Part 21

Kovin selittämätöntä oli hänen mielestänsä se, ett'ei ainoatakaan kaupungin virkamiehistä ollut käynyt hänen luonansa tiedustelemassa hänen terveyttänsä, vaikka vasta moniahta päivä sitten oli ravintolan portilla seisonut vähä väliä ajopelejä, milloin postimestarin, milloin prokuratorin, milloin presidentin. Olkapäitänsä hän vaan kohotteli, astuen huoneessansa edes takaisin.

Vihdoinkin tunsi hän olevansa parempi ja ihastui iki hyväksi, huomattuaan saattavansa lähteä ulos. Vitkailematta rupesi hän valmisteleimaan, avasi lippaansa, kaasi lasiin kuumaa vettä, otti esille harjat ja saippuat ja asettautui partaansa ajamaan, ja siihenhän olikin jo aika, sillä koeteltuaan poskeansa ja vilaistuansa peiliin, hän virkkoi: "Kas tätä viidakkoa!" Ja tosiaankin, jos ei siinä juuri viidakkoa ollut, niin oli kumminkin koko poski sekä leuka sakealla sängellä. Ajeltuaan partansa, ryhtyi hän pukeutumaan kiiruusti ja nopeasti, niin että oli vähällä hypätä ulos housuista. Viimeinkin hän oli pukeissa ja odekolonia pirskautettu päälle. Kääräistyään itsensä tavallista huolellisemmin turkkiinsa ja sidottuaan varmemmaksi vakuudeksi huivin poskellensa, läksi hän ulos kadulle. Hänen astumisensa ulko-ilmaan oli juhlallista, niinkuin ainakin ihmisen, joka on taudistansa parantunut. Kaikki, mitä hän vaan kohtasi, otti niin myhäilevän muodon, niin kartanot kuin ohi kulkevat talonpojat, jotka kumminkin olivat hyvinkin totisia ja joista yksi ja toinen jo oli ennättänyt vintata kumppaliansa korvalle.

Ensiksikin oli hänen aikomuksensa mennä kuvernörin luokse. Kaikenlaisia ajatuksia iski matkalla hänen päähänsä: siinä pyöri valkoverinen immyt, mielenkuvitus alkoi jo hieman keikkua ja elamoita, ja jo alkoi hän itsekin laskea vähän leikkiä omasta itsestänsä. Tämmöisellä mielialalla saapui hän kuvernörin portaitten eteen. Hän oli juuri heittämäisillään turkkinsa yltään, kun palvelija aivan odottamattomasti äimästytti hänet seuraavilla sanoilla:

-- "On kielletty vastaan ottamasta teitä".

-- "Mitä? Mitenkä? Et näy tuntevan minua. Katsohan tarkasti kasvoihini", puhui Tshitshikow.

-- "Miks'enkäs minä teitä tuntisi? Enhän minä teitä ensikertaa tässä näe", vastasi palvelija. "Teitä juuri onkin kielletty päästämästä sisään, kaikkia muita saa ottaa vastaan".

-- "Ei nyt hullumpaa! Miksikä niin?"

-- "Semmoinen on vaan minulla käsky, ja syystä kai se on annettu", sanoi palvelija ja liitti vielä sanat: "niin justiin!" Sen jälkeen asettui hän sankarimme eteen varsin vapaasen asentoon, unohtaen kokonaan sen lauhkean muodon, jolla hän ennen muinoin oli rientänyt riisumaan häneltä turkkia. Näytti siltä kuin hän olisi arvellut: "vai niin, soo! koskapa sua kerran herrasväki ajaa ulos, niin mikä lienetkään lintu".

-- "Kummallista!" arveli Tshitshikow itsekseen ja läksi samassa presidentin luokse, mutta presidenttipä hänet nähtyään kävi niin peräti hämille, ett'ei osannut sanoa kahtakaan kunnon sanaa ja puhui semmoista sekasotkua, että heitä rupesi hävettämään kumpaistakin. Hänen luotansa lähdettyään koetti Tshitshikow saada jotakin selvää ja päästä sen perille, mitä presidentti oli tarkoittanut ja mihinkä hänen sanansa olivat viitanneet, mutta hän ei voinut ymmärtää yhtään mitään. Hän poikkesi sitten muitten virkamiesten tykö: polisimestarin, varakuvernörin, postimestarin, mutta muutamat heistä eivät ensinkään ottaneet vastaan, toiset taas ottivat vastaan niin omituisella tavalla, puhuivat niin väkinäisesti ja sekavasti, joutuivat niin hämille, joten kaikesta tuosta syntyi semmoinen sekavuus, että hän jo rupesi epäilemään heidän järkeänsä. Yritti hän sittenkin vielä pistäytyä moniaan luokse, saadakseen edes tietää jotakin syytä, mutta ei hän vaan saanut tietää mitään syytä. Huumauneen lailla kulki hän määrätönnä kaduilla, kykenemättä päättämään, hänkö se on hulluksi tullut, vai virkamiehetkö ne olivat järkensä menettäneet, vai untako tämä oli vai valveillako tämä vielä sekavampi puuro oli keittynyt. Myöhään, melkein hämärissä vasta, palasi hän kotiansa ravintolaan, josta oli lähtenyt niin iloisella mielellä. Ikävissään käski hän tuoda itselleen teetä. Mietteihinsä uupuneena, jonkunlaisessa mielettömässä tuumailussa omituisesta asemastansa alkoi hän juoda teetä, kun samassa ovi aukeni ja hänen eteensä ilmaantui aivan odottamattomasti Nosdrew.

-- "Oikeinpa se sananlasku sanoo: hyvän ystävän kautta tie suorin!" puhui Nosdrew, ottaen lakin päästään, "kuljin tuossa ohitse, niin näin valkeata akkunassasi. Annas, kun pistäyn sisälle, arvelin, varmaankaan hän ei vielä makaa. Vai niin, sinulla on teetä, kernaasti juon minäkin kupposen: tänään näet söin päivällisellä kaikenlaista roskaa, vatsa rupeaa jo kapinoimaan, minä tunnen sen. Käskepäs panna minulle piippunen! Missä sinun piippusi on?"

-- "Enhän minä polta piippua", vastasi Tshitshikow.

-- "Älä tuossa joutavia, niinkuin en minä tietäisi sinun olevan kovan tupakkamiehen. Kuule sinä siellä! Mikäs sinun palvelijasi nimi onkaan? Tertullianus, tules tänne!"

-- "Ei se ole Tertullianus; Pekko se on".

-- "Pekkoko? mutta ennen sinulla kumminkin oli Tertullianus?"

-- "Ei ole minulla milloinkaan ollut Tertullianusta".

-- "Niin vainenkin, Derebin'illähän se on Tertullianus. Aatteles, mikä onnen potkaus Derebin'ille: hänen tätinsä riitautui poikansa kanssa siitä, että poika oli nainut maaorjan, ja määräsi Derebin'ille koko omaisuutensa! Peijakas, kun olisi ihmisellä semmoinen täti noin varalta! Mutta kuules, minkäs tähden sinä olet vetäynyt seuroista pois, etkä käy enää missään? Kyllä minä tiedän, sinä harrastat tieteellisyyttä ja mielelläsi lueskelet (mistä Nosdrew oli tullut siihen päätökseen, että sankarimme harrasti tieteellisyyttä ja mielellänsä lueskeli, sitä me totta puhuen emme saata sanoa ja Tshitshikow sitäkin vähemmin). Niin, kuules, Tshitshikow! sitä sinun todellakin olisi sopinut nähdä ... siinäpä vasta olisi ollut ainetta sinun ivalliselle luonteellesi (minkätähden Tshitshikow'illa oli ivallinen luonne, sitä ei myöskään saata sanoa). Aatteles, tässä tuonoin löimme kortteja kauppias Lihatshew'in luona, -- siinäkös oli naurua! Perependew, joka oli siellä minun kanssani, sanoi: 'annas, että Tshitshikow olisi täällä, niin hänellekös tämä vasta olisi tuota noin ...' (Tshitshikow puolestaan ei ollut kuuna kullan päivänä tuntenut ketään Perependew'ia). Niin, mutta sano mitäs sanot, väärin sinä sittenkin menettelit minua vastaan, muistathan silloin kuin pelasimme lautaa! Minähän se voitin. Niin, kyllä sinä oikein petkutit minua silloin. Mutta minä, hitto ties, en osaa pitää vihaa. Tässä tuonoinkin presidentin luona... Niin kuules! Minun täytyy sanoa sinulle, että koko kaupunki on sinua vastaan. He luulevat sinua väärän rahan tekijäksi, kävivät minun kimppuuni; no minä, sen tiedät, puolustin sinua kiivaasti, sanoin käyneeni koulua yhdessä sinun kanssasi ja tunteneeni isäsikin, sanalla sanoen, laskettelin heille oikein kelpo lailla".

-- "Minäkö väärän rahan tekijä?" huudahti Tshitshikow, hypähtäen tuoliltaan.

-- "Niin, no mitäs sinä heitä sitten säikäytit tuolla tavoin?" jatkoi Nosdrew. "He ovat säikähtyneet aivan huposen hulluiksi: he ovat tehneet sinusta rosvon ja salanuuskijan... Prokuratori se säikähti niin, että kuoli; huomenna on maahanpaniaiset. Etkö tule? Suoraan sanoen, he pelkäävät uutta kenralikuvernöriä... Kyllä se sentään on vähän uskallettua tuo sinun yritykses".

-- "Mikä yritys?" kysyi Tshitshikow rauhattomana.

-- "No tuo kuvernörin tyttären ryöstö. Vaikka kyllähän minä semmoista odotinkin, odotin, koira vie, niinkin! Heti ensi kerralla, kun näin teidät baalissa yhdessä, arvelin paikalla: 'Ei maar se Tshitshikow ihan turhanpäiten noin...' Mutta mitäs sinä oikeastaan juuri hänet valitsit? minusta nähden ei hänessä ole hyvää yhtään mitään, Sen sijaan on Bikusow'illa muuan sukulainen, sisaren tytär, niin se näetsen vasta tyttönen on! Sanalla sanoen: hunaja ja mesileipä".

-- "Älä sinä sotke, älä sinä sotke! Mitä sinä puhuit kuvernörin tyttären ryöstöstä, mitä puhetta se on?" kyseli Tshitshikow hämmästyneenä.

-- "Älä sinä ole olevinas! Niinkuin en minä sitä tietäisi! Minä, totta puhuen, tulin sinun luoksesi juuri tämän johdosta: olkoon menneeksi, minä autan sinua. Minä pidän sinulle kruunua [Venäläisten vihkimis-menoin aikana pitävät teltapojat sekä morsiamen että sulhasen pään päällä kruunua. Suom. muist.], minä panen omat kaleskat ja toimitan hevoset, mutta yhdellä ehdolla vain: sinun pitää antaa minulle lainaksi kolme tuhatta ruplaa; minä tarvitsen ne, minun pitää saada ne vaikka kiven kolosta".

Kaiken tämän jaarituksen aikana hieroi Tshitshikow useampia kertoja silmiään, koettaen saada selville, eikö tämä sittenkin ole unta. Väärän rahan tekijä, kuvernörin tyttären ryöstö, prokuratorin kuolema, johon muka hän on ollut syynä, kenralikuvernörin tulo, -- kaikki tämä säikäytti hänet kelpo lailla.

-- "Koska se kerran niin on", ajatteli hän itsekseen, "niin ei tässä ruveta enää vitkailemaan, vaan paras laittautua pois piammiten".

Hän osasi laittaa niin, että Nosdrew kohta läksi tiehensä. Heti tämän mentyä, kutsui hän luokseen Selifan'in ja käski hänen olla valmiina huomis-aamuna jo hämärissä, jotta viimeistään kello 6 päästäisiin lähtemään kaupungista. Siksi pitää siis kaikki olla valmiina, pyörät voideltuina ynnä muuta ynnä muuta.

-- "Kyllä, Pavel Ivanovitsh!" virkkoi Selifan, mutta pysähtyi kumminkin tuokion ajaksi ovelle.

Herra käski samassa Pekon vetää esiin vuoteen alta kapsäkin, jonka päälle jo oli ennättänyt kokoontua melkoinen pölykerros, ja sitten hän rupesi yhdessä Pekon kanssa panemaan pillejä pussiin. Ei siinä viikkoja vitkailtu eikä valikoitu: sukat, paidat, pestyt sekä pesemättömät vaatteet, saapaslestit, almanakka, -- kaikki mätettiin mullin mallin. Hän tahtoi välttämättömästi laittautua valmiiksi jo illalla, ett'ei aamulla enää olisi mitään viivytystä. Selifan, seistuaan pari minutia oven suussa, astui viimein verkalleen ulos. Verkalleen, niin verkalleen kuin suinkin saattaa ajatella, laskeusi hän portaita alas, painaen märjillä saappaillaan näkyväisiä jälkiä kuluneisin portaisin ja kauan aikaa raapien niskaansa. Mitä tämä raapiminen tiesi, ja mitä se tietää yleensä? Harmiako se lienee siitä, ett'ei näet nyt onnistukaan, niinkuin meininki ensin oli ollut, yhtyä huomenna hyvän ystävän kanssa kapakassa, vai jokohan lienee jossakin solmittu uudet lemmen liitot, niin että nyt täytyy jättää sikseen tuo iltainen seisoskelu portin pielessä ja valkoisten kätösten valtioviisas puristelu semmoiseen aikaan, jolloin jo laskeutuu hämärät kaupungin ylitse, jolloin poika punapaita rämpyttelee balalaikkaansa keräytyneen palvelusväen huviksi ja jolloin hiljaista puhetta pitää monenlainen, työstänsä palajava väki; vai muutoinko vaan on sääli jättää lämmin sija kyökin uunin vieressä turkin alla ja kaaliliemet ja kaupunkilaisen pehmoiset piiraat ja sen sijaan lähteä taas maita mittelemään sateesen ja lokaan ja kaikkiin matkan vaivoihin? Taivas ties, -- eihän sitä arvaa. Paljonhan tietää Venäläisessä niskan raapiminen.

XI LUKU.

Kaikki kävi sittenkin toisin kuin Tshitshikow oli luullut. Ensinnäkin: hän heräsi myöhemmin kuin oli aikonut, -- ja se oli ensimmäinen harmi. Noustuaan lähetti hän heti tiedustamaan, ovatko hevoset valjaissa, ja onko kaikki valmiina, mutta vastaus tulikin semmoinen, ett'eivät hevoset ole valjaissa ja ett'ei mitään ole vielä valmiina, -- ja se oli toinen harmi. Hän suuttui ja päätti antaa jotakin löylyn kaltaista tuttavallemme Selifan'ille. Hän odotteli vaan kärsimätönnä, mitä muka toinen osaa sanoa puolustukseksensa. Pian ilmaantui Selifan ovessa, ja herra sai hauskuudekseen kuulla samat puheet, joita tavallisesti kuulee palvelusväeltä, kun pitää pian lähteä matkaan.

-- "Tuota noin, Pavel Ivanovitsh, pitäisihän sitä hevosiakin kengittää".

-- "Voi sinä sen pölkky! Miks'etkäs ole ennen puhunut siitä mitään? Eikös ole ollut aikaa, vai?"

-- "Kyllähän sitä aikaa on ollut... Ja sitten vielä pyörä kanssa ... tuota noin ... Pavel Ivanovitsh ... pitäisi uudestaan raudoittaa, sillä keli näet on huono nyt, kuoppaista kovin ja kaateita paljon... Ja sitten ... älkää pahaksi panko ... vaunujen etupuoli on kovin höpläksi höltynyt, niin että näetsen hyvä on, jos kaksi holliväliä kestää".

-- "Konna!" kiljasi Tshitshikow ja lyöden kätensä yhteen astui niin lähelle Selifan'ia, että tämä peräytyi ja väistyi, peläten saavansa herraltaan lahjaksi jotakin. "Murhatakos sinä tahdot minut kokonaan? Mitä? Ihan puukollako aiot pistää kuolijaksi? Vallan maantielläkö tahdot pistää minut kuolijaksi, sen ryöväri, yölepakko sinä, hiton kummitus? Mitä? Kolme viikkokautta istutaan yhdessä kohden, mitä? Eipäs leukas liikahtaneetkaan silloin, heiskale, mutta nyt vasta, ihan viimeisellä hetkellä, kun ei muuta enää ollut jäljelläkään, kuin istua vaan ja antaa mennä, mitä? Ja juuri nyt sinun piti tekemään temput, mitä? Mitä? Tiesithän sinä sen ennenkin? Tiesithän, vai? mitä? Vastaa! Tiesitkö? Mitä?"

-- "Tiesin", vastasi Selifan, luoden silmänsä lattiaan.

-- "No miks'et silloin sanonut, mitä?"

Tähän kysymykseen ei Selifan vastannut mitään. Maahan hän tuijotti vaan ja näkyi itsekseen arvelleen: "Kovinhan tuo kävikin kummasti: tiesinhän, näet, enkä kumminkaan sanonut".

-- "Mene nyt ja hae heti seppä tänne; kahden tunnin perästä pitää kaikki olla valmiina, Kuuletkos! Välttämättömästi kahden tunnin perästä, ja jos ei silloin ole, niin minä sinut, minä sinut! ... solmuun minä sinut vedän!"

Kovin oli sankarimme vimmoissaan. Selifan oli kääntyä ovelle päin, lähteäksensä täyttämään käskyä, mutta pysähtyi kumminkin ja virkkoi:

-- "Ja sitten vielä se papurikko, -- oikein totta, kyllä se pitäisi myödä pois, sillä se on konnuutta täynnä koko hepo, Pavel Ivanovitsh, se on näetsen semmoinen risti, että älä Herra saata".

-- "Kas niin otankin ja juoksen torille sitä myömään".

-- "Oikein totta, Pavel Ivanovitsh, se on vaan ulkonäölleen vähän niinkuin jotakin, mutta oikeastaan se on viekas pahus; ei semmoista hevosta mistään..."

-- "Suus kiinni! Kun mieleni tekee, niin myön sen. Vai sinä tässä vielä rupeat keskustelemaan! Kavahda nyt vaan: ell'et sinä tuossa paikassa hanki seppiä tänne ja ell'ei kaikki ole kahden tunnin perästä valmiina, niin könttiisi saat, saat kunnon lailla! Mene nyt!"

Selifan läksi.

Tshitshikow oli nyt pahalla tuulella ja heittää linkautti lattialle miekan, jota hänellä oli tapana kuljetella matkoillaan kerallansa tarpeenmukaisen pelon vaikuttamista varten asianomaisissa. Neljänneksen tuntia sai hän sitten teutua seppien kanssa, ennenkuin kaupat heidän kanssaan tulivat parailleen, sillä sepät, tavallisuutta myöten, olivat suuria konnia: he näet, huomattuaan matkustajalla olevan kiireen, pyytää pamauttivat kuudenkertaisen hinnan. Kyllähän Tshitshikow pauhaili ja intoili, nimitellen heitä rosvoiksi ja ryöväreiksi ja matkamiesten nylkijöiksi, viittasipa oikein viimeiseen tuomioonkin, mutta seppiin vaan ei pystynyt mikään: he kestivät lujina loppuun asti, hiukkaakaan huojentamatta hintaa, vieläpä kuhnailivat työssäänkin, niin että kahden tunnin asemesta kului kokonaista puoli kuudetta. Koko tämän ajan kuluessa hän sai viettää suloisia hetkiä, jotka jokainen matkamies tuntee, kun matkalaukku on jo valmiina ja lattialla on vain nuoran pätkiä, paperipalasia ja kaikenlaista rojua, kun ihminen ei vielä ole matkalla eikä kotonakaan enää; hän näkee akkunastaan ulkona ihmisiä, jotka kulkea laahustelevat ohitse ja puhelevat kopekoistaan ja jollakin tuhmalla uteliaisuudella nostavat silmänsä, katsahtavat häneen ja jälleen matkaansa jatkavat, mikä vielä pahemmaksi panee ikävöivän matkustaja raukan pahan tuulen. Kaikki, minkä hän näkee -- niin puodin pahainen vastapäässä kuin ämmäkin, joka asuu toisella puolen katua ja usein ilmaantuu lyhyillä uutimilla varustettuun akkunaan, -- kaikki häntä ilettää eikä hän kumminkaan mene akkunasta pois, siinä hän seisoo, milloin kokonaan ajatuksissaan, milloin jällehen kiinnittäen jotakin tylsää huomiota kaikkeen, mitä hänen edessään liikkuu tai on liikkumatta, ja pyytää harmissaan kiinni kärpästä, joka siinä lentää surisee ja räpyttelekse lasia vastaan.

Mutta loppunsahan on kaikella. Toivottu hetki löi vihdoinkin; kaikki oli valmiina, vaunujen etupuoli oli korjattu, pyörä oli raudoitettu uudelleen, hevoset oli juotettu ja sepän-konnat lähteneet pois, laskettuansa saadut ruplat ja toivotettuansa onnea matkalle. Viimein olivat hevosetkin valjaissa ja kaksi vasta ostettua kuumaa sämpylää pistetty vaunuihin; samassa oli Selifankin, seisoen ajolaudan kohdalla, pistänyt jotain taskuunsa. Vihdoin tuli itse sankarikin ja nousi vaunuihin, ja siinä ravintolan passari entisessä demikotoni-takissaan seisoi, lakkiansa heilutellen, ja siinä seisoi joukko muitakin, ravintolan sekä yksityisten, palvelijoita ja kuskeja, jotka olivat tulleet katsomaan, mitenkä vieras herra matkalle lähtee, ja siinä oli monta muuta seikkaa, niinkuin matkaan lähdettäessä konsanaankin, ja niinpä nyt nuo vaunut, sellaiset, joissa naimattomat herrat kulkevat ja jotka niin kauan olivat olleet asemillaan kaupungissa ja joihin kenties lukija on ennättänyt kyllästyä, -- nuo vaunut ne vihdoinkin läksivät ulos ravintolan portista.

-- "Jumalan kiitos!" virkkoi Tshitshikow itsekseen ja risti silmänsä.

Selifan heläytti ruoskallaan, hänen viereensä nousta heilauttihe Pekkokin, riiputtuansa ensin vähän aikaa astinlaudalla, ja sankarimme, istuutuen mukavampaan asemaan grusialaisella matollansa, pani selkänsä taakse tyynyn, litistäen siten lyttyyn kuumat sämpylät, ja niin läksivät vaunut jälleen hyppimään ja keikkumaan katua pitkin, jolla, niinkuin tiedämme, oli keikautteleva voima. Omituisin, epämääräisin tuntein katseli hän taloja, seiniä, laipioita ja katuja, jotka nekin puolestaan, ikäänkuin keikkuen, verkalleen peräytyivät, ja Jumala ties, lieneekö hänen sallittu enää nähdä niitä toisten elämässään.

Eräässä kadun kolkassa täytyi vaunujen pysähtyä, sillä pitkin koko katua kulki pitkä maahanpanijaisjoukko. Tshitshikow kurottihe ulos ja käski Pekon kysyä, ketä haudataan. Hän sai kuulla, että nyt viedään prokuratoria hautaan. Täynnä vastenmielisiä tunteita, lymysi hän samassa vaunujen nurkkaan, veti nahan ylös ja uutimet eteen. Vaunujen seisoessa hautajaissaaton tähden, Selifan ja Pekko, hurskaasti lakit kourassa, katselivat saattoväkeä, keitä muka siinä oli ja millaisissa ajopeleissä, ja laskivat kuinka paljo niitä oli, sekä astuvia että ajavia. Herra antoi heille käskyn, ett'eivät olisi tuntevinaan ketään eivätkä tervehtisi tuttavia palvelijoita, ja rupesi itsekin arasti katselemaan ulos uutimissa olevain pienten lasien kautta. Kirstun perässä astuivat kaikki virkamiehet paljain päin. Tshitshikow rupesi pelkäämään, ett'ei vaan tunnettaisi hänen vaunujansa; mutta virkamiehillä oli nyt muuta mielessä. Eivät he edes keskustelleet kaikenlaisista maallisista asioista, niinkuin tavallisesti tehdään vainajata saattaessa. Kaikki heidän ajatuksensa olivat kiintyneet heidän omaan itseensä; he ajattelivat: millainenhan lienee uusi kenralikuvernöri; millä tapaa hän ryhtyy toimeensa ja mitenkä hän kohtelee heitä. Jalkaisin kulkevain virkamiesten perässä tuli vaunuja, joitten akkunoissa näkyi rouvia, suruharsot päässä. Kätten ja huulten liikunnot osoittivat heidän olevan vilkkaassa keskustelussa. Kukaties hekin puhelivat uudesta kenralikuvernöristä, koetellen arvata, millaisia pitoja hän on pitävä, ja pakinoiden alituisista pitseistään ja reunuksistaan. Vaunuja seurasivat muutamat tyhjät rattaat perätyksin, ja vihdoin ei enää ollut mitään, ja sankarimme pääsi jatkamaan matkaansa. Hän veti syrjään nahkaiset uutimet, huokasi ja lausui sydämmensä pohjasta:

-- "No niin! Esimerkiksi nyt prokuratori: eli, eli ja sitten kuoli. Ja sanomalehtiin kirjoitetaan tällä tapaa: alamaistensa ja koko ihmiskunnan kaipaukseksi nukkui kuoleman uneen kunnioitettava kansalainen, erinomainen isä, puoliso, jommoisia on harvassa, ja paljon he vielä kirjoittavat hänestä kaikenlaista; lisäävät kenties vielä senkin, että häntä kyynelöiden kaipaavat lesket ja orvot; mutta kun asiata tarkoin ajattelee, niin eihän sinussa muuta ollutkaan kuin tuuheat kulmakarvat".

Hän käski Selifan'in ajaa paremmin ja arveli sitten: "Hyvä se sentään oli, kun tuli hautajaiset vastaan; se tietää onnea, sanotaan".

Vaunut kääntyivät sillä välin autiommille kaduille; pian näkyi ainoastaan puisten laipioiden pitkä jono, tietäen kaupungin loppupäätä. Jopa loppui kivikatukin, tuossa oli tullipuu, ja nyt jäi kaupunki taakse, eikä nyt ole enää mitään, nyt ollaan matkalla taas. Ja jälleen alkaa molemmilla puolin maantietä tulla vastaan virstoja, kestikievarien isäntiä, kaivoja, kuormia, harmaita kyliä samovareineen, ämmineen ja uljaine, partasuine isäntineen, joka juoksee kestikievarista mitallinen kauroja kädessä; ja siinä tulee jalkamies rikkinäisissä virsuissa, ja matkaa on hän kulkenut 800 virstaa; ja siinä tulee kaupungin pahaisia, hilpeitä rakennuksilleen, puisine puoteineen, jauhotynnyreineen, virsuineen, sämpylöineen ja muine romuineen; ja siinä kirjavia tullipuita, korjattavina olevia siltoja, peltoja silmän kantamattomia niin toisella kuin toisellakin puolella; tilanomistajain vankkureita; ja siinä tulee sotamies hevosen selässä, vetäen viheriätä laatikkoa, jossa on lyijyherneitä ja kirjoitus: niin ja niin mones tykistön prikati; ja siinä tulee viheriöitä, keltaisia ja vasta kynnetyitä mustia sarkoja pitkin arojen lakeutta ja kaukainen laulu ja honkain latvat sumussa ja kaukana kuolehtuva kellojen soitto ja variksia ja kärpäsiä ja näköala ääretön... Venäjä! Venäjä! Minä näen sinut näistä ihmeellisistä, ihanista vieraista maista, näen. Köyhä on luontosi, ei siellä katsetta ilahduta eikä säikäytä sen julkeat ihmeet, koristetut ihmeillä julkean taiteen, -- eikä kaupungit moni-akkunaisine, korkeine, vuorten rinteillä riippuvine palatseineen, upeat puut ja taloihin kasvaneet muratit, koskien pauhussa ja alinomaisessa utuvihmassa; ei siellä pää taivu taaksepäin katselemaan tuonne yhä ylemmäs ja ylemmäs ryhmäytyviä kiviloukkioita: ei siellä siinnä päälletysten heittyneitten viiniköynnösten, muratin ja miljonain ruusujen kietomien kaarelmain kautta kaukaa ikuiset vuoret, jotka kohoavat ylös hopeisiin pilviin. Aution avarata ja tasaista on sinussa kaikki; pilkkuina pikkusina seisovat lakeillasi sun matalat kaupunkisi; -- ei mikään hyväile eikä lumoa katsetta. Mutta mikä kummallinen, salainen voima se vetää luoksesi? Miksi kuuluu ja kajahtelee lakkaamatta korvissa sun surumielinen laulusi, kiitäen pitkin koko sun pituuttasi ja leveyttäsi, merestä niin toiseen? Mitä siinä on, tuossa laulussa? Mikä se siinä kutsuu ja itkee ja sydäntä pakottaa? Mitkä äänet ne niin kipeästi hyväilevät ja sieluhun rientävät ja mun sydämmeni ympärillä liihoittelevat? Venäjä! Mitäs tahdot sä minusta? Mikä käsittämätön voima piilee välillämme? Miksikä katsot sä niin, ja miksikä kaikki, mitä sinussa on, on kääntänyt minuun silmänsä, täynnä odotusta?... Ja vielä kokonaan neuvotonna, seison minä, järkähtämätönnä, mutta pääni jo siimesti sakea pilvi, sadetta uhaten, ja ajatus seisoo mykkänä sun avaruutesi edessä. Mitä tietää tämä ääretön avaruus? Missäpä sitten syntyisikään ajatus ääretön, ell'ei juuri täällä, ell'ei juuri sinussa, ääretön kun olet itsekin? Missäpä sitten olisikaan sankareita, ell'ei täällä, koska täällä tilaa on heidän liikkua ja temmeltää? Ankarasti valtaa minut mahtava avaruus, kauhealla voimalla kajahtaen sisimmässäni; ylenluonnollinen voima on kirkastanut mun silmäni ... voi mikä välkkyvä, ihana, kummallinen kaukaisuus! Venäjänmaa!...

-- "Pidä kiinni, pidä kiinni, pöllö!" huusi Tshitshikow Selifan'ille.

-- "Pampustani saat, pakana!" huusi vastaan tullut kenttäjääkäri, huulissa viikset kyynärän mittaiset. "Etkös sinä, peijakkaan korvennettava, näe kruunun ajopeliä!"

Ja haahmuna haihtui troikka, kolisten ja pölyttäen.