntoon. Vuoristo-hiippakunnan piispana, eläen niin lähellä luontoa keskellä maalaisoloja ja puutteita, näyttää hän tuoneen näiden ylhäisten seuraan aatteita, jotka eivät olleet sopusoinnussa kokouksen yleisen sävyn kanssa. Pian palasikin hän Digneen takaisin. Kun häneltä udeltiin syytä niin pikaiseen kotiutumiseen, vastasi hän: "_Minusta oli heille vain kiusaa. Minä toin heidän keskelleen ulko-ilmaa. Minä olin heidän mielestään kuin mikäkin avoin ovi_".

Toisen kerran sanoi hän: _"Minkä sille mahtoi? Nuo heidän ylhäisyytensä ovat ruhtinaita. Minä taas en ole muuta kuin köyhä talonpoikais-piispa_".

Seikka on todellakin se, ett'ei hän suinkaan ollut niin kovin suuressa suosiossa. Muiden kummallisuuksien ohella piti häneltä kerran päässeen eräänä iltana, kun hän oli erään hyvin huomatun virkaveljensä luona, seuraavatkin sanat: "Kas vaan noita komeita kelloja! noita komeita mattoja! noita korupukuisia palvelijoita! Kyllä se mahtaa olla hyvin rasittavaa! Enpä minä vaan tahtoisi pitää kaikkea tätä ylellisyyttä alati huutamassa korviini: niitä on ihmisiä, joiden on nälkä! niitä on ihmisiä, joiden on kylmä! on paljon köyhiä! on paljon köyhiä!"

Ohimennen sanoen: komeuden viha ei olisi mikään niin ylen älykäs viha. Tämä viha toisi näet mukanaan myös taiteiden vihan. Mutta kirkon palvelijain suhteen on ylellisyys ja komeus ulkopuolella virallisen esiintymisen ja juhlamenojen sula vääryys. Se näyttää paljastavan tapoja ja tottumuksia, joilla todellisesti on hyvin vähän tekemistä armeliaisuuden ja kristillisen rakkauden kanssa. Ylellisesti elävä pappi on vastoin kaikkea järkeä. Papin tulee pysytellä lähellä köyhiä. Vai voidaanko kajota alituisesti öin ja päivin kaikkiin kärsimyksiin, kaikkiin onnettomuuksiin, kaikkiin puutteisiin saamatta itsekin hiukan tätä kurjuutta kannettavakseen, ikäänkuin työpajan tomuna? Voidaanko ajatella ihmistä, joka istuu loimuavan tulen ääressä, eikä hänen tule kuuma? Voidaanko ajatella työmiestä, joka herkeämättä ahertaa sulatus-ahjon ääressä, eivätkä hänen hiuksensa kärvenny, eivätkä hänen kyntensä mustu, eikä hänen tule hiukkaistakaan hiki, eikä hänen kasvoilleen keräänny tomun hiventäkään? Armeliaisuuden ja kristillisen rakkauden ensimäinen todiste papissa ja etenkin piispassa on köyhyys.

Näin ajatteli varmaankin Dignen piispa. Muuten ei pidä suinkaan luulla hänen omaksuneen muutamista arkaluontoisista kysymyksistä mielipiteitä, joita kutsuisimme "vuosisadan aatteiksi". Hän sekaantui hyvin vähän hetken jumaluusopillisiin kiistoihin ja hän vaikeni kirkon ja valtion suhdetta koskevista riita-kysymyksistä. Mutta jos hänet olisi pantu oikein ahtaalle, olisi hän otaksuttavasti osottautunut paremmin paavin-puoluelaiseksi kuin ranskalaisen kansalliskirkon kannattajaksi. Koska me tässä piirrämme luonnekuvaa ja kun tarkotuksemme ei ole mitään salata, täytyy meidän lisätä, että hän katseli jääkylmänä Napoleonin kukistumista. Vuodesta 1813 lähtien oli hän mielissään ja innoissaan kaikista turman sanomista. Hän kieltäytyi menemästä tervehtämään Napoleonia tämän palatessa Elban saarelta, eikä suostunut määräämään yleisiä esirukouksia keisarin puolesta Sadan Päivän aikana.

Paitsi sisartaan neiti Baptistinea oli hänellä vielä kaksi veljeä, toinen kenraali, toinen maaherra. Hän kirjotti usein kummallekin. Hän luki edelliselle hyvän aikaa ankaroita sanoja sen johdosta, että kenraali ollessaan Provencessa ylikomentajana Cannesin maihinnousun aikoihin oli asettunut tuhannenkahdensadan miehen etunenään ja ajanut keisaria takaa aivan niinkuin otusta, joka tahdotaan päästää pakenemaan. Kirjevaihto pysyi sydämellisempänä toisen veljen, entisen maaherran, kunnollisen ja kelpo miehen kanssa, joka eleli Pariisissa yksinäisyyteen vetäytyneenä Cassette-kadun varrella.

Hänen ylhäisyydellään Bienvenullä oli siis hänelläkin puoluehengen hetkensä, katkeruuden hetkensä, synkkä pilvensä. Hetken intohimojen varjo kulki kautta tämänkin lempeän ja jalon hengen, joka oli kiintyneenä vain ijankaikkisuuden asioihin. Totta tosiaan: olisipa hänenlaisensa mies ansainnut olla ilman valtiollisia mielipiteitäkin. Älköön suinkaan ymmärrettäkö väärin meidän ajatustamme: me emme suinkaan sekoita sitä, mitä kutsutaan "valtiollisiksi mielipiteiksi", edistyksen jaloihin pyrkimyksiin, ylevään isänmaalliseen, kansanvaltaiseen ja ihmis-oikeuksia puoltavaan innostukseen, jonka meidän päivinämme täytyy muodostaa jokaisen jalon sydämen pohjasävel. Syventymättä sen enempää kysymyksiin, jotka vain välillisesti koskevat tämän kirjan pää-aihetta, sanomme yksinkertaisesti vain tämän: Olisi ollut kaunista, jos ei hänen ylhäisyytensä Bienvenu olisi ollut kuningasmielinen ja joll'ei hänen katseensa olisi hetkeksikään häivähtänyt siitä viihdyttävästä mietiskelystä, jossa kyetään selvästi yli kaiken inhimillisen, reuhtovan hyörinän ja pyörinän näkemään näiden kolmen ihanan valon säteilevän: totuuden, oikeuden ja lempeyden.

Vaikka kernaasti myönnämmekin, ett'ei Jumala ollut suinkaan luonut hänen ylhäisyyttään Bienvenutä mitään valtiollista tehtävää suorittamaan, olisimme kuitenkin ymmärtäneet ja ihailleet hänen vastarintaansa oikeuden ja vapauden nimessä, hänen ylpeätä hangottelemistaan, hänen vaarallista, mutta oikeata uppiniskaisuuttaan kaikkivaltiasta Napoleonia kohtaan. Mutta sama seikka, joka meitä miellyttää niiden suhteen, jotka kohoavat, ei miellytä meitä yhtä paljon niihin nähden, jotka kaatuvat. Me pidämme taistelusta vain niin kauvan kuin siinä on vaaraa; ja kaikissa tapauksissa on vain taistelun alkajilla yksinään oikeus myöskin se lopettaa. Joka ei ole järkähtämättä pannut vastaan myötäkäymisen päivinä, hänen tulee pitää suunsa kiinni kukistumisenkin hetkellä. Menestyksen aikojen lahjomaton vastustaja on ainoa laillinen oikeudenkäyttelijä kaatumisen tapahtuessa. Mitä meihin tulee, niin silloin kun kaitselmus sekaantuu asiaan ja iskee, annamme me sen tehdä tehtävänsä. Vuosi 1812 alkaa riisua meiltä aseita. Vuonna 1813 ei tuon tähän asti vaienneen, suurten murrostapausten rohkaiseman lainsäätäjäkunnan raukkamaisessa äänettömyyden katkaisemisessa olisi pitänyt olla aihetta muuhun kuin suuttumukseen, ja kerrassaan väärin oli osottaa sille suosiotaan. Vuonna 1814, kun näki nuo petturuutta harjottavat marsalkat, senaatin, joka kulki häpeäteosta toiseen, joka nyt herjasi sitä, minkä ennen oli jumalaksi korottanut, kun näki tuon epäjumalanpalveluksen, joka nyt peräytyi ja sylki epäjumalansa päälle, silloin oli velvollisuus kääntää päänsä poispäin. Vuonna 1815, kun äärimäisten onnettomuuksien uhka värjyi ilmassa, kun Ranska väristen tunsi niiden kauhistuttavan lähenemisen, kun voitiin jo hämärästi aavistaa Waterloon aukenevan Napoleonin eteen, ei sotajoukon ja kansan surevassa osanotossa sallimuksen tuomitsemaa kohtaan ollut mitään naurettavaa, ja vaikka kuinka olisi yksinvaltiasta vihannut, ei sellaisen sydämen kuin Dignen piispan olisi kuitenkaan pitänyt olla huomaamatta, kuinka ylevä ja liikuttava oli suuren kansan ja suuren miehen hellä syleily kuilun partaalla.

Näitä seikkoja lukuunottamatta oli piispa ja pysyi kaikissa suhteissa rehellisenä, oikeamielisenä, säyseänä, älykkäänä, nöyränä ja arvokkaana; hän oli hyväntekeväinen ja hyväntahtoinen, mikä on hyväteko sekin. Hän oli sanan palvelija, viisas mies ja ihminen. Mutta yksinpä tuon valtiollisen kantansa ohellakin, josta häntä edellä moitimme ja jota olemme taipuvaiset tuomitsemaan jotensakin ankarasti, oli hän -- se on tunnustettava -- suvaitsevainen ja säveä, ehkäpä suuremmassakin määrässä kuin me. -- Kaupungintalon ovenvartijan oli keisari toimeensa asettanut. Hän oli vanha aliupseeri entisestä henkivartioväestä, Austerlitzin sotija, kiivas bonapartelainen kuin tuli ja leimaus. Tämän miesparan suusta pääsi silloin tällöin ajattelemattomia sanoja, joiden silloinen laki määritteli olevan _kapinallisia lausumia_. Senjälkeen kun keisari oli poistettu kunnialegioonan luetteloista, ei hän enää milloinkaan pukeutunut _virkapukuun_, kuten hän sanoi, jott'ei hänen olisi pakko kantaa rintaristiänsä. Hän oli itse hartaalla kunnioituksella irrottanut keisarin muotokuvan rististä, jonka Napoleon oli hänelle antanut; sille kohtaa jäi reikä ja hän ei ollut tahtonut sitä täyttää. "_Ennen vaikka kuolen_", sanoi hän, "_kuin kannan sydämelläni kolmea rupikonnaa_". Hän ivaili mielellään aivan julkisesti Ludvig XVIII:ttä. "Vanha leinin syömä ukkorähjä englantilaisissa sääryksissä!" lasketteli hän, "menköön hitossa Preussiin pukinpartoineen!" Ja hän oli sangen onnellinen, saadessaan näin yhteen herjauslauseeseen koota ne kaksi, joita hän inhosi eniten: Preussin ja Englannin. Lopulta menetti hän virkansa. Näin oli hän joutunut puille paljaille vaimoineen, lapsineen. Piispa kutsui hänet luokseen, nuhteli häntä lempeästi ja nimitti hänet tuomiokirkon vahtimieheksi.

Yhdeksän vuoden kuluessa oli hänen ylhäisyytensä Bienvenu hurskailla teoillaan ja lempeällä olemuksellaan voittanut koko Dignen kaupungin hellän ja lapsellisen kunnioituksen. Vieläpä hänen käytöksensä Napoleonia kohtaan hyväksyi ja ikäänkuin hiljaisesta suostumuksesta antoi anteeksi kansa, tuo säyseän heikko lauma, joka jumaloi keisariaan, mutta rakasti piispaansa.

12.

Hänen ylhäisyytensä Bienvenun yksinäisyys.