Part 6

"Vain sitä, että Parslewe on hyvin kummallinen mies", vastasi Murthwaite. "Minun pitää sitä paitsi keskustella hänestä teidän molempien kanssa. Koska tee on jo pöydällä ja olette niin vieraanvaraisia --"

Kokoonnuimme pöydän ääreen ja Madrasia alkoi hääräillä teekannun ja kuppien kimpussa. Pikku seikoista keskusteleminen oli aivan hyödytöntä, koska Murthwaiten vierailu kiinnosti mieltämme äärettömästi, ja hän olikin niin älykäs, ettei antanut meidän odottaa pitkää aikaa uutisiaan.

"Kerron teille nyt lyhyesti saapumiseni syyn", sanoi hän juotuaan ensimmäisen kupin. "Tänään noin puolenpäivän aikaan tuli luokseni eräs Charles Sperrigoe niminen herra, joka esitettyään itsensä kaukaiselta seudulta kotoisin olevaksi virkatoverikseni, kertoi minulle saaneensa juuri kaupungissa kuulla, että minä olen Kelpieshawin omistajan, herra James Parslewen asianajaja, ja ilmoitti samalla, että oli käynyt Kelpieshawissa tapaamassa herra Parsleweä saamatta häntä kuitenkaan käsiinsä. Sitten hän kertoi minulle erään ihmeellisen tarinan, jonka kerron teillekin piakkoin. Mutta aluksi haluan kuulla herra Crayeltä erään seikan, jonka hän luullakseni voi kertoa. Herra Charles luulee, että herra Craye on eilen illalla kertonut herra Parslewelle jotakin sellaista, mikä lähetti hänet matkalle päätä pahkaa. Haluaisin kuulla tuon jutun ja sitten kerron teille, mitä herra Charles Sperrigoe uskoi minulle."

"Minun on kai parasta kertoa kaikki tätä asiaa koskeva erään Pawley-nimisen miehen vierailusta teidän tuloonne saakka", sanoin. "Silloin saatte yhtä täydelliset tiedot koko asiasta kuin minäkin. Kuulkaa siis."

Hän kuunteli tarkkaavaisesti hörppien teetään ja syöden paahdettua leipää, ja minä kerroin kaikki yksityiskohdat. Madrasia korjasi selostustani hieman tahi kuiskasi minulle jotakin silloin tällöin, ja yhteisvoimin selostimme hänelle ilmeisimmät tosiseikat ja yksityiskohdat Weechin vierailuun ja viimeisen sähkösanoman saapumiseen saakka. Madrasia sanoi lopuksi:

"Ja sitten te tulitte; herra Murthwaite. Ja jos vain voitte kertoa meille, mitä tämä kaikki tarkoittaa, siunaamme teitä."

Mutta Murthwaite pudisti jyrkästi päätään.

"En", vastasi hän. "Kaikki tuntuu minusta vieläkin yhtä salaperäiseltä kuin ennenkin, vaikka luulenkin näkeväni heikon valonpilkahduksen -- tosin hyvin heikon vain. Voin vain toistaa teille, mitä Sperrigoe kertoi minulle tänä aamuna. Jos vain saan toisen kupillisen mainiota teetänne ja savukkeen sen höysteeksi, niin --"

Hän odotti hetkisen kooten ajatuksiaan ja selosti sitten meille asiaa nojautuen taaksepäin tuolissaan ja viitaten silloin tällöin savukkeellaan korostaakseen huomautuksiaan, melkein kuin olisimme muodostaneet jonkinlaisen valamiehistön.

"Toimisto, jonka vanhin osakas herra Charles Sperrigoe on", sanoi hän, "on jo useita vuosia toiminut erään hyvin vanhan sisämaan suvun, Palkeneyn kartanon omistajain laillisena neuvonantajana. Te näette suvun vaakunan täydellisenä kummallisine lauselmineen tuon kuuluisaksi tulleen kuparilippaan laidassa tuolla pöydällä. Palkeneyt ovat asuneet Palkeneyssä Tudorien ajoilta saakka -- todellisuudessa sen aikakauden varhaisimmilta vaiheilta asti. Perhe on ymmärtääkseni hyvin varakas, mutta sellainen, joka on vähitellen kuollut sukupuuttoon.

"Ja siirtyäksemme melkein nykyaikoihin, muutamia vuosia sitten tapahtuneisiin seikkoihin, kerron teille, että Palkeneyn kartanossa asui siihen aikaan muudan vanha herrasmies, herra Matthew Palkeney, jota luultiin viimeiseksi Palkeneyksi. Hän oli jo hyvin vanha, melkein yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ukko. Kerran nuoruudessaan oli hänellä ollut nuorempikin veli, John Palkeney, mutta hän oli jo nuorenamiehenä ottanut perintöosansa ja matkustanut pois isiltä peritystä kodistaan palaamatta sinne enää milloinkaan takaisin. Viimeiset tiedot hänestä oli saatu Etelä-Amerikasta noin kuusi- tai seitsemänkymmentä vuotta sitten, jolloin hän oli ollut lähdössä johonkin siihen saakka tuntemattomaan maahan, missä hänen luullaan menettäneen henkensä. Ja sen vuoksi tunsikin Matthew Palkeney, koska hän oli viimeinen suvustaan, itsensä vanhoilla päivillään hyvin yksinäiseksi. Ja eräänä päivänä saattoi hänen sairautensa hänet vuoteenomaksi, ja muutamien tuntien kuluttua Sperrigoe, lääkäri, taloudenhoitaja ja sairaanhoitajatar, jotka olivat kokoontuneet hänen kuolinvuoteensa ääreen, hämmentyivät ja hämmästyivät melkoisesti kuullessaan vanhuksen toistelevan eräitä sanoja. Ne olivat ainoat hänen mumisemansa sanat sairautensa aikana, ja hän toisteli niitä toistelemistaan ennen kuolemaansa. Ne kuuluivat:

"_Kuparilipas -- eräs Palkeney, eräs Palkeney -- kuparilipas_!"

Hän keskeytti pannen arvoa kertomuksensa dramaattiselle vaikutukselle ja katsoi meihin. Madrasiaa värisytti hieman.

"Kaameaa!" mumisi hän.

"Niin juuri", myönsi Murthwaite. "No niin, kukaan ei ymmärtänyt vanhuksen tarkoitusta, ja oli aivan hyödytöntä koettaakaan taivuttaa häntä selittämään. Mutta hänen kuoltuaan vanha taloudenhoitaja vaivattuaan aivojaan niin paljon kuin suinkin muisti, että kirjaston muutamassa nurkassa sijaitsevassa kaapissa oli eräs pieni taottu kuparilipas, jota hän oli nähnyt Matthew Palkeneyn kiilloittavan omin käsin viime vuosina. Hän meni Sperrigoen kanssa hakemaan sitä, mutta se oli hävinnyt sieltä. Sperrigoe antoi tarkastaa rakennuksen perin pohjin ylhäältä alas asti löytämättä sitä sittenkään. Kuparilipas oli varastettu ja tuossa se nyt on Parslewen tarjoilupöydällä Pohjois-Humberlandissa. Sitä ei voida kieltää, ei ollenkaan!"

Hän keskeytti taasen ja me vaikenimme, kunnes hän suvaitsi jälleen jatkaa:

"Kuinka se on tullut tänne, tahi sanokaamme pikemminkin, kuinka Sperrigoe sai selville sen, että se on täällä? Herra Craye on juuri kertonut minulle toisen puolen siitä, ja minä voin kertoa toisen. Kun Sperrigoe sai selville, että kuparilipas epäilemättä oli varastettu, pani hän toimeen tarkan tutkimuksen koko kirjastossa, jolloin löytyi painettu luettelo kaikista kirjoista. Nyt hän huomasi, että useita vanhoja ja harvinaisia teoksia oli kadonnut kuparilippaan mukana. Silloin hän ilmoitti sanomalehdissä. Tiedätte lopun. Parslewe oli vienyt kuparilippaan Bickerdalelle, Bickerdale oli huomannut Sperrigoen ilmoituksen ja niin edespäin. Ja nyt, kun Pawley Sperrigoen valtuuttamana ja sitten Sperrigoe itse saapuvat tänne kysymään suoraan, kuinka hän on saanut kuparilippaan haltuunsa, matkustaa hän pois. Mutta miksi?"

"Koska satun tuntemaan hänet", sanoi Madrasia äkkiä, "voin vastata kysymykseenne. Omista pätevistä ja kunniallisista syistään."

"Ja hänen ystävänään ja neuvonantajanaan", huomautti Murthwaite, "voin sanoa amenen siihen. Mutta miksi hän ei antanut minkäänlaista selitystä?"

Nyt oli minun vuoroni sekautua asiaan.

"Herra Murthwaite", sanoin, "ei Pawley eikä herra Charles Sperrigoekaan pyytäneet minkäänlaista selitystä. Sperrigoe ei tietysti tavannut herra Parsleweä, ja Pawley tuli tänne vain vakoilemaan --"

"Niin, niin", keskeytti hän. "Tarkoitan todellisuudessa vain sitä, että miksi herra Parslewe ei antanut teille minkäänlaista selitystä?"

"Minulleko?" huudahdin. "Miksi juuri minulle?"

"Koska te olitte ainoa henkilö, joka tiesitte -- sanoisimmeko asian välittömät vaiheet. Hän luottaa teihin epäilemättä, herra Craye, vaikka olettekin tunteneet toisenne vasta muutamia päiviä. Miksi hän ei selittänyt teille lyhyesti tätä näennäistä salaisuutta öisen poislivahtamisen sijaan? Miksi?"

"Huomautinhan jo", huudahti Madrasia, "että hän on tehnyt sen omista pätevistä syistään."

Murthwaite rummutti sormillaan pöytää katsoen meihin tarkasti.

"Ettekö nyt ymmärrä?" sanoi hän äkkiä. "Ettekö nyt voi käsittää sitä, millaisen epäluulon alaiseksi hän on saattanut itsensä, koska herra Charles Sperrigoe ei tunne häntä?"

"En ole niinkään varma siitä", sanoin yhtä nopeasti. "Olen joka tapauksessa aivan varma, että Parslewe tuntee tahi on ainakin tuntenut Sperrigoen kerran maailmassa. Teen tämän varman päätelmäni eräästä huomautuksesta, jonka hän teki kertoessani hänelle Sperrigoesta."

"Mitä?" huudahti Murthwaite. "Mistä huomautuksesta?"

Kerroin sen hänelle. Hän nousi äkkiä tuoliltaan kuin jotakin olisi pälkähtänyt hänen päähänsä ja käveli sitten pari minuuttia edestakaisin huoneessa miettien. Sitten hän tuli jälleen takaisin pöydän luo, istuutui paikoilleen ja kääntyi meidän molempien puoleen viitaten noihin pariin sähkösanomaan, jotka vieläkin olivat siinä, mihin hän oli ne laskenut kädestään.

"Ruvetaan nyt puhumaan asiallisesti", hän sanoi. "Otaksun teidän molempien aikovan tavata Parslewen Newcastlessa huomenaamulla näiden sähkösanomain johdosta?"

"Varmasti!" vastasi Madrasia. "Ja aiomme ottaa kuparilippaan mukaamme."

"Oikein", jatkoi hän. "Sitten haluan teidän suorittavan kolme asiaa. Ensiksikin teidän pitää kertoa Parslewelle kaikki, mitä olen kertonut teille tästä Palkeneyn jutusta. Toiseksi, sanokaa hänelle, että minä omalla vastuullani hänen ystävänään ja asianajajanaan olen antanut herra Charles Sperrigoelle sellaisen lupauksen -- oikeastaan takuun -- että Parslewe niin pian kuin suinkin antaa hänelle täydellisen selostuksen siitä, kuinka lipas ja kirjat ovat joutuneet hänen haltuunsa, niin että niiden vaellus Palkeneyn kartanosta Kelpieshawiin saadaan täydellisesti selville, koska tietenkin on aivan käsittämätöntä, että herra Parslewe olisi saanut ne haltuunsa jollakin epärehellisellä tavalla. Kolmanneksi olen taivuttanut herra Charlesin matkustamaan kotiinsa, missä hän odottaa herra Parslewen lähettämiä tietoja."

"Mutta onkohan hän matkustanut?" sanoi Madrasia.

"Hän matkusti etelään ensimmäisessä junassa keskusteltuaan kanssani", vastasi Murthwaite.

"Saatettuaan Woolerin poliisikomissaarin siihen uskoon, että holhoojani on ehkä varas, vai mitä?" vihjaisi Madrasia.

"Ei mitään sellaista", Murthwaite vastasi. "No, no, malttakaahan nyt, hyvä nuori neiti, asiat eivät ole lainkaan siten. Sperrigoe teki siellä vain muutamia varovaisia kysymyksiä saadakseen tietää, millainen Parslewen asema on naapuristossa. Poliisi ei tietenkään aavista mitään."

Nyt seurasi lyhyt vaitiolo, jonka Madrasia vihdoin rikkoi.

"Viemme tietysti holhoojalleni teidän viestinne. Jokaisen sanan. Mutta, herra Murthwaite, eikö teillä ole minkäänlaista vihiäkään siitä, mitä tämä kaikki tarkoittaa? Kaikki tämä hälinä, salaperäisyys ja maakunnan halki matkusteleminen yhden ainoan kuparilippaan jälkiä seuratessa?"

Murthwaite nauroi ja kääntyen tarjoilupöytään päin otti lippaan käteensä.

"Minulla on yhtä vähän keinoja salaisuuden ratkaisemiseksi kuin teilläkin", hän sanoi. "Tämä esine on varmasti harvinaisuus jo muutenkin. Se on hienoa vanhaa taottua kuparia, kaunista tekoa ja kauniisti kaiverrettu. Mutta sitä en ymmärrä, miksi se on aiheuttanut sellaisen hälinän, kuten te sanoitte. Kuitenkin, kun kuoleva mies mumisee sellaista, mitä vanha Matthew Palkeneykin, niin haluaa hänen laillinen neuvonantajansa tietenkin saada jotakin selvyyttä asiaan. Mielipiteeni on, ettei tässä ole oikeastaan kysymys kuparilippaasta, vaan siitä, mitä siinä mahdollisesti on ollut. Ei lippaasta, sen sisällöstä vain, ymmärrätte kai sen?"

"Te luulette siis, että siinä on säilytetty jotakin Palkeneyn kartanossa?" vihjaisin.

"Ehkä. Sitä minä juuri ajattelen."

"Ja otaksutte alkuperäisen varkaan anastaneen sen huolimatta sen laadusta?"

"Aivan niin. Lipas on voinut kulkea monien käsien kautta ennen joutumistaan Parslewen haltuun. Parslewe löysi epäilemättä tämän kapineen jostakin harvinaisten esineiden kaupasta ja kirjat myös."

"Voivatko Palkeneyn kartanon asukkaat ollenkaan aavistaa, kuinka varkaus on tapahtunut?" kysyin.

"Eivät. Sperrigoe ainakin väitti niin. Mutta Palkeneyn kartano on ymmärtääkseni jonkinlainen näyttelypaikka; minä tarkoitan, että siellä on sellaisia huoneita, joita näytetään yleisölle, ja niihin kuuluu kirjastokin. Shillingin suuruinen sisäänpääsymaksu kannetaan muutamina aamuina viikossa ja tulot luovutetaan paikallisiin armeliaisuustarkoituksiin. Ja Sperrigoe ajattelee tietysti, että joku vieras varasti tämän lippaan ja kirjat juuri vähää ennen vanhan Matthew Palkeneyn kuolemaa. Niin pitkälle olemme päässeet, eikä tässä enää kaivata muuta kuin muutamia sanoja Parsleweltä."

Hän sanoi sitten lähtevänsä, ja hetkisen kuluttua laskeuduimme kaikki portaita alas pihalle. Vanha Edie toi hevosen tallista ja ottaen suitset käteensä Murthwaite kääntyi Madrasian puoleen.

"Koettakaa nyt taivuttaa herra Parslewe palaamaan heti takaisin tänne ja kertokaa sitten minulle kaikki, että voisin kirjoittaa Sperrigoelle salaisuuden ratkaisun", hän sanoi. "Kertokaa hänelle kaikki puheeni ja pyytäkää häntä palaamaan heti takaisin."

Mutta Madrasia alkoi käydä hieman kapinalliseksi.

"Kerromme kyllä hänelle kaiken Sperrigoen käynnistä ja Weechin vierailun myös", hän vastasi. "Mutta herra Murthwaite, jätätte kokonaan huomioon ottamatta erään asian, niin asianajaja kuin olettekin."

"Minkä sitten?" kysyi Murthwaite nauraen iloisesti.

"Sen, ettei holhoojani milloinkaan olisi matkustanut pois, ei ikinä kutsunut sähköteitse minua ja herra Crayea luokseen eikä kuunaan pyytänyt, että kuparilipas tuotaisiin hänelle, ellei hänellä olisi siihen hyvin pätevät syyt. Luuletteko hänen kujeilevan? Lorua! Koko asia on paljon vakavampi."

Murthwaite siirsi katseensa tytöstä minuun.

"Onko teidänkin mielipiteenne sama, herra Craye?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasin. "Ehdottomasti!"

Hän sanoi meille hyvästit ja hyppäsi satulaan kumartuen sitten sanomaan viimeiset sanansa.

"Ei mikään asia elämässäni ole milloinkaan kiinnittänyt mieltäni näin. Mutta kai tällekin on olemassa ratkaisu."

Sitten hän ratsasti nummen poikki ja hävisi näkyvistämme. Seuraavana aamuna Madrasia ja minä matkustimme Newcastleen, hän kantoi kuparilipasta, joka oli kääritty sievään kääryyn ja sinetöity. Junamme saapui sinne juuri silloin, kun meidän oli määrätä tavata Parslewe. Mutta emme nähneet häntä asemalla. Seisoimme tuijottaen ympärillemme, kunnes muudan hotellin vahtimestarin virkapukuun pukeutunut mies lähestyi meitä, katseli meitä tarkasti ja pysähtyi viereeni.

"Pyydän anteeksi, herra, mutta oletteko herra Craye? Juuri niin, herra, minä tuon teille herra Parslewen terveiset, että te ja tämä nuori neiti tulisitte hänen luokseen hotelliin syömään välipalaa. Tätä tietä, olkaa hyvät."

VIII

MINUUTTI JÄLKEEN PUOLENYÖN

Seurasimme Parslewen lähettiä laiturin poikki hotelliin vastustelematta ja ääneti, koska olimme mukautuneet silloin, kuten Madrasia jälkeenpäin huomautti, kaikkeen, mitä Parslewe tulisi tekemään tahi käskemään. Mutta luullakseni nälälläkin oli osansa nöyryydessämme; olimme syöneet aamiaisemme varhain saamatta sitten palaakaan suuhumme, ja ainakin mitä minuun tuli, ei hotelli eikä sen mainio ruoka, johon jo olin tutustunut, herättäneet minussa minkäänlaisia vastenmielisiä tunteita. Saapuessamme sinne käännyin vaistomaisesti kahvioon päin odottaen jo ennakolta enemmän sen suomaa nautintoa kuin herra Parslewen kohtaamista. Mutta oppaamme vei meidät sen sivu; hän ohjasi meidät yläkertaan ja sitten pitkin käytäviä ja välikköjä, kunnes vihdoin avasi erään oven. Siitä päästiin yksityiseen arkihuoneeseen, katettu ruokapöytä odotti meitä ja takkamatolla lämmitellen valkean ääressä seisoi Parslewe kasvot synkkinä, ja hymy oli kyynillisempi kuin milloinkaan ennen.

Hän tervehti meitä yhtä kylmästi ja tyynesti kuin olisimme tulleet hänen omaan arkihuoneeseensa Kelpieshawissa syömään aamiaista. Itse asiassa hän teki tuskin muuta kuin soi meille huolettoman tervehdyksen, koska hänen päähuomionsa näytti keskittyvän ovenvartijaan ennen kuin mies pääsi poistumaan.

"Käskekää tarjoilijaa tuomaan ruoat sisään, niin olette kelpo mies. No niin", jatkoi hän katsellen meitä miettiväisesti miehen poistuessa, "olette luullakseni nälissänne?"

"Kovasti", sanoin minä.

"Aivan nääntymäisillämme", selitti Madrasia.

Parslewe katseli häntä arvostelevasti, hieroi leukaansa ja viittasi sitten sivupöytään päin.

"Riisu päällysvaatteesi ja heitä ne tuonne, kultaseni", hän sanoi. "Voit viedä ne sitten jälkeenpäin huoneeseesi."

Madrasia kääntyi hänen puoleensa.

"Huoneeseeniko?" huudahti hän.

"Numero 186 on varattu sinulle", vastasi Parslewe tyynesti. "Ja te, Craye, saatte tyytyä 95:teen, joka on minun huoneeni vieressä. Älkää nyt unohtako numeroitanne, mutta jos niin kävisikin, saatte ne kyllä selville konttorista. Ne on tilattu teidän omilla nimillänne."

"Tarkoitatko, että meidän on viivyttävä yökin täällä?" kysyi Madrasia.

"Kyllä", vastasi Parslewe lyhimmällä tavallaan. "Ehkä parikin."

"En tiennyt matkustaessani tänne valmistautua viettämään täällä ainoatakaan yötä", sanoi Madrasia. "En ottanut edes hammasharjaa mukaani."

"Osta sitten", vastasi Parslewe. "Täällä on hyvinvarustettuja kauppoja, kultaseni."

Madrasia tuijotti häneen tiukemmin kuin milloinkaan ennen.

"Tapasi komennella toisia henkilöitä alkaa käydä hyvin erikoiseksi, Jimmie!" huudahti hän vihdoin. "Mistä kaikki nämä vaatimukset johtuvatkaan?"

"Hädästä, koska paholainen ahdistaa", vastasi Parslewe kyynillisesti nauraen.

"Oletko sinä tuo paholainen?" kysyi Madrasia.

"En tiedä oikein, mikä olen, kultaseni", vastasi hän käyden jälleen lempeämmäksi, "mutta toivon saavani sen selville piakkoin. Ja sitä odottaessamme eläkäämme mukavasti, koska tuolla tuodaan jo meille ruokaa ja juomaa."

Pari tarjoilijaa toi huoneeseen kuumia ruokia, ja istuuduimme pöydän ääreen. En tiedä, oliko Parslewe otaksunut meidän olevan tavattomasti nälissämme, mutta hän oli varmasti nähnyt paljon vaivaa tilatessaan tällaisen herkullisen aterian ja sitä paitsi hän osoitti omaavansa hyvän ja arvostelevan maun samppanjaan nähden. Ja tarjoilijain oli viivyttävä huoneessa koko aika meidän syödessämme, missä isäntämme mielestäni menetteli hyvin ovelasti, koska Madrasia muuten olisi heti alkanut puhua aiheesta, joka oli ylinnä ajatuksissamme. Hän puheli kyllä itse hyvin vapaasti, mutta koko ajan vain eräästä näytelmästä, jota hän oli ollut katsomassa Kuninkaallisessa Teatterissa edellisenä iltana ja johon hän oli äärettömästi ihastunut.

"Mutta saat nähdä sen itse tänä iltana", lopetti hän. "Olen tilannut pari paikkaa, ja Craye saa viedä sinut sinne."

"Entä sinä?" kysyi Madrasia. "Eikö sitä kannattaisi katsella parikin kertaa peräkkäin?"

"Minulla on muita hommia", vastasi Parslewe. "Olen kaupungilla teidän palatessanne, ja mehän voimme verrata huomioitamme aamulla."

Näin, että Madrasia olisi hyvin mielellään kysynyt häneltä hänen tehtävänsä laatua, mutta tarjoilijat olivat vielä huoneessa. Vasta sitten kun he olivat tarjonneet meille kahvia ja poistuneet lopullisesti, kohdisti Parslewe huomiomme siihen, mikä meistä molemmista tuntui todellakin tärkeältä. Ojennettuaan minulle sikarin ja sytytettyään itsekin sellaisen hän käänsi tuolinsa takkaan päin, siirtyi mukavaan asentoon laskien toisen kyynärpäänsä pöydälle ja katsahti meihin olkansa yli. "Kas niin!" hän sanoi. "Mitä siellä kotona on tapahtunut minun poissaollessani? Koska ette molemmat voi puhua samalla kertaa, päättäkää keskenänne, kumpi teistä saa aloittaa. Mutta ensiksikin, missä on lipas?"

Koska aamu oli ollut kylmä, oli Madrasia pukeutunut turkiksiin, ja niiden joukossa oli suuri käsipuuhka, jonka sisässä hän oli kantanut lipasta. Hän nousi, haki sen esille piilopaikasta, laski sen Parslewen viereen pöydälle ja viittasi sitten minuun sormellaan.

"Kertokoon hän. Korjaan, jos hän erehtyy."

"Aloittakaa siis, Craye", käski Parslewe. "Kertokaa perusteellisesti!"

Kerroin hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut Kelpieshawissa hänen oman salaperäisen poistumisensa jälkeen, ja katselin puhuessani tarkkaavaisesti häntä. Hän kuunteli vaiti ja kylmästi, keskeyttäen minut vain kerran pyytääkseen tarkempaa kuvausta herra Augustus Weechistä. Hän näytti vaipuvan syviin ajatuksiin kuultuaan sen, mutta salli minun kuitenkin jatkaa loppuun sen enempää kyselemättä. Hän kuunteli Murthwaiten viestiäkin yhtä tyynesti kuin kaikkea muutakin. Ehdottomassa tutkimattomuudessaan Parslewe olisi tällä erikoisella tuulella ollessaan voinut vetää vertoja sfinksillekin.

"Ja siinä kaikki", lopetin. "Koko juttu."

"Niin, kaikki", toisti Madrasia, "paitsi se, minkä nyt toistan tarkasti Murthwaiten sanoilla. Sinun on palattava Wooleriin, puhuteltava häntä ja kerrottava hänelle kaikki, että hän voisi täyttää herra Charles Sperrigoelle antamansa lupauksen. Ja parasta kai se onkin."

Parslewen ohuet huulet jännittyivät tuoksi suoraksi jäykäksi viiruksi, jonka olin jo oppinut tuntemaan yhtä hyvin kuin oman kuvani kuvastimessa. Kun hän antoi niiden höltyä, tapahtui se vain siksi, että hän tahtoi päästää kuuluville ivallisen naurunsa, joka päättyi hymyyn, kuten tavallisestikin hänen kääntyessään holhokkinsa puoleen, kuten nytkin.

"Vai olisi se parasta sinun mielestäsi, kultaseni", hän sanoi lempeästi. "Mutta sepä ei olekaan. En aio lainkaan matkustaa takaisin Wooleriin, ennen kuin minua huvittaa. En aio ollenkaan tyydyttää Charles Sperrigoen enkä Jackie Murthwaiten mukavuudenhalua, ennen kuin minua huvittaa. Vannon tietäväni omat hommani yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja aion panna ne täytäntöönkin, kuten minua huvittaa. Ja jos haluatte taivuttaa minut puhumaan selvää kieltä, niin nyt sitä kuulitte."

"Ja kaikki tuo merkitsee, että sinä tiedät paljon enemmän asiasta, kuin olet meille ilmaissut!" huudahti Madrasia.

Kuultuaan tämän häneltä pääsi jälleen ivallinen naurahdus.

"En tiedä vielä ilmaisseeni teille mitään erityistä, kultaseni", vastasi hän. "Enkä aiokaan tehdä sitä, ennen kuin --"

"Ennen kuin sinua huvittaa!" sanoi Madrasia. "Aivan niin! Vielä enemmän salaperäisyyttä! Todellakin, Jimmie, ollaksesi kunnioitettava vanha herrasmies --"

Parslewe nauroi jälleen kohottaen päätään kuin hänestä olisi ollut hauskaa kuulla moitteita, nousi sitten tuoliltaan ja seisoen takkamatolla kädet taskuissaan katsoi vuorotellen meihin kumpaankin, kuin häntä olisi huvittanut meidän ihmettelymme. Äkkiä hän veti toisen kätensä esille, ja se oli täynnä rahaa. Noina aikoina oli paljon kultaa liikkeellä, hyvin paljon, ja Parslewen koura oli sitä täynnä. Hän ojensi rahat Madrasialle.

"Mene ostamaan itsellesi hammasharja", hän sanoi. "Sinähän tunnet kaupungin ja voit siis lähteä hieman ostoksille. Parasta on, että hankit kaikkea sellaista, mitä luulet tarvitsevasi, sillä muistaakseni puhuin jotakin parista yöstä. Mene nyt huvittelemaan, kultaseni, äläkä välitä kuparilippaasta. Siihen ei liity minkäänlaisia salaisuuksia, ei ainakaan minun tietääkseni." Hän ojensi rahat tytölle, seisoi hymyillen vieressä hänen pukiessaan turkiksia ylleen ja kääntyi sitten nauraen minun puoleeni hänen mentyään.

"Uskokaa vain, Craye, että salaisuus muodostuu vaikka miksi naisen käsissä", hän sanoi. "Ellei sellaista ole olemassa, keksii hän jonkin."

"Eikö tässä asiassa sitten ole jotakin salaperäistä?" kysyin. "Minusta näyttää aivan siltä kuin siinä olisi paljonkin. Mutta nähtävästi ei teille, koska olette jo selvillä asioista, herra Parslewe."

"Niin, ehkäpä. Luulen näkeväni asian loiselta kannalta. Voin kuitenkin ymmärtää, että se, mikä on minusta aivan selvää, ehkä ei olekaan niin selvää toisille henkilöille, ja minä aionkin nyt uskoa teille muutamia seikkoja. Tulkaa alakertaan tupakkahuoneeseen, niin annamme avata tämän huoneen ikkunat, koska ilma täällä on niin ummehtunutta."

Hän soitti ja antoi muutamia määräyksiä huoneen tuulettamisesta ja kevyestä illallisesta, jonka piti olla valmiiksi katettuna siellä kello yhdentoista ajaksi illalla (valmiiksi meille palatessamme teatterista, sanoi hän syrjässä minulle) ja opasti minut sitten tupakkahuoneen rauhalliseen nurkkaukseen.

Sytytettyään siellä ensin toisen sikarin hän alkoi purkaa lipasta niistä sievistä kääreistä, joissa Madrasia oli tuonut sen mukanaan Kelpieshawista. Hän laski sen eteemme pienelle pöydälle, ja molemmat tuijotimme siihen. Hän erittäinkin tuijotti siihen niin tiukasti, että aloin luulla kapineen paljaan muodon hypnotisoineen hänet. Äkkiä hän hätkähti ja alkoi kaivella liivinsä taskuja.

"Niin!" mutisi hän enemmän itsekseen kuin minulle. "En ihmettelisi ollenkaan, vaikka asia olisikin niin."