Part 9

"Kun aukaisin ne jälleen, oli näky kadonnut, vaikka vuodeverhot liikkuivatkin vielä. Kuulin kiinni työnnettävän luukun hiljaista kolinaa, poistuvien askelten ääntä ja oven natinaa. Vihdoin oli kaikki taas hiljaa, äänetöntä. En tiedä kuinka kauan makasin siinä hengittämättä tai liikkumatta, mutta vasta päivänkoitteessa vaivuin tämän kiusallisen valvomisen uuvuttamana unenkaltaiseen horrostilaan."

XII.

SELITYS.

Minut herätti malaiji koputtamalla ovelleni, jonka olin sulkenut sisäpuolelta. Olin, kuten jo ennen olen maininnut, pannut maata vaatteet päällä; työnsin siis salvan syrjään. Hän avasi luukut, ja minä näin päivän ja auringon palaavan huoneeseeni.

Kiiruhdin ikkunan ääreen.

Nyt oli sellainen ihana syysaamu, jolloin taivas, ennenkuin se peittyy pilviharsoonsa, lähettää jäähyväishymynsä maalle. Kaikki oli puistossa niin hiljaista ja rauhallista, että melkein aloin epäillä itseäni. Yön tapaukset olivat kuitenkin yhä ilmielävinä mielessäni, ja esineet, jotka nyt näin, palauttivat muistiini pienimmätkin yksityiskohdat. Katseeni kohtasivat ristikkoportin, joka oli avautunut päästääkseen sisään nuo kolme miestä sekä naisen; puistokäytävän, jota pitkin he olivat kulkeneet; hiekkaan painuneet jalanjäljet, jotka olivat selvemmät sillä kohdalla, missä uhri oli koettanut tehdä vastarintaa, kun hänen kantajansa olivat kovasti reuhtoneet ehkäistäkseen hänen liikkeitänsä.

Saadakseni, jos mahdollista, aistimieni todistuksen vielä varmemmaksi, tahdoin katsoa, eikö siihen liittyisi useampia todisteita. Menin kirjastoon; luukku oli puoleksi auki, niinkuin olin sen jättänyt; keskellä lattiaa oli kaatunut tuoli, jonka synnyttämän kolinan olin kuullut. Menin salaovelle, ja äärimmäisiin saakka jännittäen näköäni huomasin miltei näkymättömän liitekohdan. Painoin lukkoa; se myötäsi. Samassa joku kosketti huoneeni ovea. Ehdin tuskin sulkea salaovenpa ottaa erään kirjan hyllyltä.

Se oli malaiji. Hän tuli kutsumaan aamiaiselle. Seurasin häntä.

Kun astuin ruokasaliin, säpsähdin hämmästyksestä. Odotin tapaavani siellä Horacen, mutta hän ei ollut siellä, ja pöytä oli katettu vain yhdelle.

"Eikö kreivi ole tullut kotiin?" huudahdin.

Malaiji teki epäävän liikkeen.

"Eikö!" mutisin hämmentyneenä.

"Ei", toisti hän liikkeellään.

Vaivuin tuolille. Kreivi ei ollut palannut! Ja kuitenkin olin itse nähnyt hänet. Hän oli tullut vuoteeni lähelle ja nostanut syrjään verhot tuntia myöhemmin kuin nuo kolme miestä... Mutta nuo kolme miestä, eivätkö ne olleet juuri kreivi ja hänen molemmat ystävänsä, eivätkö ne olleet Horace, Max ja Henrik, jotka kantoivat jotakin naista!... Vain heillä saattoi olla puiston avain ja vain he saattoivat tulla niin vapaasti sisälle portista, ettei heitä nähty tai häiritty. Se oli niin selvää, että sitä oli mahdoton epäillä. Juuri siksi ei kreivi ollut tahtonut antaa minun tulla linnaan, siksi hän oli ottanut minut niin kylmästi vastaan, siksi hän oli ollut lähtevinään metsästysretkelle. Tämä naisenryöstö oli päätetty ennen minun tuloani; nyt se oli pantu toimeen. Kreivi ei rakastanut enää minua, vaan jotakin toista naista, ja tämä nainen oli linnassa, epäilemättä metsänrajassa! Niin, ja varmistuakseen siitä, etten ollut mitään nähnyt tai kuullut, etten sanalla sanoen epäillyt mitään, kreivi oli noussut kirjaston portaita ylös, tullut sisälle salaovesta, vetänyt syrjään vuodeverhot ja palannut huvituksiaan jatkamaan, varmasti uskoen, että nukuin. Kaikki oli nyt ilmeistä, selvää ja varmaa, niinkuin olisin itse sen nähnyt. Silmänräpäyksessä oli mustasukkaisuuteni tunkeutunut läpi pimeyden, murtanut muurit. Minun ei tarvinnut enää saada tietää mitään. Syöksyin ulos: olin aivan tukehtumaisillani.

Jäljet oli jo poistettu tasoittamalla hiekkaa haravalla.

Kävelin pitkin puistokäytävää ja tulin tammimetsään. Näin huvimajan ja kiersin sen ympäri. Se oli kiinni ja näytti asumattomalta kuten edellisenäkin päivänä. Palasin linnaan, menin huoneeseeni, heittäydyin samaan nojatuoliin, jossa edellisenä iltana olin viettänyt niin hirveitä tunteja, ja ihmettelin nyt pelkoani. Varjo, pimeys tai pikemmin suuren intohimon puute oli kaiketi niin lannistanut rohkeuteni!

Vietin osan päivää kulkemalla edestakaisin huoneessani, avaamalla ja sulkemalla ikkunaa, ja odotin iltaa yhtä kärsimättömästi kuin edellisenä päivänä olin pelännyt sen lähestymistä. Ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis. Menin alas ruokasaliin. Kuten aamulla, oli pöytä nytkin katettu vain yhdelle hengelle; mutta lautaseni vieressä oli kirje. Tunsin Horacen käsialan ja aukaisin kuoren.

Hän pyysi anteeksi, että hänen täytyi jättää minut kahdeksi kokonaiseksi päiväksi yksikseni; mutta hän ei ollut voinut palata, hänen sanansa oli annettu ennen minun tuloani, ja hänen täytyi se pitää, maksoi mitä maksoi. Rypistin kirjeen kokoon, lukematta sitä loppuun, ja heitin sen uuniin. Estääkseni malaijin tulemasta epäluuloiseksi pakotin itseni sitten syömään ja menin sen jälkeen takaisin huoneeseeni.

Edellisenä iltana annettuja määräyksiäni oli nytkin noudatettu. Huoneessani oli komea takkavalkea, mutta tällä kertaa en siitä välittänyt. Minun oli tehtävä täydellinen suunnitelma, ja minä istuuduin sitä harkitsemaan. Eilinen pelkoni oli nyt tykkänään poissa.

Kreivi Horace ja hänen ystävänsä olivat tulleet rautaportista; sillä nuo miehet eivät saattaneet olla keitään muita. He olivat kantaneet naisen metsämajaan, ja sitten oli kreivi tullut ylös salaportaita myöten, päästäkseen selville siitä, että nukuin enkä ollut mitään huomannut. Minun tarvitsi siis vain seurata portaita. Lähtisin vuorostani samaa tietä kuin hän; menisin sinne, mistä hän oli tullut. Olin varmasti päättänyt mennä alas portaita myöten.

Katsoin kelloa: se oli neljännestä yli kahdeksan. Menin katsomaan ikkunaluukkuja: ne eivät olleet suljetut. Epäilemättä ei tänä yönä olisi mitään nähtävää, kun kerran ei oltu ryhdytty eilisiin varokeinoihin. Avasin ikkunan.

Yö oli myrskyinen. Kaukana jylisi ukkonen, ja rantaan vyöryvien merenlaineiden kohina kuului korviini. Sydämessäni raivosi vielä kauheampi myrsky kuin luonnossa, ja päässäni kuohui ajatuksia, jotka olivat synkempiä ja rajumpia kuin valtameren aallot.

Kaksi tuntia kului tällä tavoin; en liikahtanutkaan, eikä katseeni kääntynyt pienestä kuvapatsaasta, joka oli sijoitettu erään puuryhmän keskelle. Koko aikana en sitä kuitenkaan nähnyt.

Vihdoin luulin oikean hetken tulleen. En kuullut enää mitään kolinaa linnasta. Samanlainen sade, joka syyskuun 27:nnen ja 28:nnen päivän välisenä yönä pakotti teidät etsimään suojaa raunioista, alkoi valua virtana maahan. Pidin hetkisen päätäni ulkona sateessa. Sitten suljin ikkunan ja käänsin luukun sen eteen.

Menin ulos huoneesta ja astuin muutamia askelia käytävässä. Kaikki oli linnassa hiljaa. Malaiji oli varmaankin mennyt levolle tai palveli herraansa jossakin muussa rakennuksen osassa. Menin takaisin huoneeseeni. Kello oli nyt puoli yksitoista. Kuulin vain myrskyn ulvontaa, joka oli minulle hyödyksi, sillä se esti kuulumasta mahdollisesti aiheuttamaani kolinaa. Otin kynttilän ja menin kirjaston ovelle; se oli suljettu.

Minut oli nähty siellä aamulla; oli pelätty, että minä huomaisin portaat, ja nyt oli tie minulta suljettu. Kaikeksi onneksi oli kreivi vaivautunut näyttämään minulle toisen tien. Menin vuoteeni taakse, työnsin laudoitusta, seinä avautui, ja minä olin kirjastossa.

Menin lujin askelin ja epäröimättä salaovelle, otin pois lukkoa peittävän kirjan, painoin teräsponninta, ja tämäkin tie oli minulle avoinna.

Lähdin astumaan portaita myöten; niissä oli tilaa juuri yhdelle hengelle. Laskeuduin kolme kerrosta; joka kerroksen kohdalla kuuntelin, mutta en kuullut mitään.

Kolmansien portaiden lopussa huomasin oven; se oli suljettu salvalla. Ensimäisestä yrityksestäni se aukeni.

Olin joutunut holviin, joka vei suoraan alaspäin. Menin sitä pitkin noin viisi minuuttia; sitten tuli kolmas ovi. Sekään ei ollut minulle minään esteenä; se vei toisille kirjastossa olevien kaltaisille portaille, jotka kuitenkin olivat vain kaksijaksoiset. Niiden lopussa oli neliskulmainen rautaluukku. Kun raotin sitä, kuulin ääniä. Sammutin kynttiläni ja laskin sen portaiden alimmalle askelmalle. Sitten hiivin sisään tulisijan viereen tehdystä liikkuvalla rautalevyllä peitetystä aukosta. Työnnettyäni levyn hiljaa syrjään jouduin jonkinlaiseen kemialliseen laboratorioon, joka oli hyvin himmeästi valaistu, sillä läheisessä huoneessa palava valo tunki sinne vain erään oven päällä olevasta pyöreästä aukosta, joka oli peitetty pienellä vihreällä verholla. Ikkunat olivat niin huolellisesti suljetut, ettei keskipäivälläkään olisi ulkoa voinut päästä hitustakaan valoa huoneeseen.

En ollut pettynyt luullessani kuulevani ääniä. Viereisessä huoneessa keskusteltiin hyvin meluisasti. Tunsin kreivin ja hänen ystäviensä äänet. Kannoin oven viereen tuolin ja nousin sille. Sillä tavoin ulotuin aukon kohdalle ja saatoin nähdä huoneeseen.

Kreivi Horace, Max ja Henrik istuivat pöydässä, mutta ateria oli kuitenkin jo loppumaisillaan. Malaiji tarjoili heille, seisoen kreivin tuolin takana. Jokainen heistä oli puettu siniseen puseroon ja kullakin oli tikari vyöllä ynnä pari pistoolia edessään pöydällä. Horace nousi, ikäänkuin lähteäkseen.

"Nytkö jo?" kysyi Max.

"Mitäpä minä täällä enää tekisin?" vastasi kreivi.

"Juo", sanoi Henrik ja kohotti lasiaan.

"Onpa siitäkin iloa, että juo teidän kanssanne", sanoi kreivi; "kolmannesta pullosta te jo tulette juovuksiin kuin palovahdit".

"Pelataan!"

"En minä ole sellainen konna, että tahtoisin voittaa teidän rahanne, kun teissä ei ole miestä niitä säilyttämään", sanoi kreivi, kohautti olkapäitään ja kääntyi puoleksi poispäin.

"No hyvä! Siispä hakkailemme kaunista englannitartamme. Palvelijasi on pitänyt huolen siitä, ettei hän kohtele meitä julmasti. Totta tosiaan, se velikulta ymmärtää sellaiset asiat. Kas tuossa, poikaseni!"

Max antoi malaijille kourallisen kultarahoja.

"Antelias kuin rosvo!" virkkoi kreivi.

"No, entä sitten; se ei ole mikään vastaus", sanoi Max ja nousi pöydästä. "Tahdotko hänet vai etkö?"

"En!"

"No sitten minä otan hänet."

"Odota!" huusi Henrik ja ojensi kättänsä. "Minusta tuntuu siltä, että minäkin olen joku tai jotakin tässä asiassa, ja että minullakin on oikeuksia yhtä hyvin kuin jollakin toisellakin. Kuka tappoi hänen miehensä?"

"Asiaan; se ei kuulu tähän", huomautti kreivi hymyillen.

Samassa kuulin voihkinaa. Katsoin sinnepäin, mistä se tuli. Joku nainen makasi pitkällään pilarivuoteella, kädet ja jalat sidottuina vuoteen neljään nurkkaan. Huomioni oli ollut niin yksinomaan kiintyneenä yhteen ainoaan kohtaan, etten ollut nähnyt häntä ennen.

"Sepä se", jatkoi Max. "Mutta kuka odotti heitä Havressa? Kuka ratsasti tänne täyttä neliä tuomaan teille siitä tietoa?"

"Piru vieköön! Tästä tulee sekava juttu!" huomautti kreivi. "Ja täytyy olla itse kuningas Salomo voidakseen ratkaista, kummalla on suurempi oikeus, urkkijallako vai murhaajalla."

"Mutta se on sellainen asia, joka on ratkaistava", kiivaili Max. "Sinä olet saattanut minut ajattelemaan tätä naista, ja nyt minä olen rakastunut häneen."

"Niin minäkin", sanoi Henrik. "Kun et siis itse välitä hänestä, niin anna hänet sille meistä; jolle tahdot."

"Jotta toinen menisi ilmiantamaan minut jonkun juopottelun jälkeen, kun hän, kuten nytkään, ei enää tiedä mitä tekee, vai kuinka? Ei ei, hyvät herrat! Te olette nuoria ja rikkaita ja kauniita; teillä on kymmenen minuuttia aikaa hakkaillaksenne häntä. Menkää, herrat Don Juanit!"

"Jos ei ota hakkailua lukuun, on tuumasi hyvä", vastasi Henrik. "Valitkoon hän itse, kummasta hän enemmän pitää."

"Olkoon niin", sanoi Max. "Mutta hänen täytyy kiiruhtaa. Selitä se hänelle, sinähän puhut kaikkia maailman kieliä."

"Mielelläni", sanoi Horace. Sitten hän kääntyi onnettoman naisen puoleen ja sanoi puhtaimmalla englanninkielellä:

"Mylady, tässä on kaksi ystävääni maantierosvoa, molemmat hyvästä suvusta — siitä voitte saada nähdäksenne kirjalliset todistukset, jos niin haluatte — jotka, noudattaen omaisuuden jakamisen periaatetta, ovat ensin hävittäneet oman omaisuutensa ja sitten, huomatessaan kaiken olevan huonosti järjestettyä yhteiskunnassa, jalosti päättäneet vaatia uudistuksia, asettua väijyksiin teiden varsille, hyvittääkseen valtion vääryyksiä, korjatakseen sen erehdyksiä ja palauttaakseen sen erilaisuudet tasapainoon. Viiden vuoden aikana he ovat, suurimmaksi kunniaksi viisaustieteelle ja poliisille, lakkaamatta ja omantunnontarkasti harjoittaneet tätä kutsumustaan, joka antaa heille varoja esiintyä mitä hienoimmin Pariisin salongeissa ja johtaa heidät, niinkuin se jo minut on johtanut, rikkaisiin naimisiin, vapauttaen heidät siten edelleen näyttelemästä Karl Mooria ja Jean Sbogaria. Sitä odottaessaan, ja kun tässä talossa ei ole muuta naista kuin minun vaimoni, jota en halua jättää heille, he anovat kunnioittavasti, että te itse suvaitsisitte valita heistä sen, josta enemmän pidätte; muussa tapauksessa he molemmat ottavat teidät omakseen. Olenko sanonut sanottavani hyvällä englannin kielellä, rouvaseni, ja oletteko ymmärtänyt puheeni?"

"Oi, jos teissä on hiukankaan armeliaisuutta", huusi naisparka, "niin tappakaa minut! Tappakaa minut!"

"Mitä hän vastaa?" mutisi Max.

"Hän vastaa, että se on halpamaista, siinä kaikki", sanoi Horace. "Ja minä myönnän, että olen jossakin määrin samaa mieltä."

"Siinä tapauksessa..." huusivat yht'aikaa Max ja Henrik ja hyppäsivät seisomaan.

"Siinä tapauksessa saatte tehdä kuten haluatte", vastasi Horace. Hän istuutui, täytti lasinsa samppanjalla ja joi.

"Oi, tappakaa minut, tappakaa minut!" huudahti nainen uudelleen, kun hän näki molempien miesten lähestyvän.

Tässä silmänräpäyksessä tapahtui, mitä oli helppo edellyttää. Max ja Henrik seisoivat viinin kiihoittamina vastakkain ja vaihtoivat saman himon vallassa vihaisia silmäyksiä.

"Sinä et siis tahdo häntä antaa minulle?" sanoi Max.

"En", vastasi Henrik.

"No niin, minä otan hänet kuitenkin."

"Senpä saamme nähdä."

"Henrik! Henrik!" huusi Max hampaitaan kiristäen, "minä vannon kautta kunniani, että tämä nainen kuuluu minulle!"

"Ja minä lupaan niin totta kuin elän, että hän tulee minun omakseni. Luulenpa olevani arempi hengestäni kuin sinä kunniastasi."

Molemmat astuivat nyt askeleen taaksepäin, tarttuivat tikareihinsa ja hyökkäsivät toistensa kimppuun.

"Taivaan tähden, tappakaa minut, olkaa niin armeliaita!" huusi vangittu nainen kolmannen kerran.

"Mitä te sanotte?" huusi Horace käskijän äänellä molemmille nuorille miehille.

"Minä olen sanonut", vastasi Max suunnaten iskun Henrikiin, "että minä tahdon hänet omakseni".

"Ja minä", lausui Henrik, joka nyt teki hyökkäyksen vastustajaansa kohti, "minä olen sanonut, että minä hänet otan. Ja minä pysyn sanassani."

"No hyvä!" mutisi Horace, "te olette valehdelleet molemmat. Kumpikaan teistä ei saa häntä."

Näin sanoen hän otti pöydällä olevan pistoolin, ojensi sen hitaasti kohottaen vuodetta kohden ja laukaisi. Luoti meni taistelevien välitse ja lävisti onnettoman naisen sydämen.

Sen nähdessäni kirkaisin kauheasti ja putosin lattialle pyörtyneenä, yhtä kuolleen kaltaisena kuin ammuttukin.

XIII.

HAUTAKAMMIO..

Kun tulin uudestaan tajuihini, olin hautakammiossa. Epäilemättä kreivi oli huutoni ja putoamiseni synnyttämän kolinan opastamana löytänyt minut laboratoriosta ja useita tunteja kestäneen tainnostilani aikana kantanut minut sinne. Kivellä vieressäni oli lamppu, lasi ja kirje; lasissa oli myrkkyä, kirjeen sisällyksen sanelen teille.

"Epäröittekö antaa minun nähdä sitä", huudahdin, "ja osoitatteko minulle vain puolinaista luottamusta?"

"Olen polttanut sen", vastasi Pauline, "mutta olkaa levollinen, en ole unhottanut siitä sanaakaan. — 'Pauline, te olette tahtonut, että kulkisin rikoksen tien loppuun saakka. Te olette nähnyt kaikki, kuullut kaikki, minulla ei ole siis mitään ilmoitettavaa teille. Te tiedätte, kuka minä olen, tai oikeammin, mikä minä olen.

"'Jos teidän keksimänne salaisuus koskisi minua yksin, jos ei olisi kysymyksessä kenenkään muun henki kuin minun, niin mieluummin antaisin sen alttiiksi kuin sallisin koskea yhteenkään päänne hiukseen. Vannon sen pyhästi, Pauline!

"'Mutta tahtomattanne tai huomaamattanne lausumanne sana, tämän muiston synnyttämä kauhun ilme, unissa kuiskaamanne lause saattaisi viedä mestauslavalle ei ainoastaan minut, vaan vielä kaksi muuta. Teidän kuolemanne on kolmen elämä; teidän täytyy senvuoksi kuolla.

"'Aioin surmata teidät, kun olitte tainnoksissa; mutta en rohjennut sitä tehdä, sillä te olette ainoa nainen, jota olen rakastanut, Pauline. Jos olisitte noudattanut neuvoani, tai oikeammin, jos olisitte totellut nimenomaista tahtoani, niin olisitte nyt äitinne luona. Olette tullut tänne vastoin toivomustani; syyttäkää senvuoksi itseänne kohtalostanne.

"'Te heräätte hautakammiossa, jossa ei kukaan ole käynyt kahteenkymmeneen vuoteen, ja jossa kenties kukaan ei käy seuraavina kahtenakymmenenä vuotena. Älkää senvuoksi toivokokaan apua; se olisi hyödytöntä. Tämän kirjeen vierestä löydätte myrkkyä. Muuta en voi tehdä hyväksenne kuin että tarjoan teille helpon ja pikaisen lopun, pitkällisen ja tuskallisen kuolinkamppailun asemesta. Kummassakin tapauksessa, minkä vaihtoehdon valinnettekin, olette tästä hetkestä lähtien kuollut.

"'Kukaan ei ole nähnyt teitä, kukaan ei tunne teitä. Se nainen, jonka ammuin saadakseni Henrikin ja Maxin sopimaan riitansa, haudataan teidän sijastanne perhehautaanne Pariisiin, ja äitinne saa itkeä häntä, luullen itkevänsä omaa lastansa.

"'Hyvästi, Pauline! En pyydä unhotusta enkä sääliä. Olen kauan ollut kirottu, eikä teidän anteeksiantonne pelastaisi minua.'"

"Se on hirveätä!" huudahdin minä. "Oi, jumalani, jumalani, kuinka teidän on täytynyt kärsiä!"

"Niin, ja ainoa, mitä minulla vielä voisi olla teille kerrottavaa, olisi kuolinkamppailuni, niin että..."

"Jatkakaa", keskeytin nopeasti, "kuvatkaa se!"

"Luin tämän kirjeen kahteen tai kolmeen kertaan; en voinut uskoa, että se oli totta. On olemassa seikkoja, joita vastaan järki nousee. Ne ovat edessämme, käsissämme, nähtävissämme ja tajuttavissamme, mutta emme usko niitä tosiksi. Menin ääneti ristikolle; se oli lukittu. Kuljin kahteen tai kolmeen kertaan ääneti hautani ympäri, löin sen kosteita muureja epäilevällä kädelläni ja asetuin sitten istumaan luolan nurkkaan. Minut oli suljettu sinne, lampun valossa näin selvästi kirjeen ja myrkyn, ja kuitenkin minä yhä epäilin. Sanoin, kuten toisinaan unissa sanotaan: 'Nyt vain nukun, pian taas herään!'"

Istuin samalla paikalla liikkumatta siihen saakka, että lamppuni alkoi rätistä. Silloin minut äkkiä valtasi kaamea ajatus, joka ei tähän saakka ollut tullut mieleeni: että se sammuisi. Kirkaisin kauhusta ja hypähdin sen luo; öljy oli miltei lopussa. Minun piti pimeässä odottaa kuolemaa.

Oi, mitäpä olisinkaan antanut, jos olisin saanut öljyä lamppuuni! Jos olisin voinut pitää sitä palamassa verelläni, olisin hampaillani repinyt suoneni auki. Se risahteli ehtimiseen, liekki pieneni joka kerta, ja pimeyden piiri, jonka se täydessä voimassa palaessaan oli karkoittanut kauas, ympäröi minua yhä lähempää. Makasin sen vieressä kädet ristissä; minä en rukoillut Jumalaa, vaan rukoilin tuota lamppua!

Vihdoin se alkoi taistella pimeyttä vastaan samalla tavoin kuin minä piankin alkaisin kamppailla kuoleman kanssa. Kenties lainasin sille omat tunteeni; mutta minusta näytti siltä kuin se itsepintaisesti riippuisi kiinni elämässä ja pelkäisi antaa tulen kadota, joka oli sen sielu. Pian alkoi sen kuolinkamppailu kaikkine vaiheineen. Se leimahti toisinaan, niinkuin kuoleva ajoittain saa takaisin voimansa; se levitti loistetta, kirkkaampaa kuin konsanaan, niinkuin kuumesairas sielu toisinaan keskellä houreitaan näkee kauemmas kuin ihmiskatse; senjälkeen seurasi voimattomuuden horrostila. Liekki lepatti kuin kuolevan huulilla liitelevä viimeinen hengähdys. Vihdoin se sammui ja riisti minulta valon, joka on puolet elämää.

Vaivuin luolani nurkkaan. Tästä hetkestä lähtien en enää epäillyt, sillä, ihmeellistä kyllä, nyt kun en enää nähnyt kirjettä enkä myrkkyä, olin varma siitä, että ne olivat siellä.

Niin kauan kun olin voinut nähdä, en ollut kiinnittänyt huomiota äänettömyyteen; kun valo oli sammunut, ahdisti se sydäntäni pimeyden koko painolla. Siinä oli muuten jotakin niin kamalaa ja jylhää, että jos minua mahdollisesti olisi voitu kuullakin, olisin kenties epäillyt huutaa. Oi, se oli sellaista kuoleman hiljaisuutta, joka ijankaikkisiksi ajoiksi asettuu vainajien hautojen ylle.

Ihmeellistä oli, että kuoleman läheisyys oli melkein saanut minut unhottamaan, mistä se aiheutui. Ajattelin tilaani, olin mitä suurimmassa vaarassa. Mutta minä voin sanoa, ja Jumala sen tietää, että jollen ajatellutkaan antaa hänelle anteeksi, niin en kironnutkaan häntä. Pian aloin tuntea nälän tuskia.

Kului joku aika, jonka pituutta en voinut arvioida. Päivä meni luultavasti mailleen ja tuli yö, sillä kun aurinko nousi, tunkeutui sen säde jostakin raosta ja valaisi erään pylvään juurta. Huudahdin silloin ilosta, ikäänkuin tämä säde olisi antanut minulle jotakin toivoa.

Katseeni kiintyi niin herkeämättömästi tähän säteeseen, että lopuksi eroitin selvästi kaikki esineet, jotka olivat valaistulla alalla. Siinä oli muutamia kiviä, pieni puunsirpale ja sammaltukko; päivänvalo oli viekoitellut maasta esiin tämän heikon ja kituvan kasvin. Oi, mitä olisinkaan tahtonut antaa ollakseni näiden kivien, tämän puupalasen tai tuon sammaltukon asemassa, nähdäkseni pienestä raosta vielä kerran taivaan.

Aloin tuntea polttavaa janoa, ja ajatukseni kävivät epäselviksi. Aika-ajoin häilyi verisiä pilviä silmissäni, ja hampaani painautuivat yhteen kuin hermokohtauksessa. Mutta katsettani pidin lakkaamatta suunnattuna valoon. Epäilemättä se tunkeutui hautakammioon hyvin ahtaasta aukosta, sillä kun aurinko ei enää paistanut suoraan siihen, heikkeni säde ja kävi tuskin huomattavaksi. Tämä häipyminen vei minulta viimeisenkin rahtusen rohkeutta. Vääntelin ruumistani raivoissani ja nyyhkytin kuin kouristuksessa.

Nälkä oli muuttunut ankaroiksi vatsanpohjan tuskiksi. Suuni oli polttavan kuuma, tunsin himoa saada purra jotakin. Otin hiussuortuvan, panin sen hampaitteni väliin ja pureskelin sitä. Tunsin pian olevani kovassa kuumeessa, vaikka valtimo tuskin löi. Aloin ajatella myrkkyä: silloin vaivuin polvilleni ja panin käteni ristiin rukoillakseni. Mutta olin unohtanut kaikki rukoukseni enkä voinut palauttaa muistiini muuta kuin joitakin irrallisia lauseita sieltä täältä. Mitä vastakkaisimmat ajatukset risteilivät aivoissani; eräs _Gazza ladran_ sävel soi lakkaamatta korvissani; tunsin itse, että aloin hourailla. Laskeuduin pitkäkseni, kasvot maata vasten.

Kärsimistäni mielenliikutuksista vaivuin pian horrostilaan. Nukahdin, mutta unessakin olin tietoinen tilastani. Silloin alkoi sarja unikuvia, joista toinen oli toistaan hajanaisempi. Tämä tuskallinen uni murti voimani kokonaan, sensijaan että olisi suonut jonkun verran lepoa. Herätessäni olin tavattomasti nälissäni ja janoissani. Silloin ajattelin toisen kerran myrkkyä, joka oli vieressäni ja saattoi tuottaa minulle helpon ja pikaisen kuoleman. Suuresta heikkoudestani, polttavista tuskistani, vertani kuohuttavasta ankarasta kuumeesta huolimatta tunsin, että kuolema oli vielä kaukana, että vielä saisin odottaa sitä monta tuntia, ja että tukalimmat hetket olivat vasta edessä. Silloin päätin vielä kerran katsoa sitä auringonsäteen pilkahdusta, joka edellisenä päivänä oli käynyt luonani, niinkuin lohduttaja, joka hiipii vangin komeroon. Istuin tuijottaen siihen kohtaan, josta se ilmautuisi. Tämä odotus ja ajatus lievensi hiukan hirveitä tuskiani.