Part 18

-- "Kehukaa te vaan ja ylistelkää häntä niin paljon kuin jaksatte", puhui kaikin puolin miellyttävä rouva ja puhui tavallista kerkeämmin, "mutta minä sanon suoraan ja sanon sen hänelle suoraan silmiin, että hän on kelvoton mies, kelvoton, kelvoton, kelvoton!"

-- "No kuulkaahan toki, mitä minä teille ilmoitan..."

-- "Pantiin liikkeelle huhu semmoinen, että hän muka on kaunis, mutta hän ei ole yhtään kaunis, ei yhtään, ja nenäkin on hänellä ... niin ruma ett' oikein".

-- "Sallikaahan, sallikaahan minun vaan kertoa teille ... Anna Grigorjevna kulta, sallikaahan minun kertoa! Tämä on semmoinen historia, ymmärrättenkös historia, ce qu'on appelle histoire", puhui vieras melkein epätoivoissaan ja aivan rukoilevalla äänellä.

Ei liene liikaa muistuttaa, että rouvain puheesen oli sekoitettu sangen paljo muukalaisia sanoja, jopa kokonaisia franskalaisia lauseitakin. Mutta vaikka onkin kirjoittaja täynnä pyhää kunnioitusta sitä autuuttavaista hyötyä kohtaan, minkä franskankieli tuopi Venäjälle, vaikka onkin hän täynnä pyhää kunnioitusta sitä kiitettävää tapaa kohtaan meidän ylhäisimmissä seuroissa, että sitä kieltä käytetään aamuin ja illoin ja keskipäivälläkin, syvästä isänmaan rakkaudesta tietysti, -- niin eipä hän millään muotoa henno panna yhtään muukalaista lausetta, olkoon minkä kielistä hyvänsä, tähän venäläiseen kertoelmaansa. Senpä vuoksi jatkammekin venäjäksi.

-- "Mikä historia?"

-- "Voi armas Anna Grigorjevna, jos te vaan voisitte käsittää, mimmoiseen tilaan minä jouduin! Aatelkaas: tänään tulee luokseni provastin rouva, niin, Kyrillo isän rouva juuri, ja mitäs te luulette? Mitäs te luulette tuosta meidän tulokkaasta, tuosta hiljaisesta, siveästä?"

-- "Kuinka? Onko hän tehnyt kurtisia provastinkin rouvalle?"

-- "Anna Grigorjevna, kultaseni, jospa se edes olisi kurtisia vaan, vähät siitä, mutta kuulkaapas, mitä provastin rouva kertoi! Hänen luokseen, sanoi hän, oli tullut tilan-omistajatar Korobotshka, hirveässä säikäyksessä ja vaaleana kuin kuolema, ja kertonut ja kertonut, tiedättekös, niin, niin! Kuulkaahan, se on koko romani: sydänyön aikana, kaikkein jo maatessa, kuuluu äkisti kolkutus portilla, kauhea kolkutus, niin kauhea, ett'ei sen kauheampaa enää voi olla; kajahtaa huuto: 'portit auki, portit auki, taikka ne murretaan!' Mitäs te nyt sanotte tästä? Mitäs te nyt sanotte meidän sankarista?"

-- "Onko Korobotshka sitten nuori ja kaunis?"

-- "Eikö mitä! Vanha ämmä!"

-- "Sepä somaa! Vai ämmän kimppuun vainen? Kylläpä sitten on meidän naisilla oivallinen aisti! Kylläpä löysivät kehen rakastua!"

-- "No mutta, Anna Grigorjevna, eihän se ole sinnepäinkään, niinkuin te luulette. Aatelkaas: äkkiä ilmaantuu hän, aseissa kantapäästä kiireesen asti, aivan kuin mikä Rinaldo Rinaldini, ja vaatii: 'Myökää', sanoo hän, 'kaikki sielut, jotka teiltä ovat kuolleet'. Korobotshka siihen vastaa hyvin järkevästi näin: 'Enhän minä niitä miten saata myödä, koska ovat kuolleet'. -- 'Ei', sanoo toinen, 'he eivät ole kuolleet! se on', sanoo hän, 'minun asiani tietää, ovatko he kuolleet vaiko elävät; ne eivät ole kuolleet', huutaa hän, 'eivät ole kuolleet, eivät ole kuolleet!' Sanalla sanoen, hän teki hirmuisen skandalin: koko kylänväki hyppäsi siihen, lapset itkevät, kaikki huutavat, toinen ei ymmärrä toistaan, sanalla sanoen hirmuista, hirmuista, hirmuista!... Anna Grigorjevna, teidän on mahdoton käsittää, kuinka kovin minä säikähdin, tuon kuultuani. 'Rouva kulta, rouva kulta', huutaa mulle Maikko, 'katsokaahan peiliin, niinhän te olette kalpea, että oikein'. -- 'Ei minulla nyt ole aikaa peilailemaan', vastasin minä, 'minun täytyy lähteä kertomaan Anna Grigorjevnalle'. Samassa minä käsken panna hevoset kaleskain eteen; Antti kuski kysyy minulta minne mennään, mutta minä, tiedättekös, en saa sanaakaan suustani, katsoa tuijotan vaan häneen kuin hupsu; hän luuli minua kaiketikin mielettömäksi. Voi, Anna Grigorjevna, jos te vaan tietäisitte, kuinka kauheasti minä säikähdin!"

-- "Mutta tämähän on kummallista", virkkoi kaikin puolin miellyttävä rouva, "mitähän nuo kuolleet sielut oikeastaan ovat? Minä puolestani en ymmärrä tästä yhtään enempää. Nyt kuulen jo toista kertaa näistä kuolleista sieluista; mieheni arvelee kumminkin Nosdrew'in valehtelevan, mutta kyllä maar siinä jotakin on".

-- "Mutta aatelkaas, Anna Grigorjevna, minun pelästystäni! 'Enkä minä', sanoo Korobotshka, 'enkä minä nytkään tiedä mitä tehdä! Hän pakoitti', sanoo hän, 'minut allekirjoittamaan jonkun väärän paperin ja viskasi viisitoista ruplaa seteleissä pöydälle. Minä', niin sanoi Korobotshka, 'minä olen kokematon, turvaton leski, mitä tiedän minä'... Katsokaas, semmoinen juttu se on! Mutta jospa te vaan tietäisitte, kuinka minä säikähdin!"

-- "Kuulkaapas! Olkoon nyt miten hyvänsä, mutta kyllä tässä on jotakin muuta kuin kuolleet sielut".

-- "Niin, kyllä minäkin", virkkoi ainoastaan miellyttävä rouva, vähän ihmetellen, ja tunsi samassa erinomaisen halun saada tietää, mitähän muuta siinä muka oli. Hän oikein lausui verkalleen:

-- "Mitäs te luulette siinä olevan?"

-- "Mitäs te arvelette?"

-- "Mitäkö minä arvelen?... Minä, suoraan sanoen, minä olen aivan ymmällä".

-- "Niin mutta kumminkin tahtoisin minä tietää teidän ajatuksenne tässä asiassa".

Mutta ainoastaan miellyttävällä rouvalla ei ollut mitään sanomista. Hän osasi ainoastaan säikähdellä, mutta järkevän päätöksen tekijätä hänessä ei ollut, ja siksipä hän, enemmän kuin kukaan muu, oli hellän ystävyyden ja neuvojan tarpeessa.

-- "No kuulkaa sitten, mitä nuo kuolleet sielut ovat", sanoi kaikin puolin miellyttävä rouva, ja vieras rouva muuttui nyt pelkäksi kuuloksi: hänen pienet korvansa hörkistyivät, hän kohottautui ja tuskin ensinkään enää kajosi sohvaan, ja vaikka hän olikin raskaanlainen, niin kävi hän äkkiä laihemmaksi, hän oli nyt kuin köykäinen höyhen, katso vaan, ett'ei lennä ilmaan, kun siihen hengittää.

Niinpä Venäläinen metsästäjäherrakin, lähetessään ratsun selässä metsää, josta tuossa tuokiossa karkaa jänis, koirat kintereillään, äkkiä muuttuu kaikkinensa, ratsuinensa ja nostettuine ajoruoskinensa, yhdeksi ainoaksi hyytyneeksi silmänräpäykseksi, kruudiksi, johon nyt, nyt juuri pistetään valkea. Ihan on imeytynyt hänen silmänsä usmaiseen ilmaan, niin, kyllä hän otuksen omakseen saa, kyllä hän sen ajaa, kiihkeä mies, vaikka kuinka nousisi häntä vastaan koko tuiskuileva luminen aro, joka heittelee hopeisia tähtiä hänelle suuhun ja viiksiin ja silmiin ja kulmakarvoihin ja miehen majavannahkaiseen lakkiin.

-- "Kuolleet sielut..." virkkoi kaikin puolin miellyttävä rouva.

-- "No niin?" kysäsi vieras kiihkeänä.

-- "Kuolleet sielut..."

-- "No mutta puhukaa, Herran tähden!"

-- "Kuolleet sielut ovat ainoastaan veruke ja tekosyy, mutta itse asia on se, että hän tahtoo ryöstää kuvernörin tyttären".

Tämä nyt oli aivan odottamatonta ja kaikin puolin tavatonta. Ainoastaan miellyttävä rouva, tämän kuultuaan, kivettyi siihen paikkaan, kalpeni, kalpeni kalman karvaiseksi ja säikähti todellakin.

-- "Herrainen aika!" huudahti hän, lyöden kätensä yhteen, "sitä en minä olisi milloinkaan voinut luulla".

-- "Mutta minä puolestani huomasin heti keko asian, kun te vaan suunne aukaisitte", vastasi kaikin puolin miellyttävä rouva.

-- "No mutta, Anna Grigorjevna, millaistakos sitten on kasvatus meidän tyttökouluissamme? Semmoistakos se viattomuus nyt onkin?"

-- "Mikä viattomuus! Olen minä kuullut hänen puhuvan semmoista, ett'en minä julkeaisi senkaltaista päästää huuliltani".

-- "Kuulkaas, Anna Grigorjevna, mutta oikeinhan ihmisellä sydäntä pakottaa, kun näkee, kuinka pitkälle epäsiveellisyys sentään on mennyt!"

-- "Ja miehet ovat aivan hullusti rakastuneet häneen. Minä puolestani, suoraan sanoen, en näe hänessä mitään..."

-- "Hän on hirveästi olevinaan".

-- "Voi Anna Grigorjevna kulta! Kuvapatsashan se on. Kasvoilla ei ole elon kipinätäkään".

-- "Olevinaan hän on, voi, voi, kuinka hän on olevinaan! Ken hänet on semmoiseksi opettanut, sitä en tiedä, mutta en minä vielä ole nähnyt toista niin keikailevaa ja teikailevaa naista".

-- "Kultaseni, hän on kuvapatsas ja kalpea kuin kalma".

-- "Älkää nyt, Sofia Ivanovna: poskiansa hän punaa armottomasti".

-- "No johan te nyt, Anna Grigorjevna! Koko tyttö on liitua, liitua eikä mitään muuta kuin liitua".

-- "Armas ystäväni, minähän istuin hänen vieressään: poskilla on tekopunaa, sormen paksulta, ja niin näet lohkeileekin palasittain kuin seinästä kalkki. Äiti on opettanut hänet semmoiseksi, itse on hyvä virnakka, mutta kyllä koituu tyttärestä sitäkin parempi".

-- "No, mutta kuulkaas, vaatikaa minulta kuinka kallis vala hyvänne, minä olen valmis paikalla antamaan lapseni ja mieheni ja omaisuuteni, jos hänellä on vähääkään, hiukkastakaan punaa poskilla, jospa edes punan tapaistakaan".

-- "No mutta mitäs te nyt puhuttekaan, Sofia Ivanovna!" sanoi kaikin puolin miellyttävä rouva ja löi kätensä yhteen.

-- "No mutta tehän olette kummallinen, Anna Grigorjevna! Oikein minun käy ihmeekseni!" sanoi ainoastaan miellyttävä rouva ja löi hänkin kätensä yhteen.

Älköönhän lukija kummastelko, että rouvat olivat eri mieltä siitä, mitä olivat nähneet melkein yht'aikaa. Maailmassa on todellakin paljo semmoisia asioita: jos niihin katsahtaa yksi rouva, niin ne ovat aivan valkoisia, vaan jos toinen katsahtaa, niin ne ovat puti punaisia kuin puolukka.

-- "Katsokaas, tässä on vielä yksi todistus hänen kalpeudestaan", jatkoi ainoastaan miellyttävä rouva. "Minä muistan, aivan kuin se olisi tapahtunut nyt juuri: minä istuin vielä Manilow'in vieressä ja sanoin hänelle: 'Katsokaas, kuinka hän on kalpea!' Tosiaankin, pitääpäs vaan olla maailmassa niin typerää väkeä, kuin meidän herrat, että voivat ihailla häntä. Entäs meidän sankari mokoma!... Voi, kuinka hän minua inhoitti. Te ette usko, Anna Grigorjevna, kuinka sanomattomasti hän minua inhoitti".

-- "Niin, mutta jotkut rouvat olivat häneen kumminkin mielistyneet".

-- "Minäkö, Anna Grigorjevna! Malttakaas, sitä te vaan ette saata sanoa, ette milloinkaan, ette milloinkaan!"

-- "Enhän minä teistä puhu. Niinkuin ei teitä paitsi olisi ollut ketään".

-- "Ette milloinkaan, Anna Grigorjevna, ette milloinkaan! Sallikaa sanoani teille, että minä tunnen itseäni vallan hyvin; mutta kenties sentään sopisi sitä sanoa eräistä muista rouvista, jotka ovat olevinaan niin saavuttamattomissa".

-- "Älkää pahemmaksi panko, Sofia Ivanovna! Sallikaahan sentään minun sanoa, ett'ei senkaltaista pahennusta ole minusta milloinkaan kuultu. Kukaties muista, vaan ei minusta milloinkaan. Suvaitkaa minun huomauttaa se".

-- "Minkästähden te panitte pahaksenne? Olihan siellä muitakin naisia. Olihan semmoisiakin, jotka ensimmäiseksi sieppasivat tuolin oven suussa, ollaksensa vaan häntä lähempänä".

No mutta tämmöisten sanain perästä, jotka ainoastaan miellyttävä rouva oli lausunut, oli aivan välttämätöntä, että myrsky oli puhkeava ilmi; mutta -- ihme ja kumma! -- kumpainenkin vaikeni ja hiljeni eikä yhtään mitään puhjennutkaan ilmi. Kaikin puolin miellyttävä rouva muisti, ett'ei uuden leningin kaavoja hänellä vielä ollutkaan, ja ainoastaan miellyttävä rouva muisti, ett'ei hänellä vielä ollut mitään lähempiä tietoja hänen rakkaan ystävänsä tekemästä keksinnöstä. Siksipä rauha palautuikin hyvin pian.

Yleensä puhuen ei saata sanoa, että näillä rouvilla olisi ollut luontoperäistä tarvetta loukata toisiansa, eikä ollut heidän luonteessansakaan mitään häijyä, mutta muutoin vaan omasta itsestään syntyi keskustelun aikana vähäinen halu antaa toiselle pikkuinen pistos: muutoin vain, huviksensa ainoastaan, pyöräyttää toinen toisellensa joku sarvipäinen sananen: "ähä, muka, miltäs tuntuu!"

Erillaisiahan ovat sydämmen tarpeet niin miehisillä miehillä kuin naisillakin!

-- "Mutta minä vaan en saata ymmärtää", virkkoi ainoastaan miellyttävä rouva, "mitenkä Tshitshikow, matkustavainen, rohkeni ryhtyä noin uskaliaasen yritykseen. Mahdotonta, ett'ei hänellä olisi apulaisia".

-- "Ettekös luule olevan sitten?"

-- "Kenenkä te luulisitte ruvenneen hänelle apumieheksi".

-- "No vaikkapa Nosdrew'in?"

-- "Luuletteko tosiaankin?"

-- "Miksikä en? kyllähän Nosdrew'issa on vaikka mihin. Tiedättehän, että hän oli vähällä myödä oman isänsäkin tahikka, paremmin sanoa, panna hänet korttipeliin."

-- "Herrainen aika, mitä uutisia ma teiltä kuulenkaan! Enpä olisi millään muotoa luullut Nosdrew'inkin olevan sekaantuneen tähän juttuun".

-- "Minä puolestani olen aina luullut sitä."

-- "Kun sentään ajattelee, mitä kaikkea vaan tapahtuukaan mailmassa! Olisiko kukaan voinut luulla, muistatteko silloin kuin Tshitshikow ensin tuli kaupunkiin, että hän panee toimeen tämmöisen kauhean melun? Voi, Anna Grigorjevna, jos te vaan tietäisitte, kuinka kovasti minä säikähdin! ja ellei vaan teidän rakkautenne ja ystävyytenne, niin olisin ollut ihan huutavassa hukassa ... ihan! Maikko parka huomasi minun olevan kalpean kuin kuolema. 'Rouva kulta', sanoi hän, 'rouva kulta, niinhän te olette kalpea kuin kuolema'. -- 'Maikko', sanoin minä, 'vähät minä siitä nyt'. Semmoinen juttu! Vai on Nosdrewkin samassa nuotassa; sanokaas!"

Ainoastaan miellyttävän rouvan teki kovin mieli saada tietoja ryöstön laadusta, se on: millä hetkellä se tapahtuu ynnä muuta, mutta liikojapa hän jo vaatikin. Kaikin puolin miellyttävä rouva sanoi suorastaan, ett'ei hän tiedä sitä. Hän ei osannut valehdella; otaksua yhtä ja toista, -- sitä hän kyllä osasi, mutta sekin tapahtui ainoastaan silloin, kuin otaksuminen perustui sisälliseen vakuutukseen, ja jos hän kerran oli jostakin asiasta saanut sisällisen vakuutuksen, niin kyllä hän silloin osasi seisoakin kannallansa; ei ollut hyvä silloin parhaimmankaan lain-oppineen ja muitten ihmisten mielipiteiden kumoojan, ei ollut hyvä hänen lähteä tässä tapauksessa voittosille: kyllä hän siinä olisi saanut tuta ja tietää, mitä sisällinen vakuutus on.

Jos rouvat vihdoin kokonaan olivat vakuutetut siitä, mitä ensin olivat vain otaksuneet, niin sehän ei ole mitään tavatonta. Niinhän teemme mekin, miehiset miehet, järkevä väki muka; senhän osoittavat meidän oppineet tuumailut ja harkinnat. Ensi aluksi astuu oppinut mies esille täydellisenä viekastelijana; hän alkaa hiljalleen, arasti, kysäisee kaikkein kainoimmalla tavalla: "Eiköhän se liene sieltä? Eiköhän se ja se maa liene saanut nimeänsä siitä nurkasta?" Taikka: "Eiköhän tämä todistuskappale ole myöhemmiltä ajoilta?" Taikka: "Eiköhän sen ja sen niminen kansa oikeastaan ollut se ja se?" Samassa lukee hän otteita siitä ja siitä vanhan ajan kirjailijasta ja kun vaan on havainnut vähän sinne päinkin, taikka vaan semmoista mikä hänen mielestään olisi sinne päin, niin jo yltyy miehessä rohkeus ja uljuus, ja hän puhelee ujostelematta vanhan ajan kirjailijain kanssa, kyselee heiltä ja itse vastaileekin heidän puolestansa, kokonaan unohtaen sen, että oli alkanut kainolla arvelulla. Hän on jo näkevinään kaikki tyyni, kaikki on hänen mielestänsä jo selvää, ja keskustelu päättyy näillä sanoilla: "Näin se juuri oli! Se ja se kansa se juuri on! Juuri tältä kannalta on tätä asiata katsominen!" -- Ja sitten se julistetaan oppisalissa, ja ala sitten vasta keksitty totuus samoilla maailmata pitkin ja poikin, keräten itsellensä noudattajia ja kumartajia.

Rouvat olivat juuri saaneet tämän sekavan asian näin osaavasti ja järkevästi ratkaistuksi, niin astui vierashuoneesen prokuratori, kuin ennenkin muuttumattomine kasvoineen, tuuheine kulmakarvoineen ja vilkkusilmineen. Rouvat samassa kilpaa kertomaan hänelle kaikkia seikkoja; siinä oli kuolleitten sielujen ostot, siinä oli aikomus ryöstää kuvernörin tytär, ja niin he saattoivat hänet täydelliseen sekaannukseen. Hän seisoi tosin kauan aikaa yhdellä paikalla ja räpytti vasenta silmäänsä ja huiskutti nenäliinalla partahansa, pyhkien pois sinne karissutta nuuskaa, mutta ymmärtää hän ei voinut yhtään mitään. Siihen hänet rouvat jättivätkin ja läksivät kukin haarallensa, hätäkelloa soittamaan.

Ei kulunut tuntiakaan, niin olivat he jo toimensa täyttäneet. Kaupunki oli ilmeisessä kapinassa; kaikki liikkui ja liekehti ja jospa edes yksikään olisi ymmärtänyt vähääkään! Rouvat osasivat loitsia niin sameiksi ihmisten silmät, että kaikki, vallankin virkamiehet, olivat vähän aikaa aivan pyörällä päin. Heidän tilansa oli ensimmäisenä hetkenä kuin uneliaan koulupojan, jolle aikaisemmin nousseet toverit ovat pistäneet nenään hiiren, se on: nuuskalla täytetyn paperin. Vetäistyään unimielissään koko tupakkasatsin nenäänsä kaikella makaavan miehen hartaudella, hän heräjää, hyppää pystyyn, katselee kuin hupsu, silmät pullollaan joka haaralle, eikä voi käsittää, missä ollaan ja mitä hänelle on tapahtunut, ja vähitellen vasta eroittaa hän vinot auringon säteet seinällä, piiloon menneitten toverien naurun tyrskäykset, ja alkava aamu katselee akkunasta ja metsä on herännyt ja tuhansia visertäviä ääniä kuuluu ja jokikin on kirkastunut, siellä täällä kimallellen ja polveillen pillistöitse, ja rannalla elamoitsee alaston lapsiliuta, hankitellen uimaan. Nyt vasta hän huomaa hiiren nenässään.

Aivan samanlainen oli ensi hetkenä kaupunkilaisten ja virkamiestenkin laita. Jokainen hätkähti ja pysähtyi kuin lammas, silmät pullollaan. Kuolleet sielut, kuvernörin tytär ja Tshitshikow sekaantuivat ja sotkeutuivat heidän päässään aivan kummallisesti. Sitten vasta ensimmäisen ällistyksen jälkeen rupesivat he ikäänkuin näkemään niitä yksitellen ja eroittamaan niitä toisistansa. He rupesivat vaatimaan selityksiä ja suuttumaan, nähdessään, ett'ei asia tahdo ottaa selvitäksensä millään muotoa. Mitä ihmeitä ja kummia nuo kuolleet sielut merkitsevät? Kuolleet sielut, ostella kuolleita sieluja, -- eihän tuossa ole järkeä rahtuakaan! Kuka hupsu niitä rupeaa ostelemaan? Mitä varten hän niihin rahoja viskaisi? Ja mitä niillä kuolleilla sieluilla tekee? Ja miksikä tähän on sekoitettu kuvernörin tytärtä? Jos hän aikoi viedä tytön salaa, niin mitä varten hän osteli kuolleita sieluja? Ja jos taas ostaa kuolleita sieluja, niin mitäs hän kuvernörin tytärtä lähtee ryöstämään? Kullallensako hän kuolleita sieluja lahjaksi aikoi, vai? Mieletöntä puhetta! Mitä se semmoista on, ett'ei ennätä ihminen käännähtääkään, niin lasketaan hänestä liikkeelle juttu, ja jospa edes olisi jotakin järkeä siinä?... Vaan ... syntyipäs näet huhu, -- Olihan siihen siis joku syy. Mikähän syy siis on nuo kuolleet sielut? Ei ole syytä vähääkään. Ihanhan tämä on juoruja, juoruja, himphamppua, virsuista velliä. Tämä on todellakin, hitto ties mitä!... Sanalla sanoen, nytkös puhetta läksi ja juttua! Koko kaupungin puheen-aineena oli nyt kuolleet sielut ja kuvernörin tytär, Tshitshikow ja kuolleet sielut, kuvernörin tytär ja Tshitshikow, ja kaikki nyt läksi liikkeelle, kaikki tyyni. Tuuliaispäänä tuiskahti tuo siihen asti näköjänsä torkuksissa ollut kaupunki. Nytpä ilmaantuivat Jumalan ilmaan kaikki jöröjukat ja laiskajaakot, jotka vuosikausia olivat kylkiänsä kuumennelleet aamunutuissa, syyttäen kotona-istumisestansa milloin suutaria, joka oli tehnyt kovin ahtaat saappaat, milloin räätäliä, milloin viinaan menevätä kuskia; -- kaikki, jotka jo aikoja sitten olivat lakanneet käymästä vieraisilla muitten kuin Makuliinien ja Unteliinien luona; -- kaikki ne, joita ei olisi saanut kotoansa lähtemään, ei vaikka olisi kutsunut niitä härppimään viidensadan ruplan maksuista kalakeittoa kahden kyynärän pituisten sterlettien ja kaikenmoisten suussa sulavain kalakukkojen kanssa. Sanalla sanoen, nyt tuli ilmi, että kaupunki oli suuri ja väkirikas ja asianmukaisesti asuttukin. Siellä tuli ilmi ihmisten joukkoon jonkunlainen Sisoi Pafnutjevitsh ja Macdonald Karlovitsh, joista ei siihen saakka oltu tietty mitään. Vieraspitoihin ilmaantui muuan pitkän, pitkän pitkä sotavanhus, toiskätinen, niin pitkä, ett'ei semmoista ennen oltu nähtykään. Kaduille ilmestyi umpinaisia ajopelejä ja avonaisia ajopelejä, vankkureita ja muita -- ja puuro oli valmis.

Toiseen aikaan ja toisenlaisten olojen vallitessa nämä tämmöiset huhut kukaties eivät olisikaan vetäneet puoleensa mitään huomiota, mutta N. kaupunki ei ollut pitkään aikaan saanut minkäänlaisia uutisia. Ei ollut kokonaiseen kolmeen kuukauteen tapahtunut kaupungissa edes mitään sellaista, jota pääkaupungeissa sanotaan commerage'iksi (juoruhistoriaksi), mikä on kaupungille yhtä tärkeätä kuin ruokatavarain tuonti oikeaan aikaan. Kaupungissa ilmaantui äkkiä kaksi aivan vastakkaista puoluetta, miesten ja naisten. Miesten puolue, löyhämielisin kaikista, kiinnitti huomionsa kuolleisin sieluihin. Naisten puolue otti yksinomaisesti tarkastellaksensa kuvernörin tyttären ryöstämistä. Tässä puolueessa -- se on sanottava naisten kunniaksi -- oli verrattomastakin paljoa enemmän järjestystä ja kuntoa. Se tuli kaiketikin siitä, että naiset ovat niin omiansa emännyyteen ja järjestyksen pitoon. Kaikki sai heillä vilkkaan, määrätyn asun, kaikki kävi selviin, silmin nähtäviin muotoihin, selkeni ja selvesi, sanalla sanoen, siitä tuli täydellinen kuva. Siinähän tuli ilmi, että Tshitshikow on jo kauan aikaa ollut rakastunut ja että he olivat kohdanneet toisiansa puutarhassa, kuutamolla; että kuvernöri olisi antanutkin tyttärensä hänelle, Tshitshikow kun on rikas kuni Juutalainen, ellei sitä olisi estänyt Tshitshikow'in vaimo (mistä he sen tiedon saivat, että Tshitshikow oli nainut mies -- sitä ei osannut sanoa kukaan); että vaimo, joka kuihtuu toivottomassa rakkaudessa, oli kirjoittanut kuvernörille erittäin liikuttavan kirjeen, ja että Tshitshikow, nähdessään mahdottomaksi saada tyttöä hyvällä, oli päättänyt ryöstää hänet. Toisissa taloissa kerrottiin asiata vähän toisella tapaa: Tshitshikow'illa ei ole vaimoa ensinkään, kertoivat nämät, vaan hän oli, kuten konsanaankin hieno ja asiastaan vakuutettu mies, saadaksensa tyttöä omakseen, alkanut ensin äidistä, jonka kanssa hänellä oli ollut yhteyttä; vasta sitten oli hän selittänyt aikeensa tyttären suhteen, mutta silloin oli äiti säikähtänyt ja, tuntien omantunnon vaivoja, antanut jyrkän kiellon, ja kas siinä nyt syy, miksi Tshitshikow oli päättänyt ryhtyä ryöstöön. Tähän tuli sitten vielä monenlaisia selityksiä ja korjauksia sitä mukaa kuin huhut tunkeutuivat syvimpiin sopukkoihin saakka. Ja Venäjällä on laita semmoinen, että alhaiset seurat kernaasti haastelevat ylhäisten seurain juorujutuista, ja niinpä ruvettiin tästä kaikesta puhelemaan semmoisissakin mökeissä, joissa ei oltu ikipäivinä nähty eikä kuultu Tshitshikow'ia, ja niinpä karttui lisäyksiä ja selityksiä yhä viljemmälti. Puheen-aine kävi hetkestä hetkeen hupaisemmaksi, muodostui päivästä päivään kokonaisemmaksi, ja vihdoin saatettiin se kaikessa täydellisyydessään kuvernörin rouvan omiin korviin. Kuvernörin rouva, perheen äiti, kaupungin etevin rouva, joka ei ollut osannut aavistaakaan mitään senkaltaista, tunsi itsensä syvästi loukatuksi mokomilla juoruilla; hän närkästyi ja syystä närkästyikin. Valkoverinen tyttö sai kestää ripityksen, ankarimman, mitä milloinkaan on tullut kuusitoistavuotisen tytön osaksi. Siinä tulla tuiskusi kysymyksiä, tiedustuksia, nuhteita, uhkauksia, soimauksia, varoituksia, niin että tyttöparka purskahti itkuun eikä saattanut ymmärtää yhtään sanaa. Ovenvartijalle annettiin ankara käsky, ett'ei Tshitshikow'ia saa ottaa vastaan mihinkään aikaan eikä millään syyllä.

Tehtyään tehtävänsä, mitä kuvernörin rouvaan tulee, kävivät rouvat miesten puolueen kimppuun, koettaen saada heitä puolellensa ja vakuuttaen, että kuolleet sielut ovat pelkkä veruke ja keksitty siinä tarkoituksessa vaan, ett'ei syntyisi epäluuloa ja että siten saisi ryöstö-yrityksen paremmin toimeen. Moni mies kääntyikin ja liittyi heihin, vaikka saikin kuulla kovin pahoja sättimisiä tovereiltansa, jotka toruivat heitä ämmiksi ja hameiksi, ja nämä tämmöiset nimethän ovat, niinkuin tiedetään, kovin loukkaavia miehiselle miehelle.