Part 3

Koska hän oli itsekin, kuten hänen oli tapanaan hymyillen lausua, _entinen syntisäkki_, ei hänessä löytynyt jälkeäkään suvaitsemattoman kiivastelun itsehyväisyydestä, ja hän tunnusti julkisesti ja ankarain hurskastelijain uskaltamatta rypistää kulmakarvojaan, oppia, jonka saattaisimme lyhyesti esittää seuraavanlaisesti:

"Ihmistä vallitsee hänen lihansa, joka on samalla kertaa sekä hänen taakkansa että hänen koettelemuksensa. Hän vie sen mukanaan, minne meneekin, ja myöntyy usein sen tahtoon".

"Hänen tulee sitä vartioida, hillitä ja masentaa, eikä totella sitä ennenkuin äärimäisessä tapauksessa. Tässä tottelemuksessakin voi tosin vielä hairahdusta löytyä; mutta tällainen hairaus on heikkouden hairausta. Se on lankeemus, mutta lankeemus polvilleen, ja siitä voi kehittyä rukous".

"Pyhimykset ovat poikkeustapauksia; sääntönä on olla vilpitön. Hairahtukaa, langetkaa, tehkää syntiä; mutta olkaa vilpittömiä".

"Mahdollisimman vähän syntiä, siinä ihmisen pyrkimys. Ei yhtään syntiä, se on enkelin haave. Kaikki mikä on maallista, on synnin ala annettu. Synnillä on ainainen vetovoimansa".

Nähdessään ihmisten pitävän suurta suuta ja närkästyvän hyvin vähästä, sanoi hän hymyillen: "Oh! oh! näyttääpä tässä olevankin kyseessä suuri rikos, johonka kaikki nuo ihmiset ovat vikapäät. Katsokaahan vaan noita säikähtyneitä tekopyhiä, miten he rientävät pitämään melua, päästäkseen itse piiloon".

Hän oli suvaitsevainen naisia ja köyhää kansaa kohtaan, joiden harteita painaa inhimillisen yhteiskunnan kirous. Hän sanoi: "Naisten, lasten, palvelijain, heikkojen, vaivaisten ja tietämättömäin synnit ovat miesten, isien, isäntien, voimakkaiden, rikkaiden ja oppineiden syntejä".

Hän puheli näinkin: "Opettakaa tietämättömiä, niin paljon kuin suinkin voitte; yhteiskunta tekee rikoksen siinä, että se ei anna oppia ilmaiseksi; sen on vastattava siitä pimeydestä, minkä se siten saa aikaan. Tuossa on sydän, se on täynnä pimeyttä, synti itää siellä helposti. Syyllinen ei ole se, joka synnin tekee, vaan se, joka tekee pimeyden".

Kuten huomaamme, oli hänellä kummallinen ja erikoinen tapansa katsella asioita. Epäilenpä pahoin hänen saaneen oppinsa evankelioista.

Hän kuuli kerran muutamassa seurassa keskusteltavan eräästä rikosjutusta, jota parhaillaan tutkittiin ja josta piakkoin piti annettaman tuomio. Eräs mies-kurja oli rakkaudessaan erääseen naiseen ja heidän molempain lapseen tehnyt väärää rahaa, kun ei köyhyydessään enään mitään muuta voinut. Väärän rahan tekijöitä rangaistiin vielä siihen aikaan kuolemalla. Nainen oli vangittu, kun hän oli juuri kauppaamassa ensimäistä miehen tekemää väärän rahan kappaletta. Asia oli hänen suhteensa selvä, mutta todisteita ei ollut muita kuin häntä vastaan. Hän yksin voi syyttää rakastajaansa ja syöstä hänet perikatoon tunnustuksillaan. Hän kieltäytyi sitä tekemästä. Hänet pantiin ahtaalle. Hän pysyi itsepintaisesti vaiti. Silloin keksi yleinen syyttäjä osavan keinon. Hän väitti rakastajan olevan uskottoman ja saikin tuon onnettoman taitavasti laadituilla kirjeenkatkelmilla vakuutetuksi siitä, että hänellä oli kilpailijatar ja että mies petti häntä. Mustasukkaisuuden raatelemana antoi hän nyt rakastajansa ilmi, tunnusti kaikki, todisti kaikki. Mies oli mennyttä. Piakkoin oli hän saava tuomionsa Aixissa, yhdessä rikostoveriensa kanssa. Tapauksesta juteltiin, ja kaikki ylistelivät lakimiehen taitavuutta. Ottamalla mustasukkaisuuden avukseen, oli hän pusertanut totuuden ilmi raivoisan vihan voimalla, hän oli saanut kostonhimon avulla oikeuden pääsemään valtaansa. Piispa kuunteli vaieten. Kun hän vihdoin sai sananvuoroa, kysyi hän:

"Missä tuomitaan tämä mies ja tämä nainen?"

"Rikos-asiain oikeustossa".

Hän lisäsi: "Ja missä tuomitaan herra yleinen syyttäjä?"

Sattuipa Dignessä surullinen tapaus. Muuan mies oli tuomittu murhasta kuolemaan. Miesparka ei ollut kovin oppinut, mutta ei aivan sivistymätönkään: hän oli ollut markkina-ilveilijänä ja yleisenä kirjurina. Juttu herätti kaupungissa suurta huomiota. Mestauspäivän aattona sairastui vankilan saarnaaja äkkiä. Pappia tarvittiin välttämättömästi valmistamaan kuolemaan tuomittua hänen viimeiselle matkalleen. Kysyttiin kirkkoherraa. Hän kuului kieltäytyneen, sanoen: "Asia ei kuulu minuun. Minulla ei ole mitään tekemistä tämän silmänkääntäjän kanssa; minäkin olen sairas; ja muutenkaan ei minun paikkani ole siellä". Kun tämä vastaus ilmotettiin piispalle, sanoi hän: "_Kirkkoherra on oikeassa. Se ei todellakaan ole hänen paikkansa, vaan minun_".

Hän lähti heti paikalla vankilaan, hän meni "silmänkääntäjän" koppiin; hän kutsui häntä nimeltä, tarttui hänen käteensä ja puhui hänelle. Hän vietti koko päivän hänen luonaan, unohtaen ruuan ja levon, rukoillen Jumalaa kuolemaantuomitun miehen sielun puolesta ja kehottaen vankia muistamaan sielunsa tilaa. Hän julisti hänelle yksinkertaisia iki-totuuksia. Hän oli tuolle onnettomalle isä, veli, ystävä; piispa vain häntä siunatakseen. Hän puheli miehelle kaikista asioista, rohkaisten ja lohduttaen. Tämä mies oli astumaisillaan kuolemaan epätoivon vallassa. Kuolema näytti hänestä hirvittävältä kuilulta. Seisoessa vavisten kuoleman kynnyksellä, valtasi kauhistus hänet. Hän ei ollut niin tietämätön, että olisi voinut pysyä täysin välinpitämättömänä. Hänen tuomionsa oli valtavan sysäyksen lailla rikkonut siellä ja täällä hänen ympäriltään väliseinää, joka erottaa meidät kaiken olevaisen perussalaisuuksista ja jota me kutsumme elämäksi. Hän katseli herkeämättä näiden kauhistuttavien aukkojen kautta tämän ilmiömaailman ulkopuolelle, mutta näki vain varjoja ja pimeyttä. Piispa sai hänet näkemään valoakin.

Kun seuraavana päivänä tultiin hakemaan onnetonta, oli piispa vielä siellä. Hän seurasi tuomittua ja näyttäytyi kansanjoukolle sinipunervassa viitassaan ja piispanristi kaulassaan, tämän köysillä sidotun raukan vieressä.

Hän nousi miehen kanssa vaunuihin, hän nousi hänen kanssaan mestauslavallekin. Kuolemaan tuomittu, joka eilen illalla oli ollut niin synkkä ja murtunut, säteili nyt varmuutta. Hän tunsi sielunsa sovitetuksi ja hän toivoi Jumalaan. Piispa syleili häntä ja sanoi hänelle vähää ennen mestauskirveen surman-iskua: "Kenen ihminen tappaa, hänet herättää Jumala uuteen eloon; hänet, jonka veljet työntävät luotaan, ottaa isä hoivaansa. Rukoilkaa, uskokaa, astukaa sisään elämään! Isä odottaa teitä". Kun hän laskeutui alas mestauslavalta, oli hänen katseessaan loiste, joka sai ihmiset väistymään. Ei tiedetty, mitä enemmän ihmetellä: hänen kalpeuttaan vaiko hänen tyyntä juhlallisuuttaan. Palatessaan yksinkertaiseen asuntoonsa, jota hän hymyillen kutsui _palatsikseen_, sanoi hän sisarelleen: _Olen toimittanut jumalanpalveluksen piispana ja ylimäisenä pappina_.

Koska ylevimpiä asioita usein kaikkein vähimmin käsitetään, löytyi kaupungissakin ihmisiä, jotka piispan käytöstä selvitellessään sanoivat: _Se on teeskenneltyä huomion hakua_. Näin arveltiin sentään vain hienoston piireissä. Rahvas, joka ei ilku hyville töille, tuli liikutetuksi ja sen ihailu piispaa kohtaan kasvoi kasvamistaan.

Mitä piispaan itseensä tulee, oli mestauskoneen näkeminen siinä määrin tärisyttänyt hänen mieltään, että hän toipui siitä vasta pitkän ajan kuluttua.

Synkkänä kohoava, korkea mestauslava on tosiaankin järisyttävä näky. Tavallisesti ollaan jokseenkin välinpitämättömiä kuolemanrangaistuksen suhteen, ei lausuta varmaa mielipidettä sen poistamisesta tai säilyttämisestä, niinkauvan kun ei olla omin silmin nähty mestauskonetta, guillotinia. Mutta joka kerran sellaisen näkee, saa niin voimakkaan täräyksen, että hänen täytyy ottaa ratkaiseva askel ja olla myötä tai vastaan. Toiset sitä ihailevat, kuten de Maistre; toiset sitä inhoavat, kuten Beccaria. Mestauskone on lain sovellutuksen huippukohta; se kutsuu itseään _kostajaksi_; se ei ole puolueeton, eikä se salli meidänkään pysyä puolueettomina. Ken sen näkee, häntä värähyttää kaikkein salaperäisin väristys. Kaikki yhteiskunnalliset kysymykset panevat kysymysmerkkinsä tämän surmanterän ympärille. Mestauslava on ilmestys. Mestauslava ei ole pelkkä hirsilaitos, mestauslava ei ole kone, mestauslava ei ole mikään puusta, raudasta ja köysistä kyhätty tahdoton kone. Se näyttää olevan jonkunlainen olento, jolla on ties mikä kamala voima; tuo hirsijalusta tuntuu näkevän, tuo kone kuulevan, nuo liikkuvat osat ymmärtävän, tuo puu, tuo rauta ja nuo köydet tahtovan. Siinä hirvittävässä hourailussa, johon sen näkeminen syöksee ihmissielun, astuu mestauslava esiin kauhistuttavana, tekojensa tietoisena täyttäjänä. Mestauslava on pyövelin rikostoveri; se raatelee; se syö lihaa, se juo verta. Mestauslava on jonkunlainen tuomarin ja kirvesmiehen yhteisesti ihmisten ilmoille loihtima kummitus, hirviö, joka näyttää elävän inhottavaa elämäänsä kaiken sen kuoleman avulla, jota se on ympärilleen levittänyt.

Niinpä olikin tapauksen vaikutus hirvittävän syvä; seuraavana päivänä ja pitkät ajat vielä jälkeenkinpäin näytti piispa ylen alakuloiselta. Kauhunhetkien milt'ei väkivaltainen tyyneys oli kadonnut; yhteiskunnallisen oikeuden aave vaivasi häntä. Hän, joka tavallisesti palasi kaikilta toimiltaan niin säteilevän tyytyväisenä, näytti nyt soimaavan itseään jostakin. Joskus puheli hän itsekseen ja hymisi puoli-ääneen synkkiä lauseita. Hänen sisarensa muisti hänen eräänäkin iltana puhelleen itsekseen seuraavaan tapaan:

"En uskonut sen olevan niin hirvittävää. On väärin siinä määrässä syventyä jumalallisen lain salaisuuksiin, ett'ei enää huomaakaan inhimillistä lakia. Kuolema kuuluu yksin Jumalalle. Millä oikeudella uskaltavat ihmiset koskea tähän salaisuuteen?"

Vähitellen vaimenivat nämä vaikutelmat, ehkäpä häipyivät jäljettömiinkin. Piispan huomattiin kuitenkin jälkeenpäin aina välttävän mestauspaikkaa, jott'ei tarvitsisi kulkea sen poikki.

Herra Myrieliä voitiin kutsua milloin tahansa sairaiden ja kuolevain vuoteen ääreen. Hän tiesi sen olevan tärkeimmän velvollisuutensa ja tärkeimmän työnsä. Perheiden, joissa oli leskiä tai orpoja, ei tarvinnut edes häntä kutsua: hän tuli itse. Hän osasi istua vaieten monet pitkät tunnit miehen luona, joka oli kadottanut rakkaan vaimonsa, tai äidin luona, joka oli lapsensa menettänyt. Niinkuin hän tapasi oikean hetken vaietakseen, niin tapasi hän myös oikean hetken puhuakseen. Oi ihmeellistä lohduttajaa! ei hän yrittänyt haihduttaa surua unohduksen avulla, mutta hän koki kohottaa ja jalostaa sitä toivon voimalla. Hän sanoi: "Huolehtikaa tarkoin tavasta, millä ajattelette kuolleita. Älkää pysähtykö siihen, minkä on määrä mädätä. Katsokaa tarkkaan, ja te olette näkevä rakkaan vainajanne kirkkaana loistavan taivaan ihanuudessa". Hän tiesi, että usko tekee hyvää murheissa. Hän pyrki neuvomaan ja tyynnyttämään epätoivoista ihmistä, osottamalla hänelle osaansa tyytyväistä ihmistä, hän pyrki jalostamaan hänen hautaan tuijottavaa suruansa, osottamalla hänelle surun, joka kohottaa katseensa taivaan tähtiin.

5.

Miten hänen ylhäisyytensä Bienvenu sai pukunsa kestämään kauvan.

Herra Myrielin yksityiselämää ohjasivat samat periaatteet kuin hänen julkistakin toimintaansa. Joka olisi nähnyt hänet lähempää, olisi varmaankin sekä hämmästynyt että ihmetellyt sitä vapaaehtoista köyhyyttä, jossa Dignen piispa eli.

Kuten kaikki vanhat ihmiset ja enimmät ajattelijat nukkui hän vähän. Hänen lyhyt unensa oli syvä. Aamuisin viihdytti hän mielensä hartauteen hetkiseksi tai pariksi ja luki sitten messunsa joko tuomiokirkossa tai kotonaan. Messunsa luettuaan söi hän aamiaisekseen palan ruisleipää omien lehmäinsä lypsämän maidon keralla. Sitten ryhtyi hän hommiinsa.

Piispalla on paljon tehtävää; hänen täytyy joka päivä ottaa vastaan sihteerinsä, jona on tavallisesti joku tuomiokapitulin jäsen, ja melkein joka päivä etevimmät apulaisensa. Hänellä on seurojen ja yhdistysten toiminta tarkastettavanaan, etu-oikeuksien jakaminen huolenaan, kokonainen hengellinen kirjakauppa valvottavanaan, virsikirjat, katekismot, rukouskirjat y.m. hyväksyttävinään, julistukset kirjotettavinaan, saarnat määrättävinään, kirkkoherrat ja kunnanvanhimmat sovitettavinaan, hengellinen kirjevaihto, hallinnollinen kirjevaihto, yhtäältä valtion, toisaalta paavin istuimen kanssa, ja tuhannet muut asiat hoidettavinaan.

Ajan, mikä hänelle jäi näiltä lukemattomilta toimilta, jumalanpalveluksilta ja rukouskirjalta, käytti hän etusijassa kärsiväin, sairaiden ja murheellisten hyväksi; näiltä murheellisilta, sairailta ja kärsiviltä liikenevän ajan uhrasi hän työhön. Milloin muokkasi hän puutarhaansa, milloin luki tai kirjotteli hän. Hän käytti vain yhtä sanaa näistä molemmista työskentelytavoista: hän kutsui sitä _puutarhan hoitamiseksi_. "Ihmishenkikin on puutarha", tapasi hän sanoa.

Puolipäivän tienoissa läksi hän -- jos ilma oli kaunis -- pienelle kävelymatkalle maaseudulle tai kaupunkiin ja pistäytyi usein kurjain hökkelien vieraaksi. Hänen nähtiin astelevan yksinään, tykkänään ajatuksiinsa vaipuneena, silmät maassa, nojautuen pitkään keppiinsä, puettuna sinipunervaan, silkkiseen, pumpulisisusteiseen, lämpimään päällysvaatteeseensa, jalassa sinipunervat sukat ja suuret solkikengät, päässä matala hattunsa, jonka kolmesta kolkasta riippui kolme paksua terhonmuotoista kultalankatupsua.

Juhla oli kaikkialla, minne hän ilmestyi. Hänen läheisyydessään tuntui jotakin lämmittävää, valoisaa. Lapset ja vanhukset tulivat kynnykselle ottamaan piispaa vastaan kuin päivän sädettä. Hän siunasi ja häntä siunattiin. Hänen taloonsa opastettiin kaikki jotka jotakin tarvitsivat.

Joskus pysähtyi hän puhelemaan pikkupojille ja pikkutytöille, tai hymyili lempeästi äideille. Hän kävi köyhien luona niin usein kun hänellä vaan oli rahaa; kun hänellä ei enää ollut, kävi hän rikkaiden taloissa.

Kun hän aina piti kauvan samaa pukua, ei hän milloinkaan lähtenyt ulos ilman sinipunervaa päällysvaatettaan, jott'ei kuluneisuutta huomattaisi. Kesällä tuo häntä vähän vaivasi.

Kotiin palatessaan hän söi päivällisensä. Päivällinen oli samanlainen kuin aamiainenkin.

Kello puoli kahdeksan istuutui hän illallispöytään sisarensa kanssa, takanaseisovan rouva Magloiren tarjoillessa. Ateria oli hyvin yksinkertainen. Jos sattui joku kirkkoherra olemaan piispan illallisvieraana, käytti rouva Magloire tilaisuutta saadakseen tarjota hänen ylhäisyydelleenkin mainiota järvi-kalaa tai vuoristojen verratonta metsänriistaa. Kirkkoherra oli näin hyvän aterian tekosyynä; piispa ei pannut vastaan. Mutta tavallisesti olivat hänen ruokanaan vain vedessä keitetyt vihannekset ja öljyliemi. Niinpä sanottiinkin yleensä kaupungilla: _Kun ei piispa aterioi kirkkoherramaisesti, on hänen ruokansa kerjäläismunkin_.

Illastettuaan jutteli hän hetkisen neiti Baptistinen ja rouva Magloiren kanssa. Sitten hän vetäytyi huoneesensa ja ryhtyi jälleen kirjottelemaan, milloin irtonaisille paperiliuskoille, milloin jonkun kirjan reunoihin. Hän oli sivistynyt ja hiukan oppinutkin. Häneltä on säilynyt viisi tai kuusi sangen merkillistä käsikirjotusta. Eräskin selvittelee seuraavaa Moseksen ensimäisen kirjan lausetta: _Alussa liikkui Jumalan henki vetten päällä_. Hän vertaa tätä värsyä kolmeen tekstiin: arapialaiseen, joka kuuluu: _Jumalan tuulet puhalsivat_, Flavius Josephukseen, joka sanoo: _Tuulenpuuska syöksyi ylhäältä maan päälle_, ja vihdoin onkelon kaldealaiseen toisintoon: _Jumalasta lähtevä tuuli puhalsi vetten pinnalla_. Eräässä toisessa kirjotelmassa tutkii hän Ptolemain piispan Hugon, tämän kirjan tekijän sedän iso-isän, jumaluusopillisia teoksia, ja todistaa, että täytyy asettaa tämän piispan kirjottamiksi ne monet pikkuteokset, jotka julaistiin viime vuosisadalla Barleycourtin salanimellä.

Joskus vaipui hän kesken lukemistaan, olipa hänen käsissään mikä kirja tahansa, syvään mietiskelyyn, josta vihdoin havahtui kirjottamaan muutamia rivejä tuon samaisen kirjan lehdille. Näillä riveillä ei ole usein mitään tekemistä sen kirjan kanssa, johon ne ovat joutuneet. Meillä on tässä edessämme muuan mietelmä, jonka hän on kirjottanut erään nelitaiteteoksen reunoihin; teoksen nimi oli: _Lordi Germainin kirjevaihto kenraalien Clintonin, Cornwallisin ja Amerikan laivastonamiralien kanssa. Versaillesissa, kirjakauppias Poinçoi, ja Pariisissa, kirjakauppias Pissot, Augustinein rantakadulla_.

Mietelmä oli tällainen:

"Oo Sinä kaiken olevaisen alku!"

"Vanhan Testamentin Saarnaaja kutsuu Sinua kaikkivaltiaaksi, Makkabealais-kirjat nimittävät Sinua Luojaksi, Efesolaiskirje Vapaudeksi, Baruk kutsuu Sinua Äärettömyydeksi, Psalmit Viisaudeksi ja Totuudeksi, Johannes nimittää Sinua Valkeudeksi, kuningasten kirjat Valtiaaksi, Toinen Moseksen kirja nimittää Sinua Kaitselmukseksi, kolmas Moseksen kirja sanoo Sinua Pyhyydeksi, Esra oikeudeksi, koko luomakunta kutsuu Sinua Jumalaksi, ihminen Isäksi; mutta Salomo sanoo Sinua Laupeudeksi, ja se on kaikista nimistäsi kaunein".

Yhdeksän maissa nousivat naiset huoneisiinsa toiseen kerrokseen ja jättivät hänet alas yksikseen aamuun asti.

Vaan onpa jo aika yksityiskohdittain kuvata hänen ylhäisyytensä Dignen piispan asunto.

6.

Ketä hän käytti talonsa vartijana.

Olemme jo sanoneet, että se talo, jossa piispa asui, oli kaksikerroksinen; kolme huonetta alakerrassa, kolme huonetta yläkerrassa, ylinnä ullakko. Talon takana neljännestynnyrinala puutarhaa. Naiset asuivat yläkerrassa. Piispa majaili alhaalla. Ensimäinen huone, jonka ovi oli kadulle, oli ruokasalina, toinen makuuhuoneena ja kolmas hartaushuoneena. Ei voinut poistua tästä rukoushuoneesta, käymättä makuuhuoneen läpi, eikä taas makuuhuoneesta, kulkematta ruokasalin kautta. Hartaushuoneen perällä oli suljettu vuodekammio sijoineen vieraiden varalta. Piispa tarjosi tämän vuoteen maalaispapeille, joita asiat tai seurakunnan tarpeet pakottivat Digneen tulemaan.

Sairaalan lääkehuone, taloon liitetty pahanpäiväinen rakennus puutarhan puolella, oli muutettu keittiöksi ja varastohuoneeksi.

Puutarhassa oli sitäpaitsi navetta, joka oli entinen sairaalan keittiö ja jossa piispa piti kahta lehmäänsä. -- Miten paljon maitoa ne hänelle antoivatkaan, aina lähetti hän joka aamu muuttumattomasti puolet siitä sairaalan potilaille. _Maksan kymmenyksiäni_, sanoi hän.

Hänen huoneensa oli melkoisen suuri ja vaikea oli pitää sitä lämpimänä kylmään vuodenaikaan. Koska halot olivat sangen kalliita Dignessä, oli hän keksinyt laitattaa lehminavettaan lautaseinällä eristetyn pienen huonehuisen. Siellä vietti hän ankarat pakkais-illat. Hän kutsui sitä _talvisalongikseen_.

Tässä talvisalongissa ei ollut, enempää kuin ruokasalissakaan, muita huonekaluja kuin neliskulmainen maalaamaton pöytä ja neljä olkituolia. Ruokasalia koristi sentään vanha vesimaalilla punertavaksi sivelty astiakaappi. Toisesta samanlaisesta kaapista oli piispa, pukemalla sen asianmukaisesti valkein liinoin ja nypläyskoristein, tehnyt rukoushuoneeseensa alttarin.

Hänen rikkaat rippilapsensa ja Dignen uskovaiset vaimot olivat useammankin kerran koonneet keskuudessaan varoja uuden kauniimman alttarin hankkimiseksi hänen ylhäisyytensä rukoushuoneeseen; hän oli joka kerta ottanut rahat ja antanut ne köyhille. "Ihanin alttari", sanoi hän, "on lohdutetun onnettoman sielu, joka kiittää Jumalaa".

Hartaushuoneessa oli kaksi olkikuteista rukoustuolia, sekä makuuhuoneessa samaten olkikuteisilla käsinojilla varustettu nojatuoli. Kun joskus hänen vieraikseen osui seitsemän tai kahdeksan henkilöä yht'aikaa, maaherra, komentava kenraali, linnotusväen upseereja tai pappisseminaarin oppilaita, oli pakko hakea navetasta talvisalongin tuolit, hartaushuoneesta rukoustuolit ja makuuhuoneen nojatuoli; näin voitiin saada istuimia aina yhdelletoista henkilöille. Jokaisen vierailun sattuessa täytyi tyhjentää ainakin yksi huone.

Joskus sattui seurassa olemaan kaksitoista henkeä; silloin salasi piispa aseman tukaluuden seisomalla itse talvisin takan ääressä tai käyskennellen puutarhassa, jos oli kesä.

Suljetussa vuodekammiossa oli vielä yksi tuoli, mutta siitä oli jo olkikudos puoliksi varissut, eikä siinä ollut enää kuin kolme jalkaakaan, niin että sitä saattoi käyttää vain seinää vastaan nojallaan. Neiti Baptistinella oli tosin myös huoneessaan suuren suuri täytetty nojatuoli, jonka puuosat olivat muinoin olleet kullatut ja jonka verhona oli kukallista kiinalaista silkkikangasta; mutta tämä nojatuoli oli pitänyt nostaa ikkunan kautta yläkertaan, koska rappukäytävä oli sille liian ahdas. Sitä ei siis voitu ottaa lukuun tilapäis-huonekalujen järjestelyssä.

Neiti Baptistinen mielihaaveita oli ollut ostaa keltaisella ruusukoristeisella Hollannin sametilla verhottu mustapuinen salin kalusto sekä leposohva. Mutta se olisi tullut maksamaan ainakin viisisataa frangia, ja kun hän huomasi viidessä vuodessa voineensa säästää sitä varten vain neljäkymmentäkaksi frangia viisikymmentä penniä, oli hän lopulta luopunut koko unelmasta. Kukahan muuten pääseekään aina toiveittensa perille?

Piispan makuuhuone oli mahdollisimman yksinkertainen. Akkuna-aukolla varustettu ovi aukeni puutarhaan; sitä vastapäätä oli rautasänky vihreine sarsikankaisine uutimineen, sairaalan peruja; sängyn vierellä, esiripun takana olivat tavalliset siistimistarpeet, mikä ilmaisi maailmanmiehen entisiä hienostuneita tottumuksia. Huoneesta johti takaa viereinen ovi hartaushuoneeseen ja toinen kirjakaapin viereinen ruokasaliin. Kirjakaappi oli suuri, lasilla varustettu, täynnä kirjoja. Takka, marmorin värisiksi maalattuine puukehyksineen, oli tavallisesti ilman tulta. Tulisijan halkoalusta oli tehty rautaristikoista ja sitä koristi kaksi kukkaköynnös-maljakkoa ja joskus ristiviivoin hopeoidut uurteet, mikä oli jäännöstä entisestä piispallisesta komeudesta. Takan päällä oli hopeakiilloituksensa kadottanut kuparinen ristiinnaulitunkuva, joka oli kiinnitetty kuluneelle mustalle sametille, kullattuun puukehykseen; mutta kehyksestäkin oli kultaus rapissut. Ovi-akkunan ääressä oli suuri pöytä, jolla oli kirjoitusneuvot, paperikasoja ja raskaita kirjoja. Pöydän edessä, olkikuteinen nojatuoli. Vuoteen ääressä hartaushuoneesta lainattu rukoustuoli.

Seinässä, molemmin puolin vuodetta, riippui kaksi soikeakehyksistä muotokuvaa. Pienet kultakirjaimet taulujen värittömällä kankaalla, kuvien vieressä, ilmottivat niiden esittävän apotti de Chaliota, Saint-Clauden piispaa sekä Tourteauta, Agden rovastia, Chartresin hiippakuntaan kuuluvan Grand-Champin cistersiläisluostarin apottia. Tullessaan tämän huoneen asukkaaksi sairaalan potilaiden jälkeen, oli piispa löytänyt nämä kuvat seinällä ja antanut niiden olla paikallaan. Ne esittivät pappeja ehkäpä lahjottajiakin, siinä kaksi syytä hänen kohdella niitä kunnioituksella. Kaikki mitä hän tiesi näistä kahdesta henkilöstä, oli, että kuningas oli nimittänyt toisen hiippakuntaansa, toisen rovastikuntaansa samana päivänä, 27 p. huhtikuuta 1785. Kun rouva Magloire oli kerran ottanut taulut nauloistaan pudistaakseen niistä pölyn, oli piispa löytänyt tämän yksityistiedon kirjotettuna vaalenneella musteella pienelle kellastuneelle paperipalaselle, joka oli neljällä lakkasulauksella kiinnitetty Grand-Champin apotin kuvan taakse.

Akkunaa suojustivat vanhanaikuiset paksusta villakankaasta valmistetut uutimet, jotka lopulta kävivät niin kuluneiksi, että rouva Magloiren täytyi neuloa aivan keskelle suuri paikka, jott'ei tarvitsisi kustantaa uusia. Tämä paikka oli ristin muotoinen. Piispa huomautti siitä usein.

"Se sopii niin hyvin!" sanoi hän.

Kaikki talon huoneet niin ala- kuin yläkerrassa olivat järjestään valkaistut kalkkivedellä, aivan kuin jossain kasarmissa tai sairaalassa.

Kuten edempänä saamme nähdä, löysi rouva Magloire myöhemmin kalkkivedellä silattujen paperien alta maalauksia, jotka olivat koristaneet neiti Baptistinen huonetta. Ennenkuin tästä talosta tehtiin sairashuone oli se ollut kaupungin asukkaiden seuratalona. Siitä nämä koristukset. Huoneiden lattiat olivat punatiilestä ja niitä pestiin kerran viikossa; vuoteiden edessä oli olkimatto. Muuten oli talo, kaksi naista kun siitä piti huolta, ylhäältä alas asti erinomaisen siisti ja puhdas. Tämä oli ainoa ylellisyys, jota piispa suvaitsi. Hän sanoi: "_Se ei ryöstä köyhiltäni mitään_".