Part 3

Parslewe pyysi minua jäämään taloon joksikin ajaksi, että voisin maalata hänelle erään taulun. Hän piti paljon eräästä asunnon läheisyydessä avautuvasta näköalasta ja tahtoi välttämättä, että joku taiteilija kiinnittäisi siihen oikeutettua huomiota, ja halusi sitä paitsi, että taulu maalattaisiin kevätvehreyden aikana, vaikka minä omasta halustani olisinkin maalannut sen mieluummin syksyllä. Hän oli tarjonnut minulle jo kelpo hinnankin siitä luvaten senkin, että saisin asettaa taulun näytteille ensi taidenäyttelyyn. En ollut lainkaan haluton hyväksymään hänen tarjoustaan, sillä lukuun ottamatta tehtävän suomia etuja merkitsi työn suorittaminen vähintäänkin kuukauden tahi kuuden viikon viipymistä Kelpieshawissa Madrasian seurassa. Ja minähän olin jo rakastunut tyttöön.

Sovimme teepöydän ääressä taulun maalaamisesta. Päätin aloittaa työn heti, mutta ensiksi oli minun hankittava siihen sopiva kangas. Parslewe sanoi minun varmasti saavan ostaa tarvittavan vaatteen Newcastlesta. Päätin siis matkustaa sinne seuraavana päivänä, hakea sieltä käsiini jonkun värikauppiaan ja ostaa tarvitsemani kankaan. Siinä tarkoituksessa saavuinkin Newcastleen noin puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä, ja ensimmäinen siellä näkemäni henkilö oli äskeinen vieraamme, tuo hieman salaperäinen herra Pawley.

Hän ei huomannut minua. Minäkin näin hänet sattumalta, mutta huomattuani hänet nyt päätin pitää häntä hieman silmällä. Hän seisoi tulevien junien portilla hajamielisenä ja nähtävästi odottaen jotakin henkilöä. Etelän pikajuna saapui juuri silloin asemalle, ja matkustajat alkoivat tungeksia portista asema-alueelle. Hetkisen kuluttua herra Pawley, jolla oli vieläkin samanlainen puku kuin eilen, kohotti lakkiaan ja kumarsi kunnioittavan huomaavaisesti. Hänen tervehdyksensä kohteena oli eräs vanhahko, kookas ja hyvin päättäväiseltä näyttävä herra, jonka suuria kasvoja koristi vanhanaikainen poskiparta ja jonka koko olemus mielestäni, silkkihatusta paksupohjaisiin kiilloitettuihin kenkiin asti, ilmaisi hänen olevan jonkin perheen uskottu asianajaja. Se, että hän oli paljon herra Pawleytä tärkeämpi henkilö, näkyi jo selvästi siitä tosiseikasta, että hän vastasi herra Pawleyn huomaavaiseen tervehdykseen vain armollisella nyökkäyksellä ja luovutti heti hänen kannettavakseen matkalaukkunsa ja matkahuopansa. He vaihtoivat muutamia lauseita keskenään, kävelivät sitten laiturin poikki hotelliin, jonka sisäänkäytävään he hävisivät, suuri mies edellä ja herra Pawley jäljessä kuin mikäkin kantaja.

Uteliaisuuteni oli nyt kiihtynyt niin suureksi, että päätin oudosta mielijohteesta seurata Pawleytä ja valkopartaista henkilöä hotelliin saadakseni jos mahdollista selville hieman enemmän heidän keskinäisestä suhteestaan. Mutta ajateltuani tarkemmin lähdinkin toimittamaan omia asioitani. Koska tunsin hieman Newcastlea, menin erääseen kaupungin keskustassa sijaitsevaan ravintolaan, joka oli hyvässä maineessa, söin väliaterian ja vietin siellä vielä tunnin jälkeenkinpäin. Sitten lähdin etsimään tuota liikettä, jonka nimen Parslewe oli antanut minulle. Sen omistajalla ei ollut sen suuruista kangaskappaletta, kuin olisin halunnut, mutta hän lupasi valmistaa minulle sellaisen seuraavaksi päiväksi, minkä vuoksi päätin jäädä Newcastleen yöksi ja menin myöhemmin illalla aseman vieressä sijaitsevaan hotelliin tilatakseni sieltä huoneen itselleni. Sen tupakkahuoneessa istui tuo valkopartainen henkilö kirjoittamassa kirjeitä. Pawley ei ollut hänen seurassaan. Eikä Pawley ollut hänen kanssaan silloinkaan, kun hän samana iltana päivällisen jälkeen tuli jälleen tupakkahuoneeseen ja istuutui tuoliin viereeni erääseen mukavaan nurkkaan. Mutta nyt hän ei ollut yksinään, vaan tuli sinne erään nuoremman keski-ikäisen terävännäköisen miehen kanssa, jolla myös otaksuin olevan jotakin tekemistä lain kanssa.

Nämä molemmat miehet olivat nähtävästi syöneet juuri päivällisensä, koska tarjoilija toi heille kahvia ja likööriä, jolloin vanhempi otti esille sikarikotelonsa tarjoten toverilleen. He rupesivat keskustelemaan puhuen joskus tavallisella äänellä ja joskus taas alentaen äänensä kuiskauksiksi. Mutta he ehtivät tuskin sytyttää sikarinsa, kun pari valkopartaisen miehen lausumaa sanaa sai minut höristämään korviani.

"Epäilemättä!" hän sanoi. "Epäilemättä on tuo kuparilipas -- sen oleminen siellä, vaakuna ja kiehkuran alle kaiverrettu kummallinen mielilause -- hyvin tärkeä todistus. Heti, kun kuulin puhuttavan siitä --"

Hän kumartui lähemmäksi toveriaan enkä pariin minuuttiin voinut kuulla lainkaan heidän puhettaan. Katsoessani heihin syrjäsilmällä näin kuitenkin nuoremman miehen kuuntelevan tarkkaavaisesti ja hyväksyvästi, koska hän silloin tällöin nyökäytti päätään myöntävästi. Vihdoin hän sanoi:

"Ja Pawleykö arveli häntä juuri sen ikäiseksi?"

"Siitä on tietysti otettava tarkempi selko."

"Pawleyllä on hyvä huomiokyky", huomautti vanhempi mies. "Olen turvautunut hänen apuunsa monissa tapauksissa ja hyvällä menestyksellä. Niin ollen voin luottaa Pawleyn arvosteluun hänen iästään, koska se sopii mainiosti."

Nuorempi mies katseli sikariaan miettiväisesti hetkisen.

"Kummallista!" sanoi hän vihdoin. "Hyvin kummallista! Sanoisin kuitenkin sen olevan niin."

"Sitä ei luullakseni voida epäilläkään", vastasi Valkoparta. "En aio missään tapauksessa matkustaa koko tätä matkaa ja jälleen takaisin saamatta täyttä varmuutta. Minua ei vain niinkään helposti petetä!" lisäsi hän korostaen voimakkaasti sanojaan ja nauraa hihittäen sitten tyytyväisesti. "Ehdoton kieltokaan ei tyydyttäisi minua. Silmiini ei voida heittää tomua!"

"Te olitte siis täydellisesti selvillä kaikista olosuhteista kolmekymmentä vuotta sitten?" kysyi toinen. "Tarkoitan, henkilökohtaisesti."

"Kyllä. Kolmekymmentäviisi vuotta sitten, määrätäksemme ajan tarkasti. Hän on nyt kuudenkuudettavuotias, jos asia vain on niin. Niin, tiesin kaiken, koska olin kaikessa mukana", vahvisti vanhempi mies.

"Erääseen tiettyyn kohtaan saakka, kuten tiedätte, erääseen varmaan pisteeseen saakka. Jos vain pääsen lähettyville, ja Pawley sanoo sen käyvän hyvin helposti päinsä, voin tyydyttää haluni melko ovelasti. Esimerkiksi --"

Ja kerran vielä hän kumartui toverinsa puoleen alentaen ääntään, niin että keskustelu muuttui kuiskailemiseksi. Ja silloin, koska pelkäsin jollakin tavoin ilmaiseväni itseni, nousin tuoliltani, poistuin heidän läheisyydestään ja teeskennellen tahtovani silmäillä keskipöydälle levitettyjä iltalehtiä menin huoneen toiselle puolen. Otin lehden käteeni ja istuuduin muka lukemaan sitä. Mutta todellisuudessa katselin vielä noita kahta miestä arvaillen, mistä he oikeastaan keskustelivat.

Epäilemättä se koski jollakin tavoin isäntääni, Parsleweä. Viittaukset kuparilippaaseen, siihen kaiverrettuun vaakunaan ja kiehkuran alla esiintyvään kummalliseen mielilauseeseen tarkoittivat Parsleweä. Ja mitä taasen Pawleyhin tuli, niin oliko hän vieraillut toistenkin kuin Parslewen luona? Ja Pawleyn arvostelu, joka Valkoparrasta näytti tuntuvan niin arvokkaalta, viittasi tietysti Parslewen ikään. Kaikki koski Parsleweä, eikä minun puoleltani tarvittu ajattelemis-, päättelemis- eikä erottelemistaitoa voidakseni käsittää, että Parslewen entisyyteen liittyi jokin salaisuus.

Mutta millainen? Minusta tuntui Parslewe, jos vain arvostelin häntä lyhyen, mutta hyvin läheisen tuttavuutemme perusteella, erittäin suoralta ja vilpittömältä mieheltä. Hän oli kertonut minulle paljon itsestään. Hän oli poistunut Englannista jo hyvin nuorena, matkustanut Itään, asettunut asumaan Madrasiin, ruvennut erään toisen englantilaisen, Madrasian isän, liiketoveriksi, myynyt pumpulia ja indigoa, ansainnut suuren omaisuuden ja tuonut liiketoverinsa ja tämän vaimon kuoleman jälkeen Madrasian Englantiin asettuakseen asumaan sinne edellä kerrottuun tapaan. Kaikki tämä tuntui selvältä ja suoralta tarinalta, minkään huomattavan tahi salaperäisen asian liittymättä siihen. Mitä nuo miehet niin ollen hakivatkaan? Sillä nyt en enää lainkaan epäillyt, että Pawley oli tullut Kelpieshawiin vakoojana hakemaan jotakin erityistä tietoa, enkä sitäkään, että hän selvästi olikin saanut haluamansa tiedot kyselemällä Parsleweltä ja tutkimalla kuparilipasta.

Tuo kuparilipas alkoi saada tuhoa ennustavan merkityksen ajatellessani sitä ja sen suhdetta tähän asiaan. Mutta millainen se suhde sitten oli? Lipashan se vain oli ja kuparista valmistettu. Kaunista tekoa kylläkin ja varmasti sellaisen miehen valmistama, joka oli ylpeä työstään, koska hän oli kaivertanut vaakunankin siihen niin kauniisti. Mutta se oli joka tapauksessa vain mitätön kuparilipas. Mikä siinä sitten oli tahi mitä siihen liittyi sellaista, mikä pakotti nämä miehet, ellei juuri haluamaan sitä omakseen, niin ainakin ilmeisesti kiinnittämään huomiotaan sen olemassaoloon?

En nähnyt enää noita miehiä tupakkahuoneessa sinä iltana, näin vain vilahdukselta Valkoparran hänen mennessään nukkumaan samaan aikaan kuin minäkin ja samaa käytävää pitkin. Näin hänet jälleen seuraavana aamuna kahviossa aamiaista syömässä, jolloin hän näytti kookkaammalta, juhlallisemmalta ja lainoppineemmalta kuin milloinkaan ennen. Mutta Pawleytä ei näkynyt hänen seurassaan, ja rupesin ihmettelemään, mihin hän oli joutunut. Ehkä hän oli palannut Kelpieshawiin jälleen vakoilemaan, ja minäkin aioin matkustaa sinne heti, kun vain sain kankaani. Olin päättänyt saavuttuani kertoa Parslewelle, että Newcastlessa on henkilöitä, jotka puhuvat hänestä ja kuparilippaasta.

Kauppias, joka valmisteli kangastani, asui erään sivukadun varrella Haymarketissa, ja lähdin sinne vähää ennen puoltapäivää saadakseni tilaamani kankaan ja voidakseni sitten heti matkustaa Wooleriin. Mutta noin Percykadun puolivälissä näin äkkiä Valkoparran kävelevän muutaman askeleen päässä edelläni. Hänen mukanaan oli sama mies, jonka kanssa olin nähnyt hänen keskustelevan edellisenä iltana. He juttelivat nytkin hyvin vakavasti ja ponnekkaasti, päättäen heidän käyttäytymisestään. Valkoparta oli pistänyt kätensä toverinsa kainaloon ja kumartunut hänen puoleensa luottavaisesti, toinen kuunteli hänen puhettaan riemuitsevan tarkkaavaisesti. Seurasin heitä pelkästä uteliaisuudesta. He kääntyivät vihdoin St. Thomas-kadulle alkaen tarkastaa kauppojen kylttejä. Valkoparta kohotti sateenvarjoaan, viitaten erääseen, ja hetkisen kuluttua he astuivat kauppaan. Lyhyen matkan päästä minäkin voin lukea kirjoituksen: _Bickerdale, pelti- ja kupariseppä_.

Kuparia jälleen, kuparilipas, kupariseppä -- koko juttu alkoi käydä yhä salaperäisemmäksi. Tuolla nuo samat miehet, jotka olivat keskustelleet kuparilippaasta edellisenä iltana, olivat aikeissa mennä sellaisen miehen kauppaan, joka valmisti kupariesineitä. Miksi? Halusin tietää sen. Ja sen sijaan, että olisin mennyt toimittamaan omia asioitani värikauppaan, meninkin kadun poikki, kuljin jonkin matkaa eteenpäin ja käännyin sitten pitääkseni silmällä tuota ovea, josta Valkoparta ja hänen toverinsa olivat kadonneet.

He viipyivät siellä noin puoli tuntia. Pysyin vahtipaikallani, vaikka tiesinkin olevani vaarassa myöhästyä junastani. Vihdoinkin he tulivat. He nyökäyttelivät ja pudistelivat päätään, aivan kuin heidän sieltä saamansa tiedot olisivat ratkaisseet kysymyksen. Valkoparta erittäinkin näytti tavattoman tyytyväiseltä. He jatkoivat matkaansa nurkan ympäri Haymarketille, minkä jälkeen minä pelkän uteliaisuuden johtamana menin rohkeasti kuparisepän kauppaan. Sen omistaja, muudan vastenmielisen ja ilkeän näköinen henkilö, vanhahko ja silmälaseja käyttävä, seisoi tiskin takana. Hänen terävät silmänsä kohdistuivat minuun heti niin ovelan kysyvästi, että tunsin kovasti hämmästyväni ja vähitellen punastuvani korviani myöten.

"Olisiko teillä", aloitin laimeasti, "joitakin vanhoja kupariesineitä, joitakin harvinaisuuksia tahi jotakin sellaista, myytävänä?"

Minusta tuntui kuin hän olisi tarvinnut kohtuuttoman paljon aikaa vastauksensa ajattelemiseen, ja kun se vihdoin tuli, oli se lyhyt yksitavuinen.

"Ei."

"Kokoan todella joskus sellaisia esineitä", sanoin. "Olen --"

Hän kumartui äkkiä tiskin yli katsoen minuun terävästi ja tutkivasti.

"Mitä te oikeastaan tahdotte, nuorimies?" kysyi hän tyynesti. "Näin teidän vakoilevan noita herrasmiehiä."

IV

KESKIÖINEN VAROITUS

Katsahdin tahtomattani kaupan ikkunaan ja näin, että hän siitä, niin pieni kuin se olikin, oli varmaankin voinut keskustellessaan Valkoparran ja tämän toverin kanssa pitää silmällä kadun toista puolta ja katsella minun maleksimistani lähettyvillä. Mutta hänen töykeä käytöksensä haihdutti hämminkini ja kömpelyyteni; ryhdyin heti seuraamaan rohkeasti toista suuntaa. Tietääkseni minulla oli joka tapauksessa kysymysten tekoon yhtä suuri oikeus kuin Valkoparrallakin.

"Jos nyt otaksutaan minun vakoilleen heitä, niin entä sitten? Tein sen ehkä pätevistä syistä -- hyvinkin pätevistä. Mitä te siihen sanotte?"

Hän alkoi siirrellä esineitä tiskillään tarkoituksettomasti. Pidin häntä yhä silmällä. Äkkiä hän kohotti katseensa hermostuneesti, mutta uhmaavasti.

"Ette saa urkituksi minulta mitään. Olen sanonut sanottavani jo, ja minua on varoitettu teidänlaisistanne miehistä." Sitten hänen katseensa muuttui yhtä ivalliseksi kuin äänensäkin. "Vanhoja kupariesineitä!" sähäytti hän minulle. "Teidän pitäisi hieman hävetä tunkeutuessanne luokseni sellaisilla verukkeilla."

Huomasin nyt tässä piilevän jotakin ja annoin hänelle piston, suunnaten sen arimpaan kohtaan.

"Kupari on hyvä sana!" sanoin minä. "Ja ihmettelenpä, oletteko milloinkaan käsitellyt tahi nähnyt erästä vanhaa kuparilipasta, muutamien neliötuumien suuruista, johon on kaiverrettu vaakuna ja harvinainen mielilause sen alle? Oletteko?"

Hän suoristautui kuullessaan kysymykseni, ja silloin tiesin hänen nähneen sellaisen esineen ja olin varma, että nuo juuri äskettäin poistuneet miehet olivat käyneet kyselemässä sitä häneltä. Ja tehtyäni tämän huomion pyörähdin sanaakaan puhumatta kantapäilläni ja poistuin äkkiä kaupasta jättäen hänet tuijottamaan jälkeeni.

Mutta jos hän oli hämmästynyt, niin olin minäkin. Mitä kummaa merkitsikään tämä salaperäisyys, joka niin selvästi koski Parsleweä ja hänen omistamaansa kuparilipasta? Olin kävellyt kadun päähän, kääntynyt eräässä nurkassa toiselle kadulle ja kulkenut sitäkin vielä pitkälti, ennen kuin muistin kankaani ja junani. Käännyin takaisin, sain kankaani ja lähdin sitten hotelliin ja asemalle. Ja tietysti, koska olin tukkinut nenäni toisten asioihin, olin myöhästynyt Wooleriin menevästä junasta, eikä sinne lähtenyt toista, ennen kuin myöhään illalla. Sen vuoksi söin väliaterian hotellissa ja koetin sitten viettää aikani niin hyvin kuin suinkin ajatellen pääasiallisesti Parsleweä, Pawleytä, Valkopartaa, kupariseppää ja tuota kirottua kuparilipasta, kaiken tämän keskipistettä. Millainen salaperäisyys liittyi heihin ja siihen? Oliko kysymys petoksesta, sakoilla sovittamattomasta rikoksesta vai murhasta? Aioin joka tapauksessa kertoa Parslewelle kaikki huomioni niin pian kuin suinkin.

Minun piti kuitenkin malttaa mieleni kello kuuteen saakka, ja kun vihdoin kävelin laiturille noustakseni junaani, näin Valkoparran seisovan erään ensiluokan vaunun ovella ja keskustelevan saman miehen kanssa, joka oli mennyt hänen mukanaan kuparisepän kauppaan. Valkoparralla oli matkalaukkunsa ja huopapeitteensä mukanaan vaunussa -- huomasin ne vilahdukselta mennessäni ohi -- hän aikoi siis matkustaa jonnekin pohjoiseen samassa junassa kuin minäkin ja oli tietysti menossa Kelpieshawiin.

Muudan hotellin palvelijoista oli mukanani. Hän kantoi laukkuani ja kangaskappalettani, ja kun hän oli hakenut minulle paikan, sanoin hänelle:

"Tuon ensiluokan vaunun ovella seisoo pari herrasmiestä. Satutteko mahdollisesti tietämään, keitä he ovat?"

Mies katsoi ja nyökäytti sitten päätään.

"En tunne vanhempaa herrasmiestä, herra", vastasi hän. "Hän oli kyllä viime yönä hotellissa, mutta en kuullut hänen nimeään mainittavan. Toinen on herra Pebling."

"Kuka herra Pebling on?"

"Asianajaja -- hyvin kuuluisa asianajaja täällä kaupungissamme", vastasi hän. "Pebling, Spilsby ja Pebling, asianajajia -- Grey-kadun varrella. Kaikki tuntevat hänet."

Lähdin niin ollen matkalle Kelpieshawiin lain ja salaperäisyyksien täyttämässä ilmapiirissä -- kuvittelin saman ilman käyvän paksuksi Valkoparran ympärillä hänen istuessaan ensiluokassa (minä taasen matkustin kolmannessa luokassa pikemminkin periaatteellisista kuin säästäväisyyssyistä) ja sekaantuvan hänen hienon sikarinsa sauhuun. Olisin antanut melko paljon, jos vain olisin saanut tietää ne ajatukset, jotka piilivät hänen suuren, juhlallisen ja sovinnaisen olemuksensa takana, mutta tiesin saavani ehkä kuulla paljonkin huomenna. Sitä, että hän oli matkalla Kelpieshawiin, en epäillyt enää.

Oli jo myöhäinen ilta saapuessamme Wooleriin, todellakin niin myöhäinen, että olin jo päättänyt viettää yöni siellä ja matkustaa Kelpieshawiin varhain aamulla. Aavistin, että Valkoparta menisi tietysti parhaimpaan hotelliin, mihin minäkin aioin, ja luulottelin saavani tietää jotakin enemmän hänestä, ehkäpä päästä jutteluunkin hänen kanssaan. Päättäen siitä, mitä olin nähnyt Newcastlessa, oli hän luullakseni melko puhelias mies, ja Woolerissa oli hänellä hyvin pienet mahdollisuudet tämän taipumuksensa toteuttamiseen. Jos minä vain nyt voisin päästä hänen kanssaan puheisiin tupakkahuoneen takan ääressä, niin --

Mutta heti kun juna saapui Woolerin asemalle, huomasin, että Valkopartaa oli odotettu ja tultu vastaan asemalle. Niin, hänet otettiin vastaan hyvin kohteliaasti, melkeinpä kunnioittavasti, ja vastaanottaja oli muudan sotilaan näköinen hienoon, tummaan, nauhoilla ja napeilla koristettuun virkapukuun pukeutunut mies, joka näytti pitävän suurenmoisena kunnianosoituksena, kun Valkoparta -- huomasin sen selvästi -- ojensi hänelle pari sormeaan tervehdykseksi. He keskustelivat pari minuuttia ja sitten, puhuen luottavaisesti keskenään, kuten näytti, lähtivät kävelemään rinnakkain. Ja kulkiessani juuri heidän takanaan pois asemalta tulin yhä tiedonhaluisemmaksi.

"Kuka tuo virkapukuinen mies on?" kysyin sähköttäjältä, joka kokosi matkalippuja uloskäytävällä.

"Herra Hilgrave", vastasi hän heti. "Poliisikomissaari. Kiltti herrasmies, mutta hän ei ole ollut täällä vielä pitkääkään aikaa."

Menin hotelliin ihmetellen, mitä kummaa Valkoparralla oli tekemistä paikallisen poliisikomissaarin kanssa. Ja päästyäni hotelliin huomasin heidän olevan toistensa seurassa. Valkoparta aloitteli juuri myöhästynyttä päivällistään kahviossa, Hilgrave istui hänen vieressään virkistäen itseään viskillä ja soodalla ja kuunnellen hyvin tarkkaavaisesti hänen puhettaan. Minäkin annoin lämmittää itselleni hieman päivällistä kuulematta kuitenkaan mitään noiden molempien juttelusta. Keskustelu näyttikin varsin yksipuoliselta: Valkoparta nähtävästi selitteli ja poliisikomissaari nyökäytteli myöntävästi päätään. Mutta tämän keskustelun lopulla sain kuitenkin joitakin tietoja. Kun Valkoparta oli lopettanut aterioimisensa, kutsui hän tarjoilijan luokseen antaen tälle muutamia äänekkäitä käskyjä. Hänet oli herätettävä kello seitsemän aikaan huomenaamulla ja hänelle oli tuotava kuumaa vettä ja teetä. Aamiaisen piti olla valmiina juuri kahdeksan aikaan -- täsmälleen. Ja kello yhdeksän aikaan piti kaupungin parhaimpien hevosten olla paikalla viedäkseen hänet Kelpieshawiin. Kuinka kaukana Kelpieshaw onkaan -- viiden- vai kuudentoista kilometrin päässä? Hyvä sitten -- juuri yhdeksän aikaan, täsmälleen.

Kun tämä oli saatu järjestetyksi, kääntyi Valkoparta Hilgraven puoleen ystävällisesti.

"No niin", sanoi hän tavallisella äänellään, koska hänellä nähtävästi ei ollut mitään salattavaa enää, "mitä sanotte sikarista? Täällä on luullakseni tupakkahuonekin jossakin?"

"Olette hyvin ystävällinen, herra Charles", vastasi komissaari. "Tupakkahuone on juuri lämpiön toisella puolen."

Heidän mentyään kertasin mielessäni asiat nopeasti. Kello oli silloin melkein kymmenen, ja tunsin jo tarpeeksi Kelpieshawin kotoisia oloja tietääkseni siellä mentävän varhain levolle. Mutta vaistomaisesti tunsin, että Parslewen piti saada tietää uutiseni, ja aavistin, ettei minun sovi siirtää niiden kertomista aamuun. Menin sen vuoksi lämpiöön ja saatuani harjaajan käsiini vein hänet sivulle tiedustellen häneltä mahdollisuuksia hevosen saamiseen, vaikka jo olikin niin myöhäinen. Hän saikin hankituksi minulle kyydin melko pitkän ajan kuluttua suurella vaivalla, ja pidin tarkan vaarin siitä, ettei hän eikä ajaja saaneet tietää matkani päämäärää, ennen kuin olin päässyt kauaksi hotellista.

Viimeinen pätkä Kelpieshawin tiestä oli sellaisessa kunnossa, etteivät ajopelit voineet liikkua muuten kuin matelemalla, ja puoliyö oli jo melkein käsissä, kun näin vanhan rakennuksen tornin kuvastuvan tummana ja aavemaisena kuun valaisemaa taivasta vasten. Kuten olin odottanutkin, ei mistään ikkunasta näkynyt tulta, ei edes tornin ylimmästä kerroksestakaan, missä Parslewellä oli kirjastonsa. Tunsin itseni melko yksinäiseksi ajopelien poistuttua seisoessani tuulen lakaisemalla pihalla yksinäni. Koputin tornin oveen monta kertaa saamatta vastausta, ja tietäessäni seinien ja ovien paksuuden aloin jo pelätä, ettei minkäänlaista koputusta voitaisi kuulla ja että minun olisi pakko viettää yöni jossakin ulkohuonerakennuksessa. Mutta koputukseni herätti koirat, jotka rupesivat hurjasti haukkumaan. Silloin aukeni muudan ikkunakin ja Tibbie Muirin vihainen ääni kuului kysyvän, kuka kummassa siellä pihalla piti sellaista meteliä.

"Älkää olko vihainen, Tibbie", huusin minä. "Minähän täällä vain olen. Ilmoittakaa isännällenne, että olen palannut takaisin, ja päästäkää minut sisään."

Hetkisen kuluttua tuli herra Parslewe itse avaamaan. Hän ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä, soi vain minulle yhden ivallisia hymähdyksiään.

"No niin, nuori herra", sanoi hän kohottaen lamppuaan ja katsoen minuun tarkasti minun tullessani sisään, "te olette hieman väsyneen näköinen". Sitten hän oikullisella ja leikillisellä tavallaan alkoi sulkiessaan ja lukitessaan suurta ovea lausua dramaattisesti:

"'Vaikk' mies ol' heikko, arkakin, hän sentään jotain voi, kun tulen liekit riehuivat ja sotatorvi soi; luo Priamon hän kiiruhti, kun päivä valkeni, ja verhon syrjään sysäten hän suunsa aukaisi: Puol' Troijaas' tulen uhrina on tällä hetkellä, ja vihollinen viipyy viel' kaupungin vierellä!'

"Mutta menkää vain arkihuoneeseen, Craye, niin katsotaan, voiko tippa viskiä vaikuttaa teihin virkistävästi."

Hän nauroi jälleen työntäen minua portaita ylös ja minä menin mielellänikin.

"Herra Parslewe", sanoin, "en ole heikko, en arka enkä surullinenkaan, mutta minun on vilu, koska yö on kylmä ja tuo kurja vanha umpivaunu, jonka onnistuin saamaan, oli niin vetoinen. Ja mitä taasen Priamoon ja Troijaan tulee, on minulla kerrottavana muudan tarina, joka voittaa senkin."

"Niinkö? Keskiöisiä tarinoita kannattaa tavallisesti kuunnella, ja jos teidän on kylmä, on tuolla luullakseni vielä hieman tultakin, jonka me pian voimme kohentaa paremmin palamaan. Mutta --"

Olimme silloin juuri portaitten yläpäässä, kun Madrasia huusi äkkiä huoneestaan.

"Jimmie, onko siellä hän?" kysyi hän välittämättä kieliopista kiihkeydessään. "Ja mitä hän haluaa näin myöhäiseen?"

"Niin, minä täällä olen!" huusin vastaan. "Ja minä olen saapunut turvallisesti ja terveenä perille huolimatta kaikista seikkailuistani --"

"Tuo saa jäädä huomiseen", keskeytti Parslewe työntäen minut huoneeseen. "Mene sinä vain nukkumaan jälleen, tyttöseni!" Hän sulki oven, veti paksut verhot sen eteen ja kohennettuaan tulta ja sytytettyään lampun hän kaatoi meille molemmille lasillisen viskiä karahvista ja sytytti piippunsa. "Ja millainen on tarinanne, Craye?" kysyi hän.