Part 8

Mari ei miehessään mitään erinomaista huomaa, sillä hänen ajatuksensa ja aikansa ovat alinomaa kiinni taloudessa. Harvoin hän saa aikaa pitempiin keskusteluihinkaan, sillä isännän ja emännän työt ovat jaetut suuressa talossa.

Erään kerran Mari kuitenkin viittasi Esaa kamariin keskustellaksensa hänen kanssansa perin tärkeästä asiasta. Elli halusi tulla tädin luokse maalle kesää viettämään.

-- Mitä arvelet, Esa, otetaanko se tähän? Kyllähän se aina ruokansa edestä työtä tekee, onhan se näppärä hyppysistään ja eteiskamarin akkunat tarvitsevat uudet verhot. Saisi se huvikseen hoitaa pienen karjan, porsaat ja kanat.

Esa ei mitään vastannut. Leuka vain pyrki tärisemään.

-- Hä, otetaanko se?

-- Ei, ei sitä tähän oteta, vastasi isäntä.

Sen sanottuaan hän painoi lakin syvemmälle päähänsä ja lähti ulos. --

Kauan käveli Esa ympäri pihoja.

Karjopihan aita oli hiukan vinossa. Hän nosti sen suoraan. Liistereki oli jäänyt makaamaan nurmikolle. Esa kohautti sen äkkinäisellä liikkeellä pystyyn tallin seinää vasten.

Sikolätistä kuului porsaiden vikinää. Ovi oli jäänyt hiukan raolleen ja varmaankin pääsi illan viileyttä possuparkojen makuusijalle. Esa meni ja kurkisti sisälle. Siellä makasi puoli tusinaa pieniä, valkoisia sian porsaita. Nopeasti sulki hän oven ja istahti sitte kuin väsyneenä tallin oven eteen hakotukille.

Siihen näkyi peltoja, niittyjä ja niiden takaa järvi vihreiden, vasta puhjenneiden lehtojensa varjosta. Ilma oli tyyni ja järvi kuvasteli laskeutuvaa aurinkoa.

Metsästä päin toi vieno tuulen henkäys tuoretta tuoksua ja tuulen mukana tuli muistoja.

Kerran, siitä oli jo ikuisuus kulunut, oli näillä mailla kulkenut nuori neitonen. Silmä oli loistanut, poski hohtanut ja tukkaa oli tuuli vallattomasti hulmuuttanut. -- -- --

Pienen, karsaskatseisen tytön kanssa vanha emäntä kulki pihan poikki, huomasi Esan ja suuntasi kulkunsa hänen luoksensa.

-- Kuule, Esa, tuleeko se Elli tänne tänä kesänä?

-- Ei, ei se tule, vastasi Esa.

Äiti ja Esa katsoivat toisiinsa, -- tuskaa ilmaisi kumpaisenkin katse.

LAUANTAI-ILTA METSÄMAILLA

Lapset ovat asettuneet takan ääreen permannolle ja katselevat odotellen aikuisiin. Juhla on astunut huoneeseen ja he tietävät, että se tuo tullessaan salaperäisiä asioita, pelkoa ja satua. Se herättää henkiin kuolleet, rankaisee rikolliset, tappaa uhmaajat. Pahat ja hyvät henget ovat viikon olleet kytkeissä, lauantai-iltana ne vapautuvat ja taistelu alkaa. Hirviöt kiemurtelevat ihmisten läheisyydessä, etsivät sanoja, vaanivat kirouksia, tarttuvat kiinni varomattomaan ihmisparkaan ja vievät hänet riemuiten omaan pimeään kotimaahansa. Hyvätkin henget liikkuvat, mutta voitolle pääsevät he vasta aamupuolella yötä. Kun hirviöiden siipien suhina on lakannut kuulumasta pienokaisten korviin ja kun sydämen pelokas sykintä on tyyntynyt, vasta silloin on hyvien henkien aika tullut. Lapset silloin vaipuvat uneen herätäkseen raikkaaseen sunnuntai-aamuun. --

Mutta sinne on vielä pitkältä... Lapset vetävät jalat allensa, ett'ei mörkö mistään voisi varpaaseen tarttua. On lauantai-ilta, kauhujen otollisin aika.

Lapsuuden tunnelma on aikuisetkin vallannut. Iän rajana ei sydänmailla ole kuin erilaiset työt, mieli on kaikilla sama. Kun viikon askareet ovat lopetetut ja kun iloinen takkavalkea valaisee pyhäaattoisen pirtin ja tekee puhtaisiin vaatteisiin puetut ihmiset punervan ruskeiksi, silloin syntyvät mieliin ne haaveelliset kuvat, jotka järkkymättä säilyttävät valtansa kehdosta hautaan asti.

Ilta kuluu. Ensimäinen annos tervaskantoja on hiiltymäisillään. Emäntä lisää tulta, se lieskahtaa uusin voimin. Silloin alkavat tarinat.

Muori ottaa ensin puhuakseen. Hän on vanha ja paljon kokenut. Hän ei koskaan liioittele, sen lapset tietävät, eivätkä hänen tarinansa olekaan julmia eikä peloittavia, vaan hiljaisia, opettavaisia, ajan ja etäisyyden värittämiä.

-- Siitä on kulunut monta, monta vuotta, kertoo muori, minä olin silloin nuori tyttönen...

Vanhuksen kertomus oman nuoruutensa ajoista on jo sellaisenaan tarua, siihen tuskin mitään tapausta tarvitsisi lisätä. Hän on niin vanha, niin kurttuinen, hänen äänensä on niin tärisevää ja hiljaista, että mielikuvituksen täytyy toimia täysin voimin saadakseen hänet nuoreksi. Se on tarua mitä hän sanoo, se on satua "oli kerran"...

Mutta muori itse tietää olleensa nuori, nuorempi kuin kukaan läsnäolijoista. Hän on ollut kapalolapsi kerran, sitte tonttuja pelkäävä pikku tyttö, sitte neitonen...

-- Olin silloin viidentoista vuotias tyttö. Sisareni Amalia oli minua yhtä vuotta vanhempi... hän on maannut jo kuusikymmentä vuotta haudassa, -- lisää muori itsekseen, ja sekin on satua! Kuka voi niin kauan haudassa maata!

-- Hän, sisareni, oli kovin vallaton ja huimapäinen, ja äitini suri hänen tähtensä, sillä tyttö ei yhtään välittänyt äidin neuvoista, vaan vietti nuorten parissa kaikki pyhä-iltansa. Sisareni oli hyvin kaunis, poski kuin kypsä mansikka ja hius kuin harjattu pellava... niin kaunis hän oli, paljoa kauniimpi kuin minä, vaikka minuakin kiitettiin...

Mummo keskeytti kertomuksensa ja vaipui hetkeksi nuoruutensa muistoihin. Lapset katselivat hänen kurttuisia kasvojaan ja heitä hiukan nauratti.

-- Amalialla oli sulhanen naapuripitäjässä, kaunis ja uljas poika... Sisareni rakasti häntä, mutta ei kuitenkaan voinut pysyä uskollisena kotona, vaan liehui muitten poikain parissa kisapaikoilla.

Eräänä lauantai-iltana kutsui äiti sisareni ja minut kamariin luoksensa ja sanoi:

-- Amalia, pysy huomenna kotona, sillä minä näin viime yönä sinun tätivainajasi tulevan aitasta ja taluttavan sinua kädestä. Se tietää kuolemaa. Sinun pitää pian kuolla, minä olen varma siitä ja siksi pyydän sinua olemaan kotona ja ajattelemaan iankaikkisen sielusi autuutta.

Sisareni kävi äidin puheesta valkoiseksi kuin palttina, tarttui äidin kaulaan ja itkien sanoi:

-- Äiti, äiti, minä en tahdo vielä kuolla, joka olen vielä niin nuori... Äiti, enhän se ollut minä?... sinä näit väärin, se varmaankin oli muori, joka jo on vanha ja haluaa kuolemaa...

-- Sinä se olit, lapseni, vastasi äiti ankarasti. -- Sinun on kuoltava ja mentävä iankaikkisen Jumalan eteen. Ajattele sieluasi.

Siskoni heittäytyi tuskan vallassa äidin jalkojen eteen ja rukoili... rukoili elämää, rukoili, että äiti karkottaisi pois kuoleman. Ja minä rukoilin siskoni kera... Minä tunsin miten se lähestyi, kylmä, armoton kuolema, jonka sylissä siskoni vaikeroi. Äiti itki, vaan sanojansa ei hän voinut peruuttaa, -- mitäpä hän, heikko ihminen, sille voimakkaalle voi. Hänkin itki, mutta hän itki lapsensa sielun takia.

-- Minä en voi kuolla, valitti sisareni. -- Minä rakastan Kallea ja tahdon elää hänen kanssansa kauan, kauan... Äiti, minä tahdon nähdä lapseni ja lasteni lapset, minä tahdon nähdä kesät ja talvet, pilviä ja auringon paistetta! Minä tahdon tuntea iloa ja surua... minä en tahdo kuolla. Minä en koskaan enää laula, en naura, en tanssi... minä revin kasvoni rumiksi ja rupean jumaliseksi, minä puhkaisen toisen silmäni, etten enää miellytä... mutta minä en tahdo kuolla.

-- Sinun täytyy, lapseni.

Sisareni vaipui tunnottomana äidin jalkojen juureen ja siitä me, äiti ja minä, hänet kannoimme sänkyyn. Sisarellani ja minulla oli yhteinen kamari, se oli rakennuksen kulmassa ja siitä oli näköala järvelle päin.

Sisareni oli vaipunut levolliseen uneen ja minäkin aloin hiljalleen rauhoittua. Istuin akkunan ääressä ja katselin järvelle, -- silloin oli kesä. Yö oli keskivälissä, järvellä oli tyyntä ja kaikkialla oli hiljaista. Aloin tuntea väsymystä ja olin juuri menemässä levolle, kun näin rannasta meille päin tulevan valkoisen olennon. Ensin en sitä ollenkaan säikähtänyt, ihmettelin vain, että kuka se valkoisiin vaatteisiin puettuna yöllä kulkee. Sisareni heräsi samassa. Hän oli täysin rauhallinen, näytti kuin olisi hän unohtanut iltaisen keskustelun äidin kanssa.

-- Tulepa katsomaan, kuka tuo on, sanoin minä ja osotin valkoista olentoa, joka yhä läheni.

Tuskin oli sisareni huomannut sen, kun häneltä pääsi huuto ja hän kaatui kuolleena lattialle. Olento katosi samalla. Se oli äitini sisarvainaja, joka minun sisartani oli hakemassa.

Mummo vaikeni. Nuoret miehet ja naiset tunsivat outoa vavistusta, sillä heillä oli huomenna, sunnuntai-iltana tanssit naapuritalon heinätallissa...

-- Niin se on, virkkoi emäntä, -- kun nuoret eivät ajattele mitään muuta kuin maailman turhia iloja. Kalliina Herran lepopäivänä kulkevat tanssista tanssiin... voi, voi sentään.

-- Jaa, mutta kun kerran, -- alotti renki saadakseen muorin kertomuksesta syntyneen painostuksen häviämään, -- kun kerran neljä miestä muutamana lauantai-iltana menivät riiheen korttia pelaamaan...

Lapset vetäytyvät lähelle toisiaan ja kylmät väreet kulkevat pitkin selkää.

... Ja kun heillä ei ollut kynttilää, niin yksi miehistä ottaa päreen ja sytyttää siihen tulen. He ovat juuri asettamassa pärettä riihen seinän rakoon, kun huomaavat ruumiin, joka laudalla makaa riihen perällä. Silloin yksi niistä neljästä miehestä kovin säikähtää ja rupeaa rukoilemaan toisia pois, mutta mitäs nämä, tukkijunkkareita kun olivat ja monen vaaran läpi käyneitä miehiä, niin eiväthän ne kuolleesta välitä. Äityvät vaan katselemaan ruumista ja puhumaan sille. Ja jota enemmän he puhuivat ja katselivat, sitä rohkeammiksi he tulivat.

Se pelokas mies koetti varottaa ja sanoi, ettei pidä soittaa suuta kuolleelle, joka ei voi samoin sanoin takaisin antaa, -- mutta mitä nämä toiset, nauroivat vain ja käskivät kuollutta laittamaan kankean kielensä liikkeelle.

-- Olkaa varovaisia, miehet, -- sanoi se pelokas, -- sillä jos kuollut panee kielensä liikkeelle, on loppunne tullut!

Eihän nämä. Hurjia miehiä kun olivat, niin eiväthän nämä kuollutta panneet puupölkynkään arvoiseksi.

Vihdoin hurjaluontoisin joukosta, kovapäinen pohjalainen, joka monta miestä oli puukolla merkannut ja parilta, kolmelta hengenkin ottanut, ehdoittaa, että asetettaisiin ruumis riihen nurkkaan päreenpitäjäksi.

-- Älkää, jumalanluomat, sellaiseen tekoon ryhtykö, kielsi se pelokas, sehän on kuoleman rikos ihan ja se ei hyvillä pääty!

-- Ota koivet selkääsi, jänishousu, ilkkui pohjalainen, ja ala juosta äitisi turviin!

Silloin se pelokas vastasi ja sanoi, että jos niikseen tulee, että kestetäänkö, niin kyllä minä siinä kestän missä toinenkin, mutta ruumiiseen minä en kajoa, vaikka hitto olisi. Eivätkä ne toisetkaan siihen kajonneet, pohjalainen yksin nosti jäätyneen ruumiin laudalta, pani sen nurkkaan seisomaan ja asetti päreen sen hampaisiin. Katso nyt, että päre pysyy ikenissäsi, homenokka, taikka saat ikenet kitalakeesi, komensi hän ruumista.

Sitte alkoivat he pelata korttia ja kiroilla, niinkuin siinä työssä on tavallista. Se pelokas istuutui riihen oven eteen jakkaralle, eikä ottanut osaa peliin, vaan katseli vain.

Miehet sitte pelasivat ja vähän väliä niistivät päreen kartta, tai muuttivat uusia päreitä, kun vanha oli ruumiin huulet polttaa. He unohtivat kauhean päreenpitäjän ja olivat kokonaan innostuneet peliinsä. Vihdoin sanoi se pelokas, joka aikansa oli ääneti ollut:

-- Miehet, kello on kohta kaksitoista, lopettakaa jo!

Pohjalainen hänelle juhlallisesti ja raamatun lausetta väärin käyttäen vastasi, että ihminen ei ole luotu kelloa, vaan kello ihmistä varten.

Tuli sitte sydänyön hetki. Se pelokas katseli ruumista ja voi kauhistusta -- ruumiin suu oli vetäytynyt nauruun.

-- Lopettakaa nyt hyvällä, sanoi se pelokas.

-- Ei hyvällä, vaan pahalla, tai ei ollenkaan, vastasi pohjalainen.

-- Miehet, kiljasi se pelokas, katsokaa ruumista!

He kääntyivät katsomaan. Ruumiin silmät olivat auki ja sen suu julmassa naurussa.

Silloin hypähtivät miehet ylös, mutta se pohjalainen ei niin vaan antanut itseänsä pelottaa, vaan kiljaisi kuolleelle:

-- Mitä pirua se homenokka virnistelee!

Ja kun hän sen oli sanonut, päästi ruumis päreen suustansa ja riihen nurkasta kuului äänekäs nauru.

Se pelokas tunsi, että joku tarttui häneen ja heitti hänet ulos riihestä. Hetken kuluttua se pelokas nousi ylös maasta, mihin näkymätön hänet oli paiskannut, ja kun hän ei ollut arkalan miehiä hänkään, eikä ainakaan niitä jotka toverinsa hädässä hylkäävät, niin meni hän ja tarttui riihen oveen aukaistaksensa sen, sillä se oli hänen ulosheittämisensä jälkeen jälleen mennyt kiinni. Hän reutoo ja reutoo ovea, mutta ei se aukene, se on kuin tilkitty. Silloin se pelokas alkaa rukoilla ja jumalan nimeä mainitessa ovi lentää auki. Päre palaa seinän raossa. Kaksi miestä kyyköttää oven edessä kädet ristissä itkien ja rukoillen, mutta kolmas, se pohjalainen, on ruumiin sylissä nurkassa hengetönnä. Ruumiin kädet ovat kietoutuneet pohjalaisen ympäri niin lujaan, että suolet ovat väkevän miehen vatsasta pursunneet ulos ja kieli suusta.

-- Elättekö te? kysyi se pelokas niiltä kahdelta, jotka kyyköttivät oven suussa.

-- Elämme me, vastasivat nämä, elämme me. Mutta me olemme tänä yönä nähneet sellaista, jota kieli ei kykene kertomaan.

Ja sitte niistä kolmesta tuli sellaisia miehiä, jotka eivät korttia katsoneet, eivät viinaa juoneet, lopetti renki kertomuksensa.

Kauhistus väreili lasten kasvoilla. Rengin kertomus oli todellisuutta heidän mielestänsä, koska siihen liittyi ansion mukainen rangaistus miehelle, joka oli pilkannut pyhää... ja kuitenkin oli miehessä jotakin ihmeellistä, voimakasta, jotakin sanomattoman suurta, jota lapset ihailivat. Sellainen mies! Voi, ettei se pysynyt pelotonna loppuun asti! Ja sillä aikaa, kun aikuiset arvostelivat miehen saaneen mitä oli ansainnut, miettivät lapset kertomuksen surullista loppua. Jos se pohjalainen olisi pysynyt säikähtymättä sittekin kun ruumis nauroi, olisi hän voittanut. Mutta kun se alkoi kauhistua, oli sen mahti mennyttä.

Huu toki, kuinka kolkkoa, miten kauhistuttavaa! Juhla ja pimeys on sellaista. Se synnyttää haamuja, rikoksia ja tapauksia, joita pienet lapset pelkäävät ja saavat pelätä elämänsä iän. Aaveiden henkäys karmii ruumista, peikko puristaa sielua, -- puristaa niin kovasti ja kuitenkin niin mieluisasti. Lapset pelkäävät, mutta kauhun hurmaamina he odottavat lisää, lisää pelkoa, lisää sydämen kauhistusta.

Aikuiset katselevat tuleen. Miettivätkö he ehkä, vai tuntevatko vain samaa kuin lapsetkin...

Nuori, hentoinen palvelustyttö, milt'ei lapsi vielä, alkaa kimein äänin:

-- Oli kerran niin rohkea tyttö, että kehui voivansa olla kuolleen kanssa kahden kesken yöllä kello kaksitoista. Sitä kukaan ei uskonut, ja tyttö suuttui ja vannoi heti ensi tilaisuudessa näyttävänsä todeksi puheensa. Sattui sitte, että talon muori kuoli ja vietiin aittaan. Tyttö oli jo unohtanut valansa ja renki muistutti häntä siitä. Kovin tyttö pelästyi, vaan ylpeäluontoinen kun oli, ei vetänyt valaansa takaisin, vaan sanoi yhä siinä pysyvänsä.

-- Minä lyön vetoa, että sinä et mene ensi yönä muorin luo aittaan, kinasi renki.

-- Minä menen, vastasi tyttö.

Ja niin hän meni aittaan.

Renki hiipi hänen jälessään ja pisti aitan oven hiljaa ulkoapäin salpaan.

Melkein heti aittaan tultuaan tyttö katui tekoansa. Hän siunasi kolmasti itsensä ja kääntyi tullakseen pois, mutta ovi olikin kiinni.

Tyttö säikähti kovasti ja alkoi huutaa, mutta renki vain nauraa virnisteli, eikä ollut kuulevinaankaan tytön huutoa.

-- Aukaiskaa Jumalan nimessä ovi -- minun sieluni autuuden takia, -- huusi tyttö, -- muori liikuttaa itseään!

Vieläkään ei renki ollut tietävinään.

-- Nyt muori jo istuu laudallaan, huusi tyttö, auttakaa!

Renki antoi tytön huutaa.

-- Herra Jumala, auta minua, -- parkui tyttö, -- muori lähtee jo liikkeelle!

Ja samassa kuului aitasta romahdus.

Renki aukaisi oven. Tyttö on lattialla kuolleena ja muori on poikkipuolin hänen päällänsä. --

Tuskin on piikatyttönen lopettanut kertomuksensa, kun kestivaimo alkaa:

-- Sen, mitä nyt aion kertoa, olen omin silmin nähnyt ja se on totta. En tiedä, miten sen selittäisin, -- oliko näky, jonka näin, hyvän vaiko pahan näyttämä, ihmeellinen se vain oli...

Se tapahtui samana vuonna ja ihan sinä samana päivänä, jolloin Ylätalon isäntä kuoli. Minulla ei Ylätalon isännän kanssa ollut mitään tekemistä, hyvänpäivän aina toisillemme sanoimme, kun vastaan tulimme ja...

-- Miten se asia oli? kysyi renki, joka tiesi että vaimon oli tapa pitää pitkiä esi- ja sivupuheita.

-- Niin, se oli sillä lailla, vastasi vaimo, että minä tuskin tiesin että hän oli sairas, saatikka kuollut, kun palasin kauppiaalta kotiin. Enkä minä muista, olinko koko isäntää nähnytkään moneen aikaan... oli miten oli, niin kun minä ehdin Karilanmaan vasikkaveräjälle, josta niinkuin tiedätte on puoli matkaa Nyyperiin, jossa silloin asuin ja jossa se on se häkäinen pirtti, -- sama, missä minä kerran olin katkuun kuolla, silloin, muistattehan, joulun edellä, kun emäntä asetti pellit liian aikaiseen kiinni ja...

-- Nyt se Johanna taas lähtee kulkemaan loikurin mutkia, huomautti muori.

-- Jaa, säikähti Johanna, joko minä taas eksyin pois asiasta, voi, voi minua hupakkoa sentään...

-- Mitä siinä sitte tapahtui, siinä Karilanmaan vasikkaveräjällä? ohjasi renki.

-- Ei mitään. Mutta siitä ilmestyi eteeni mies, jonka minä heti tunsin isännäksi, vaikk'en sen naamaa nähnytkään. Se kulki matkan päässä minun edelläni. Mitähän Ylätalo täällä kulkee, ajattelin itsekseni, eihän sen ole tapana pienempiäkään matkoja jalkaisin kulkea. Jumala antakoon anteeksi, mutta päähäni pälkähti ilkeä ajatus Ylätalon isännästä, naineesta miehestä, monen lapsen isästä... minä, näet, ajattelin, että nainut mies ei tohdi hevoselleenkaan kaikkia kulkujansa uskoa. Kiiruhdin isännän jälessä minkä ennätin saadakseni näyttää, että pahalla työllä on aina näkijänsä. Kun olin jo askeleen päässä hänestä, yskäisin aika kovasti ja sanoin:

-- Ei miehen voima niin kauan lopu, kun voi sen kielellä luistaa. -- Pistelin, näes, mutta ukko ei ollut kuulevinaan, mitä minä sanoin.

Oli jo tavallisen pimeä, minä kuljin isännän jälessä hiljaa haukuskellen, enkä yhtään huomannut sitä omituisuutta, ettei hän kääntynytkään kotiaan päin Ylätalon tielle, vaan kulki yhä samaa tietä kuin minäkin Nyyperiä kohden. Vasta hetken perästä sen huomasin. Säpsähdin aika tavalla. Olisikohan sen aikomus tulla Nyyperiin vaatimaan minua edesvastuuseen haukkumisesta, ajattelin, ja aloin lepytellä ukkoa:

-- Narrillanihan minä vain isäntää härnäsin, -- minä sanoin, -- tiedänhän minä, ettei isäntä... eihän toki... ja jos niikseen tulee, niin tohdin vaikka vannoa, ettei se isäntä mitään sellaista... eihän isännästä nuorempanakaan mitään puhuttu.

Onkohan tuo mies sisuissaan, vai mikä sitä vaivaa, kun se ei mitään puhu, ajattelin, sillä ukko käydä köpötti edelläni sanaakaan sanomatta. Kävin aivan levottomaksi ja koetin tarkoin muistella, mitä tiellä hänelle olin sanonut.

Mutta kun sitte tultiin Nyyperin riihen luokse, niin pujahti isäntä riiheen. No, se oli onni minulle, sillä minä heti hoksasin, että minua se oli pakoon pyrkinyt, minkä ennättänyt. Naureskellen astuin lopun matkaa ja pirttiin päästyäni sanoin väelle:

-- Ylätalon isäntä se vaan vasikkahaan ladossa lystäilee. Sellaisia ne miehet ovat!

-- Kuka? kysyi silloin Nyyperin emäntä ja toiset katsoivat minuun kuin puusta pudonneina.

-- Sitäkö te minuun katsotte! ärjäisin minä.

-- Luuletteko te minun valehtelevan? Jos ette usko, niin menkää katsomaan, tuonne, se pujahti riiheen minua piiloon. Mene sinä, Antti, -- käskin renkiä, -- mene katsomaan, ei se vielä kauaksi ole ehtinyt, jos poiskin on lähtenyt.

-- Mitä se Johanna nyt puhuu? sanoi Nyyperin emäntä aivan kalpeana kasvoiltaan. -- Vastahan tästä juuri lähti Ylätalon poika, joka kertoi, että isäntä tunti sitten äkkiä kuoli.

En osaa kenellekään sanoa, miten säikähdin. Voi hyvät ihmiset! Koko matkan olin minä kulkenut kummituksen perässä ja haukkunut! En ikimaailmassa olisi elävänä kotiin päässyt, jos tiellä olisin tietänyt, kuka minun edelläni kulki.

Se oli kestivaimon kertomus.

Hiillos on sammumaisillaan. Muori on nukahtanut, isäntä torkkuu, rengit vetelevät haikuja piipustaan.

Lapset vapisevat pelosta ja toivovat, ettei aikuisia nukuttaisi.

-- Nyt on aika lähteä levolle, sanoo emäntä nousten ylös hiilloksen äärestä.

-- Ei vielä... äiti kulta, ei vielä... eihän...

Kauhuissaan lapset vilkuvat ympärilleen kuin apua ja turvaa etsien.

-- Heti paikalla, komentaa emäntä ja lapsien on toteltava.

Varpaisillaan he hiipivät peräsänkyyn maata.

Hiillos on mustumaisillaan. Joskus kun tuhaksi palanut hiili särkyy, syntyy kirkas valo, luoden pirttiin punaista hohdetta.

Aikuiset nukkuvat, mutta kauan vielä lapset katselevat outoja varjoja, joita liikkuu ja hiipii kaikkialla.

End of Project Gutenberg's Kuopus ja muita kertomuksia, by Hilda Tihlä